Ruunaan Kypärä: 3. osakilpailu

Ruunaan Kypärä, 3. osakilpailussa.
 

Ruunaan Kypärä
3. osakilpailu
© Lynn

Ruska oli melkein kuusi vuotta vanha ja maailman suloisin tyttö. Hän istui Pondin huipulla punaisessa toppahaalarissaan ja puristi löpsöjä ohjia kädet linkussa. Taputin hänen huomaamatta Pondin kaulaa. En ymmärtänyt, miten se oli omistajansa Riitan mielestä huono ratsastuskouluhevonen, kun se jaksoi kilpailuiden lämmittelykentälläkin talsia vierelläni hyvin varovaisesti Ruska selässään. Riitan täytyi olla väärässä. En minä nostaisi kalleinta aarrettani, omaa tytärtäni ikinä huonon hevosen selkään.

Ruska oli lähtenyt minun mukaani mukamas hevosenhoitajaksi. Hän oli katsonut Dressage Masterseja tiiviisti televisiosta ja kisareissulta palattuani hän oli todennut, että hänestäkin tulisi isona sellainen muumi. Kun minä olin varovasti kysynyt, mikä se sellainen muumi on, Ruska oli katsonut minua epäuskoisena. Toettuaan hän oli kysynyt, eikö iskä tiennyt mahdollisesti yhtään mitään! Muumi on tietenkin se, joka hoitaa hevosta kisoissa!!

No, Ruskan unelma-ammatit tiedettiin. Viikkoa aikaisemmin hän oli halunnut tulla isona seepraksi, mutta se vaihe ei ollut kestänyt kauaa, sillä hän ei kuulemma haluaisi elää niin kaukana minusta ja äidistään kuin seeprat elävät. Silti aina uuden ammatin itselleen keksiessään Ruska ryhtyi tomerasti edistämään uraansa. Koska uusin villitys oli groomi, Ruskan oli tietenkin päästävä ensin hoitamaan ja sitten lämmittelemään Pondia Ruunaan Kypärässä edes hetkeksi aikaa, kun minä olin saanut sen oikeasti lämmiteltyä ja hoidettua. Onneksi olimme niin myöhään ratsastusvuorossa, että ympärillämme ei ollut enää minkäänlaista vilinää. Vaikka olihan Pond vilinään tottunut, se viilipytty.

Ihan yksin Ruska ei saanut kuitenkaan Pondia lämmitellä. Kiersin tiiviisti mukana kävellen Pondin pään vieressä kädet taskuissa. Se näytti ärsyttävän Ruskaa suunnattomasti, mutta miellyttävän Pondia, joka ilahtui saamistaan välirapsuista. Kotona tyttäreni olisi komentanut minut tiukasti tieheni -- hän hoki aina "olevansa iso ja menevänsä itte" -- mutta ei onneksi kehdannut kisoissa karjua. Hänenhän piti kuitenkin olla groomi, ja telkkarissakin Ruskan mukaan muumit olivat käyttäytyneet tosi elefantisti.

Ruska jaksoi ratsastaa yhden kokonaisen kierroksen ennen kuin halusi päästä ostamaan hattaraa. Otin hänestä kopin, kun hän luisutteli omituisessa vinoasennossa alas Pondin satulasta. Kun nousin itse hänen tilalleen satulaan mennäkseni vielä pari kierrosta ennen luokkaani, hän taapersi jo äitinsä kanssa pois kuin meritähti paksussa punaisessa haalarissaan. Hän kääntyi vielä huikkaamaan minulle, että keskity nyt iskä kerrankin sitten volteilla siihen ulko-ohjaan. Siinä kehotuksessa kuului niin selvästi Riitan äänen kaiku, että minun oltava katsomatta silmiin ketään toista ratsastajaa, etten purskahtaisi nauruun. Ai että, miten hieno tallitiimi Pond-paralla olikaan.

Reita ja Pond sijoittuivat 1/5.

Ruunaan Kypärä: 2. osakilpailu

Reita & Pond sijoittuivat Ruunaan Kypärän 2. osakilpailussa sijalle 3/6. Tässä on iltapäivän tuotos:

Viisisataa euroa. Se oli Pondin hinta, ja Riitan mukaan kuulemma viimeinen hinta. Se ei ollut edes mikään kaveritarjous. Pond oli vain niitä hevosia, joita kukaan ei halunnut. Riitta oli ostanut sen kalliilla ratsastuskouluun, koska ratsastuskouluhevosen työ on vaativaa, ja vain harva yksilö sopii siihen. Pondin oli pitänyt sopia.

Kiristin satulavyön ilmeisesti hieman liian voimakkaasti. Pondin pää nyökähti ja sitten lainaratsuni ähkäisi. Siirryin heti silittämään sen turpaa ja mutisemaan anteeksipyyntöjä. En ikinä satuttaisi sitä tahallani. Olin vuodessa oppinut rakastamaan sitäkin melkein niin kuin omaani.

Kun Pond oli satuloitu ja suitsittu, kapusin kuljetuskopin lokasuojan päältä sen selkään. Minä olen kuitenkin pitkä ja painava mies, ja Pondinkin kokoisen hevosen selkäranka olisi koetuksella, jos nousisin maasta. Olin tavallaan vähän kateellinen muille Ruunaan Kypärän ratsastajille, joista osa oli ollut meitä vastassa Tie Tähtiin -cupissakin. Osa ratsastajista oli niin nuoria ja ohkaisia, että he vaikuttivat painottomilta hevosiin verrattuina. En halunnut rasittaa Pondia liikaa, mutta Riitan mielestä iso hevonen kyllä jaksaa. Minun harrasteluni oli naurettavan kevyttä ratsastuskoulun oikeita töitä tekevien hevosten hommiin verrattuna, niin kuin hän asian muotoili.

Lämmittelyvuoro oli aina kaikkein hermostuttavin hetki kisoissa. Silläkin kertaa olin täysin varma, että olin unohtanut ratsastettavan radan. Pondkin käänteli korviaan siihen malliin, että varmana säikkyisi tuulta tai jotain, ja minä putoaisin, ja muut sanoisivat, että oikein sille. Vatsaan sattui niin, etten ollut varma, istuinko edes oikein päin saati sitten hyvin. Hymyilin kivuliaasti ratsastajalle, joka lämmitteli  meidän kanssamme samaan aikaan. Minulle on sanottu usein, että näytän ilkeältä, vaikka olisin vain jännittynyt, ja haluan siitä leimasta eroon. En muista, minkä tapahtuman perusteella tunnistin Robert Harringtonin, mutta kaikki pikkuruisissa arvokisoissa piipahtelevat kai tunnistivat. Pondin askeleet kuulostivat ihan tykin laukauksilta, tai ehkä ne olivat sydämenlyöntini.

Kun lopulta ravasin kilpakentälle, en kuitenkaan tuntenut enää muuta kuin rauhaa. En enää ajatellut rataa. En hermoillut Pondista. Sen ravin ajan kaikki tuntui yhtä tavalliselta ja miellyttävältä kuin suihkussa käyminen tai tyttären vieminen aamulla tarhaan. Tervehdin tuomaria, ja vaikka kuinka yritin tarkoituksella antaa itsestäni ystävällisen kuvan, en saanut hymyiltyä. Mieleeni juolahti, että mitä jos Pond ymmärsi puhetta. Se on nimittäin niin hyväsydäminen hevonen, että tekisi tämän kaiken minun vuokseni, vaikka ymmärtäisikin olevansa viidensadan euron arvoinen ja silti kieltäytyisin ostamasta sitä.

Ruunaan Kypärä: 1. osakilpailu

Ruunaan Kypärä
1. osakilpailu
© Lynn

Tuostako pitäisi tulla minun hevoseni? Tuollaisenko pitäisi korvata minun hevoseni? Olin luonut Pondiin suorastaan tuomitsevan katseen, kun sen Riitta-emäntä oli ehdottanut asiaa ensimmäisen kerran.

Pondin emännän mielestä idea oli erinomainen. Minä tarvitsin hänen mielestään hevosen, ja Pond tarvitsi kodin. Riitan mielestä sellaisilla pikkuseikoilla, kuin että en halunnut puoliveristä, enkä varsinkaan edellisen rakkaan enkelihevoseni näköistä, ei ollut kauheasti merkitystä.

"Menet nyt vaan sillä sinne Ruunamaahan", Riitta oli sanonut niin kuin pikkupojille sanotaan, että menet nyt vain sinne kouluun etkä murehdi muusta.
"Ruunaankoskelle", olin korjannut automaattisesti ja lisännyt: "häviämään."
"Niin niin niin. Häviäminen oikean hevosen kanssa tekee sulle kulta ihan hyvää. Ennenkin on tehnyt."
"Sanoo hän, jonka mielestä kaikessa on kyse voitosta."
"Voitto se sekin on kun huomaat, ettei edes häviö lannista, kun on oikea hevonen mukana."
"Mut-"
"Äh. Reita. Ojenna mulle se harjasanko, ole hyvä, ja mene ulos mun tallista niin kauaksi kun haluat kitistä."

Melkein kuulin vielä kisapaikallakin Riitan turhautuneen komennon, joka olisi ollut sopiva ennemminkin seitsemänvuotiaalle kuin minunlaiselleni kaksikymmentäseitsemänvuotiaalle. Pökkäsin etusormellani melkein kissantassunmuotoista merkkiä Pondin nenänpielessä. Se sai sen nostamaan päänsä ja katsomaan minua äärimmäisen loukkaantuneena. Se antoi kuitenkin anteeksi, kun rapsutin sitä leuan alta.

Annoin Pondille vielä pusun poskelle ennen kuin nousin sen selkään lämmitelläkseni ennen kilpailuita. Riitta oli ihan oikeassa. Pondin kanssa kilpaileminen ei edes jännittänyt enää. Tosin se saattoi johtua siitäkin, ettei toivoa sijoituksesta ollut, eikä siis mitään jännitettävää. Mukavaa meillä oli kisamatkoillamme, minulla ja lainahevosellani. Ja olihan Pondin persoona kerta kaikkiaan vitsikäs ja valloittava. Minun oli vain väillä vaikea hyväksyä, että se oli eri kuin enkelihevoseni persoona.


Reita ja Pond sijoittuivat ensimmäisiksi.

Järnbyn PKK-näyttelyt

EQP

"Isi on ny tullu sieltä naimisista", Ruska huusi katkonaisesti juostessaan keittiössä kolistelevaa äitiään kohti tullessani kotiin. Olimme olleet koko porukka ystäväpariskunnan häissä viikonloppuna. Ruska oli kysellyt, mitä varten iskällä on lakimiesten vaatteet, ja minä olin vastannut, että koska Aila ja Johannes menevät naimisiin. Ilmeisesti tieto oli yhdistynyt Ruskan päässä nyt niin, että joku menee aina naimisiin, kun iskä laittaa siistit vaatteet päälle. Nytkin. Siitä huolimatta, että minulla oli suorien housujen kanssa pelkkä musta kauluspaita.

"Ei isi oo ollu missään naimisissa", kuului Maijan ääni keittiöstä.
"Eikö?" kysyin Maijalta. Ruska roikkui hänen farkkujensa taskussa molemmilla käsillään ja minä olin kuin olinkin ollut jo vuosia hänen kanssaan naimisissa.
"Äh. Miten meni? Oliko kivaa?"

Sen enempää Maijan ei tarvinnut udella. Kaivoin jääkaapista ananasmehupurkin ja kaadooin mehua Ikean kuppeihin, joita käytettiin kahviloissa aina laten juomiseen. Sitten aloin kertoa.

Uusin valloitukseni oli olla hevosnäyttelymestariesittäjä. No okei. Olin siis ollut ensimmäisissä näyttelyissäni. Kanssani oli ollut tietenkin Riitan hevonen Pond, jonka Riitta vakuutti häviävän varmasti. Siksi minulla ei ollut ollut minkäänlaisia paineita kehässä. Oli ollut hauskaa esittää hevonen käynnissä ja ravissa ympyrällä ja kolmiolla, kun häviö oli ollut varmaa. Oli vain naurattanut, kun Pond oli ottanut vahingossa laukka-askeleen kesken kaiken ja tönäissyt minut melkein nurin lavallaan, kun olin juossut sen vieressä. Jos olisimme kilpailleet serteistä, sellainen olisi varmasti itkettänyt ennemmin kuin naurattanut.

Pondin esitettyäni olin hieronut sen kaulaa ja ryhtynyt ottamaan siltä suitsia jo pois. Olin soittanut Riitalle, että hyvin oli mennyt; olin melkein kaatunut kehässä, mutta pysynyt sittenkin jaloillani. Oli ollut hieno sää. Kahta lukuunottamatta kaikki Pondin harjasykeröt olivat pysyneet kiinni. Availinkin niitä vasemmalla kädelläni pidellessäni puhelinta korvallani oikealla.

Pondilla oli harja auki ja kulunut riimu päässään, kun minulle tultiin sanomaan, että pitäisi mennä uudelleen kehään kisaamaan siitä, minkä palkinnon mahtaisin saada. Naurahdin tietenkin viestiä tuovalle tytölle. Joo, hyvä vitsi. Vai että mikä palkinto. Riitta oli sanonut, että Pond oli saanut viimeksi Tyydyttävän ilman mitään selitystä edes: se siis vain juuri ja juuri muistutti etäisesti hevosta. Tyttö oli kuitenkin inttänyt olevansa tosissaan, ja niin minä olin vaihtanut pikavauhtia Pondille suitset ja ravannut sen kanssa letittämätön harja liehuen takaisin Järnbyn kentälle.

"No? Miten sitte kävi?"

Maija, joka ei varsinaisesti piitannut hevosista, oli unohtanut sekoittaa paistinpannulla hiljalleen kuplivaa soijarouhekastiketta. Ruska oli tullut istumaan minua vastapäätä ja joi kaakaota. Hänellä oli kaakaoviikset ja O'boy-mömmöinen lusikka puolimatkassa hieman avointa suuta kohti.

"Me saatiin KP."
"Mikä ihme se on?"
"Kunniapalkinto. Siinä luokas vähä niinku sijoitus."
"Oho!"

Maija kääntyi sekoittamaan kastiketta ja minä katsoin uudelleen Ruskaa. Ruska mietti hetken ja pyöritteli lusikkaa suussaan.

"Mä sanon huomenna kaikille et mun iskä voitti hevosnäyttelyt", hän ilmoitti hetken kuluttua ja minä kuulin miten Maija hekotteli kastikkeen yllä lähes äänettömästi.

Hopiavuoren yömaasto

"Ja sinähän menet", Riitta oli määrännyt puhelimessa luettuaan Hopiavuoren yömaastosta Facebookista. Olin tietenkin vastustellut sen verran kuin olin uskaltanut, mutta ei Riitalle niin vain
pullikoitu vastaan. Niinpä taas kerran pitelin Pondia ohjista Hopiavuoren pihassa, vaikka en halunnut enää hevosia nähdäkään omani kuoltua, mieluiten ikinä. Viimeksi olin ollut siellä kilpailuissa, ja sitä ennen avajaismaastossa. Kilpailuissa olin joutunut sietämään Kontiokorven Mikaelin naamaa, ja avajaismaastossa Buathongin pojan. Mutta viimeinkin olin yksin. Riitan pakottamana. "Pidätki sitte hauskaa tai saat selkäsaunan kun tuut kotia!" kaikui päässäni Riitan äänellä. Vain hän pystyi suhtautumaan hauskanpitoon kuin suoritettavaan projektiin.

Tunsin monta naamaa jo ennalta, edellisistä tapahtumista, vaikka minusta väki tuntui lisääntyneen sitten viimenäkemän. Nyökkäilin tervehdyksiä, ja annoin Ilveksen Hellon painella Pondin omituista päämerkkiä sormillaan ennen lähtöä. Pidin kyllä kuitenkin visusti huolen, etten jäänyt letkassa hänen lähelleen, sillä Ilveksen Hello on kova puhumaan, enkä kaivannut juuri silloin minkäänlaista ristikuulustelua. Sen sijaan ujuttauduin pienen arabin ja suurin piirtein yhtä pienen tupsujalan väliin Pondilla, koska ne vaikuttivat tammoilta ja vieläpä rauhallisilta. Letkan keskivaiheille sijoittui niin nuoren näköistä porukkaa, etten halunnut heidän lähelleen. Minulla oli kuitenkin lainahevonen ja halusin vain olla rauhassa.

Vaikka olin ollut vastahakoinen lähtemään, mikäs Pondin kanssa oli ratsastaessa. Oli ihan hyvä edetä käynnissä. Meitä oli niin iso porukka matkassa, että Pond ei pelännyt, vaikka maastoreitit olivat sille tuntemattomat ja ajankohta oli yö. Minäkään en murehtinut. Katselin juuri ja juuri erottuvia tähtiä ja haaveilin omasta hevosesta. Se saisi kyllä olla vähän helpommin ratsastettava ja ehkä hieman pienempikin kuin Pond. Yhtä kiltti. Vähän vaikka näyttävämpi mieluiten. Toki Pondissakin oli puolensa. Se esimerkiksi astui epäröimättä tieltä metsään, enkä joutunut murehtimaan, kompuroisiko se vai ei. Sen iso askel keinutteli minua lohduttavasti, kun en viitsinyt edes muiden takia esittää istuvani muka aina hevosen selässä hyvässä ryhdissä. Pidin ohjia löyhällä tuntumalla, nojasin välillä käsilläni satulan etukaareen ja katselin maisemia. Täällä minä synnyin ja kasvoin. En Otsonmäellä, mutta en kuitenkaan kovin kaukana täältä. Mielessäni pidin hiljaista monologia, jonka osoitin Pondille. Olin kertovinani sille seikkailuista, jotka lapsena koin ihan samanlaisessa metsässä, ei niin kaukana täältä. Meillä oli karhuja, eikä kukaan ollut niistä huolissaan. Rakensimme majoja, olimme intiaaneja, kesytimme villihevosia ja laukkasimme niiden selässä samanlaisilla poluilla. Vaikka emme me tähän aikaan olisi saaneet metsässä juosta.

Osa väestä halusi uimaan. He lähtivät ravaamaan hevosineen edeltä. Minä annoin Pondin kävellä Hopiavuoren Eetun kiinni, koska kerrankin kaipasin juttuseurakseni jonkun muun kuin hevosen. En minä häntä varsinaisesti tuntenut, mutta kun olimme hyvin karkeasti ottaen samaa ikäluokkaa ja samalla alueella lapsuutemme viettäneet, kyllä meillä hieman edes hevoskuulumisia olisi vaihdettavaksemme. Pond pärskähti ja nyökäytteli päällään sääsket kimpustaan, ja minä toivoin ettei kukaan kysyisi, mihin olin oman hevoseni hylännyt.

KERJ-Cup 6/19 tarinaluokka

EQP

Auburn Estaten järjestämässä KERJ-Cupin tarinaluokassa Reitan ja Pondin sijoitus oli 1/6

Tehtävänantona oli kirjoittaa tarina, jossa käydään vähintään neljän repliikin verran dialogia. Dialogissa ei saa olla johtolauseita, ja keskustelijoiden suhde täytyy tuoda ilmi.


Välillä mietin, miksi vieläkin kävin katsomassa Riitan hevosta, Pondia. Hevosessa ei ollut mitään
vikaa, mutta minussa taisi olla. Olin ollut innoissani, kun olin saanut lainata Pondia Tie Tähtiin -cuppiin, mutta koska olin sen aikana menettänyt oman hevoseni, ihanan Mayani, ei esterankingin voittoruusuke ollut tuntunut kivalta. Olin sanonut Riitalle, etten halua enää edes nähdä hevosia. Hänen mielestään se oli kuitenkin ollut paha sairastumisen merkki. Hän oli saanut lapsuusaikojeni ratsastuksenopettajan ominaisuudessa puhuttua minut kaikesta huolimatta uudelleen Pondin satulaan. Tavallaan oli ihan turvallinen olo nojailla siinä Auburnin kartanon pihassa Pondin kaulaan: niin olin tehnyt jo monet kerrat. Toisaalta taas se sai minut ajattelemaan taas omaa hevostani. Mutta kotiinhan minä olisin jäänyt itkemään illasta, viikosta ja kuukaudesta toiseen, jos Riitta ei olisi minua pakottanut osallistumaan Pondilla tähänkin kisaan. Vilkaisin tuota kahden kahvin kanssa lähestyvää eläköitynyttä ratsastuksenopettajaa, josta oli tullut Pondin kautta ystäväni. Paljosta olin Riitalle velkaa. En vain hevosen lainaamisesta ja valmentamisesta, vaan eniten huolehtimisesta ja välittämisestä. Riitta oli paitsi sen ikäinen, myös sen oloinen, että olisi voinut olla minun äitini.

"Siinä olis. Kahvi maidolla ja sokerilla. Tai siis sokeri maidolla ja kahvitipalla."
"Kiitti."
"Älä näytä tolta. Sen pitäis olla helppo rata teille."
"En mä sitä murehdikaan."
"Vaan Mayaa taas, eikö niin?"
"En. Kunhan meni roskia silmiin."
"No. Kuule. Joskus ne roskat tulee poiskin sieltä. Tiedätkö mikä sitä auttaa?"
"En."
"Kun nousee satulaan. Katopa. Tällä kertaa ajat Pondin ihan reippaasti lähemmäs noita esteitä. Sitte kun sä oot parhaas tehny, mä ostan sulle jäätelön."
"Riitta. Mä oon kakskytkuus."
"Ja mä oon seitsemäntoista neljänkymmenennenkolmannen kerran ja silti mä haluan jäätelöä. Juo nyt kahvi, sitte näytä niille miten ratsastetaan. Ja Pondi kuule, nyt pitää sunki olla sitte ihmisiksi Reitalle. Sillä on roska silmässä."
"Äiti! Eiku -- Riitta!"

Pond seurasi vakavan näköisenä, kun joku meille vieras ratsukko lämmitteli vieressämme olevalla kentällä omaa suoritustaan varten. Join kahvin loppuun ja ojensin tyhjän pahvimukin Riitalle, joka katsoi minua oikein painokkaan ja merkitsevän näköisesti silmiin. Kun minä en uskaltanut olla ratsastamatta taas, kun Riitta komensi, niin Pond ei myöskään uskaltaisi olla olematta ihmisiksi emännän komennettua sitä. Nousin sen selkään niin kuin monesti aiemminkin ja ajattelin, että kyllä tästä vielä selvittäisiin. Radasta ja elämästä. Olihan minulla Riitta ja lainahevonen, ja aioin käydä katsomassa molempia niin kauan kuin voin.


Tuomarien kommentit
"Napakka tuokiokuvaus ja toimiva vuoropuhelu kahden, pitkään toisensa tunteneen henkilön välillä. Hevonen on jouhevasti ujutettu mukaan niin alkuun, loppuun kuin itse dialogiinkin."
"Taidokkaasti rakennettu keskustelutilaisuus, jossa puhujien suhteet selviävät lukijalle helposti. Surumielinen, mutta silti toiveikas tunnelma."
"Tuotoksen dialogiin oli ujutettu sopivasti ripaus humoristisuutta, jolla kumottiin alkutarinan synkkyyttä."

Hopiavuoren ekat estekisat

Pondin emäntä, ratsastuskoulun eläköitynyt Riitta, osaa pistää tuulemaan. Hänestä Reita on ollut aivan liian maassa menetettyään Mayan, ja kuulemma sellaiseen menetykseen ei auta kuin kilpailu. Reita oli niin loppu ja väsynyt, ettei edes laittanut vastaan, kun Riitta pakotti hänet Hopiavuoreen kilpailemaan: onhan talli ihan naapurisssa. Mikael puolestaan ei ole Riitan mielestä ratsastanut tarpeeksi vakavasti sen jälkeen, kun alkoi seurustella Lolansa kanssa. Siihenkään ei kuulemma auta muu kuin kilpailu, ja niin oli herrat Reita ja Mikael, Riitan entiset ratsastuskuluoppilaat, pakotettu osallistumaan samalla hevosella vuorotellen kisoihin niin kuin pikkukakarat. Molemmat voittivat muuten heA-tasoisen luokkansa. Hopiavuoren kisojen kutsu.

Reitan ja Pondin tehtävänanto, tarina ja kommentit: 
 Kesken radan tapahtuu jotain pientä tai suurta, joka saa hahmosi muistelemaan menneitä. Kirjoita tarina, joka alkaa ja loppuu kisasuorituksen jostain vaiheesta, ja joka sisältää takauman (=muistelua). Takauman ei ole pakko liittyä hevosiin!

Neljä askelta taaksepäin
Pondin emännän, Riitan pakottamana me ravasimme Hopiavuoren kentällä. Ravin tunnisti varmasti keskiraviksi, sen verran lisättyyn me jo pystyimme, ja Pondin asento muistutti aika paljon leppoisaa peräänantoa. Pohkeenväistö oli aina tullut siltä helposti, mutta voltti ei ollut pyöreä.

Sitten piti pysähtyä.

Miten pääsisin eteenpäin ilman elämäni hevosta, Mayaa, jonka vasta tässä kuussa menetin? Kaikki tuntui pysähtyneeltä, ei vain Pond. Kun suljin silmäni, näin aina Mayan. Se kurkotti minua kohti, ja oli edelliskesä, eikä tämä kauhea kesä. Nyt minun kuului ottaa muutama askel eteenpäin, jotta voisin työntää leukani eteen, ja jotta Maya sitten rapsuttelisi sitä ylähuulellaan — niin tämän muiston kuului mennä.

Mutta kouluohjelmassa luki, että piti mennä taaksepäin. Neljä askelta. Tiesin, että olimme seisseet Pondin kanssa ihan liian kauan paikoillamme. En halunnut mennä enää taaksepäin, ja samalla tiesin, ettei neljä askelta riittäisi elämässä. Se riitti ratsastuskisoissa. Neljä askelta kauempana äskeisestä paikastamme nostimme ravin ja lähdimme taas eteenpäin, ja sydäntäni särki.

Jannican kommentti 
Hyvää yksityiskohtaista kuvailua, virheetöntä tekstiä, jossa oli hyvin käytetty tehtävänantoa osana tarinaa. Teksti oli hieman alakuloinen, tunteita oli käsitelty siinä hyvin, mutta paluu suoritukseen olisi kaivannut vielä hiomista. Osallistuminen erottui selkeästi omana yksilönään eikä jäänyt soljumaan perusvaihtoehtoihin, vaan otit rohkeasti kantaa ja uusia näkökulmia myös radasta kertoessasi, hienoa!

mauran kommentti

Vaikka takauma olisikin ehkä saanut mun mielestä olla himpun selkeämmin eroteltu, jäi tarina silti mieleen sillä, mitä tunteita se välitti ja miten se säväytti. Tässä tilanteessa mun mielestä sävy voitti toisen tarinan selkeämmän takauman.

Mikaelin ja Pondin tehtävänanto ja tarina
Kirjoita kuvaus luokasta (tai jostain radan tehtävästä) ulkopuolisen kertojan näkökulmasta. On tavallista kirjoittaa omasta hahmostaan minä-kertojan näkökulmasta. Millaisina hahmosi ja hevosesi näyttäytyvät ulkoapäin? Huom: vaikka kertoja on ulkopuolinen, hänen ei tarvitse olla objektiivinen, vaan hän saa suhtautua kertomaansa vaikka ylimielisesti/huvittuneesti/vähätellen/ylistäen.

Tuttuja?
Onko se..? Kontiokorpi..? Ei se voi olla. Kontiokorpi viettää aikansa Hallavassa. Sillä on villihevonen, koska se on liian hieno kuulkaa omistamaan tavallisia hevosia. Fiini fiini mies, ihan niin kuin koko surkea sukunsa. Ei se voi se olla. Mutta saman oloinen tuo kloppi kyllä on. Vaikka tuo hevonen ei kyllä ole mikään villihevonen. Ihan tavallinen, joku tylsänruskea. Kaulasta ja selästä näkee, ettei sitä treenattu ole. Ja ravista.

Mutta Kontiokorvelta tuo niin kovin näyttää. Kontiokorven kloppi tapaa imeskellä alahuultaan juuri tuolla tavalla, kun oikein keskittyy. Vaikka tuota ei keskittyminen näköjään voltissa auta, ei sitten pätkääkään. Sehän ratsastaa surkeasti: niin surkeasti, että sen perusteella se voisi todella olla Kontiokorpi. Samanlainen tyhjäntoimittajan ilme sillä on, kun se menee pohkeenväistöä. Ihan samanlainen slenderman se on: oikein hölskyy hevosensa huipulla, kun ei ole lihaksia, joilla istua selässä.

Voi vitsit. Kuulutuksista päätellen se on Kontiokorpi. Ja nyt se tulee tänne. Sen eriparisilmät eivät ole havainneet minua vielä, ja se näyttää hölmistyneeltä niin kuin ei olisi havainnut juuri ratsastaneensa radan. Vitsin idiootti. Ei uskoisi, että minä olin tuollaiseen ihastunut peruskoulussa!

Viimeinen (TT-finaali)

TT-finaali Hallavassa

Sijoitus esteillä 3/7, koulussa 15/15. Ranking-ykkönen kokonaiskilpailun esteluokassa -> Estetähti 2019 -titteli. 

Voi luoja, miten innoissani olin, kun Tie Tähtiin -cup alkoi. Siitä tuntuu olevan sata vuotta. Muistan miten hyppäsin Keitaron kanssa maneesilla, ja miten minusta tuntui, että se oli maailman kivoin päivä. Olin vasta tutustunut Pondiin, lainahevoseen. Minulla on kaksi omaa hevosta, joista toinen on maailman laiskin shirenhevonen ja toinen melkein kolmikymppinen. Lienee ymmärrettävää, etten ollut ratsastanut aikoihin kunnolla. Ja että nautin nuoren Pondin jättiloikista täysin siemauksin. Tunsin olevani taas seitsemäntoista, terve ja iloinen. Kaikki oli täydellistä.

Valmentautuminen oli ihanaa. Kisoissakaan ei mennyt huonosti. Voitimme heti ensimmäisistä osakilpailuista elämäni ensimmäisen ruusukkeen Pondin kanssa. Koulukisat eivät menneet ollenkaan niin hyvin, mutta se oli minulle sivuseikka. Halusin hypätä. Ostin uudet ratsastussaappaat -- ensimmäiseni kymmeneen vuoteen -- ja olin niistäkin iloinen. Aloin viettää aikaa Pondin kanssa myös muuten kuin ratsastaen ja huomasin kiintyneeni siihen.

Mutta sitten alkoi alamäki. Mayani, prinsessani, melkein kolmikymppinen hevoseni, kaikkein paras ja pitkäaikaisin ystäväni alkoi voida koko ajan huonommin. Valmennuksissa oli käytävä, olihan niistä maksettu ja olihan minulla Pond niitä varten. Oikeasti olisin kuitenkin halunnut olla Mayani vierellä. Kun olin tallilla, en ollut kiinnostunut Pondista, vaan olin Mayan kanssa. Kun olin valmentautumassa, en voinut keskittyä ja ajatuksissani olin Mayani vierellä. Pelkäsin joka reissulla, ettei se olisi enää vastaanottamassa minua, kun menisin Pondin kanssa kotiin. Samaan aikaan tein yhä parempia tuloksia sekä esteillä että koulussa Pondilla. Mitä täydellisemmin opin uudelleen, kymmenen vuoden tauon jälkeen ratsastamaan, sitä enemmän romahtelin kotimatkoilla. Pondin harjoja pidetään valkoisessa kymmenen litran sangossa. Piilotin kaikki ruusukkeet sen pohjalle harjojen alle. Mitä suuremmaksi ruusukekertymä sangossa kasvoi, sitä enemmän itketti. Podin huonoa omatuntoa paitsi Mayan jättämisestä, myös siitä, etten ollut tarpeeksi kiitollinen Pondista ja menestyksestä. Enkä kiittänyt muita tarpeeksi. Buathongin poika hoiti sekä Mayaa että Miniä kotona joka kerta, kun olin Pondin kanssa reissussa. Riitta, Pondin emäntä, pakotti minut jaksamaan, kun soitin räkäisiä ja kyyneleisiä puheluita hänelle, että haluan palauttaa hevosen ja lopettaa. Vaimo kesti kauheaa tilaani koko loppukisojen ajan, ja maailmani keskipiste, tyttäreni Ruska soitti aina, että miten meni, isi, ja voiko Phondi hyvin... Enkä minä edes vastannut puhelimeen viimeisten osakilpailujen jälkeen...

Mutta tässä sitä ollaan: viimeistä kertaa nojaamassa Pondin kaulaan ja lapaan ennen oman luokan alkua. Huonosti valmistautuneina, vielä huonommin lämmitelleinä, mutta ei enää laput silmillä ja mieli maassa. Kun tein päätöksen, etten voi enää laittaa Mayaa kärsimään menetyksen pelkoni takia, kaikki helpottui ja sain taas hengitettyä. Tiedän, mitä minulla on edessäni huomenna: viimeinen yhteinen päivä Mayan, elämäni rakkauden, maailman upeimman naisen kanssa. Mutta tänään ei ole se päivä. Tänään on ihan eri päivä. Tänään nousen viimeisen kerran nuoren hevosen selkään ja ratsastan nuo esteet niin kuin Mayalla kymmenen vuotta sitten. Sillä ei ole väliä, miten käy sijoituksen kanssa, mutta sillä on, että haluan muistaa tämän hetken. Tämä on minun elämäni viimeinen kilpailu, viimeinen kerta kun näen Pondin, ja toisiksiviimeinen päiväni hevosenomistajana. Se on surullista, mutta tänään keskityn niihin kahteenkymmeneenkuuteen vuoteen, jotka olen saanut hevosten kanssa elää.

Tie Tähtiin: 4. osakilpailu Sateentallilla

Mayan huonontuva tila vie kaiken aikani ja energiani. Tie Tähtiin -tarinacup on kuitenkin saatettava kunnialla loppuun. Starttasimme siis Pondin kanssa tänään neljänsissä osakilpailuisala kummassakin kilpailuluokassa (esteet 100cm ja koulu heA). Molemmissa luokissa sijoituimme toisiksi. (Koulu 2/15, este 2/7.)



Koululuokan tarina

Tie Tähtiin -cup. Neljäs osakilpailu. Harjasin Pondia ja katselin Sateentallin tallipihan vilinää täysin levollisena. Tai no, en tainnut olla edes levollinen. Ei tuntunut miltään. Ensimmäisenä olisi kouluratsastusluokka, ja tähän asti se oli jännittänyt minua aina aivan hirveästi. Olin selviytynyt aikaisemmista koululuokista ajattelemalla, että jos nyt selviytyisin tästä niin kuin iso poika, sillä tavalla reippaasti, saisin palkinnoksi sitten pitää hauskaa esteradalla. Mutta jännitys puuttui kokonaan. Samoin into siitä, että kouluradan jälkeen saisin vielä hypätä Pondin kanssa. 

Syy jännityksen puuttumiseen oli kotitallilla omassa haassaan. Se oli samanlainen ruskea, huomaamattoman näköinen hevonen kuin tämä Pond, mutta sillä oli maailman kaunein nimi, Maya. Joka osakilpailussa ja joka valmennuksessa olin toivonut, että voisin ratsastaa Pondin sijaan sillä, vaan eipä sillä enää tosielämässä ratsastettu. Maya oli paras ja pitkäaikaisin ystäväni, ja tiemme olivat ilmeisesti lopullisesti eroamassa. Olin ollut vielä Tie Tähtiin -cupin alussa tyytyväinen päästessäni kisaamaan Pondilla, mutta tämä osakilpailu tuntui vain selviytymiseltä. Olisin halunnut olla kotona, mutta en voinut enää jättää leikkiä kesken. Sitä paitsi olin satsannut näihin kisoihin paljon. 

Puhdistin kavioita kauemmin kuin oli tarvis. Osasin kouluradan hyvin ulkoa. Sitä oli hinkattu monessa valmennuksessa ja vielä kotonakin. Siirtymisemme olivat erinomaisessa kuosissa aloitustasoomme nähden. Jopa taipumista ja muotoa saattoi aina välillä havaita rautakangessani nimeltään Pond. Vieläkin hard oli meille koulupuolella aivan liian kova taso, mutta enää emme olleet menossa suorastaan kämmäämään luokkaamme, niin kuin tähän asti. Meillä olisi ollut mahdollisuudet sijoittua vaikka luokan keskivaiheille. Jos vain olisin saanut keskityttyä... 

Nostin koulusatulan Pondin selkään. Kun silitin sitä kaulalta, se kääntyi hamuilemaan takinhelmaani. Vasta silloin tajusin, etten ollut vielä vaihtanut kisavaatteisiin, ja minulla alkoi itse asiassa olla kiire. Silti käytin pienen hetken Pondin rapsutteluun ennen satulavyön kiristämistä. Vaikka kaipasin ihan toista hevosta, oli mukavaa, että se oli siinä kanssani. Myös Pond oli hyvä hevonen. Se ei ollut vain tarkoitettu minulle. 

Vaihdoin vaatteet nopeasti. En kokenut olevani yhtä suittu kuin kaikki muut, mutta eipä Pondkaan ollut yhtä kaunis kuin muiden hevoset. Sovimme ihan hyvin yhteen. Mitäs me pitkät hontturat. Pondin lihasköyhä kaula oli minusta aika ihana. Vedin sitä korvasta niin kuin se olisi ollut oma Mayani. Sekin piti siitä, kun hieroin ja vanutin sen korvia. Ihan niin kuin Maya. 

Oli aika lähteä lämmittelyyn. Käytin jakkaraa Pondin selkään kiipeämiseen. En tosiaankaan ollut niin notkea kuin nuorena, tai ehkä en vain viitsinyt enää yrittää, kun tiesin pääseväni jakkaraa käyttäen vähemmällä. Ennen lämmittelyyn ratsastamista katsoin vielä viestit WhatsAppista. Pelotti, että siellä olisi Buathongin pojalta viesti, että hevoseni oli päättänyt lähteä hevosten taivaaseen ilman minua. Ei siellä kuitenkaan mitään sellaista ollut. Laskin puhelimeni autoni katolle Pondin selästä käsin ja ratsastin lämmittelyyn pitkin ohjin. Ei tuntunut vieläkään miltään. 

Provando Shop
Koululuokan ruusuke

Esteluokan tarina

Olen ottanut kaksi kertaa Valiumia ahdistuneisuuteen kahdessa ihan erilaisessa tilanteessa. Ennen kuin lääke on vaikuttanut, sydän on hakannut miljoonaa, on ahdistanut, on tuntunut että oksettaa, että happi loppuu, että ihan oikeasti kuolee. Oikeastaan on jopa toivonut kuolevansa, että se olo vain loppuisi. Mutta sitten lääke on vaikuttanut. Henki on alkanut kulkea. Silmät ovat alkaneet lurpsua. Minusta se tunne ei ole rauhallisuus, vaikka rauhallisuuden tunnetta Valiumin pitäisi ihmisessä simuloida. Se tunne on väliinpitämättömyys. Kun lääke vaikuttaa, on sellainen olo, että tajuaa kyllä katastrofin olevan vieläkin lähellä, mutta ei vain erityisemmin kiinnosta. Ei pelota, eikä ahdista. Ihan sama, mitä käy. Luulen, että vaikka siinä tilassa kokisi jonkin iloisenkin tapahtuman, siihen suhtautuisi yhtä lailla väliinpitämättömästi. Jaa. Toinen lapseni syntyi. Niinpä näkyy. Kappas. 

Kun ratsastin pois esteradalta, minulla oli sellainen olo ilman mitään lääkitystä. Tajusin kyllä, että nyt olisi pitänyt hymyillä, mutta ei kauheasti kiinnostanut. Huomasin katsovani katsomon puolella kököttävää Keitaroakin silmiin aika kauan, mutta en tainnut ilmehtiä mitenkään. Huomasin, että Keitaro rypisti otsaansa siihen malliin, että autossa saattaisi seurata keskustelu auheesta myöhemmin. Sillä ei ollut minulle mitään merkitystä. Sen kun istuin Pondin kyydissä ja annoin sen kävellä pitkin ohjin pois esteradalta, vaikka toki meidän olisi kuulunut ravata hallitusti. 

"Mikä sun on?"

Sitä kysyi Kinnasen Ekku eikä Keitaro. Hänellä oli kai vapaata aikaa; eihän hän ratsastanut esteluokkaa ollenkaan. Kai hän oli jo hoitanut hevosensakin valmiiksi. Hän otti Pondin ohjista kiinni, jotta minun ei tarvinnut huolehtia sen liikkumisesta liukuessani alas sen yleissatulasta. Hetken kuluttua tajusin pidelleeni aika kauan Pondin jalustinhihnasta kiinni ja pakotin itseni toimimaan. Jalustimet ylös, satulavyö auki, satula Fordin isoon tavaratilaan... 

"Hä? Mikä sun on?"

"Mitä?"

"Mayako sua huolettaa?"

"Ainahan se."

"Okei. Mä haen sulle kahvia. Älä lähde mihinkään."

En käyttänyt hirveästi aikaa Pondin harjaamiseen, vaikka meillä ei ollutkaan kiire. Keitaron esteluokka Cuballa olisi vielä edessä. Lastasin kuitenkin Pondin traileriin odottamaan. Kun join Kinnasen tuomaa pahvinmakuista kahvia kertakäyttömukista ja nojailin kaikessa rauhassa autooni, tiesin kyllä, että Keitaron luokka oli meneillään. Väsytti. Ajattelin, etten menisi katsomaan sitä. Sen sijaan keräisin rohkeutta ja katsoisin taas puhelintani. Siellä olisi viesti, jos Maya ei olisi kunnossa. Kunpa siellä ei olisi mitään.

Provando Shop
Esteluokan ruusuke

TT-kouluvalmennus Hallavassa

Kouluvalmennus Hallavassa 19.4.

Ilmoittauduin tähän valmennukseen tasan siksi, että Riitta kiristi, uhkaili ja lahjoi minua. Jostain syystä tykkään nimittäin tehdä ravi- ja laukkaharjoituksia Pondin kanssa, mutta inhoan taivuttelua, johon tässä valmennuksessa keskityttiin. Väitin kyllä Keitarolle vakaasti, että mielipiteideni syy olisi se, että Pondilla on näyttävät askellajit ja se on aivan surkea taipumaan. Oikeasti se taitaa kuitenkin olla täsmälleen mieltymysteni syy. Kuka nyt ei tykkäisi harjoitella itselleen helppoja juttuja? Siitä tulee sellainen olo kuin oikeasti muka osaisi jotain.

Ja kammottava valmennushan siitä tuli, niin kuin uumoilin. Avo- ja sulkutaivutuksissamme ei tosiaankaan ole koskaan ollut kehumista, kokoamisesta puhumattakaan. Vaikka yritin ottaa kaiken irti valmennuksesta, olin turhautunut jo ensimmäisen tehtävämme, nimen omaan niiden taivutusten, alkaessa. En ole muutenkaan ollut tänä keväänä erinomaisella tuulella Mayan takia, mutta silloin minua tuskastutti niin kovasti, että teki mieli ratsastaa kentältä ulos ja häipyä. Mutta en minä tietenkään voinut niin tehdä, koska se olisi ollut ehdottomasti kakaramaista ja typerää. Aikuinen ihminen tulisi valmennukseen ihan lähes vapaaehtoisesti ja sitten häipyisi. Joo ei. Sen sijaan kirosin Riittaa, taivutin Pondia parhaani mukaan ja yritin tehdä pyöreän voltin taivutusten väliin.

Sentään pääty-ympyröissä löytyi keskiravi kuin itsestään, ja ei se kokoaminenkaan loppujen lopuksi huonosti mennyt. Ongelmana oli ennemminkin koottuna pysyminen kuin kokoaminen. Mietin, auttaisiko Pondia hevoshieroja, vai oliko sillä vain kerta kaikkiaan niin olematon lihaskunto.

Kiemurauran siirtymät askellajista toiseen tuntuivat helpoilta, ja silloin tajusin, että olemme me kehittyneet näiden kaikkien valmennusten aikana vaikka kuinka. Emme taivutuksissa ja notkeudessa ehkä ollenkaan, mutta ainakin siirtymissä. Pond tuntui kuuntelevan minua aivan mahtavasti, ja kerrankin se tuntui pehmeältä ratsastettavalta. Olin tehnyt paljon töitä istuntani eteen, kun minulta otettiin sen suhteen luulot pois eräässä valmennuksessa. Ehkä Pond vastasi siihen, tai ehkä johonkin muuhun. Väliäkö sen: kehitystä oli havaittavissa. Moni olisi tietenkin pystynyt Pondilla paljon parempaan kuin minä, mutta eipä itseään kannata liiaksi muihin vertailla. Itseensä vain.

Valmennuksen loputtua olin hikinen, vieläkin aika ärtynyt, mutta tavallaan ihan tyytyväinenkin. Ajattelin, että oli ihan hyvä taas kerran, kun Riitta oli pakottanut minut ja Pondin tähänkin operaatioon. Kun harjoittelisin tarpeeksi taivutuksia ja sensellaista, eivätköhän nekin lopulta sujuisi. Eivät varmaan tämän Tie Tähtiin -cupin aikana, mutta sentään edes jonain päivänä. Harjasin hieman hikistä Pondia ilta-auringossa ja katselin taitavampien ratsastajien expert-tasoista valmennusta joutessani. Heidän menonsa näytti oikein erityisen jalolta. Ei minua oikeastaan edes harmittanut, etten koskaan pääsisi heidän tasolleen, vaikka tietenkin olin hieman kateellinen heille. Olin jo nyt varmasti parempi kuin koko tämän Tie Tähtiin -cupin alussa, ennen yhtäkään valmennusta ja osakilpailua. Ja Pond -- ei ollut huono Pondikaan!

TT-estevalmennus Hallavassa

Tie Tähtiin -estevalmennus Hallavassa 10.4.

Tämä valmennus ei voi olla niin kauhea, eihän? Vakuuttelin sitä itselleni jo satuloidessani Pondia, jonka olin sitonut trailerin kylkeen. Ensinnäkin, tämä pidettäisiin ulkona. Vaikka ulkona oli ties mitä epävarmuustekijöitä, olihan ulkoilmassa ratsastaminen nyt ihan toista kuin pölyisissä maneeseissa, olivat ne kuinka hienoja tahansa. Toisekseen, olin todennut, ettei tämä Dineo Badillo edes katsonut minua viistoon saati sitten kurtistanut kulmiaan, kun epäonnistuin. Ja minä epäonnistuin usein. Hän hymyili aina, mutta ei sillä tavalla rasittavasti niin kuin meidän tallin Buathong. Ennemminkin samalla tavalla äidillisesti kuin opettajat yläasteella niille oppilaille, joilla oli edes jonkin verran käytöstapoja. Kaiken lisäksi, viimeiseksi mutta ei vähimmäiseksi, minun Mayani, silmäteräni, oma hevoseni, oli suostunut syömään taas aamulla. Mitään ei ollut jäänyt kuppiin. Heinätkin se oli syönyt yön aikana. Olin ylpeä siitä.

Mutta Pondiin piti keskittyä. Yritin olla ajattelematta sitä, että minun ja Mayan yhteinen aika taisi olla päättymässä. Sen sijaan ajattelin tietoisesti sitä, että niin oli minun ja Pondinkin, ja minä tuhlasin sitä. Pond oli minulla kilpailemista varten vain tämän kevään. Nousin sen selkään ja ohjasin kentälle.

Laukka nousi hienosti. Nyt keskittyisin ainoastaan Pondiin. Olin joskus aikaisemminkin ratsastanut tähdenmuotoisesti asetellut esteet May... Yhdellä toisella hevosella. Se oli minulle vaikea tehtävä, ja erityisen vaikea se oli Pondin kanssa. Sen jalat tuntuivat olevan aina väärissä paikoissa, vaikka kuinka yritin lyhentää sen askelta.

Ensimmäinen este. Eläinlääkärin mielestä Maya olisi armeliaampaa lopettaa.

Toinen este. Ponnistimme hieman liian läheltä taas kerran, kun en saanut askelia lyhennettyä. Miksi tämä oli niin vaikeaa minulle? Pond ei silti edes hipaissut estettä. Se on taitavampi kuin minä. Ensi kerralla puolipidätteet puolta askelta aiemmin. Hevonen hereille, Reita!

Kolmas este. Halusin pitää Mayan niin kovasti. Olin seitsemäntoista, kun aloitin sen hoitajana. Se taisi olla vuoden 2010 puolella? Maya asui silloin Mêl Serenissä.

Neljäs este. Yritin hakea parempaa ohjastuntumaa. Pond kuunteli aivan selvästi, mutta sillä ei tainnut olla aavistustakaan, että sen pitäisi mennä rauhallisemmin ja tarkemmin. Yritin pysyä tässä todellisuudessa haavemaailman sijaan. Hengitin kerran kunnolla sisään. Sain askelta lyhennettyä tarpeeksi.

Viides este. Kuinkakohan paljon Mayaan sattui? Halusiko se jo mennä?

Kuudes este. Sehän meni hyvin -- ainakin teknisesti. Pond piti hyppäämisestä ja rentoutui. Sitä ei haitannut, että minä olin kaikkea muuta kuin rento. Ei meidän välillämme mitään tunnesidettä ollut. Mitäpä se minusta ja mitäpä minä siitä?

Seitsemäs este. Ei kai minun Mayani olisi ikinä halunnut minua jättää, oli kuinka kipeä tahansa? Kyllähän se halusi jäädä.

Kahdeksas este. Ai vitsit, etukavio kolahti puomiin. Askel oli päässyt taas pitkäksi. Miksi minun oli niin vaikea keskittyä?

Yhdeksäs este. Miten minä muka pärjäisin ilman Mayaa, joka oli ollut olemassa koko aikuisikäni?

Kymmenes este. Lähestyminen meni itse asiassa hyvin. Tunsin miten aloin itse väsyä. Kotona olisin nyt ohjannut hevosen voltille saadakseni hengähdystauon. Kaikkien katsellessa en kyllä kehdannut. Pond sen sijaan ei näyttänyt minkään sortin väsymyksen merkkejä. Sen korvat sojottivat eteenpäin ja se olisi halunnut sännätä. Pidättelin sitä aika onnistuneesti, joskin varmasti aika ruman näköisesti. No, mitä pienistä?

Yhdestoista este. Minun pitäisi pyytää joku ampumaan minun Mayani. Miten uskaltaisin pitää siitä kiinni ja katsella sitä silmiin, kun sen elämän päättyminen oli minusta kiinni?

Kahdestoista este. Pond olisi voinut hypätä vielä vaikka toisen kierroksen. Minä olisin jättänyt hyppäämisen siihen, jos emme olisi jääneet tähtimuodostelman sisäpuolelle. Tajusin, etten ollut ollenkaan siinä mielentilassa, että tästä olisi edes etäisesti hyötyä kisoja ajatellen. Tuskin muistaisin kommentteja. Pitäisiköhän pyytää ne vaikka saneltuna tai kirjoitettuna?

Viimeinen este. Nyt pitäisi olla iso poika ja soittaa hirvimiehille.

TT-estevalmennus Hallavassa

Tie Tähtiin -estevalmennus Hallavassa 20.4.


"Pond!"
"Voisit vähän ennakoida niillä puolipidätteillä ehkä enemmän."

"Pond!!"
"Uudestaan vaan. Ei se saa rynnätä tolleen!"

"Voi paska!"
"Reita."
"Siis Pond!"
"Vielä kerran. Nyt vaikka pakota se. Se tietää että sä annat sen mennä kuitenkin suoraan. Äläkä sano paska, kun katsomo on täynnä lapsia!"

Noin miljoonas yritys toden sanoo. Pond oli oppinut aikaisemmissa harjoituksissa, että esteet ovat pituushalkaisijalla ja piste. Nyt se ryntäsi väkisin ensimmäiseltä esteeltä seuraavalle, vaikka sen olisi pitänyt kääntyä oikealle. Oloni oli kuin joskus pikkulapsena serkun pohjoisruotsinhevosen selässä. Olin oppinut, että hevonen kääntyy oikealle kun vetää oikeasta ohjasta, vasemmalle kun vetää vasemmasta ja pysähtyy kun vetää molemmista. Kun vähän hytkyy sen selässä, se menee lujempaa eteenpäin. Jos se ei toiminutkaan näistä nappuloista, en tosiaankaan tiennyt mitä tehdä. Nyt osasin ratsastaa ehkä hitusen hienovaraisemmin, mutta fiilis oli ihan sama kuin silloinkin. Suutitti niin että tukka nousi kypärän alla pystyyn. Pelottanut ei, eikä pelottanut silloinkaan. Silloin se johtui siitä, etten kai vielä osannut pelätä. Nyt se johtui siitä, että olin ihan liian väsynyt ja turhautunut pelkäämään.

Pystyeste lähestyi. Pondilla oli luonnostaan isot askeleet. Lyhensin niitä parhaani mukaan. Tämän hevosen kanssa ei ollut sitä vaaraa, että se alkaisi epäröidä ennen hyppyä, jos sen askelta rajoittaisi liikaa. Yritin pitää laukan temmonkin maltillisena, jotta saisin aikaa. Hyppy meni hienosti. Painoin vasemman pohkeeni Pondin kylkeen, nojasin oikealle ja puristin oikean käteni kunnolla nyrkkiin. Olin jo itse menossa oikealle, joten tuntui aivan uskomattoman epämiellyttävältä, kun hevonen menikin silti suoraan. Tein sen, mitä ei olisi ikinä saanut tehdä ja vedin ohjasta. En ole edes varma, teinkö sen enää kääntääkseni hevosta vai suutuspäissäni. Se laukkasi vielä yhden askeleen pää vinossa, mutta kääntyi sitten kun kehotin sitä vielä oikein vasemman jalan kantapäällä. Se hyppäsi okserin omituisesta kulmasta, mutta sen jälkeen sen korvat kääntyivät minua kohti.

Vaikka meillä alkoi mennä hyvin sillä hetkellä, ajattelin jo etukäteen, miltä tuntuisi saada hylky seuraavista osakilpailuista. Olisi sekin näky, kun hyvä hevonen ei tottelisi. Ajatukseni olivat jatkuvasti kotona oman sairastavan hevoseni luona, mutta olisi minun, aikuisen ihmisen, pitänyt sen verran pystyä irrottautumaan. Kestäisin kyllä sen, että koulukisat menisivät penkin alle: niinhän meillä aina. Mutta että esteetkin. Kyllä meidän nyt metriä piti osata Pondin kanssa hypätä. Ei ole vaikeaa. Pikkuesteitä Pondin kokoiselle hevoselle ja minun kokoiselleni miehelle.

Viimeisen esteen jälkeen oli helppoa hidastaa ja ohjata Pond sivuun siltä esteeltä, jolta olimme aloittaneet. Hidastin sen laukasta raviin ja se pudisteli hölmön näköisesti päätään mennessään. Toivoin, etten ollut satuttanut sitä kiskoessani sitä ohjasta niin kuin idiootti. Mitenhän hevoselta pyydetään anteeksi niin että se varmasti ymmärtää?

Tie Tähtiin: 3. osakilpailu Lehtovaarassa

Esteluokan
palkinto,
Equestrian
Pro

Tie Tähtiin -tarinacupin kolmas osakilpailu järjestetään 7.4.2019 Lehtovaarassa. Tässä ovat Reitan ja Pondin kisapäivän tarinat. Koululuokassa sijoitus oli 10/15 ja esteluokassa 3/7.

HeA
Ei se niin kauaa vie, yhden hevosen valmiiksi laittaminen. Sitä varten yritin nukkua hetken autossa, kun muut Hukkasuolaiset tohisivat niin järkyttävästi ratsuineen. Keitarokin, vaikka hänen ja Cuban luokka olisi vasta noin miljoonan vuoden kuluttua. Siellä harjattiin hevosia niin järkyttävän tomerasti ja moneen kertaan, että se oli aivan turhaa. Minä olin jo käynyt katsomassa Pondia, ja sen karva kiilsi. Siinä oli korkeintaan vähän pölyä. Ei tarvittaisi montaakaan harjanvetoa, jotta se olisi kunnossa. Ja sellaista lyhyttä harjantynkää ei saanut letitettyä tai mitään, ja eipä se takkuunkaan mennyt. Olkoon siis. Minua ei huvittanut tohista.

Nousin autosta tasan tupakalle, ja lopulta, vajaata puolta tuntia ennen hain Pondini paikalle laittaakseni sen valmiiksi. Silti meille jäi liikaa luppoaikaa. Pyyhkäisin pölyt sen karvasta tallin pihassa, nostin koulusatulan sen selkään, vaihdoin sen ruman sinisen riimun sen vähän nätimpiin suitsiin ja jätin satulavyön kiristämättä. Sitten nojasin vihreän Fordini konepeltiin takapuolellani ja yritin olla katsomatta ketään silmiin. En halunnut enää kertaakaan valehdella, että ai kun jännitti, kun joku kuitenkin tulisi kysymään sitä. Minua ei edes jännittänyt, vaikka muutama päivä sitten olin ollut kauhuissani. Minun oma Mayani sairasti, ja sen kuultuani en ollut ollut mitään muuta kuin ainoastaan huolissani, epätoivoinen ja pahantuulinen ihan koko ajan. En pystynyt jännittämään.

Lopulta talutin Pondin kohti lämmittelyaluetta. Kiristin sen satulavyön ja painauduin hetkeksi sen kaulaa vasten ennen kuin nousin sen selkään. Se oli hyvä hevonen, parempi kuin minä olin ratsastaja, ja luonteeltaan se oli lempeä. Olisin halunnut rakastaa sitä niin kuin olin Hukkasuon ensimmäisissä osakilpailuissa rakastanut, mutta en tuntenut mitään sitä kohtaan sinä päivänä. Ajattelin vain Mayaa ja olin surullinen ja vihainen.

Lämmittely sujui kai ihan hyvin siihen nähden, miten surkea minä olen kouluratsastuksessa esteisiin nähden, ja miten se ei ole Pondinkaan ykköslaji. En tietenkään saanut sitä niin taipuisaksi kuin ratsastuskoululaiset saivat hoitsunsa ja vuokrahevosensa. Viime osakilpailuissa minua olisi hävettänyt: ratsastaa nyt rautakangella niin vaativa luokka. Tässä osakilpailussa mietin ainoastaan Mayaa...

Ratsastin radalle mieli tyhjänä ja kasvot ilmeettöminä. Ennen kuin tervehdin tuomaria, laskin vielä hetkeksi pääni ja tuijotin ihan vain parin sekunnin ajan kiinteästi Pondin niskaa. Tämä hevonen oli samanvärinen kuin Maya, ja muutenkin tosi samanlainen. Isompi vain, ja roimasti nuorempi. Suljin silmäni ja ajattelin kai pienen rukouksen, vaikka en mikään erityisen uskonnollinen olekaan. Anna Mayan parantua, ja anna sen olla hengissä kun palaamme kotiin. Sitten puristin muovisen hymyn kasvoilleni, nostin katseeni ja tervehdin tuomaria. Nyt vain suoritetaan tämä rata, Pond. Nyt vain yritetään selviytyä tästä päivästä yhdessä, Pond. Sinä olet minulle väärä hevonen, ja minä olen sinulle väärä ratsastaja. Minun hevoseni on kotona, ja minä haluan olla sen kanssa.



100cm
Se oli ollut pitkä päivä. Olin herännyt niin tosi varhain. Olin oman hevoseni, oman Mayani luota poissa jo toista päivää, ja kilpailuissa lainahevoseni Pondin kanssa, joka tuntui vieraammalta kuin koskaan. Oli ollut aamupalan syömistä vieraassa keittiönpöydässä, hiusten pesemistä kylmällä vedellä, automatka tallille, jonne en vieläkään osannut ilman navigaattoria. Oli pitänyt laittaa hevonen kuntoon, ratsastaa koululuokka, purkaa se taas koska esteluokkaan oli sata vuotta aikaa, ja varustaa sitten uudelleen. Kisavaatteet ahdistivat minua, kypärä tuntui pistelevältä ja muutenkin oli ihan hirveän krapulainen olo. Siitä huolimatta, että en ollut itse asiassa tainnut juoda alkoholia sitten viime kesän rientojen. Näytin varmasti karmealta. Tuntui karmealta. Välttelin siksi kaikkia parhaani mukaan, niin oman tallin väkeä kuin muitakin.

Kaikessa hiljaisuudessa -- tai oikeastaan kaikessa kisapaikan vilskeessä -- laitoin Pondin valmiiksi esteluokkaa varten. Sillä oli yleissatula esteitä varten, koska vierastin vieläkin niin kovasti estesatulaa pitkine jalkoineni. Se oli ostettu sitä paitsi Pondia ja sen omistajaa, Riittaa varten, ja se oli kaikin puolin vääränlainen satula minulle. Pond oli tapansa mukaan ihan rauhallinen, kun hoidin sen kuntoon.

Yritin muistaa, että tämä ja Tie Tähtiin -cupin finaali olisivat viimeiset kilpailumme yhdessä Pondin kanssa. Taisin takertua siihen ajatukseen liikaa ja onnistuin luomaan itselleni paineita siitä, että minulla pitäisi olla nyt ihan tosi hauskaa. Minun pitäisi muistaa aina se päivä, nämä kisat, se esteluokka, jokainen este, jokainen sekunti. Sitä se ikimuistoisuus oli. Pitäisi hymyilyttää, ja olla mukavaa.

Kuinka minulla saattoi olla mukavaa, kun olin väärän hevosen kanssa monen sadan kilometrin päässä oikeasta hevosestani? Omatuntoni kolkutti. Olisi pitänyt perua kisat. Minun Mayani ei voinut hyvin.

Nousin kuitenkin Pondin selkään ja ratsastin sen uudelleen lämpimäksi. Se oli vieläkin virkeällä tuulella. Koululuokka ei ollut sitä rasittanut. Olimme ylittäneet itsemme viimeksi estekisoissa. Olin oppinut valmentautuessani vaikka mitä. Meillä saattoi oikeasti olla mahdollisuudet vaikka sijoitukseen. Ja minä pilasin ne mahdollisuudet. Olin koko ajan ajatuksissani jossain ihan muualla kuin kilpailuissa.

Lämmittelystä ratsastin esteradalle, kun oli meidän vuoromme. Minusta tuntui ihan hirveän eksyneeltä. Etsin katseellani yleisön joukosta Keitaroa, tai edes jotakuta tuttua, mutta en löytänyt, enkä ole koskaan tuntenut oloani niin yksinäiseksi kuin siinä kentällä hienon hevosen kanssa. Minua, aikuista miestä, oikeasti itketti.

Purin hampaani yhteen ja nostin laukan. Suu tiukkana viivana ohjasin Pondia tekemään yhden ison kaarteen ennen ensimmäistä estettä. Se tuntui onnistuvan aina paremmin, jos sai ottaa vähän tuntumaa kenttään ja tilanteeseen ennen kuin hyppäsi. Kun laukkasimme vakaasti kohti estettä, tunsin miten Pond kuunteli minua, ja miten en välittänyt enää pätkääkään hyppäämisestä, kilpailuista tai mistään muustakaan paitsi kotona odottavasta Mayasta. Halusin hidastaa, kääntyä ja palata kotiin, mutta sen sijaan lyhensin aavistuksen Pondin askelta ja valmistauduin hyppäämään kilpaa.

Hallavan TT-estevalmennus

Hallavassa järjestettiin eilen Tie Tähtiin -estevalmennus. 

No. Jos siitä Hallavan valmennuksesta jotain hyvää pitäisi keksiä, niin Pond oli täsmällinen. Siis ihan kaikessa. Silloin kun meni hyvin, meni tosi hyvin: se nosti laukan heti kun käskettiin ja hypyt osuivat kohdilleen. Kolmen esteen sarjan hyppäsin joka kerta kauempaa ulkoa kuin kukaan muu, mutta se oli Pondin kanssa suorastaan hyvin taktikoitu. En saa lyhennettyä sen askelia tarpeeksi, jotta se mahtuisi ponien kanssa sujuvasti samoihin sarjaesteisiin. Vaikka sen emäntä, Riitta, kyllä saakin ja koko ajan helpomman näköisesti.

Pyydetyt pysähdykset ja voltitkin Pond teki juuri niin kuin käskin, eli päin hemmettiä. Olin jotenkin askeleen myöhässä ihan kaikessa, jos ei ponnistuksia lasketa. Enkä edes ollut ajatuksissani tai mitään! Koin keskittyväni ihan täysillä, mutta jotenkin ei vaan taas sujunut. Tai no. Ajatukseni usein kyllä käy siinä, mitä minulle Näyhön valmennuksessa sanottiin. Siitä pitäen olen epäillyt itseäni joka kymmenen minuutin perästä. Minä en osaa ratsastaa. Sitten kun sellainen ajatus pääsee valloilleen, en tosiaan osaakaan. Pond kuitenkin yrittää parhaansa, vaikka sellaisen hyppääjän kuuluisikin mennä jonkun paremman ratsastajan kanssa: sellaisen, joka osaa ja pystyy pitämään itsensä kasassa edes radan ajan.

En ollut siis erityisen tyytyväinen itseeni, kun valmennus oli ohitse, vaikka hevosesta olinkin ylpeä ihan aina. Pond otti senkin niin suloisesti. Vaikka se ei ole edes oma hevoseni ja lemmikkini, se hamuili huulillaan kauluksiani, kun huokailin synkkyyttäni sen satulan pois otettuani ja autoon laitettuani. Varmasti se vain halusi herkkuja, mutta ihan kuin se olisi yrittänyt lohduttaa minua. Painoin otsani sen otsaa vasten ja kuvittelin, että se oli minun oma Mayani, ja että Mayani oli nuori ja terve taas.

Yritin käydä siinä vielä kaiken samani palautteen läpi päässäni. Puolipidätteet aiemmin, Reita. Selkeämmät pohjeavut vaan, Reita. Lähde aiemmin siihen hyppyyn mukaan, Reita. Laskeutumiset olivat kai olleet hyviä, siis ainakin suhteellisen hyviä, kun ottaa huomioon että me olemme molemmat Pondin kanssa ihan ihmisen kokoisia, emmekä mitään poneja ja ponityttöjä. Muut kehut, sikäli kun niitä edes oli, olin tainnut jo unohtaa. Sentään ne kaikki korjauskehotukset ja kaiken kritiikin muistin, ja pyörittelinkin niitä usein unettomina öinä. Ja samaan aikaan kun olin onnellinen Pondista ja kilpailemisesta, mietin, että tästäkö minä tosiaan niin kauan haaveilin? Oli helppoa teeskennellä hyvää ratsastajaa, kun käytössä oli vain huonoja ratsuja.

Vitsit kun aina sitä paitsi ratsastin valmennuksissa vieläkin huonommin kuin kotona. Jännittihän se nyt, mennä aina kaikkien muiden eteen mokailemaan. Kisat eivät kuitenkaan jännittäneet ikinä yhtä paljon, koska eipä siellä ollut muilla ratsastajilla aikaa katsella ja tuomita minua. Miten ihmeessä olin niin korkealla kokonaisrankingissa? Kenetköhän Riitta oli lahjonut vääristelemään pisteitäni?

No. Seuraava kerta sujuisi taas paremmin. Eikö niin Maya -- eiku Pond!

Hopiavuoren avajaismaastossa

Reita oli Pondilla Hopiavuoressa maastossa mukanaan Mini ja Chai.

”Sit kohta tulee T-risteys, ja sit siitä pitää kääntyä vasemmalle” Buathong neuvoi vähän ennen kuin olimme Auneksen risteyksessä.

”Paa nyt se navigaattori edes pois”, ärähdin sille. Olin pyytänyt vaikka kuinka monta kertaa, eikä se ollut totellut. ”Mä asuin täällä. Kirjaimellisesti täällä. Mä osaan ajaa sinne.”

”…mä ajattelin vaan varmuuden vuoksi…”

”Älä ajattele. Tai ajattele edes hiljaa. Tai muuten mä en ota sua enää ikinä mukaan.”

Oikealta tuli autoja. Meillä oli kolmio. Ja hevosenkuljetusvaunu. Vaihdoin radion Loopille. Tässä sitä seistäisiin. Vaunun kanssa ei niin vain kiihdytelty. Olin aina vihannut Auneksen risteystä. Talvella se on liukas eikä siitä meinaa päästä, eikä sitä tiukkaa kurvia juuri ennen risteystä ole kauhean kivaa ajaa kesälläkään. Lopulta tuli hevosenkuljetusvaununkokoinen rako ja pääsimme jatkamaan matkaa. Ärsytti aivan hirveästi köröttää koko matka kahdeksaakymppiä vaunun takia. Vielä enemmän ärsytti, että olin huolinut sen Buathongin pojan mukaan.

Silti me lopulta pääsimme perille. Ilman navigaattoria, koska kyllä minä nyt jumaliste Seinäjoelta osaan itsenäisesti niin Otsonmäelle, Könniin kuin Ylistaroon ja muihin välikuntiinkin, niin kuin normaali ihminen. Ja niin kuin olin uumoillut, Hopiavuori erottui kyllä maisemasta.

Buathongin poika sai itse hoitaa Minin kuntoon. Vahdin kyllä, että se muisti laittaa kypärän päähänsä ja kiristää satulavyön ennen kuin nousi selkään. Muusta ei tarvinnut Minin kanssa olla huolissaan. Pond sen sijaan oli omituisen lennokkaalla tuulella vieraassa paikassa. Sillä oli jokin ihme vimma mennä tutustumaan Saaran Pulla-suomenhevoseen ja sitä sai pidellä ihan tosissaan. Mini sen sijaan näytti melkein nukkuvan, vaikka aina välillä Buathong unohti pitää sen ohjasta kiinni.

Mini on niin hidas hevonen, että sen olisi ollut järkevintä mennä viimeisenä. Eetukin ehdotti sitä, ja poika olisi vieläpä suostunut sellaiseen järjestelyyn. Sanoin kuitenkin ei. Minun oli pakko kertoa, että hevonen menisi kyllä hienosti viimeisenä, mutta kun ratsastaja oli käynyt sillä maastossa vain yhden kerran aikaisemmin. Tai millään hevosella. Sanoin, että minä menen Pondin kanssa Minin ja Buathongin perässä, viimeisinä. Meidän ei muutenkaan ollut tarkoitus mennä kauhean lujaa. Olihan nyt rankka TT-Cup meneillään ja kaikkea.

Minusta oli oikein miellyttävää maastoilla taas tutuissa maisemissa. Minä olen kasvanut täällä, ja minä olen elänyt täällä, eikä mikään voita pohjalaisia peltoja. Sen sijaan se oli kiva huomata, että Eetun puhe kuulosti korvissani sen verran leviältä ja komialta, että ainakin pahimmat pohjalaisuudet taisivat olla pudonneet puheestani. Myös Buathongilla näytti olevan kivaa, vaikka ohjat luistivat sen käsistä, kun se keskittyi kaikkeen muuhun kuin ratsastamiseen. Saaran tamma pudotti sen ja Minin päälle lunta mennessään, mutta Buathong tuntui säikähtävän enemmän kuin hevoseni, jolla hän ratsasti. Myös Pond otti oikein sivuaskelia, vaikka siihen ei osunut lumihiutalettakaan.

Kun illanpuolella ajelimme jo kotiinpäin ja vahdimme hevosia Skypen välityksellä, se rasittava poika ei malttanut olla hiljaa. Se höpötti paljon, ja piti huolta, että sanoi mahdollisimman usein sellaisia verbejä kuin ”menöö”, ”tuloo” ja ”teköö”. Se lopetti sen vasta, kun osoitin auton ikkunasta tien oikealla puolella olevaa tupaa.

”Tieks kuka tos asuu?” kysyin siltä niin kuin se olisi ollut tyttäreni, Ruska.

”No?”

”En mä tiiä. Mutta vajaat kymmenen vuotta sitten siinä asui vielä mun isä.”

Niin kuin sanoin, oli ihan virkistävää käydä kotona. Ainakin minulle ja hevosille. Olisin varmaan käynyt äidinkin luona ihan vain ohi ajaessani, mutta kun se pirun poika oli mukana. Ja hevoset.

2x TT-kouluvalmennus

Ensimmäinen teksti on Auburnin kouluvalmennuksesta 20.3.

"Se menee nyt suorana. Niin kuin harjanvarsi. Sekä hyvässä että pahassa mielessä."

Niin niin, se oli kuultu monta kertaa ja monesta suusta. Kun Pondin piti ravata eteenpäin, se meni luotisuoraan ja mutkittelematta. Mutta myös koko sen ruumis oli suora. Se kantoi itseään jo paremmin kuin alussa, mutta edistyksemme oli aivan kohtuuttoman vähäistä suhteessa näkemämme vaivan määrään. En kerta kaikkiaan saanut sitä liikkumaan riittävän hyvin, ja näkyihän se sijoituksissammekin. Ja kyllä minä koetin kuunnella ohjeita.

Tämä Näyhön Heidi neuvoi nätisti. Pondin omistaja, vakivalmentajamme Riitta olisi äyskäissyt jo, että "Reita! Toi ei ole lisättyä ravia! Sä nostat vaan tempoa nyt kun piti pidentää askelta! Yritä nyt edes!" Se Näyhö ei kuitenkaan sanonut niin. Ennemminkin hän kehotti kuin kritisoi, ja silti se oli tuhat kertaa hirveämpää kuin Riitan äyskäisyt. Hän nimittäin sanoi, että vika lähtee nyt paitsi siitä, että hevonen on saanut viimeiset kymmenen vuotta tehdä vähän mitä tahtoi ratsastuksessa, myös siitä, etten istu kunnolla. Samaan aikaan kun pyysin Pondilta liikettä ja rentoutumista, estin sitä omalla istunnallani. Minun teki mieli pudottaa ohjat ja hieroa naamaani kaksin käsin niin voimakkaasti, että nahka lähtisi. Voi veljet. Miksen ole edes kerran kuussa käynyt ratsastamassa kunnon hevosella vaikka ratsastuskoulussa? Joskus saatoin sanoa, että jos en muuta osannut, niin erinomainen istunta minulla oli. Ja siksen ollut kiinnittänyt siihen huomiota.

Jouduin siinä valmennuksessa tavallaan aloittamaan koko ratsastustouhun alusta. Tuntui, etten osannutkaan ylipäätään mitään. Minusta ratsastus alkaa istunnasta. Se on ensimmäinen asia, joka pitää osata. Kaikki perustuu siihen. Oli aika itkettävää kuulla, ettei osannutkaan sitä perustaa, jonka oli kuvitellut olevan vahva, ja jolle kaiken muun piti rakentua. Teki suoraan sanottuna mieli lopettaa. Mennä kotiin Mayan ja Minin luokse ja teeskennellä, että huono ratsastukseni johtuu huonoista hevosistani. Vitsin Pond. Vitsin taitava Pond. Pilasi illuusioni.

Vaikka itsetuntoni sai kolauksen, Pondin laukkasiirtymät eivät. Olin masentuneempi kuin koskaan hevosen selässä, ja silti taisin ratsastaa paremmin kuin koskaan. Pieniä hetkiä kerrallaan Pond näytti ihan kilpahevoselta - näin peilistä! Ei se ollut tosiaankaan muodoltaan lähelläkään sellaista virkkuukoukkuhevosta kuin sen olisi kai pitänyt olla, mutta kyllä minä tunsin sen selän pyöristyvän. Ja kun se käytti lihaksiaan, kunnolliset siirtymät olivat ylipäätään mahdollisia.

Kotona Keitaro kysyi meiltä, kuinka meni. Teki mieli haistatella, mutta nielin kiukkuni ja ylpeyteni ja sanoin vain olevani maailman huonoin ratsastaja.
"Joka tietää, ettei tiedä mitään ratsastuksesta, tietää enemmän kuin se, joka ei vielä tiedä, ettei tiedä mitään", Keitaro sanoi.
"Jaa. Lähdetäänkö kaljalle?" minä kysyin, kun väsyneet aivoni eivät tuntuneet millään saavan kiinni siitä surkeasta filosofoinnista.
"Tietenkin", Keitaro vastasi ja tarttui Pondin harjasankoon minua auttaakseen. "Mun mielestä on ihan viihdyttävää kuunnella kun sä vellot itsesäälissä!"

---

Toinen teksti on Hallavan kouluvalmennuksesta 25.3.

Mikä ihme niissä avo- ja sulkutaivutuksissa on käynnissä? Ihan niin kuin hevonen ei osaisi, vaikka olen kyllä ihan varmasti nähnyt sen onnistuvan omistajansa Riitan, sen topakan tädin kanssa! Tänään ei onnistunut, ei sitten millään. Tottakai syy on minussa, mutta kertokaahan, mitä varten ravissa ne menivät sitten itse asiassa yllättävän hyvin heti niiden käyntifiaskojen jälkeen?

Valmentaja Dineo sanoi, että ongelma on pohjimmiltaan eteenpäinpyrkimyksessä. Viimeksi kävin sen Näyhön likan valmennuksessa ja itsetuntoni sai kolauksen, kun istuntani ei ollutkaan niin hyvä kuin olin kuvitellut. Ja nyt pitäisi keksiä sellainenkin taikasauva, jolla saisi korjattua jotain nimeltään eteenpäinpyrkimys. Ravissa ongelmia ei ollut kai siksi, että Pondilla on muutenkin tasoonsa nähden aika vahva ravi. Mutta voi sitä käyntiä...

Okei, jos kyseessä olisi oma tuttu hevoseni, lähtisin korjaamaan ongelmaa keventämällä ohjasotetta, parantamalla omaa ryhtiäni ja antamalla puolipidätteetkin siihen malliin, että nyt taivutaan eikä leikitä. Mutta kun Pond ei toimi niin kuin oma hevoseni. Jos sen ohjasotetta hellittää, se valahtaa kummalliseen, pitkään muotoon ja sen etupää alkaa laahata. Takapää marssii silti hyvin. Ja oman ryhtini suhteen en enää tiedä, mitä tekisin. Näyhön valmennuksen jälkeen olen nimittäin todellakin tarkkaillut istuntaani vainoharhaisen tarkasti sekä ihan fiilispohjalta että peilistä ja videolta, enkä vain keksi enää parannettavaa. Kyllä minä olen suorassa, ja kyllä minä olen suorana! Ja aivan sitten varmasti myötään hevosen liikkeitä just eikä melkein, ja keskityn siihen nyt kaiken muun kustannuksella. Ja mitä puolipidätteisiin tulee, noh... Yhtään ronskimmat otteet saisivat Pondin varmaan jo epäröimään. En yleensä ratsasta tällä tavalla, mutta nyt oli kokeiltava jotain uutta. Ryhdikkäämpää otetta.

Valmennuksen jälkeen, kun Pond oli jo lastattu Hukkasuolta lainattuun traileriin, istuin autossa ja soitin hevosen omistajalle. Riitta vastasi kertatuuttauksella.
"Riitta", hän tokaisi siihen malliin, että jo hänen vastauksessaan oli käskevä sävy.
"Mitä mä teen, mitä mä teen, mitä mä teen?" uikutin puhelimeen ja selitin ongelmani. Jo siinä vaiheessa kuulin pelkästä Riitan hengityksestä, että hänellä oli vähintään väliaikainen ratkaisu jo valmiina meitä varten.

Riitan ratkaisu oli yksinkertainen. Keskity hyvä mies nyt siihen, mikä sujuu, kun kerran jopa ravissa taipuminen on ollut tälle hevoselle mahdotonta minun kanssani niin pitkään. Hän äyskäisi puhelimeen, että se on suuri saavutus meille, ja olemme parantaneet paljon sen Hukkasuon ensimmäisen osakilpailun koulukatastrofimme jälkeen. Se äyskähdys oli tarkoitettu lohdutukseksi. Niin minulla oli ihan hyvä mieli, kun ajelin kotiin. Jos Riitta sanoi, että tämä riitti tälle päivälle, niin tämä riitti. Se Dineo oli vähän vihjannut samaa, mutta eihän häntä nyt voi uskoa samalla tavalla kuin Riittaa. Ei kukaan ole niin vakuuttava kuin Riitta!

Tie Tähtiin: 2. osakilpailu Seppeleessä

Tie Tähtiin -tarinacupin Seppeleen osakilpailu on nyt takanapäin. Oikeaa sijoitusta ei tällä kertaa tullut, mutta ai kuinka ylpeä olen lohdutuspalkintoruusukkeestani. Näissä leikkimielisissä kisoissa joka luokan kuusi ensimmäistä saivat tällaiset hienot ruusukkeet - ihan sama, oliko osallistujia kuusi vai kuusikymmentä! Kyllä voi pienestä jutusta tulla ihmiselle hyvä mieli.

Seppeleen ruusuke

Esteradalla sijoituksemme oli 4/7 ja kouluradalla 7/15. Voin siis vähän leveillä Riitalle, Pondin omistajalle sillä, että olen sentään jotain oppinut. Kouluhan meni ihan huikean paljon paremmin kuin viimeksi.

Tässä vielä kilpailupäivän tarinat.

Esteluokka (100cm, hard) 

Mitä odotuksia meillä on Tie Tähtiin -cupin toisen osakilpailun esteosuutta varten? Vaikka kuinka moni on kysellyt sitä, koska taidan olla puhunut vain Pondista, cupista ja valmennuksistamme viimeaikoina. Olen kuitenkin antanut jokaiselle ihmiselle eri vastauksen.

Pondin omistaja, Riitta, kysyi sitä ensimmäisenä. Siitä taitaa olla jo pari viikkoa aikaa. Vastasin välttelevästi, että kunhan nyt hyväksytyn suorituksen tekisimme, niin olisin jo aika tyytyväinen. Tavallaan se oli totta. En ole kilparatsastaja, ja tiesin kyllä monen muun luokkamme osallistujan olevan. Ja vielä useampi oli ratsastuskoulun ratsastaja, eli ratsasteli paljon paremmilla hevosilla kuin minä. Siitä oli jo aikaa, kun olin ratsastanut muilla kuin Mayalla ja Minillä, paitsi jos Pond lasketaan mukaan. En siis oikeastikaan uskaltanut haaveilla, että meillä menisi yhtä hyvin kuin Hukkasuossa, kotikisoissa. Kotona oli ollut rentoa hypätä, joten hyvä sijoitus oli ihan ymmärrettävä. Seppeleen osakilpailu tuntui paljon vakavammalta kilpailulta, koska en hypännytkään omassa tutussa maneesissa, kaikkien tuttujen ihmisten keskellä. Mutta olisinko minä ihan rehellisesti tyytyväinen, jos Pond tekisi hyväksytyn suorituksen ja sijoittuisi viimeiseksi? En taitaisi. Kyllä minullakin jonkinlainen kilpailuvietti on.

Maija, vaimoni, oli kysynyt odotuksiani useammankin kerran, viimeksi kilpailua edeltävänä iltana. Hänelle olin sanonut rehellisesti, että voi kun sijoituttaisiin. Tiesin, että se oli paljon vaadittu meiltä, mutta ai kuinka se olisi hienoa. Saisimme elämämme kolmannen ruusukkeen. Voi veljet. Samaan aikaan, kun haaveilin sellaisesta, minua melkein pelotti sanoa sitä ääneen. Tuntui että toivomalla liikaa manaisin meille huonoa karmaa tai jotain, vaikka en edes tosissani usko sellaiseen. Siksi minä kai sanoin sen niin hiljaa ja ujosti joka kerta. Maija kurottui aina pörröttämään hiuksiani ja sanoi, että hän toivoi vain minun tulevan ehjänä takaisin kotiin reissultani. Mutta Maija pelkääkin hevosia.

Kun ajoimme kisapäivänä Seppeleen tallia ja uutta maneesia kohti, Keitaro kysyi vielä kerran puoliääneen, että mitä mahdan nyt odottaa. Kännykkäni lepäsi auton kojelautaan läntätyssä telineessään. Normaalit ihmiset pitivät siinä navigaattoria päällä, mutta me tunsimme tien. Tai ainakin minä. Olinhan valmentautunutkin Seppeleessä ihan vasta. Navigaattorin kartan sijaan kännykkäni oli Skype-yhteydessä Keitaron kännykkään, joka oli kiinnitetty samanlaisella systeemillä traileriin, jotta voisimme pitää silmällä Pondia ja Cubaa. Pond näytti ihan rauhalliselta, niin kuin takapenkillä kännykällään ilmeisesti Best Fiends -peliä pelaava riesakseni mukaan otettu Buathongin poikakin. Vastasin Keitarolle täydestä sydämestäni, että odotan elämystä. Vielä pari osakilpailua olisi jäljellä, ja hieno finaali Hallavassa. Minun viimeiset estekilpailuni ikinä. Voi kun meillä vain olisi niin hauskaa, että rankka treeni olisi ollut tämän päivän kisojen ja niiden kaikkien muiden arvoista. Hauskuudesta haaveillessani tajusin itsekin, että en minä niillä ruusukkeilla mitään tehnyt. Olin tietenkin ollut aivan äärettömän onnellinen Hukkasuon osakilpailun ruusukkeesta, mutta en minä sen takia ollut jatkanut. Vaan Pondin. Ratsastamisen. Sen takia, että sain vielä hetken olla olevinani uudelleen nuori.



Koululuokka (heA, hard)

"Ai Pond!" Buathongin poika komensi lainahevostani Pondia pidellessään sen riimunarua kuin parempikin hevosmies. Ei ikinä olisi uskonut, että se oli vasta puolisen vuotta sitten tullut talliin ja tutissut kauhusta hevosen nähdessäänkin. Olin ylpeä siitä jotenkin hyvin etäisesti samalla tavalla kuin isä, ja minun oli nostettava kaulahuivi paremmin naamalleni voidakseni hymyillä salaa siltä pojalta. Se Kinnasen likka oli tehnyt sille ihan hyvää. Näin miten se vilkuili sitä tyttöä huvittavan ylpeänä itsestään ja yritti esittää vähän parempaa hevosenkäsittelijää kuin olikaan. Ja kun Kinnanen katsoi sitä, se yritti äärimmäisen kömpelösti olla kuin ei olisikaan, ihan niin kuin oikean, elävän hevosen piteleminen vilkkaalla kisapaikalla ei olisi sille iso juttu. Minun oli mentävä sen luokse ja ojennettava käteni saadakseni pidellä Pondia itse. Vaikka se oli aivan sairaan ärsyttävän herttainen ratsuani muka komentaessaan, se aiheuttaisi ennen pitkää vahinkoa sen kanssa silkkaa huolimattomuuttaan ja typeryyttään. Sidoin Pondin trailerin kylkeen Cuban viereen ja komensin sen pojan kaivamaan koulusatulan Fordini takaluukusta. "Sen litteemmän niistä siis, poika", muistin muistuttaa. Koululuokka olisi ennen esteluokkaa.

Keitaro ei ollut järjestellyt asioitaan yhtä hyvin kuin minä. Sen verran minkä Buathong Kinnasen liehittelyltään ehti, hän hoiti Pondia. Sain nojata auton kylkeen ja puhallella pahvimukiin, jotta kahvini jäähtyisi. Cubaa hoitavan Keitaron naamasta näki, että olisi hänellekin kahvi maistunut. Virnistin hänelle Pondin kaulan alta. Olisi nyt vähän pussaillut sitä Buathongin poikaa tai jotain, niin olisi saanut valmiiksi laitetun hevosen. Laittaisin minä sentään itse suitset Pondille. Olen huomannut kyllä, että se Buathongin poika suitsii välillä miten sattuu. Sentään se osasi laittaa satulan oikein. Pitäisi itse vain kiristää satulavyö vielä kunnolla.

"Eiks sua jännitä yhtää?" Keitaro kysyi kai jotain kysyäkseen.
Rapsuttelin Pondin leukaa rutistettu kahvikuppi toisessa kädessäni. "Aivan jumalattomasti", myönsin, "kato miten mun kädet tärisee."
Itse käsiäni katsottuani minun oli työnnettävä rutistettu kahvikuppi toppatakkini taskuun. Tartuin suitsiin ihan jotain tehdäkseni ja suitsin hevosen. Pond on siitä mukava, että se ei vastustele oikein mitään. Helppo kaveri. Hyvä hevonen. Pitelin sen ohjia reittäni vasten ja koetin hengitellä. Tällainen olo minulla oli aina, kun palasin kesälomalta töihin ja uudet, veraat lukion ykköset tuijottivat minua pulpeteistaan silmät suurina. Tällä kertaa minulla oli sentään Pond tukenani ja turvanani ihan kouluradallakin.

Oli aika lähteä lämmittelyyn. Ennen kuin nousin hevoseni satulaan nojasin otsaani sen otsaan ja pidin silmiäni kiinni. Sillä tavalla tämä lainahevonen tuntui ihan omalta Mayaltani, ja hetken verran minua ei pelottanut yhtään. Sitten oli avattava silmät ja työnnettävä jalka jalustimeen. Tule Pond, yritin sanoa hevoselle jotenkin telepaattisesti. Mennään katsomaan, olemmeko me kehittyneet yhtään ensimmäisten osakilpailujen jälkeen.

TT-estevalmennus Auburnissa

Auburn Estate järjesti tänään Tie Tähtiin -estevalmennuksen. 

Kouluratsastusta on harjoiteltu paljon, koska Riitta, Pondin emäntä, on ollut sitä mieltä, että se on meille äärimmäisen tarpeellista. Väitin aluksi vastaan, koska hypätähän minä halusin. Sittemmin vastaanväitteideni loppuminen ei suinkaan tarkoittanut sitä, että olisin ollut Riitan kanssa koko ajan enemmän ja enemmän samaa mieltä! Ei: pikemminkin hän uuvutti minut. Tänään päästessämme pitkästä aikaa hyppäämään Pondin kanssa, minun oli kuitenkin myönnettävä itselleni, että Riitta on ollut oikeassa kouluvalmennuksista.

Minusta tuntuu, että Pondin lihaskunto on kehittynyt niin paljon, kuin näin lyhyessä ajassa on mahdollista. Se kantaa itsensä paremmin ja vaivattomammin, vaikka onkin yhä vielä melko rautakankimainen pötkylä. Se on aina osannut hypätä, mutta nyt lähestymisissä ja ponnistuksissa oli jotain sellaista jäntevyyttä, joka siltä on aikaisemmin puuttunut. Se laukkasi aina suoraan rohkeasti esteelle, uskalsi mennä rennosti tarpeeksi lähelle ja jopa hyppäsi matalammalta. Olen kuvitellut tähän asti, että Pondin suhteettoman suuret hypyt johtuivat joko esittämisenhalusta tai konkariudesta: lainattu tammanihan hyppää puolitoista metriä ratana. Nyt minusta alkoi tuntua, että epävarmuudesta ne johtuivat! Pond ei ole luottanut kroppaansa, ei varsinkaan minun kanssaan, ja on ikään kuin varmuuden vuoksi ponnistanut aina vähän liian aikaisin ja liian korkealle. Mutta poissa oli kaikki se. Jopa okseri, joka oli meidän molempien mielestä radan kunnioitettavin este. ylittyi rennolla, sopivalla ilmavaralla.

Tämän valmennuksen pääaiheena olivat kuitenkin hyvät tiet. Teiden suoruudessahan meillä ei ole ikinä ollut ongelmia! Pond on niitä hevosia, jotka ajautuvat oikeaan kurssiin mielellään ja pysyvät siinä mutkittelematta ja vääntyilemättä. Ennemminkin tiukat käännökset ovat ongelmakohtamme. Pond on yhtä raskas, pitkä ja suuri hevonen kuin minä ratsastaja, ja vaikka meillä molemmilla on pitkät jalat, joilla on helppo juosta lujaa, ei meistä tule ikinä yhtä ketteriä kuin ponitytöistä ja tyttöjen poneista. Tällä radalla oli tilaa tehdä laajoja kurveja. Itse asiassa tiet oli rakennettukin niin, että meidän piti kiertää muut esteet aina ulkopuolelta ennen seuraavaa hyppyä. Jos joskus, kerrankin, sattuisi kisoihin tällainen rata, siitä olisi meille ihan uskomaton etu. Pond on kuin tehty tähän, eikä niihin pieniin ja ketteriin käännöksiin, joita yleensä halutaan.

Laukanvaihdot menivät muuten jälleen kerran surkeasti. Se on ehdottomasti minun syyni. Olen nähnyt miten Riitta ratsastaa itse Pondilla. Hänelläkin on vaikeuksia, vaikka hän on minua merkittävästi taitavampi, mutta kyllä hän sentään ihan tavalliset laukanvaihdot saa osumaan kohdilleen. Minä en, vaikka tiedän sen olevan yksi kompastuskivistäni ja kiinnitän siihen paljon huomiota myös kotona harjoitellessamme. Mutta kyllä minä vielä saan niistäkin kiinni! Olemmehan me jo näin paljon kehittyneet kaikessa muussakin! Varmaan pitää mennä vielä tosi moneen niihin Riitan pakottamista kouluvalmennuksista, niin alkaa sujua myös esteillä.

Fiiliksiä Saariston TT-kouluvalmennuksen jälkeen

Saariston TT-kouluvalmennus oli tänään. 

Vihaan tätä takatalvea ja epäkevättä. Pond oli hikinen valmennuksen jälkeen, enkä tienyt paistuisiko se kotimatkalla paksussa loimessaan ennemmin kuin jäätyisi ohuessa. Olimme joutuneet kunnolla töihin Saariston kouluvalmennuksessa, ja minunkin ihoani pisteli todella epämiellyttävästi. Laukanvaihdot olivat olleet aluksi tässäkin valmennuksessa hirveitä, ja valmentaja Henry Sääri kaikessa vaativuudessaan juuri niin ärsyttävä kuin Pondin omistaja Riittakin meitä valmentaessaan. "Uudestaan", hän oli komentanut hiljaisella äänellään, ja antanut milloin mitäkin uusia komentoja ja vinkkejä. Loppua kohden olimme kerrankin onnistuneet niin kuin pitikin, mutta olin niin poikki. Hinkkasin hevosen kosteaa selkää tavallisella käytöstä poistetulla käsipyyhkeellä, kun ei sellaiseen nihkeyteen hikiviilakaan pystynyt. Pyyhkeessä oli punaisia ruutuja. Minulla on usein sellainen olo, että elämä on keittoa, ja minä olen haarukka. Tämän onnistumisen jälkeen oloni ei kuitenkaan ollut kuin lusikalla, vaan ennemminkin kuin aivan kuivaksi väännetyllä rätillä.

Pondin tulo ja Tie Tähtiin -kisoihin valmistautuminen oli ollut vielä ensimmäisen osakilpailun jälkeenkin kuin unelmien täyttymys. Olimme päässeet halpohin mutta erittäin päteviin valmennuksiin, ja ratsastustaitoni koheni koko ajan ihan silmissä. Edestakaisin reissaaminen oli kuitenkin vienyt kaiken vapaa-ajan sekä minulta että lainatulta hevoseltani. Se alkoi tuntua. Pond roikotti epätyypillisesti päätään aina harjattavana ollessaan, ja minun niveliäni ja lihaksiani särki iltaisin. Tässä valmennuksessa olimme päässeet pidemmälle kuin koskaan ennen, ja illalla olisin yhtä lailla kipeämpi kuin milloinkaan. Enkä minä silti halunnut lopettaa kesken. Muutaman päivän kuluttua olisi Auburnin valmennus, ja minä menisin, ja minä ratsastaisin, ja valmennuksen jälkeen Pondin pää roikkuisi matalalla, ja minä kaatuisin illalla valittaen sänkyyni.

Pond meni mielellään traileriin. Pääsisinpä minäkin. Voi kun joku toinen ajaisi auton kotiin. Nukkuisin vaikka viileällä ja kovalla trailerin lattialla väliseinän toisella puolella, enkä jaksaisi edes pelätä hevosen kaatuvan jossain mutkassa päälleni. Traileriin kömpimisen sijaan nakkelin epäjärjestyksessä pakissa möllöttävät harjat farmari-Fordin takaluukkuun kaiken muun sekaan, käynnistin auton ja lähdin matkaan. Jos minä en nyt tulisi uupumuksesta kipeäksi ja kuumeeseen, niin en kyllä ikinä.

Kotimatkalla aivoni olivat vieläkin valmennusvaihteella. Reita, täsmällisemmät avut. Reita, älä anna sen laiskotella. Reita, yritä nyt vielä koota sitä. Henry Säären ääni ja Riitan ääni sekoittuivat päässäni, ja samalla kun näin tien, näin Saariston maneesin. Katse eteen, Reita! Älä tuijota Pondin silmäkulmaa vaikka kuinka sitä asettaisit! Minun oli ruuvattava auton ilmastointia vähän viileämmälle, koska väsytti niin kauheasti.

Kotona Hukkasuossa vein Pondin sisään. Se olisi ehtinyt olla vielä ulkona, mutta silläkin oli karvat siihen malliin pystyssä, että se halusi vain nukkumaan. Jätin loimenkin sen päälle, vaikka se oli halpa ja siitä sai välillä sähköiskuja. Kävin vain sanomassa tallituvassa Kinnasen Ekulle ja sille hänen poikaystävälleen, että sanoisivat jollekulle henkilökunnan jäsenelle, että riisuttaisivat Pondin illalla. En vain viitsinyt juosta enää ympäri tallia etsimässä Crimistä ja Keitaroa, kun päässäni kaikui, että reippaammat puolipidätteet, Reita. Ja Pond, aikuinen ja terve hevonen, oli asettunut oikein maahan makaamaan ja nukkui syvää unta turpa maassa, kun kuljin sen karsinan ohitse.

TT-estevalmennus Saaristossa

Saaristossa järjestettiin tänään Tie Tähtiin -estevalmennus, jossa olimme mukana. 

Viikko sitten olimme hypäneet viimeksi, ja silloinkin valmennuksessa. Kaiken sen inhoamani kouluharjoittelun jälkeen oli ihanaa päästä siirtymään vähän enemmän omilta tuntuviin juttuihin, esteille. Varsinkin Pond tuntui ilahtuvan jo esteet havaittuaan. Se ei tainnut pitää koulun aktiivisesta harjoittelusta sen enempää kuin minäkään.

Lämmittelyssä innokkaassa Pondissa olikin pitelemistä! Sen askel tuntui ponnistavan jo ravissakin enemmän ylös- kuin eteenpäin. Sen pää törrötti aika pitkään pystyssä ja etupää tuntui vaarallisen kevyeltä. Korvat pyörivät villisti päässä, ihan niin kuin se olisi ollut railakas pikkuvarsa. Suostuttelin sen parhaani mukaan kuulolle, ja taisin onnistuakin. Kun valmennuksen varsinaiset tehtävät - kolme rataa - suoritettiin, Pond pysyi jo paremmin nahoissaan ja keskittyi minun ohjaukseni tasoon nähden hienosti.

Ensimmäsen radan kaksi ensimmäistä estettä ylitettiin korkealta ja vauhdikkaasti, mutta se meni Pondin iloisuuden piikkiin. Laukanvaihto tuntui minusta samalta kuin se, miten musiikki hypähtää vähän, jos CD-levyssä on pieni naarmu. Se ei ollut sulavaa nähnytkään, mutta sentään se tapahtui silloin kun huomasin pyytää. Palautetta tuli puolipidätteistä. Lainaratsuni Pond ei ole maailman välkyin tapaus, ja sitä pitäisi varoittaa tällaisista jutuista hyvissä ajoin etukäteen. Vinot esteet ja toisiksiviimeinen pysty menivät silti hienosti, joskin vieläkin aivan liioitellulla ilmavaralla. Tunsin itse, että minun pitäisi kehittää tasapainoani. Jos tätä Tie Tähtiin -cuppia ja sen valmennuksia ei lasketa, viimeisistä hyppykerroistani on aikaa. Samoin siitä, kun viimeksi ratsastin oikealla ratsulla.

Ja muuri. Ai että, saimme hypätä oikean muurin. Pondin korvat, jotka yleensä osoittavat minua kohti, osoittivat terävinä ja pönäköinä muuria. Näin niiden asennosta, että se olisi nauranut, jos se olisi osannut. Se olisi halunnut lisää ohjaa, ja tunsin miten se olisi tahtonut rynnätä. Pidättelin sitä lempeästi ja tein selkeät puolipidätteet kertoakseni, että minä olin vieläkin kuski. Se hyppäsi hallitusti, mutta pari askelta esteen jälkeen taisin antaa sille vähän liikaa löysiä. Tamma nimittäin pukitteli riemastuneen pukkisarjan. Se ei suinkaan yrittänyt pudottaa minua selästään: kunhan tuuletti. Minun tasapainollani ei olisi pysytty tosiaan riehuvan hevosen selässä.

Toisella, kahdeksikon muotoisella radalla yritin keskittyä nyt niihin laukanvaihtoihin. Onnahtelevia ne vieläkin olivat. Täsmällisemmillä avuilla asiaa voisi kuulemma auttaa. Ja harjoituksella. En vaatinut Pondilta kuulemma tarpeeksi. Ja tottahan se oli: se oli minulla lainassa huvittelua varten.

Kolmas rata alkoi muurilta, ja Pondin koko huomio oli tietysti kiinnittynyt siihen. Sen mielestä muuri tuntui olevan hauska. Silti estin taas sitä parhaani mukaan ryntäämästä, ja tällä kertaa sen riemukaan ei purkautunut pukein. Vinot esteet se hyppäsi aivan liian korkealta, vaikka vauhti ei ollutkaan liian kova tällä kertaa. En voi väittää, että onnistuimme laukanvaihdoissa, mutta jotenkin Pond tuntui saaneen edes oikean vaihteen silmään. Se tuntui jo tietävän, että puolipidätettä esteen jälkeen seurasi laukanvaihto.

TT-kouluvalmennus Auburnissa

Auburn Estate järjesti tänään kouluvalmennuksen Tie Tähtiin -kisoja varten.

Minä ja Kinnasen likka harjasimme hevosemme Hukkasuon kuljetuskopin kupeessa paljoa ylimääräistä puhelematta. Kinnasen Osiris oli kaunis hevonen, mutta silti Pondin satulaa mahdollisimman pikaisesti sen selkään köyttäessäni ajattelin sen olevan kivempi, vaikka se onkin ruma kuin kananmuna. Hymyilin hevoselle, joka hamuili hiuksiani. Minun teki mieli halata sitä niin kuin se olisi minun, mutta en kehdannut. Kinnanen katseli. Ja oli siellä muitakin Sen sijaan rapsutin sitä mahdollisimman huomaamattomasti leuasta. Valmennus Auburn Estatella hermostutti minua. Niin pröystäilevä paikka. Ja minulla oli mukanani Pond: maailman rumin ja taitavin estehyppääjä, joka ei tosiaankaan ollut kouluratsu sen enempää kuin minä ratsastaja. Kinnasen musta ori oli sekin jo enemmän Auburnin tyyliä.

Mutta kun Riitta, Pondin omistaja ja lähiratsastuskoulun kovaääninen eläköitynyt omistaja käskee, niin Reita tottelee kiltisti. Pian jo koetin parhaani mukaan koota Pondia ravissa, ja tunsin miten sen ratsastuskouluhevosen ammatti paistoi siitä niin kuin olisimme kantaneet jotain kylttiä. Tiesin kyllä monen muunkin kilpailevan ratsastuskoulun hevosella, mutta he kaikki olivat minua nuorempia, ja kaikilla oli Hukkasuon osakilpailussa tekemieni havaintojen mukaan komeammat hevoset. Sitä paitsi en edes pidä ratsastuskoulun hevosia mitenkään huonompina, mutta jokin Auburnin ympäristössä sai ajatukseni totaalisesti kieroon. Ei siis ollut ihme, että ravimme Pondin kanssa ei ollut ainakaan parempaa kuin yleensä! Pond viipotti menemään suorana kuin viivoitin, ja vaikka se kuunteli minua, sain tehdä ihan kohtuuttomasti töitä muutaman kunnollisen kootun askeleen eteen.

Laukkasiirtymien aikaan päätin vakaasti unohtaa missä olin. Valmennuksessa nyt kuitenkin pyöri kanssani Kinnanen ihan niin kuin kotitallilla, ja muistin Hallavan-Jessen nimen osuttuamme usein samoihin valmennuksiin. Eli jos unohdin Isabella Sokan ja kaks vierasta tyttöä, enkä pahemmin katsellut ympärilleni, olisin kuin kotona, eikö niin? Jännittävää kyllä laukka sujui paremmin ja kootummin kuin ravi, vaikka Pondin emännän mukaan ravi on sen vahvin askellaji. Pond tuntui jotenkin myös heräävän kunnolla vasta siirtymissä ja alkoi muistuttaa jotenkin keskitason luokkien kouluhevosta. Minä taas ilahduin pienistä onnistumisista heti, joten positiivinen kierre oli valmis. Siitä eteenpäin meillä sujui tasoomme nähden hyvin.

Laukanvaihdoissa Pond oli hyvin hereillä ja pisti parastaan. Ei siitä ikinä mitään ammattimaista kouluratsua saisi: se on siihen ihan liian jäykkä ja kankea. Silti laukanvaihtoharjoitus oli minusta todella miellyttävä. Esteillä me yleensä saamme sellaisia onnistumisen kokemuksia jakaa, emmekä suinkaan koulukentillä.

Taas kerran muistan parhaiten saamastani palautteesta sen, että ohjastuntuma saisi olla napakampi. Vaikka sitä on sanonut Isabella Sokan lisäksi nyt jo Riitta, Keitaro, Anne ja Aleksi, olin vieläkin eri mieltä. Toteltava minun kuitenkin oli. Pondiin tulee ehdottomasti ryhtiä napakammasta ohjastuntumasta, mutta kun haluaisin saavuttaa sen saman ryhdin eri tavalla.

Valmennuksen jälkeen Pondia kuljetusta varten loimittaessani toivoin taas, ettei tämä kevät loppuisi koskaan. Helmikuu ei ole koskaan mennyt näin nopeasti. Kunpa aika pysähtyisi. Tai kunpa minulla olisi rahaa ostaa Pond omakseni ja ylläpitää sitä, ettei minun tarvitsisi ikinä luopua siitä.

TT-kouluvalmennus Seppeleessä

Tänään Seppeleessä järjestettiin Tie Tähtiin -kouluvalmennus. Valmennuksen piti Anne. 

"Pitää sun nyt edes vähän yrittää, Reita." Niin oli sanonut Riitta, vuokrahevoseni Pondin omistaja. Olin ottanut Tie Tähtiin -tarinakisasarjan kouluosuuden aika kevyesti. Olin ajatellut pitää vain hauskaa esteillä, ja siinä sivussa kisata kouluakin, kun kerran luokat olivat aina samoina päivinä. Riitta oli kuitenkin sitä mieltä, että kun kerran hevosen ylläpitoa ja kisamaksuja makselin, niin sama se oli yrittää sitten pärjätäkin. Enkä minä tosiaankaan uskaltanut sanoa Riitalle vastaan! Sitä varten minä olin siinä, Pondin satulassa, Seppeleen juuri uudelleenrakennetussa maneesissa, yhdessä kilpakumppanieni kanssa. Nyökkäilin tutuille naamoille, vaikka uusien ihmisten lähellä oleminen onkin minulle vaikeaa. Ensimmäisen, meillä kotona Hukkasuossa järjestetyn kilpailun kuulutusten perusteella tiesin muutaman muun nimen. Jessellä oli pieni suomenhevonen, jonka kanssa oli ollut vauhtiongelmia ensimmäisessä yhteisessä estevalmennuksessamme Hallavassa. Stellan hieman hätäisen hevosen nimi oli Betume, mutta sen rotua saatoin vain arvailla.

Pondilla oli tottavie virtaa ihan lämmittelystä saakka. Riitta syytti sen kaahailusta aina aiheellisesti minua. Olin antanut sen ryntäillä, koska halusin kaahata itsekin. Olinhan vain huvitellut ja ottanut ilon irti nuoresta lainahepasta. Omani oli kuitenkin melkein kolmenkymmenen, enkä muista koska olisin viimeksi saanut hullutella. Yritin sillä kertaa kuitenkin keskittyä. Tahdoin niin kauheasti saada Pondin ratsastettua muotoon ja yhteistyökykyiseksi työpariksi itselleni, mutta se ei totta tosiaan ollut tämän hevosen kanssa helppo juttu. Kevyessä ravissa ja laukassa se vähän piristyi ja haki itsekin hyvää asentoa, mutta aina kun hidastin hitusenkaan tempoa, se lösähti pitkäksi ja veltoksi. Siitä hevosen omistaja ei kuitenkaan minua syyttänyt: kuulemma se oli ihan samanlainen kaikilla, ja hänelläkin Pond teetti hirveästi töitä kulkeakseen nätisti.

Laukkasiirtymät, kaarrot ja taivutukset tekivät meille todella hyvää, vaikka en voi sanoa suoritustamme mitenkään kauniiksi. Pond on sellainen kaveri, että sillä on helppo pitää tempoa yllä ja tehdä laukkasiirtymiä, mutta kömpelöiksi nekin jäävät, kun se taipuu yhtä helposti kuin paksu rautakanki. En saanut sitä kuuntelemaan ohjaa ja pohjetta tarpeeksi tarkasti sitten millään! Osin voin syyttää sen huonoa lihaskuntoa ja siitä johtuvaa kehnoa kehonhallintaa, mutta vain pieneksi osaksi. Kyllä minä tiedän, että suurin syy oli minussa. Tiedän haukanneeni aivan liian suuren palan osallistumalla kouluratsastukseen taitotasolla hard, mutta kun niin kuin sanoin, halusin hypätä, ja koulukisat hoituvat siinä näpsäkästi samalla.

Kun otin huomattavasti ronskimman ohjastuntuman, Pond alkoi joten kuten taipua. Olen kovin helläkätinen ratsastaja ja tämä on minulle vielä melko vieras hevonen. En tunne läheskään kaikkia sen jippoja. Ohjien pitely niin jämäkästi tuntui minusta vähän inhottavalta hevosen takia, ja vähän huijaamiselta: ihan kuin olisin runnonut hevosta muotoonsa. Pondia se ei kuitenkaan tuntunut haittaavan yhtään. Se hakeutui vihdoinkin kuolaimelle ihan eri tavalla ja sen viimeiset laukanvaihdot olivat tosi rentoja. Ei se tietenkään taipunut niin kuin muut, mutta sentään paremmin kuin kisoissa kotona Hukkasuossa. Tämän valmennuksen suurinta antia olikin se, että käsitin, ettei kaikkia ratsuja oikeasti voi ratsastaa samalla tavalla kuin minun mummoikäistä Mayaani olen viimeiset kymmenen vuotta ratsastanut.

Oli helpottavaa päästää Pond pitkälle ohjalle loppukäyntien ajaksi. Yritin muka pitää yllä kepeää ja ryhdikästä istuntaa muiden edessä, vaikka rehellisesti sanoen tapasin kotona vain matkustella satulassa loppukäynnit. Katseenikin pidin siellä minne olimme menossa. Jokuhan saattaisi muuten vaikka tulla juttelemaan, ja sitten en tietäisi oikein mitä sanoa.