Tie Tähtiin: 4. osakilpailu Sateentallilla

Mayan huonontuva tila vie kaiken aikani ja energiani. Tie Tähtiin -tarinacup on kuitenkin saatettava kunnialla loppuun. Starttasimme siis Pondin kanssa tänään neljänsissä osakilpailuisala kummassakin kilpailuluokassa (esteet 100cm ja koulu heA). Molemmissa luokissa sijoituimme toisiksi. (Koulu 2/15, este 2/7.)



Koululuokan tarina

Tie Tähtiin -cup. Neljäs osakilpailu. Harjasin Pondia ja katselin Sateentallin tallipihan vilinää täysin levollisena. Tai no, en tainnut olla edes levollinen. Ei tuntunut miltään. Ensimmäisenä olisi kouluratsastusluokka, ja tähän asti se oli jännittänyt minua aina aivan hirveästi. Olin selviytynyt aikaisemmista koululuokista ajattelemalla, että jos nyt selviytyisin tästä niin kuin iso poika, sillä tavalla reippaasti, saisin palkinnoksi sitten pitää hauskaa esteradalla. Mutta jännitys puuttui kokonaan. Samoin into siitä, että kouluradan jälkeen saisin vielä hypätä Pondin kanssa. 

Syy jännityksen puuttumiseen oli kotitallilla omassa haassaan. Se oli samanlainen ruskea, huomaamattoman näköinen hevonen kuin tämä Pond, mutta sillä oli maailman kaunein nimi, Maya. Joka osakilpailussa ja joka valmennuksessa olin toivonut, että voisin ratsastaa Pondin sijaan sillä, vaan eipä sillä enää tosielämässä ratsastettu. Maya oli paras ja pitkäaikaisin ystäväni, ja tiemme olivat ilmeisesti lopullisesti eroamassa. Olin ollut vielä Tie Tähtiin -cupin alussa tyytyväinen päästessäni kisaamaan Pondilla, mutta tämä osakilpailu tuntui vain selviytymiseltä. Olisin halunnut olla kotona, mutta en voinut enää jättää leikkiä kesken. Sitä paitsi olin satsannut näihin kisoihin paljon. 

Puhdistin kavioita kauemmin kuin oli tarvis. Osasin kouluradan hyvin ulkoa. Sitä oli hinkattu monessa valmennuksessa ja vielä kotonakin. Siirtymisemme olivat erinomaisessa kuosissa aloitustasoomme nähden. Jopa taipumista ja muotoa saattoi aina välillä havaita rautakangessani nimeltään Pond. Vieläkin hard oli meille koulupuolella aivan liian kova taso, mutta enää emme olleet menossa suorastaan kämmäämään luokkaamme, niin kuin tähän asti. Meillä olisi ollut mahdollisuudet sijoittua vaikka luokan keskivaiheille. Jos vain olisin saanut keskityttyä... 

Nostin koulusatulan Pondin selkään. Kun silitin sitä kaulalta, se kääntyi hamuilemaan takinhelmaani. Vasta silloin tajusin, etten ollut vielä vaihtanut kisavaatteisiin, ja minulla alkoi itse asiassa olla kiire. Silti käytin pienen hetken Pondin rapsutteluun ennen satulavyön kiristämistä. Vaikka kaipasin ihan toista hevosta, oli mukavaa, että se oli siinä kanssani. Myös Pond oli hyvä hevonen. Se ei ollut vain tarkoitettu minulle. 

Vaihdoin vaatteet nopeasti. En kokenut olevani yhtä suittu kuin kaikki muut, mutta eipä Pondkaan ollut yhtä kaunis kuin muiden hevoset. Sovimme ihan hyvin yhteen. Mitäs me pitkät hontturat. Pondin lihasköyhä kaula oli minusta aika ihana. Vedin sitä korvasta niin kuin se olisi ollut oma Mayani. Sekin piti siitä, kun hieroin ja vanutin sen korvia. Ihan niin kuin Maya. 

Oli aika lähteä lämmittelyyn. Käytin jakkaraa Pondin selkään kiipeämiseen. En tosiaankaan ollut niin notkea kuin nuorena, tai ehkä en vain viitsinyt enää yrittää, kun tiesin pääseväni jakkaraa käyttäen vähemmällä. Ennen lämmittelyyn ratsastamista katsoin vielä viestit WhatsAppista. Pelotti, että siellä olisi Buathongin pojalta viesti, että hevoseni oli päättänyt lähteä hevosten taivaaseen ilman minua. Ei siellä kuitenkaan mitään sellaista ollut. Laskin puhelimeni autoni katolle Pondin selästä käsin ja ratsastin lämmittelyyn pitkin ohjin. Ei tuntunut vieläkään miltään. 

Provando Shop
Koululuokan ruusuke

Esteluokan tarina

Olen ottanut kaksi kertaa Valiumia ahdistuneisuuteen kahdessa ihan erilaisessa tilanteessa. Ennen kuin lääke on vaikuttanut, sydän on hakannut miljoonaa, on ahdistanut, on tuntunut että oksettaa, että happi loppuu, että ihan oikeasti kuolee. Oikeastaan on jopa toivonut kuolevansa, että se olo vain loppuisi. Mutta sitten lääke on vaikuttanut. Henki on alkanut kulkea. Silmät ovat alkaneet lurpsua. Minusta se tunne ei ole rauhallisuus, vaikka rauhallisuuden tunnetta Valiumin pitäisi ihmisessä simuloida. Se tunne on väliinpitämättömyys. Kun lääke vaikuttaa, on sellainen olo, että tajuaa kyllä katastrofin olevan vieläkin lähellä, mutta ei vain erityisemmin kiinnosta. Ei pelota, eikä ahdista. Ihan sama, mitä käy. Luulen, että vaikka siinä tilassa kokisi jonkin iloisenkin tapahtuman, siihen suhtautuisi yhtä lailla väliinpitämättömästi. Jaa. Toinen lapseni syntyi. Niinpä näkyy. Kappas. 

Kun ratsastin pois esteradalta, minulla oli sellainen olo ilman mitään lääkitystä. Tajusin kyllä, että nyt olisi pitänyt hymyillä, mutta ei kauheasti kiinnostanut. Huomasin katsovani katsomon puolella kököttävää Keitaroakin silmiin aika kauan, mutta en tainnut ilmehtiä mitenkään. Huomasin, että Keitaro rypisti otsaansa siihen malliin, että autossa saattaisi seurata keskustelu auheesta myöhemmin. Sillä ei ollut minulle mitään merkitystä. Sen kun istuin Pondin kyydissä ja annoin sen kävellä pitkin ohjin pois esteradalta, vaikka toki meidän olisi kuulunut ravata hallitusti. 

"Mikä sun on?"

Sitä kysyi Kinnasen Ekku eikä Keitaro. Hänellä oli kai vapaata aikaa; eihän hän ratsastanut esteluokkaa ollenkaan. Kai hän oli jo hoitanut hevosensakin valmiiksi. Hän otti Pondin ohjista kiinni, jotta minun ei tarvinnut huolehtia sen liikkumisesta liukuessani alas sen yleissatulasta. Hetken kuluttua tajusin pidelleeni aika kauan Pondin jalustinhihnasta kiinni ja pakotin itseni toimimaan. Jalustimet ylös, satulavyö auki, satula Fordin isoon tavaratilaan... 

"Hä? Mikä sun on?"

"Mitä?"

"Mayako sua huolettaa?"

"Ainahan se."

"Okei. Mä haen sulle kahvia. Älä lähde mihinkään."

En käyttänyt hirveästi aikaa Pondin harjaamiseen, vaikka meillä ei ollutkaan kiire. Keitaron esteluokka Cuballa olisi vielä edessä. Lastasin kuitenkin Pondin traileriin odottamaan. Kun join Kinnasen tuomaa pahvinmakuista kahvia kertakäyttömukista ja nojailin kaikessa rauhassa autooni, tiesin kyllä, että Keitaron luokka oli meneillään. Väsytti. Ajattelin, etten menisi katsomaan sitä. Sen sijaan keräisin rohkeutta ja katsoisin taas puhelintani. Siellä olisi viesti, jos Maya ei olisi kunnossa. Kunpa siellä ei olisi mitään.

Provando Shop
Esteluokan ruusuke

TT-kouluvalmennus Hallavassa

Kouluvalmennus Hallavassa 19.4.

Ilmoittauduin tähän valmennukseen tasan siksi, että Riitta kiristi, uhkaili ja lahjoi minua. Jostain syystä tykkään nimittäin tehdä ravi- ja laukkaharjoituksia Pondin kanssa, mutta inhoan taivuttelua, johon tässä valmennuksessa keskityttiin. Väitin kyllä Keitarolle vakaasti, että mielipiteideni syy olisi se, että Pondilla on näyttävät askellajit ja se on aivan surkea taipumaan. Oikeasti se taitaa kuitenkin olla täsmälleen mieltymysteni syy. Kuka nyt ei tykkäisi harjoitella itselleen helppoja juttuja? Siitä tulee sellainen olo kuin oikeasti muka osaisi jotain.

Ja kammottava valmennushan siitä tuli, niin kuin uumoilin. Avo- ja sulkutaivutuksissamme ei tosiaankaan ole koskaan ollut kehumista, kokoamisesta puhumattakaan. Vaikka yritin ottaa kaiken irti valmennuksesta, olin turhautunut jo ensimmäisen tehtävämme, nimen omaan niiden taivutusten, alkaessa. En ole muutenkaan ollut tänä keväänä erinomaisella tuulella Mayan takia, mutta silloin minua tuskastutti niin kovasti, että teki mieli ratsastaa kentältä ulos ja häipyä. Mutta en minä tietenkään voinut niin tehdä, koska se olisi ollut ehdottomasti kakaramaista ja typerää. Aikuinen ihminen tulisi valmennukseen ihan lähes vapaaehtoisesti ja sitten häipyisi. Joo ei. Sen sijaan kirosin Riittaa, taivutin Pondia parhaani mukaan ja yritin tehdä pyöreän voltin taivutusten väliin.

Sentään pääty-ympyröissä löytyi keskiravi kuin itsestään, ja ei se kokoaminenkaan loppujen lopuksi huonosti mennyt. Ongelmana oli ennemminkin koottuna pysyminen kuin kokoaminen. Mietin, auttaisiko Pondia hevoshieroja, vai oliko sillä vain kerta kaikkiaan niin olematon lihaskunto.

Kiemurauran siirtymät askellajista toiseen tuntuivat helpoilta, ja silloin tajusin, että olemme me kehittyneet näiden kaikkien valmennusten aikana vaikka kuinka. Emme taivutuksissa ja notkeudessa ehkä ollenkaan, mutta ainakin siirtymissä. Pond tuntui kuuntelevan minua aivan mahtavasti, ja kerrankin se tuntui pehmeältä ratsastettavalta. Olin tehnyt paljon töitä istuntani eteen, kun minulta otettiin sen suhteen luulot pois eräässä valmennuksessa. Ehkä Pond vastasi siihen, tai ehkä johonkin muuhun. Väliäkö sen: kehitystä oli havaittavissa. Moni olisi tietenkin pystynyt Pondilla paljon parempaan kuin minä, mutta eipä itseään kannata liiaksi muihin vertailla. Itseensä vain.

Valmennuksen loputtua olin hikinen, vieläkin aika ärtynyt, mutta tavallaan ihan tyytyväinenkin. Ajattelin, että oli ihan hyvä taas kerran, kun Riitta oli pakottanut minut ja Pondin tähänkin operaatioon. Kun harjoittelisin tarpeeksi taivutuksia ja sensellaista, eivätköhän nekin lopulta sujuisi. Eivät varmaan tämän Tie Tähtiin -cupin aikana, mutta sentään edes jonain päivänä. Harjasin hieman hikistä Pondia ilta-auringossa ja katselin taitavampien ratsastajien expert-tasoista valmennusta joutessani. Heidän menonsa näytti oikein erityisen jalolta. Ei minua oikeastaan edes harmittanut, etten koskaan pääsisi heidän tasolleen, vaikka tietenkin olin hieman kateellinen heille. Olin jo nyt varmasti parempi kuin koko tämän Tie Tähtiin -cupin alussa, ennen yhtäkään valmennusta ja osakilpailua. Ja Pond -- ei ollut huono Pondikaan!

TT-estevalmennus Hallavassa

Tie Tähtiin -estevalmennus Hallavassa 10.4.

Tämä valmennus ei voi olla niin kauhea, eihän? Vakuuttelin sitä itselleni jo satuloidessani Pondia, jonka olin sitonut trailerin kylkeen. Ensinnäkin, tämä pidettäisiin ulkona. Vaikka ulkona oli ties mitä epävarmuustekijöitä, olihan ulkoilmassa ratsastaminen nyt ihan toista kuin pölyisissä maneeseissa, olivat ne kuinka hienoja tahansa. Toisekseen, olin todennut, ettei tämä Dineo Badillo edes katsonut minua viistoon saati sitten kurtistanut kulmiaan, kun epäonnistuin. Ja minä epäonnistuin usein. Hän hymyili aina, mutta ei sillä tavalla rasittavasti niin kuin meidän tallin Buathong. Ennemminkin samalla tavalla äidillisesti kuin opettajat yläasteella niille oppilaille, joilla oli edes jonkin verran käytöstapoja. Kaiken lisäksi, viimeiseksi mutta ei vähimmäiseksi, minun Mayani, silmäteräni, oma hevoseni, oli suostunut syömään taas aamulla. Mitään ei ollut jäänyt kuppiin. Heinätkin se oli syönyt yön aikana. Olin ylpeä siitä.

Mutta Pondiin piti keskittyä. Yritin olla ajattelematta sitä, että minun ja Mayan yhteinen aika taisi olla päättymässä. Sen sijaan ajattelin tietoisesti sitä, että niin oli minun ja Pondinkin, ja minä tuhlasin sitä. Pond oli minulla kilpailemista varten vain tämän kevään. Nousin sen selkään ja ohjasin kentälle.

Laukka nousi hienosti. Nyt keskittyisin ainoastaan Pondiin. Olin joskus aikaisemminkin ratsastanut tähdenmuotoisesti asetellut esteet May... Yhdellä toisella hevosella. Se oli minulle vaikea tehtävä, ja erityisen vaikea se oli Pondin kanssa. Sen jalat tuntuivat olevan aina väärissä paikoissa, vaikka kuinka yritin lyhentää sen askelta.

Ensimmäinen este. Eläinlääkärin mielestä Maya olisi armeliaampaa lopettaa.

Toinen este. Ponnistimme hieman liian läheltä taas kerran, kun en saanut askelia lyhennettyä. Miksi tämä oli niin vaikeaa minulle? Pond ei silti edes hipaissut estettä. Se on taitavampi kuin minä. Ensi kerralla puolipidätteet puolta askelta aiemmin. Hevonen hereille, Reita!

Kolmas este. Halusin pitää Mayan niin kovasti. Olin seitsemäntoista, kun aloitin sen hoitajana. Se taisi olla vuoden 2010 puolella? Maya asui silloin Mêl Serenissä.

Neljäs este. Yritin hakea parempaa ohjastuntumaa. Pond kuunteli aivan selvästi, mutta sillä ei tainnut olla aavistustakaan, että sen pitäisi mennä rauhallisemmin ja tarkemmin. Yritin pysyä tässä todellisuudessa haavemaailman sijaan. Hengitin kerran kunnolla sisään. Sain askelta lyhennettyä tarpeeksi.

Viides este. Kuinkakohan paljon Mayaan sattui? Halusiko se jo mennä?

Kuudes este. Sehän meni hyvin -- ainakin teknisesti. Pond piti hyppäämisestä ja rentoutui. Sitä ei haitannut, että minä olin kaikkea muuta kuin rento. Ei meidän välillämme mitään tunnesidettä ollut. Mitäpä se minusta ja mitäpä minä siitä?

Seitsemäs este. Ei kai minun Mayani olisi ikinä halunnut minua jättää, oli kuinka kipeä tahansa? Kyllähän se halusi jäädä.

Kahdeksas este. Ai vitsit, etukavio kolahti puomiin. Askel oli päässyt taas pitkäksi. Miksi minun oli niin vaikea keskittyä?

Yhdeksäs este. Miten minä muka pärjäisin ilman Mayaa, joka oli ollut olemassa koko aikuisikäni?

Kymmenes este. Lähestyminen meni itse asiassa hyvin. Tunsin miten aloin itse väsyä. Kotona olisin nyt ohjannut hevosen voltille saadakseni hengähdystauon. Kaikkien katsellessa en kyllä kehdannut. Pond sen sijaan ei näyttänyt minkään sortin väsymyksen merkkejä. Sen korvat sojottivat eteenpäin ja se olisi halunnut sännätä. Pidättelin sitä aika onnistuneesti, joskin varmasti aika ruman näköisesti. No, mitä pienistä?

Yhdestoista este. Minun pitäisi pyytää joku ampumaan minun Mayani. Miten uskaltaisin pitää siitä kiinni ja katsella sitä silmiin, kun sen elämän päättyminen oli minusta kiinni?

Kahdestoista este. Pond olisi voinut hypätä vielä vaikka toisen kierroksen. Minä olisin jättänyt hyppäämisen siihen, jos emme olisi jääneet tähtimuodostelman sisäpuolelle. Tajusin, etten ollut ollenkaan siinä mielentilassa, että tästä olisi edes etäisesti hyötyä kisoja ajatellen. Tuskin muistaisin kommentteja. Pitäisiköhän pyytää ne vaikka saneltuna tai kirjoitettuna?

Viimeinen este. Nyt pitäisi olla iso poika ja soittaa hirvimiehille.

TT-estevalmennus Hallavassa

Tie Tähtiin -estevalmennus Hallavassa 20.4.


"Pond!"
"Voisit vähän ennakoida niillä puolipidätteillä ehkä enemmän."

"Pond!!"
"Uudestaan vaan. Ei se saa rynnätä tolleen!"

"Voi paska!"
"Reita."
"Siis Pond!"
"Vielä kerran. Nyt vaikka pakota se. Se tietää että sä annat sen mennä kuitenkin suoraan. Äläkä sano paska, kun katsomo on täynnä lapsia!"

Noin miljoonas yritys toden sanoo. Pond oli oppinut aikaisemmissa harjoituksissa, että esteet ovat pituushalkaisijalla ja piste. Nyt se ryntäsi väkisin ensimmäiseltä esteeltä seuraavalle, vaikka sen olisi pitänyt kääntyä oikealle. Oloni oli kuin joskus pikkulapsena serkun pohjoisruotsinhevosen selässä. Olin oppinut, että hevonen kääntyy oikealle kun vetää oikeasta ohjasta, vasemmalle kun vetää vasemmasta ja pysähtyy kun vetää molemmista. Kun vähän hytkyy sen selässä, se menee lujempaa eteenpäin. Jos se ei toiminutkaan näistä nappuloista, en tosiaankaan tiennyt mitä tehdä. Nyt osasin ratsastaa ehkä hitusen hienovaraisemmin, mutta fiilis oli ihan sama kuin silloinkin. Suutitti niin että tukka nousi kypärän alla pystyyn. Pelottanut ei, eikä pelottanut silloinkaan. Silloin se johtui siitä, etten kai vielä osannut pelätä. Nyt se johtui siitä, että olin ihan liian väsynyt ja turhautunut pelkäämään.

Pystyeste lähestyi. Pondilla oli luonnostaan isot askeleet. Lyhensin niitä parhaani mukaan. Tämän hevosen kanssa ei ollut sitä vaaraa, että se alkaisi epäröidä ennen hyppyä, jos sen askelta rajoittaisi liikaa. Yritin pitää laukan temmonkin maltillisena, jotta saisin aikaa. Hyppy meni hienosti. Painoin vasemman pohkeeni Pondin kylkeen, nojasin oikealle ja puristin oikean käteni kunnolla nyrkkiin. Olin jo itse menossa oikealle, joten tuntui aivan uskomattoman epämiellyttävältä, kun hevonen menikin silti suoraan. Tein sen, mitä ei olisi ikinä saanut tehdä ja vedin ohjasta. En ole edes varma, teinkö sen enää kääntääkseni hevosta vai suutuspäissäni. Se laukkasi vielä yhden askeleen pää vinossa, mutta kääntyi sitten kun kehotin sitä vielä oikein vasemman jalan kantapäällä. Se hyppäsi okserin omituisesta kulmasta, mutta sen jälkeen sen korvat kääntyivät minua kohti.

Vaikka meillä alkoi mennä hyvin sillä hetkellä, ajattelin jo etukäteen, miltä tuntuisi saada hylky seuraavista osakilpailuista. Olisi sekin näky, kun hyvä hevonen ei tottelisi. Ajatukseni olivat jatkuvasti kotona oman sairastavan hevoseni luona, mutta olisi minun, aikuisen ihmisen, pitänyt sen verran pystyä irrottautumaan. Kestäisin kyllä sen, että koulukisat menisivät penkin alle: niinhän meillä aina. Mutta että esteetkin. Kyllä meidän nyt metriä piti osata Pondin kanssa hypätä. Ei ole vaikeaa. Pikkuesteitä Pondin kokoiselle hevoselle ja minun kokoiselleni miehelle.

Viimeisen esteen jälkeen oli helppoa hidastaa ja ohjata Pond sivuun siltä esteeltä, jolta olimme aloittaneet. Hidastin sen laukasta raviin ja se pudisteli hölmön näköisesti päätään mennessään. Toivoin, etten ollut satuttanut sitä kiskoessani sitä ohjasta niin kuin idiootti. Mitenhän hevoselta pyydetään anteeksi niin että se varmasti ymmärtää?

Tie Tähtiin: 3. osakilpailu Lehtovaarassa

Esteluokan
palkinto,
Equestrian
Pro

Tie Tähtiin -tarinacupin kolmas osakilpailu järjestetään 7.4.2019 Lehtovaarassa. Tässä ovat Reitan ja Pondin kisapäivän tarinat. Koululuokassa sijoitus oli 10/15 ja esteluokassa 3/7.

HeA
Ei se niin kauaa vie, yhden hevosen valmiiksi laittaminen. Sitä varten yritin nukkua hetken autossa, kun muut Hukkasuolaiset tohisivat niin järkyttävästi ratsuineen. Keitarokin, vaikka hänen ja Cuban luokka olisi vasta noin miljoonan vuoden kuluttua. Siellä harjattiin hevosia niin järkyttävän tomerasti ja moneen kertaan, että se oli aivan turhaa. Minä olin jo käynyt katsomassa Pondia, ja sen karva kiilsi. Siinä oli korkeintaan vähän pölyä. Ei tarvittaisi montaakaan harjanvetoa, jotta se olisi kunnossa. Ja sellaista lyhyttä harjantynkää ei saanut letitettyä tai mitään, ja eipä se takkuunkaan mennyt. Olkoon siis. Minua ei huvittanut tohista.

Nousin autosta tasan tupakalle, ja lopulta, vajaata puolta tuntia ennen hain Pondini paikalle laittaakseni sen valmiiksi. Silti meille jäi liikaa luppoaikaa. Pyyhkäisin pölyt sen karvasta tallin pihassa, nostin koulusatulan sen selkään, vaihdoin sen ruman sinisen riimun sen vähän nätimpiin suitsiin ja jätin satulavyön kiristämättä. Sitten nojasin vihreän Fordini konepeltiin takapuolellani ja yritin olla katsomatta ketään silmiin. En halunnut enää kertaakaan valehdella, että ai kun jännitti, kun joku kuitenkin tulisi kysymään sitä. Minua ei edes jännittänyt, vaikka muutama päivä sitten olin ollut kauhuissani. Minun oma Mayani sairasti, ja sen kuultuani en ollut ollut mitään muuta kuin ainoastaan huolissani, epätoivoinen ja pahantuulinen ihan koko ajan. En pystynyt jännittämään.

Lopulta talutin Pondin kohti lämmittelyaluetta. Kiristin sen satulavyön ja painauduin hetkeksi sen kaulaa vasten ennen kuin nousin sen selkään. Se oli hyvä hevonen, parempi kuin minä olin ratsastaja, ja luonteeltaan se oli lempeä. Olisin halunnut rakastaa sitä niin kuin olin Hukkasuon ensimmäisissä osakilpailuissa rakastanut, mutta en tuntenut mitään sitä kohtaan sinä päivänä. Ajattelin vain Mayaa ja olin surullinen ja vihainen.

Lämmittely sujui kai ihan hyvin siihen nähden, miten surkea minä olen kouluratsastuksessa esteisiin nähden, ja miten se ei ole Pondinkaan ykköslaji. En tietenkään saanut sitä niin taipuisaksi kuin ratsastuskoululaiset saivat hoitsunsa ja vuokrahevosensa. Viime osakilpailuissa minua olisi hävettänyt: ratsastaa nyt rautakangella niin vaativa luokka. Tässä osakilpailussa mietin ainoastaan Mayaa...

Ratsastin radalle mieli tyhjänä ja kasvot ilmeettöminä. Ennen kuin tervehdin tuomaria, laskin vielä hetkeksi pääni ja tuijotin ihan vain parin sekunnin ajan kiinteästi Pondin niskaa. Tämä hevonen oli samanvärinen kuin Maya, ja muutenkin tosi samanlainen. Isompi vain, ja roimasti nuorempi. Suljin silmäni ja ajattelin kai pienen rukouksen, vaikka en mikään erityisen uskonnollinen olekaan. Anna Mayan parantua, ja anna sen olla hengissä kun palaamme kotiin. Sitten puristin muovisen hymyn kasvoilleni, nostin katseeni ja tervehdin tuomaria. Nyt vain suoritetaan tämä rata, Pond. Nyt vain yritetään selviytyä tästä päivästä yhdessä, Pond. Sinä olet minulle väärä hevonen, ja minä olen sinulle väärä ratsastaja. Minun hevoseni on kotona, ja minä haluan olla sen kanssa.



100cm
Se oli ollut pitkä päivä. Olin herännyt niin tosi varhain. Olin oman hevoseni, oman Mayani luota poissa jo toista päivää, ja kilpailuissa lainahevoseni Pondin kanssa, joka tuntui vieraammalta kuin koskaan. Oli ollut aamupalan syömistä vieraassa keittiönpöydässä, hiusten pesemistä kylmällä vedellä, automatka tallille, jonne en vieläkään osannut ilman navigaattoria. Oli pitänyt laittaa hevonen kuntoon, ratsastaa koululuokka, purkaa se taas koska esteluokkaan oli sata vuotta aikaa, ja varustaa sitten uudelleen. Kisavaatteet ahdistivat minua, kypärä tuntui pistelevältä ja muutenkin oli ihan hirveän krapulainen olo. Siitä huolimatta, että en ollut itse asiassa tainnut juoda alkoholia sitten viime kesän rientojen. Näytin varmasti karmealta. Tuntui karmealta. Välttelin siksi kaikkia parhaani mukaan, niin oman tallin väkeä kuin muitakin.

Kaikessa hiljaisuudessa -- tai oikeastaan kaikessa kisapaikan vilskeessä -- laitoin Pondin valmiiksi esteluokkaa varten. Sillä oli yleissatula esteitä varten, koska vierastin vieläkin niin kovasti estesatulaa pitkine jalkoineni. Se oli ostettu sitä paitsi Pondia ja sen omistajaa, Riittaa varten, ja se oli kaikin puolin vääränlainen satula minulle. Pond oli tapansa mukaan ihan rauhallinen, kun hoidin sen kuntoon.

Yritin muistaa, että tämä ja Tie Tähtiin -cupin finaali olisivat viimeiset kilpailumme yhdessä Pondin kanssa. Taisin takertua siihen ajatukseen liikaa ja onnistuin luomaan itselleni paineita siitä, että minulla pitäisi olla nyt ihan tosi hauskaa. Minun pitäisi muistaa aina se päivä, nämä kisat, se esteluokka, jokainen este, jokainen sekunti. Sitä se ikimuistoisuus oli. Pitäisi hymyilyttää, ja olla mukavaa.

Kuinka minulla saattoi olla mukavaa, kun olin väärän hevosen kanssa monen sadan kilometrin päässä oikeasta hevosestani? Omatuntoni kolkutti. Olisi pitänyt perua kisat. Minun Mayani ei voinut hyvin.

Nousin kuitenkin Pondin selkään ja ratsastin sen uudelleen lämpimäksi. Se oli vieläkin virkeällä tuulella. Koululuokka ei ollut sitä rasittanut. Olimme ylittäneet itsemme viimeksi estekisoissa. Olin oppinut valmentautuessani vaikka mitä. Meillä saattoi oikeasti olla mahdollisuudet vaikka sijoitukseen. Ja minä pilasin ne mahdollisuudet. Olin koko ajan ajatuksissani jossain ihan muualla kuin kilpailuissa.

Lämmittelystä ratsastin esteradalle, kun oli meidän vuoromme. Minusta tuntui ihan hirveän eksyneeltä. Etsin katseellani yleisön joukosta Keitaroa, tai edes jotakuta tuttua, mutta en löytänyt, enkä ole koskaan tuntenut oloani niin yksinäiseksi kuin siinä kentällä hienon hevosen kanssa. Minua, aikuista miestä, oikeasti itketti.

Purin hampaani yhteen ja nostin laukan. Suu tiukkana viivana ohjasin Pondia tekemään yhden ison kaarteen ennen ensimmäistä estettä. Se tuntui onnistuvan aina paremmin, jos sai ottaa vähän tuntumaa kenttään ja tilanteeseen ennen kuin hyppäsi. Kun laukkasimme vakaasti kohti estettä, tunsin miten Pond kuunteli minua, ja miten en välittänyt enää pätkääkään hyppäämisestä, kilpailuista tai mistään muustakaan paitsi kotona odottavasta Mayasta. Halusin hidastaa, kääntyä ja palata kotiin, mutta sen sijaan lyhensin aavistuksen Pondin askelta ja valmistauduin hyppäämään kilpaa.

Hallavan TT-estevalmennus

Hallavassa järjestettiin eilen Tie Tähtiin -estevalmennus. 

No. Jos siitä Hallavan valmennuksesta jotain hyvää pitäisi keksiä, niin Pond oli täsmällinen. Siis ihan kaikessa. Silloin kun meni hyvin, meni tosi hyvin: se nosti laukan heti kun käskettiin ja hypyt osuivat kohdilleen. Kolmen esteen sarjan hyppäsin joka kerta kauempaa ulkoa kuin kukaan muu, mutta se oli Pondin kanssa suorastaan hyvin taktikoitu. En saa lyhennettyä sen askelia tarpeeksi, jotta se mahtuisi ponien kanssa sujuvasti samoihin sarjaesteisiin. Vaikka sen emäntä, Riitta, kyllä saakin ja koko ajan helpomman näköisesti.

Pyydetyt pysähdykset ja voltitkin Pond teki juuri niin kuin käskin, eli päin hemmettiä. Olin jotenkin askeleen myöhässä ihan kaikessa, jos ei ponnistuksia lasketa. Enkä edes ollut ajatuksissani tai mitään! Koin keskittyväni ihan täysillä, mutta jotenkin ei vaan taas sujunut. Tai no. Ajatukseni usein kyllä käy siinä, mitä minulle Näyhön valmennuksessa sanottiin. Siitä pitäen olen epäillyt itseäni joka kymmenen minuutin perästä. Minä en osaa ratsastaa. Sitten kun sellainen ajatus pääsee valloilleen, en tosiaan osaakaan. Pond kuitenkin yrittää parhaansa, vaikka sellaisen hyppääjän kuuluisikin mennä jonkun paremman ratsastajan kanssa: sellaisen, joka osaa ja pystyy pitämään itsensä kasassa edes radan ajan.

En ollut siis erityisen tyytyväinen itseeni, kun valmennus oli ohitse, vaikka hevosesta olinkin ylpeä ihan aina. Pond otti senkin niin suloisesti. Vaikka se ei ole edes oma hevoseni ja lemmikkini, se hamuili huulillaan kauluksiani, kun huokailin synkkyyttäni sen satulan pois otettuani ja autoon laitettuani. Varmasti se vain halusi herkkuja, mutta ihan kuin se olisi yrittänyt lohduttaa minua. Painoin otsani sen otsaa vasten ja kuvittelin, että se oli minun oma Mayani, ja että Mayani oli nuori ja terve taas.

Yritin käydä siinä vielä kaiken samani palautteen läpi päässäni. Puolipidätteet aiemmin, Reita. Selkeämmät pohjeavut vaan, Reita. Lähde aiemmin siihen hyppyyn mukaan, Reita. Laskeutumiset olivat kai olleet hyviä, siis ainakin suhteellisen hyviä, kun ottaa huomioon että me olemme molemmat Pondin kanssa ihan ihmisen kokoisia, emmekä mitään poneja ja ponityttöjä. Muut kehut, sikäli kun niitä edes oli, olin tainnut jo unohtaa. Sentään ne kaikki korjauskehotukset ja kaiken kritiikin muistin, ja pyörittelinkin niitä usein unettomina öinä. Ja samaan aikaan kun olin onnellinen Pondista ja kilpailemisesta, mietin, että tästäkö minä tosiaan niin kauan haaveilin? Oli helppoa teeskennellä hyvää ratsastajaa, kun käytössä oli vain huonoja ratsuja.

Vitsit kun aina sitä paitsi ratsastin valmennuksissa vieläkin huonommin kuin kotona. Jännittihän se nyt, mennä aina kaikkien muiden eteen mokailemaan. Kisat eivät kuitenkaan jännittäneet ikinä yhtä paljon, koska eipä siellä ollut muilla ratsastajilla aikaa katsella ja tuomita minua. Miten ihmeessä olin niin korkealla kokonaisrankingissa? Kenetköhän Riitta oli lahjonut vääristelemään pisteitäni?

No. Seuraava kerta sujuisi taas paremmin. Eikö niin Maya -- eiku Pond!