Ei kukaan voisi pitää minua uhkana

 Chai kertoo. TT2020 finaali Hallavassa 17.5.2020.

Minun oli painettava käteni rintaani vasten ja tarkistettava, vieläkö sydämeni löi, kun kaikista maailman hevosista violetti Tie Tähtiin -ruusuke pujotettiin juuri Pondin suitsiin. Löi se. Tiheästi. En osannut muuta kuin nojata kämmenilläni satulan etukaareen ja tuijottaa violettia ruusukkeen kulmaa, joka ihan vähän pilkotti Pondin niskan ja posken reunalta minun näkyviini, kun istuin satulassa. Se oli sanoinkuvaamattoman hienoa. En ollut koskaan voittanut mitään. Tai no, jalkapallossa olin tietenkin, mutta se oli vähän eri asia -- meillä oli ollut ihan käsittämättömän hyvä joukkue vielä Hukkasuolla asuessani... Mutta että minä ja Pondkin olisimme voineet voittaa, sitä en olisi ikinä uskonut. Pond. Minun kanssani. Pond.

Pond huojahti hieman vaihtaessaan painoa jalalta toiselle ja se havahdutti minut, kun pelkäsin putoavani satulasta. Tamma ei suinkaan lähtenyt liikkeelle yllättäen, mutta tarrauduin jo kouristuksenomaisesti satulaan ja tokenin ruusuketranssistani. Nielaisin ja rintaani alkoi puristaa, vaikka palkintojenjako oli vielä kesken ja minun olisi pitänyt hymyillä niin kuin voittaja. En voinut olla ajattelematta, että mitähän seuraavaksi tapahtuisi.

Olin kilpaillut Jesseä, Marshallia, Outia, Tiitusta ja Agnesia vastaan. Kaikki olivat harjoitelleet kovasti. Taitotasoruusuketta heistä oli havitellut myös Jesse. Vaistomaisesti aloin etsiä häntä katseellani ihmisten seasta, mutta en löytänyt. Hänen täytyi olla vihainen. Hän varmasti oli vihainen. Jesse ei muutenkaan ollut mikään ilopilleri, ja vaikka olimme tulleet toimeen, tästä eteenpäin saisin varoa häntä. Olisin halunnut edes nähdä hänen vihaisen ilmeensä varmistukseksi, mutta en löytänyt häntä muiden joukosta.

Sen sijaan katseeni osui Marshalliin, joka istui vähän matkan päässä Arlekinin selässä ryhdikkäämpänä kuin minä Pondin selässä. Hän hymyili minulle nopeasti sininen ruusuke hevosensa suitsissa. Olin nähnyt samanlaisen ruusukkeen Pondin karsinan ovessa Hukkasuolla viime vuonna. Sain hymyiltyä hänelle takaisin, sillä silloisen ruusukkeen kunniapaikasta päättelin, että Marshallin ja Arlekinin ruusuke kertoi suuresta voitosta. Sitten ryhdyin taas haravoimaan sekalaista ihmisjoukkoa katseellani löytääkseni Jessen, tai edes Outin... Agnesin... Tiituksen... Kaikki, joiden paikan olin vienyt...

Lupa lähteä kentältä ja luisua alas Pondin selästä oli kuin palkinto, vaikka tätä nykyä viihdyinkin lainaratsuni satulassa hyvin. En nostanut Pondin jalustimia ylös, vaan lähdin vetämään hämmentynyttä hevosta perässäni kohti kuljetusautoa muita odottamatta. Ainakin Jesse olisi todennäköisimmin siellä. Jos olisin itse ansainnut tämän violetin ruusukkeen ja joku tyhmä idiootti olisi vienyt sen ansiotta, olisin ollut varmaan itsekin kuljetusvaunun luona odottamassa pääseväni kotiin.

Pond hörisi, kun lähestyimme autoa ja vaunua. Se harvoin tervehti ihmisiä hörinällä, joten siitä ei voinut päätellä mitään. Ehkä se hörisi vaunulle, koska se sai aina syödä kuljetuksen aikana, ja levätäkin se varmasti pystyi siellä rankan päivän jälkeen. Ramppi oli vielä ylhäällä, sen näin, mutta minä vain etsin Jesseä, joka selkeästi ei ollut paikalla.

Sidoin Pondin vaunun kylkeen aikeinani jättää se siihen ja mennä etsimään Jesseä, mutta tulin heti järkiini. Ei kuulostanut kauhean turvalliselta ratkaisulta hylätä hevosta yksin autojen väliin. Rapsutin sen kaulaa anteeksipyytävästi, vaikka se ei voinutkaan tietää, mitä typeryyksiä olin juuri ollut tekemäisilläni. Nostin viimeinkin sen kyljillä heiluneet jalustimet ylös ja avasin satulavyön. Mitä nopeammin saisin sen lastattua, sitä nopeammin pääsisin etsimään Jesseäkin, vaikka en minä kyllä yksin edes osaisi hevosta lastata.

Nostin satulan maahan, kun sille ei mitään muutakaan kätevää paikkaa ollut. Sitten avasin suitsien hihnat, eikä Pond piitannut mitään. Se viittoili korvillaan ympäriinsä. Kun tartuin niskahihnaan aikeinani vetää suitset pois sen päästä ja tuikata nopeasti riimu tilalle, tulin silittäneeksi ruusuketta kämmensyrjälläni.

Kerran lapsena olin silittänyt perhosta. Sen siipi oli tuntunut melkein samalta, joskin vielä hienostuneemmalta. En ollut ymmärtänyt, ettei perhonen voinut lentää enää, jos sen siipiin koski. Anna, yksi seurakunnan kerhon mukavimmista tytöistä, oli suuttunut ihan hirveästi ja yrittänyt lyödä minua rangaistukseksi. Hän oli kuitenkin osunut käsivarrellani istuvaan perhoseen ja liiskannut sen. Olin sanonut häntä murhaajaksi. Nyt pelkäsin, että estäisin Jesseäkin lentämästä enää, kun olin iskenyt likaiset näppini ruusukkeeseen, joka ei minulle voinut kuulua. Tartuin sen perhosmaiseen reunaan, nyppäsin irti suitsista ja työnsin taskuuni. Minusta tuntui samalta kuin silloin kerran, kun olin kolmen vanhana varastanut Pokemon-korttipakkauksen kaupasta ja äiti oli sanonut minun olevan kriminaali.

Sydämeni tuntui muljahtelevan, kun kuulin tuttuja askelia Pondin toiselta puolelta. Joka askeleella kuului kaksi rahahdusta, kun kävelijän kantapää pyyhkäisi kevyesti hiekkaa hänen liikuttaessaan jalkaansa. Tartuin Pondin suitsien poskihihnaan jotain tukea maailmassa saadakseni, mutta suitsetkin olivat jo auki...

"Onnea, tähtiratsukko", Jesse sanoi hiljaisella ja tasaisella äänellään.

Kurkistin häntä Pondin kaulan alta. Hän sipaisi hevosen kaulaa toiselta puolelta sen lyhyen ja kuluneen harjan alta. Katuvaisena kumarruin ja astuin hevosen kaulan alta esiin, hänen puolelleen. En ihan uskaltanut katsoa häntä silmiin, vaan katsoin sen sijaan vasempaan kenkään ja purin huultani.

"Mitä?" Jesse kysyi ihan vähän naurahtaen samalla, sillä tavalla että piti kuunnella äärimmäisen tarkasti havaitakseen naurahduksen. "Onko jotain sattunu?" hän kysyi vielä hiljempaa, kun en saanut vastattua mitään, ja näin ratsastussaappaista miten hän vaihtoi painonsa kantapäiltä päkiöille.

Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja pakottauduin katsomaan häntä.

Jesse näytti samalta kuin aina; ehkä hieman pyöreäsilmäisemmältä ja poskistaan jännittyneemmältä.

"Anteeksi", sain kakistettua, ja jostain syystä ojensin käsiäni hieman häntä kohti. Odotinko hänen laittavan minut käsirautoihin vai mitä?

"Mistä?"
"Kun..."
"Chai? Varjo -- missä Varjo on? Mitä tapahtui?"

Jesse tarttui valonnopeudella kuljetusvaunun takaseinää paikallaan pitäviin lukkoihin, vaikka hänen kätensä olivat alkaneet täristä.

"Siellä se on!" sanoin nopeasti ja tartuin hänen salpoja kiskoviin käsiinsä estääkseni häntä turhaan aukomasta lukkoja hätääntyneenä. Hän veti kätensä saman tien pois, ja ne olivat kylmät niin kuin vampyyrillä. "Jos sä jätit sen sinne, siellä se on."
"Miksi sä sitten säikäytit mut? Miksi sä oot noin kummallinen?"
"Mä vahingossa vein -- ne antoi mulle -- mä en tiedä miten, mutta mulla on... Jesse mulla on se violetti ruusuke", kerroin, ja tunnustus oli niin kamala, että minun piti peittää suuni molemmin käsin jo puhuessani. Jopa Pond valpastui ja nosti päänsä ylös. Jokainen ihokarvani nousi pystyyn.

Jesse katsoi minua kulmat kurtussa, silmät sirrillään ja suu hieman auki hyvän aikaa ennen kuin puhui taas.

"Okei?"

Tunsin naamani vääntäytyvän samaan asentoon kuin hänen. Pond kuului rauhoittuvan avonaiset suitset päässään.

"Se sun ruusuke", täydensin. Miksei hän ymmärtänyt.
"Mun ruusuke?"

Mietin, pitäisikö minun kaivella ruusuke taskustani, mutta se tuntui yhtä kamalalta ajatukselta kuin riisuutua alasti. Onneksi silloin ymmärrys rentoutti Jessen kasvot.

"Aaa! Kuule. Ne teettää joka vuosi uudet ruusukkeet. Mun oma on jossain kotona."
"En mä sitä..."
"Okei? No annapa mulle vähän enemmän kontekstia tälle jutulle."

Käännyin Pondin puoleen, koska en voinut millään katsoa Jesseä puhuessani. Ryhdyin vaihtamaan sen suitsia vihdoinkin riimuun samaan aikaan kun puhuin. Jostain syystä Jessen käsi lennähti Pondin harjaan juuri silloin, kun vedin suitset sen päästä ja tarjosin riimua sille tilalle. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään koko aikana kun puhuin.

Kerroin katuvaisena, että olin ilmeisesti voittanut rankingin Pondin kanssa, vaikka olinkin kaikkein huonoin ratsastaja. Olimme varmaan voittaneet Pondin takia, koska Pond on kuitenkin oikea ratsastuskoulun hevonen, joten se osaa mennä minunlaisteni kanssa vaikka kuinka hienosti. Sopotin, miten Marshall, Outi, Tiitus ja Agnes olivat kaikki menneet paremmin kuin minä, niin kuin tietenkin Jessekin, mutta jonkin virheen takia minulla oli nyt tämä palkinto. Ja vaikka olisikin niin, että olisin sen ansainnut, en olisi tahallani vienyt sitä.

Puhuttuani katsoin Jesseä, joka oli kuin olikin vihainen aina kohotettua leukaa ja kiristyneitä suupieliä myöten. En uskaltanut katsella häntä kauaa, mutta jäin kuitenkin seisomaan kasvot häntä kohti. Nojasin Pondin lapaan varmuuden vuoksi, etten lyyhistyisi niin kuin pikkukakara tai muuta typerää, kun hän haluaisi haukkua minua.

"Sun pitää ihan totta saada itsevarmuutta", Jesse tiuskaisi.
"Niin..."
"Hymyileviä voittajia ihmiset haluaa nähdä, eikä mitään huokailevia. Sä muistutat mua ihan viime vuonna kun mä -- kun yks toinen mun tuttu voitti jotain täs skabas ja hajoili kans tolleen."
"Ai--"
"Eli lopeta. Pääset paljo vähemmällä. Kukaa ei oo vihainen. Sulla meni hyvin."
"Ai?"
"Joo."

Pyörittelin Pondin riimunarua käsissäni ja hymyilin vähän Jessen saappaille. Tarkastaisin kyllä ranking-pisteet ennen kuin uskoisin mihinkään voittoon, mutta enää minun ei tehnyt mieli suorittaa seppukua kuljetusvaunun takana. Jesse kääntyi ympäri kengät rahahtaen ja oli jo lähdössä pois.

"Jesse?"
"No?"
"Mihin sä meet?"
"Röökille."
"Mä en osaa lastata hevosta itte..."
"Noi voi auttaa. Mä käyn."

Jessen hutaisemalla osoittamasta suunnasta minua, Pondia ja kuljetusautoa lähestyivät Marshall ja Agnes, sekä Arlekin ja Lex, joiden jalustimet oli nostettu kauniisti ylös.

"Chai!" Agnes huudahti ja kiristi tahtinsa pikakävelyksi, millä sai Marshallinkin kiiruhtamaan. "Me ajateltiin että mihin sä menit!"
"Mä vaan..." mumisin, mutta Agnesin repliikki ei ollutkaan ollut kysymys.
"Koska me saatiin -- tadaa!"

Marshall ojensi minua kohti melko pientä pokaalia hymyillen leveästi. Hän puristi sitä jalan kohdasta nyrkistään, enkä nähnyt lukea laattaa.

"Mikä tää on?"
"Me voitimme joukkuekilpailun", Marshall kertoi.
"Vau! Tosi hyvin tehty! Onnea!"
"Chai... Siis säkin oot meidän tiimissä", Agnes sanoi vakavana, mutta alkoi sitten nauraa.
Silloin en voinut muuta kuin hymyillä, eikä minua ahdistanut yhtään. Ei kukaan voisi pitää minua uhkana, vaikka voittaisin ratsastuskouluhevosten Olympialaiset, kun olin kuitenkin näin tyhmä. Unohtaisin varmaan kuitenkin, mitä maata edes edustin.


Chai sijoittui viimeisessä TT:n koululuokassaan viidenneksi, esteillä neljänneksi.

Iso ruusuke

Hannaby Hanami Week

Sen suitsissa oli iso ruusuke. Ei niihin ollut sellaista ennen ripustettukaan. Ruunaan Kypärä -kilpailuista se oli saanut varmaan kauneimman sinivalkoisen ruusukkeensa, ja senkin ruusukkeen hienous johtui vain kultauksesta, jota siinä ruusukkeessa oli enemmän kuin muissa. Nyt sen poskihihnasta roikkui erikoinen, suuri vaaleanpunaisen ja sinisen värinen ruusuke, ja vaikka siinä ei ollutkaan kultauksia, se oli häikäisevä. Uskomaton. Epätodellinen. En voinut muuta kuin pidellä sen suitsista kiinni ja tuijottaa.

Hevonen ruusukkeen takana oli sama vanha tamma kuin aina. Sillä oli vieläkin liian lyhyt kaula, harva kulunut harja ja omituinen toispuoleinen nenäpilkku. Se oli täsmälleen sama Pond, joka kulki vielä viime vuonna Riitan ratsastuskoululla alkeiskurssilaisten potkittavana ja paineltavana eikä ollut moksiskaan. Ei alkeiskurssilaisista, eikä Hannaby Hanami Weekistä. Pond, tavallinen tamma, räpytti silmäänsä, jota ei kokonaan ruusukkeen takaa näkynyt, eikä ihmetellyt edes tuijotustani.

Olisin halunnut ottaa kuvan Pondista Instaan, mutta sen sijaan vedinkin sen päästä suitset ruusukkeineen ja laitoin sen tavallisen, kulahtaneenvihreän riimun tilalle. Siihen se oli tyytyväisempi kuin suitsiin. Kuvan voisin laittaa, koska olihan maisema kirsikkapuineen upea. Ruusuke ei kuitenkaan voisi olla kuvassa. Muutenkin jo kuulemma puhuttiin, että Svartin Reita on koppava ja ilkeä. Svartin Reita näyttää nokkavalta, ylpeältä ja vihaiselta. Puolittain olin äärettömän ylpeä sekä Pondista että itsestäni. Toinen puoli minusta muisteli Dressage Mastersista saamaani kommenttia, joka ei koskenut suoritusta, vaan valintaani tuoda nippa nappa vaativan B:n tasoinen hevonen sellaiseen tarinaluokkaan.

Pond ja minä olimme saavuttaneet suuren voiton ja oloni oli epäuskoisen lisäksi kamala. Painoin kasvoni Pondin kaulaan ja tärisevät käteni myös. Sen kaula oli lämpöinen, mutta karva ei ollut vieläkään niin sileä kuin terveellä hevosella kuului olla. Pond hengitti rauhallisesti, sillä minun hiljainen ahdistukseni ei koskaan saanut sitä hermostumaan. Se odotti, että irtautuisin siitä. Se odottaisi vaikka tunnin. Sen jälkeen se hengittelisi rauhallisesti kämmeneeni, kun soittaisin kotiin vaimolle. Se antaisi minun rapsutella otsaansa ja vanuttaa otsahiuksiaan, kun Maija kertoisi rauhallisesti puhelimesta, ettei minulla ole mitään hätää, eikä minun tarvitse kokea huonoa oloa vanhoista tai tulevista asioista. Pond seisoisi rauhallisesti ja odottaisi, kunnes olisin itsekin hetken verran varma, että minullakin oli lupa olla onnellinen ja ylpeä, eikä se automaattisesti tehnyt minusta koppavaa ja ilkeää.

Jo kun irrottauduin Pondista, jo ennen kuin todella soitin Maijalle, olin hiljaa ylpeä siitä ja itsestäni. Suukotin sen turpaa niin että maiskahti, eikä se säikähtänyt. Sitten otin askeleen taaksepäin, nostin hienon suuren ruusukkeen sen tavanomaisen näköisen ruskean pään viereen ja avasin kännykkäni kameran. Voisin sentään lähettää kuvan Maijalle, Pondin omistajalle Riitalle ja ehkä jopa alati menestyksestämme kyselevälle Chaille, vaikka en Instaan laittaisikaan. Puhdas rata ja puhdas uusinta olivat edes sen arvoisia.

Kolmas osakilpailu

Se oli niin väsynyt se poika. Tavallisesti se hymyili ja nauroi, ja kouluradalle se jaksoikin vielä ratsastaa sellaisena. Sen silmät säihkyivät kun se ravasi Pondilla, ja Pond tavallaan muistutti vähän kilpahevosta sen pojan itsepäisesti tekemässä rumassa kampauksessaan. Minäkin huomasin hymyileväni katsellessani, vaikka minun piti pitää Ruskaa kiinni kädestä ettei hän karkaisi, ja mutista suupielestäni uhkauksia tasaisin väliajoin.

Hymyillen se poika ravasi myös pois kentältä. Se tiesi kyllä, että sen piti laskeutua Pondin selästä heti tultuaan kentältä, mutta jostain syystä se ei toiminut niin. Sen antoi Pondin kävellä minun luokseni, ja silloin Ruska karkasi. Pieni kuusivuotias tyttöni tömähti voimalla vasten Pondin etujalkoja ja halasi niitä. Onneksi Pond on kiltti eikä kaatunut, sillä Chailla ei ollut mitään mahdollisuuksia reagoida ajoissa.

Kun otin ohjista kiinni ja katsoin kunnolla sitä poikaa, sen posket olivat liian punaiset ja sen silmät kiilsivät.
"Eikö menny hyvin?" se kysyi, mutta sen hymy vipatti ja se ravisteli jalustimet jaloistaan.
"Se oli sun paras rata", vahvistin. "Nyt ei sijoituksellakaan ole väliä. Sä teit niin hyvin kun osasit ja vielä paremmin."
"Voinko mä käydä vähä juomassa?"
"Mee ihmeessä."

Ennen esteluokkaansa Chai kulki ihmisen luota toisen luo, kujersi, nauroi ja toimitti. Sillä tuntui olevan hauskaa. Jossain vaiheessa sen jännitys taas laantui ja se väsähti. Se vetäytyi Pondin karsinaan, ja kun sen oma lämmittelyvuoro lähestyi, se kiinnitti Pondin toiselta puolelta suuliin ja kyyhötti sen selässä saman näköisenä kuin kastelluilla kissoilla on tapana kyyhöttää puskanjuurissa.

Radalle se meni hymyillen, ja vaikka se puristi hampaita yhteen aina hymyillessään, näin miten sen huulet hieman nykivät. Hampaidensa takana se luetteli nimittäin itselleen tsemppilitanniaansa. Se pelkäsi hyppäämistä. Silti se hyppäsi hyvin taas kerran, eikä laskeutunut Pondin selästä kentän ulkopuolella, vaan antoi sen taas tulla minun luokseni parkkipaikalle. Tällä kertaa Ruska ei rynnännyt hevosen jalkoihin, kun osasin varautua ja uhkailin jo etukäteen kotiin viemisellä.

Chai ja Pond, jotka kuvasi Noa.
Noan tarina aiheesta.

Chailla oli taas sama kiiluvasilmäinen rättiväsynyt ilme ja hengitystavasta päätellen hengenahdistusta.
"Pärjääksä?" kysyin siltä, ja toivoin että se pärjäisi, jotten joutuisi huolehtimaan siitä.
"Joo." Luojan kiitos. "Voisiksä vaan viedä mut suuliin varjoon?"
"Mene ite!"
"Na na, khun phi..."
"Mä vien jos sä et", Ruska ilmoitti, ja se sai minut taluttamaan Pondia toisella kädellä ja Ruskaa toisella hyvin nopeasti.

Suulissa Chai laskeutui vapisevan näköisenä Pondin selästä ja vetäytyi itselleen epätyypillisesti pimeimpään nurkkaan istumaan kivijalalle. Se harmitti minua ihan tosi paljon. Olisin halunnut katsoa kisoja. Olisin oikeastaan halunnut tehdä mitä tahansa muuta kuin ahtautua johonkin pikku nurkkaan idiootin kanssa, sillä tyhmyys toden totta voi tarttua. Mitä minä olisin kuitenkaan voinut tehdä? Jättää sen pojan sinne yksin vai? Istuin vastentahtoisesti viereiselle seinälle, nurkan toiselle puolelle, etten joutuisi hengittämään ihan samaa ilmaa kuin se. Ruska heilutteli siinä hetken myös jalkojaan, mutta kyllästyi ja lähti tallin vintille leikkimään, kun Chai ei pelannut hänen kanssaan taputusleikkiä.

"Kerro", komensin, ja mieleeni palasi elävästi, mitä kävi, kun viimeksi komensin häntä sillä sannalla. Silloin hän purskahti itkuun ja valahti veteläksi Mayani karsinan pohjalle ja halusi kuolla. Ja turhan takia. Tällä kertaa tilanne ei onneksi näyttänyt yhtä kamalalta. Silloin viimeksi Chai oli ollut kalpea jo kuukausia.
"Mä en tiedä miksi mä edes kisaan", Chai kuiskasi päätään käsiensä välissä pidellen.
"Aha? No mä kerron. Voittaakses."
"En mä koskaan voita. En mä koskaan pärjää."
"Sä sait viime osakilpailusta ruusukkeen, ääliö. Ja mitä väliä saatko tästä, kun kaikki kuitenki näki miten paljo sä oot oppinu."
"Vaikka mä opin kuinka paljo, en mä ikinä pysty--"
"Ihme levyä sä pyörität itelles päässäs."
"Nii. En mä voi sille mitää."
"Voitpa."
"Mitä?"
"Sano sille turpa kii."

Chai nosti päänsä ja hymyili vaisusti. Sitten sitä alkoi naurattaa. Se ei jaksanut hohottaa ja hihittää niin kuin tavallisesti, mutta sen hartiat hytkyivät.

"Sä varmaan sanotki äänille sun päässä turpa kii", hän nauroi.
"Mä en kuule ääniä", täsmensin.
"Nii mut ajatuksille."
"No totta helvetissä sanon, jos ne ei sano mitää järkevää."

Chai noukki viereltään yksinäisen suan ja pyöritteli sitä käsissään hymyillen. Hän näytti lepäävän hetken, ei niinkään murehtivan. Sitten hän laski harjan siihen, mistä oli sen ottanutkin, ja nousi ylös hartioitaan pyöritellen. Pond odotti sidottuna suulin takareunan oviaukon toiseen puoleen ja Chai ilmoitti jäävänsä sen  luokse kunnes viimeiset muutamat ratsastajat olisivat valmiita. Hän kielsi minua ilmoittamasta mitään muita väliaikatietoja kuin että pääsisikö hän uusintaan vai ei.

Chai pääsi uusintaan, mutta ei tuntunut väsyvän siinä niin kuin muissa koitoksissa. Hän laskeutui alas Pondin selästä heti saatuaan omaa tilaa ja eteni sitten puolijuoksua minun luokseni kauemmas kentästä.
"Vitsit", Chai sanoi, mutta näytti siltä, ettei hän pystynyt hengittämään kuin sisäänpäin, ja siksi sanoma loppui siihen.
"Nii-i", vastasin. "Se oli hyvä. Mee hakeen mehua. Vielä ehtii."
"Ei mun oo jano."
"Hae sitte mulle."

Chai nauroi. Se katsoi minua liian pitkään silmiin, niin kuin sillä oli tapana katsoa kaikkia, enkä pystynyt niin pitkään katsekontaktiin. Se ei sitä haitannut, vaan se ojensi ohjat minulle ja juoksi tupaan. Silitin Pondin poskia ja tunsin ylpeyttä. Hevosesta. Ja no, siitä pojastakin, vaikka se oli maailman ärsyttävin tyyppi. Sillä oli kuitenkin hyvä sydän, ja sehän oli tärkeämpää kuin päänsä kiinni pitäminen.

Chai muuttui ilmeettömäksi kun kuuli tulokset. Se oli voittanut koululuokkansa ja sijoittunut esteluokassaan. Vilkuilin sitä niin kuin olisin sen isä, kun se päjötti Pondin selässä vierelläni. Sitten minun piti päästää Pondin ohjasta irti ja katsella, miten Chai ratsasti hidasta käyntiä kentälle suurisilmäisenä kuin mikä. Se otti sinivalkoisen ruusukkeen vastaan hymyttömänä ja katseli sitä niin kuin itse katselin joskus yliopiston tutkintotodistustani, ja tiesin täsmälleen mitä se mietti. Se oli ollut ratsastuksesta yhtä varma kuin minä yliopistosta: että ei meidän taustoillamme voi edes aloittaa sellaista, saati sitten lopettaa kunnialla. Chain vierellä kentällä olivat Marshall, Outi ja Agnes, koko remmi hopiavuorelaisia, eikä Chai pystynyt hymyilemään kenellekään heistä. Sitten pitikin jo poistua kentältä. Annoin sen pojan olla yksin kentän laidalla Pondin selässä ruusukettaan tuijottamassa, kun muita palkintoja jaettiin. Pond ei menisi minnekään, vaikka Chai oli täysin omissa maailmoissaan levitellessään ruusukkeeensa nauhoja ja silittäessään sen pinnan ihan likaiseksi mustilla sormillaan. Hän katseli sitä niin kauan, että hänelle tuli kiire työntää se taskuunsa ennen koululuokan palkintojenjakoa, ja siltikin se pilkotti hänen taskustaan hänen ratsastaessaan uudelleen kentälle.




Sinivalkoinen ruusuke ojennettiin jollekulle ulkonöstä päätellen hallavalaiselle, ja sininen jollekulle tuntemattomalle, jota vastaan en ollut tainnut ainakaan itse koskaan kilpailla. Kun Chai ja Pond saivat valkoisen ruusukkeen, Chai puristi suunsa tiukaksi viivaksi. Sitten kun ruusukkeet oli jo ojennettu ja se hallavalainen käveli jo poispäin kentältä, se purskahti itkuun ja puristi molempia nyrkkejään ja valkoista ruusukettaan naamaansa vasten.

Kävelin sitä vastaan siltä varalta, että se pitäisi hakea kentältä pois, mutta pääsi se kuitenkin itse. Se luisti pois Pondin selästä yhtä velttona kuin Ruska ja ilmiselvästi oli varma, että ottaisin siitä kopin niin kuin Ruskastakin. No otinhan minä, kun en voinut antaa sen maahankaan tömähtää, ja se ketale ottikin minusta kuristusotteen ja alkoi hinkata itkuista naamaansa hartiaani. Hirveän harmissani taputin sen selkää, koska en voinut tuupata sitä poiskaan, vaikka se löyhkäsi Axelta ja mansikalta ja hengitti ihan kaiken saatavilla olevan ilman.

"Mä sain kaks ruusuketta", se hönki, ja mistä vetoa niin sen nenässä oli räkää.
"Joo niin sait, hyvin meni", sanoin ja taputin sen kypärää, joka oli sen päässä. "Arvaa mitä muuta sä saat?"
"No?"
"Selkääs niin että soi, jos sä et päästä musta heti irti."

Se kikatti, mutta päästi voipuneesti irti ja lähti Pondin kanssa tallia kohti. Sen huolettomasta olemuksesta näki, että se oli raivostuttavan varma, ettei saisi kuitenkaan selkäänsä. Ennen finaalia sen tärkein oppi tulisikin olemaan, että jos se tulisi vielä kerran kahta metriä lähemmäs minua, se olisi vainaa.