sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Hallavan TT-valmennus

Chai kertoo Hallavan TT-valmennuksesta

Jesse ajoi lainatulla autollaan, veti lainattua traileria ja vilkaisi lainattuja hevosiamme puhelimensa näytöltä, joka välitti kuvaa trailerista. Minun puhelimeni näytöllä puolestaan oli vaalea puhekupla, jossa luki yksi pieni kysymys. Miten meni? Sen oli lähettänyt Reita, ja se oli ensimmäinen koskaan vaihtamamme WhatsApp-viesti. Minun teki mieli näyttää sitä Jesselle, mutta tyydyin vain vilkaisemaan häntä. Ei Jesse ymmärtäisi, mistä tässä oli kyse. Eikä varmaan Reitakaan.

Ehkä pitäisi siis keskittyä viestin sisältöön ja yrittää vastata siihen. Miten meni? Miten meni valmentaja Gwylnin estevalmennuksessa -- elämäni toisessa estevalmennuksessa Reitan ylläpitohevosen kanssa?

Hyvin kai? Aluksi oli jännittänyt ihan hirveästi, eikä Pond ollut edes ravannut suoraa linjaa. Sitten olin kokenut saman kuin viime valmennuksessa ratsastuskeskus Eevassa. Sen tunteen, joka oli huimausta ja pelkoa, mutta myös sellaista hyvää jännitystä, ettei sellaista oikein olekaan: saman tunteen, jonka olin kokenut aina teatterilla näytelmien ensi-illoissa. Pond oli tietenkin suoriutunut hyvin, muuta siltä ei niin matalilla esteillä voinut kuulemma odottaakaan, mutta minäkin olin nauttinut. Valmentaja Gwylnillä oli ollut paitsi miellyttävä, hieman etäinen puheen nuotti, myös mieleenpainuva tapa hakea erikoissanastoa englannin kautta niin kuin minä joskus haen perhesanastoa äidin puhuman kielen kautta.

Toisaalta, halusiko lie Reita kuulla sellaisista asioista? Ehkä meillä ei ollutkaan mennyt hyvin. Minulla oli ollut koko valmennuksen ajan vaikeuksia saada Pondin askelta lyhennettyä, joten samalla ponnistuspaikkojen arviointi oli mennyt huonosti. Pond oli kokonaista neljä kertaa päässyt hyppäämään askelta liian aikaisin ja yllättänyt minut. Valmentaja Gwyln oli sanonut, että ratsastan välillä kovin hätäisesti ja kiihdytän Pondia itsekin. Ehkä Reita halusi tietää kaiken tämän?

Vilkaisin uudelleen Jesseä, joka ei halunnut hirveästi jutella muusta kuin hevosista välillä, ja Hallavasta, jossa valmennus oli pidetty. Naputtelin puhelinta ja painoin lähetä. Vihreässä puhekuplassa luki lähestymisistä, ponnistuspaikoista, tekemistäni virheistä, mutta myös vähän viimeisimmästä harjoituksestamme, jossa olimme onnistuneet ihan hyvin Pondin kanssa, lähinnä Pondin ansiosta tietenkin -- enhän minä osaa mitään.

Reita kirjoitti. Vihreän puhekuplan alle ilmestyi vaalea, jossa luki älä jaarittele. Sen alle ilmestyi vielä yksi.
Mä tarkotin et millä mielellä sä oot.

Napsautin puhelimen näytön pimeäksi ja katsoin kojelautaan kiinnitetystä Jessen kännykästä hevosia. Pond nuokkui pää heinäverkossa. Minun silmiäni kutisi ja kirvelsi hieman, joten hinkkasin niitä hupparini hihaan ja haukottelin muodon vuoksi. Reita oli kysynyt minulta kuullumisia, ja ainakin sen takia muistaisin aina ensimmäisen TT-valmennukseni.

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Valmennus ratsastuskeskus Eevassa

Chai ja Pond osallistuivat ratsastuskeskus Eevan valmennukseen 27.3.

Hui vitsi se meni lujaa. Reita oli vakuuttanut, että Pond on tottunut matkaaja, ja että pärjäisimme vallan mainiosti ilman häntäkin valmennusreissullamme, varsinkin kun Oona hevosautoineen haki minut, Nellyn, Agnesin ja hevoset suoraan pihasta, niin että edes matkasta ei tarvinnut murehtia. Ensimmäisiä hyppyjä suorittaessamme en ollut kuitenkaan ollenkaan niin varma, että selviytyisimme reissusta elävinä, koska hui vitsi Pond meni lujaa!

"Sä voit pitää sen temmon rauhallisena, vaikka sä annat sen pidentää askelpituutta", sanoi Eeva, se joka piti valmennusta, ihan rauhallisesti, vaikka koko tilanteesta oli rauhallisuus kaukana.
"Okei", vinkaisin Pondin selästä sydän vieläkin hakaten ja tunsin olevani ihan tosi eksyksissä ja yksin, vaikka ketän ulkopuolella olikin tuttuja naamoja.

Silmiäni kirveli, kun ratsastin Pondilla laukkaympyrän rauhoittuakseni. En kai ole mikään itkijätyyppi, mutta minun oli silti niiskutettava pidätellyt kauhunkyyneleet nenästäni ennen kuin ohjasin Pondin uudelleen esteelle.

Vuosi aikaisemmin olin vielä kuvitellut, että ihminen osaa ratsastaa silloin, kun ei enää koko ajan meinaa pudota hevosen selästä. Tietenkin nyt olin jo pitkään tiennyt, että siitä se opettelu vasta alkoi. Koin etäistä ylpeyttä, kun olin ymmärtänyt Eevan yksinkertaisen ohjeen. Pondin askelpituutta säädeltiin ohjilla: sen askel piteni, kun antoi etupäälle enemmän tilaa liikkua. Sen tempo puolestaan hidastui, kun pidätin sitä istunnallani aavistuksen. Olen varmasti maailman huonoin ratsastaja, mutta jotain olin oppinut. Tai oikeastaan, ainakin tämä ratsastuskouluhevonen ymmärsi minua, koska oli oppinut ymmärtämään talutustuntilaisiakin.

Kun sain Pondin lähestymään esteitä hallitummin, ei meillä ollut mitään hätää. Siinä ainakin Reita oli vuokrahevosensa suhteen ihan oikeassa, että se hyppäsi mitä tahansa. Kun en antanut sille lupaa rynnätä, minun ei tarvinnut kuin ohjata se kohti esteitä ja tarkkailla, että se ei ponnistanut yhtä askelta liian varhain, niin kuin sillä oli tapana.

Kymmenen hypyn rata onnistui toisella yrittämällämme. Se oli matalampi kuin tuleva TT-kilparatamme, jota varten harjoittelimme, mutta mitäpä pienistä. Valahdin  Pondin kaulalle ja halasin sitä antaumuksella, kun se oli antanut minun jäädä taas kerran henkiin.

"Tempo sais olla tasaisempi", Eeva sanoi minulle kävellessään Pondin vierellä. "Tossa keskivaiheilla se ryntäsi vähän. Ihan rauhassa vaan lähestyt niitä esteitä ja tarvittaessa ohjallakin voi pidättää. Selkeät puolipidätteet rauhottaa sitä kans. Perusjuttuja. Ihan hyvinhän sulla menee, jos sä nyt ekoja kertoja tosiaan hyppäät -- Nitthan?"
"No?"
"Kuunteletko sä?"
"Anteeksi phii, mä vaan jännitän niin kovaa, mä en osaa mitää, mun pitää vähä rauhottua ensin!"

Onneksi tämä Eeva oli minua kohtaan lempeä. Hän soi minulle hymyn, johon vastasin, ja taputti Pondin kaulaa. Sain jäädä hetkeksi kävelemään kentän reunalle, jotta pystyisin prosessoimaan palautetta.

perjantai 27. maaliskuuta 2020

Oscar-puhe

Chai kertoo. (TT2020: 302 sanaa.)

Kun joku voittaa Oscar-palkinnon, hän kiittää kaikkia mahdollisia ihmisiä aina. Olen tietenkin kuullut oman osani voittopuheista, ja aina ajatellut, että sellainen on vähän läpinäkyvää tekokohteliaisuutta. Antaa nyt toisille väkisin kunniaa omasta voitostaan! Ajattelin, että jos voittaisin joskus jotain, mitä tahansa, sanoisin palkintoa ojennettaessa vain kiitos. Niin kuuluu tehdä.

Taisin ajatella näin, koska en ole koskaan voittanut mitään, enkä edes kilpaillut missään voittoa tavoitellen, ellei jalkapalloa lasketa. Eikä jalkapalloa lasketa, koska ennen vanhaan voitimme aina Markuksen ja Maijan takia, ja jalkapallossa voitosta ei muutenkaan seuraa tavallisessa elämässä mitään palkintojenjakoa. Nyt, kun kilpailen ensimmäistä kertaa elämässäni muunlaisesta voitosta ja oikeista palkintoruusukkeista Reitan hevosella, olen kuitenkin ihan toista mieltä Oscar-puheista.

Yksilökilpailun voittoon vaaditaan näköjään suuri tiimi. Meitä onkin monta, vaikka muilla tuntuu olevan enemmän ihmisiä ympärillään kuin minulla -- vaikka pian sekin muuttuu, kun tutustun. Minulla ja Pondilla on ollut tähän mennessä Reita ja ratsastuskeskus Eevan Eeva, ja sitten se Hopiavuoressa valmentanut valmentajasetä. Näiden välittömien vaikuttajien lisäksi tiimissämme on Eetu ja Camilla, jotka huolehtivat Pondin pihalle aamulla ja antavat  ruokaa ja pitävät silmällä. On kengittäjää ja eläinlääkäriä. Tärkeitä ovat myös muut Hopiavuoren Tie Tähtiin -cupin  osallistujat. On paljon helpompaa ratsastaa, vaikka pelottaa, kun tietää ainakin muutaman ihmisen kannustavan ja hymyilevän ja olevan meidän puolellamme.

Jos ajatellaan vieläkin laajemmin, tiimimme jatkuu kauemmaskin: Hukkasuon hevostalliin asti. Siellä minä opin ratsastamaan Lassella, joka siellä kuulemma vieläkin asuu, ja Snorrella, jonka nykyisestä tilanteesta en tiedä mitään. Minua opettivat Crimis ja Kei Reitan lisäksi. Ja joku on Pondinkin opettanut. Reita sanoo, että sillä on omistajakin, joku ratsastuskoulun täti, joka on pitänyt siitä huolta, mutta sitä ennen se on jo opetettu ratsuksi. Reita itse on kilpaillut sillä paljon, ja treenannut koko ajan, joten sekin tietenkin vaikuttaa.

Jos siis voittaisin Oscar-palkinnon, ei kun Tie Tähtiin -palkinnon, kiittäisin jo nyt montaa ihmistä. Varmaan tiivistäisin sanomani niin, että mainitsisin Reitan, Hopiavuoren väen ja yleisesti valmentajat.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Ensimmäinen lento

Chai kertoo

Sunnuntaina olisi estevalmennus Hallavassa. Neljän yön kuluttua. Siis ihan kohta. Puristin  Pondin ohjia. Olin hypännyt jo jonkin verran, muutaman kerran metrinkin esteitä, mutta silti ajatus hyppäämisestä tuntui minusta yhä epäluonnolliselta. Miten hevonen, niin iso eläin, pystyi mitenkään suoriutumaan esteradasta? Lentämään ilman siipiä? Olin tietenkin nähnyt sen tapahtuvan aiemminkin, suorittanut itsekin joitain ratoja, mutta silti se tuntui jo ajatuksen tasolla mahdottomalta. Vähän niin kuin lentokoneen pysyminen ilmassa, vaikka se on suuri ja painava, eikä läpytä pieniä siipiään niin kuin lintu.

Onneksi Reita oli kentällä minun kanssani. Pitkää koulupiiskaa ilmaan heitellen hän sanoi, että tee rauhallinen laukkaympyrä, vaikka kaksikin, ja vauhdin saa pitää hitaana. Hänen rauhallisia ohjeitaan oli helppo totella. Yritin olla ajattelematta varsinaista hyppäämistä. Jos tehtävän purkasi osiin, vaikka Reitan vaihe kerrallaan tulevien ohjeiden avulla, se ei tuntunut yhtä kummallselta.

Lähestyimme estettä rauhallisesti. Niin kuin käskettiin. Muista antaa selkeä puolipidäte, Chai -- nyt -- ja sitten piti ponnistaa. Reita oli sanonut, että Pond hoitaisi sen homman kyllä, ja kun olin saattanut sen oikealle ponnistuspaikalle, minun tarvitsi vain pysyä kyydissä siihen asti, että olisi aika ohjata se taas seuraavalle esteelle.

Reita oli oikeassa. Tukeuduin jalustimiin kun Pond ponnisti ja myötäsin ohjilla niin hyvin kuin osasin. Aika tuntui hidastuvan, kun se irtosi maasta. Kun istuin sen selässä ilmassa, sen lentäessä, tunsin saavani hengitettyä paremmin kuin koskaan. Jännitys ja pelko kiristi vieläkin vatsassa ja niiden takia puna pyrki poskilleni, mutta ei se haitannut. Me lensimme ja lensimme. Se oli ensimmäinen yhteinen hyppymme.

Kun Pond laskeutui, Reita kehotti minua ohjaamaan sitä kohti seuraavaa estettä. Silloin en kuitenkaan totellut. Hidastin Pondin ravin kautta käyntiin ja pysäytin sitten. Päästin ohjat löysiksi. Tarvitsin pienen hetken. Jalkojani vapisutti, kun jännitys ja pelko hellittivät otettaan kehostani.

"Mikä sun tuli?" kuulin Reitan kysyvän, vaikka korvani humisivat.
"Ei mikään, ei mikään, odota vähän aikaa khun phi", vakuuttelin ja nojasin käsilläni satulan etukaareen.

Ei minun mikään tullut tai ollut. Hypppääminen vain tuntui aivan huikealta. Selviytyisin Tie Tähtiin -cupista ja vieläpä kunnialla.

Ennen Hallavan TT-estevalmennusta

Chai  kertoo

"Mä ilmoitin sut TT-valmennukseen", Reita sanoi tervehdykseksi, kun nousi autostaan.

Se oli pelottavinta, mitä ihminen saattoi kuulla aamutuimaan. Seurasin jähmettyneenä, miten Reita nyppäsi avaimet autonsa virtalukossa -- niitä oli kaksi, talon ja auton, ja niissä roikkui puisen näköinen ruskea pieni hevonen ja suuri R-kirjain, jossa luki Edinburgh Edinburgh Edinburgh. Lähestyvästä TT-valmennuksesta ilmoittaminen oli varmasti pelottavinta, mitä Reita olisi voinut sanoa aamutuimaan. Hän työnsi autonsa avaimen kuskin puolen oven avaimenreikään, mutta ei lukinnut autoa, vaan jätti avaimet siihen.

"Mitä?" hän kysyi ilmeettömään ja värittömään tapaansa, enkä pystynyt heti vastaamaan. "Ford vetää välillä ite ovet lukkoon", hän lisäsi puolustelevasti, koska en saanut käännettyä katsettani avaimista, vaikka en niitä kummastellutkaan.
"En mä sitä..."
"Mitäs?"
"Mä en... Mä en tiedä mitä valmennuksessa kuuluu tehdä, enkä mä osaa!"

Käänsin katseeni häneen. Hän oli kävellyt jo hyvän matkaa edelleni. Hän kohotti minulle kulmakarvaansa -- sitä, josta ei ollut paljoa jäljellä -- ja viittilöi minua sitten kävelemään. Seurasin häntä suulin läpi tallipihaan jalat puutuneen tuntuisina.

"Siellä ratsastetaan", Reita sanoi samalla äänensävyllä, jolla puhui Ruskalle, tyttärelleen, joka täyttäisi pian kuusi vuotta.
"Niin mut..."
"Joku pitää sulle tuntia ihan samalla lailla kun mä. Kertoo, mikä sulla menee jo hyvin ja mitä sä teet seuraavaksi."
"Niin kai sitte..."

En viitsinyt sanoa Reitalle, ettei kukaan pidä tuntia niin kuin hän. Jopa Ekku huomautteli minulle kaikesta, minkä tein väärin, kun nousin hänen hevosensa selkään. Reita ei. Hänkin tarkkaili minua kuin hänellä olisi haukansilmät, ja hän puhui paljon äkäisemmin ja töykeämmin kuin Ekku. Hän ei kuitenkaan sanonut samanlaisia asioita. Kun Ekku sanoi, että sulla on ulko-ohja löysällä Chai, Reita sanoi, että nyt sä käytät pohkeita hyvin Chai, mutta pidä ulko-ohja tuntumalla myös. En ehkä selviytyisi siitä, jos joku ilkeä suuri valmentaja huomauttelisi minulle samalla tavalla kuin oma Ekkuni.

Pond tuli meitä vastaan, kun kävelimme haan portille. Tunsin omituista pistelyä, kun Reita painoi otsansa sen otsaa vasten ja silitti sen molempia poskia ja niskaa käsillään. Ajattelin ensin sen olevan kateutta: minä en ikinä osaisi muodostaa hevoseen läheistä suhdetta. Sitten kun Reita otti aidan tolpasta riimun ja avasi sen Pondin turvan edessä odottaen hevosen pukeutuvan siihen itse, tajusin, etten ollut kateellinen. Siinä riimun avaamisessa oli nimittäin jotain kovin tuttua, vaikka Pond ei työntänytkään lopulta päätään riimun sisään ja Reita joutui pukemaan riimun sille tavalliseen tapaan. Hetken näin nimittäin Pondin tilalla Mayan, ja niin oli tainnut nähdä Reitakin. Se oli ollut hevonen, joka oli pukeutunut itse riimuunsa ja opettanut minua ratsastamaan. Minullakin oli sitä ikävä.

Kipitin Pondin oikealla puolella takaisin kohti suulia. Reita talutti hevosia useimmiten vasemmalta, ja olin oppinut, että hän oli puheliaampi ja tyytyväisempi, jos välissämme oli hevonen tai muuten riittävästi tilaa. Pond ei löntystellyt hitaasti pää matalalla niin kuin Maya, mutta löysänä senkin naru pysyi koko ajan. Uskalsin silittää sen kaulaa mennessämme, ja suulin oviaukkoon sitä kiinnittäessään Reita vaikutti tyytyväiseltä suupieliensä ja kulmakarvojensa asennon perusteella. Hän poimi suulin kivijalan reunalta pölyharjan ja ojensi sen minulle.

"Ei tää oo Pondin harja..?"
"Nyt ollaan Luojan kiitos oikeella Pohjanmaalla normaalien ihmisten paris", Reita vain sanoi, ja ilmeisesti se tarkoitti, että harjaa sai käyttää. Ja käytetyn näköinen se olikin: siniharjaksinen, kulunut pölyharja. Pond ei silti pannut pahakseen, vaan antoi minun harjata itseään toiselta puolelta, kun Reita harjasi toiselta puolelta.

Reita mutisi lähtevänsä hakemaan satulaa ja katosi. Minä sen sijaan puhdistin Pondin kaviot ja tunsin mietoa ylpeyttä, kun tiesin osaavani. En huomannut ollenkaan, että se vähäsen Marshallin näköinen tyyppi lähestyi tallipihan puolelta ennen kuin kuulin hänen muumihevosensa kavioiden tömähtelyn ihan läheltä.

"Moi Noa", tervehdin epäröimättä heti kun olin saanut selkäni suoristettua.
Melkein näin, miten hän haki nimeäni aivojensa tiedostoista silmännurkat vähän rypyssä. "Moi."
"Vitsit Flida on jo pyöree -- moi Flida, moi, onks sulla tyttövauva siellä vai poika, onko  -- onks se ollu terveenä?"
"Se voi ihan hyvin", Noa sanoi hevostaan katsoen ja hymyillen sille. "Vai mitä Flida?"
"Tää on Pond", sanoin epävarmasti ja osoitin hevosta. Mietin, kuuluiko hevoset edes esitellä niin kuin ihmiset, mutta ajattelin pelata varman päälle.
"Joo, mä kuulinki tästä", Noa onneksi sanoi. "Terve Pond. Väistäisiksä snadisti niin mä voisin tuoda tän mun hevosen tästä kans lipan alle?"
"Sori!"

Kiirehdin päästämään Pondin irti toiselta puolelta. Sentään sen verran osasin hevosia käsitellä, että sain sen siirtymään pois tieltä, aivan leveän oviaukon oikeaan reunaan, kun painoin  sen kylkeä kädelläni. Huomasin Noan katsovan minua kovin arvioivasti, mutta hän talutti hevosensa kuitenkin ohitsemme. Silloin kävi tallin ovi ja Reita palasi. Hän nyökkäsi Noalle ja Flidalle lyhyesti ja nosti satulan sitten Pondin selkään, vaikka liikutinkin sitä samalla suulin oviaukon keskelle seisomaan.

"Chai", hän sanoi ja katsoi minua pikaisesti silmiin. Hän tapasi katsoa Ruskaakin sillä tavalla, kun aikoi puhutella tätä jostain tempauksesta. Tiesin siis mitä odottaa, mutta en pelännyt. En enää. Se oli turhaa. Pari vuotta sitten olisin saattanut kuolla sydänkohtaukseen, vaikka Reitan ilme ei ollutkaan vihamielinen.

"No?"
"Sitte kun sun pitää väistää toista heppaa tälläsessä paikassa niin seuraavalla kerralla päästä koko heppa irti ja taluta se pois tieltä siks aikaa jos voit, eiks nii?"
"Joo... Mutta miks?"
"On vähä ahdas paikka tämmönen oviaukko hevosten ruveta tappelemaan. Enkä mä halua että sä oot niiden välissä, jos niin käy."
"Ai et halua? Sä välität musta."
"Nokka kiinni ja laita suitset", Reita sanoi ihan eri äänensävyllä. "Mä en välitä mistää muusta kun siitä et Pondin kaviot naarmuunutuu kun ne osuu sun typerään kalloon", hän mumisi hyvin hiljaisesti ja vihamielisesti, mutta kuulin sen kuitenkin.
Hymyilin salaa, varoen ettei hän näkisi, ja tartuin suitsiin.
"Tuuks sä mun kaa sinne TT-valmennukseen?" kysyin vetäessäni suitsien niskahihnaa korvien yli.
"Tarviksä mua?" Reita kysyi taas ihan rauhallisesti.
"En mä oo varma", vastasin rehellisesti. "Jos sä kerrot mitä siellä pitää tehdä... Vähä tarkemmin? Niin ehkä en tarvi."
"Mm, mennään kentälle niin mä kerron samalla. Mä mielellään en tulis koska Ruskalla on sillon karatea."
"Karatea! Harrastaaks se karatea!"
"Joo. Kunnes kyllästyy. Se on lopettanu pianon, savityöt, sirkuskerhon ja näytelmäkerhon. Nyt sillä on karatea, pienoismallikerhoa ja ratsastusta. Laita nyt potta päähän niin harjotellaan sitä hyppäämistä vähä tossa kentällä."
"Hyppäämistä! Nytkö! Joudunko mä hypätä!"
"Chai. Ensviikon lauantai. Se on sun kisapäivä. Me ehditään harjotella hyppäämistä vielä jotain kolme kertaa. Joten hopi hopi--"
"Mä en osaa!"
"Irti! Älä koske muhun."
"Sori, mut mä en osaa!"
"Mä oon nähny et sä osaat ja Pond varsinkin osaa. Mut tiedätkö Chai mikä on kaikken tärkeintä tässä kisajutussa ja hyppäämisessä?"
"Mikä?"
"Se ettet sä enää ikinä tarraudu mun käteen tolla lailla jos et halua selkään."

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Vieras hevonen

Chai, tämän tarinan kertoja

Illalla oli alkanut sataa. Se oli tehnyt minusta levottoman. Ukki ja Ekku olivat jutelleet levollisesti tupakeittiön pirtinpöydän ääressä, mutta minä olin kaivannut yhtäkkiä pois. Ekku, joka aina tuntuu aistivan mielentilani, oli ojentanut minulle ukin auton avaimia ja sanonut hymyillen, että näytin kaipaavan ajelua.

Tähän olin siis tullut, enkä käsitä miksi juuri kaikista paikoista tähän. Sadepisarat olivat jo kastelleet hiukseni ja valuivat laiskasti kasvoillani ja niskassani. Tuijotin ruskeaa tammaa, joka ei ollut Maya, ja yritin käsittää viimeaikojen tapahtumia.

Tuo hevonen oli viimevuotinen Tie Tähtiin -estetähti. Viime vuonna minä en ollut vilkaissutkaan sitä, vaikka olin käynyt sen kanssa samalla tallilla päivittäin. Olin katsonut ihan toista samassa luokassa kilpailevaa hevosta, ruskeanvalkoista, Cuba-nimistä, tai oikeastaan sen ratsastajaa. Vuosi sitten olin jäänyt tallille tuon hevosen lähtiessä kilpailemaan, ja suurin hevossaavutukseni oli ollut  paljon rauhallisempien tammojen taluttaminen hakaan kuolematta. Reita oli kilpaillut tuon kanssa metrin luokissa silloin, kun minä olin opetellut pysymään hevosen selässä putoamatta edes käynnissä. Ja nyt, vaivaista vuotta myöhemmin, minun pitäisi muka pystyä samanlaisiin stuntteihin.

Kei, joka ratsasti Cuballa
Tie Tähtiin 2019 -tarinacupissa
Käänsin katseeni hevosesta ja tähyilin ympärilleni. Yhtäkkiä kaipasin taas seuraa, mutta kukapa siellä sateessa olisi seissyt. Suurin osa hevosistakin oli sisällä. Tiesin, että tuvassa kahviteltaisiin, mutta en ollut varma, saisinko mennä sinne enää. Kaipasin kotiin, Markuksen kämppikseksi taas. Kaipasin maidon vaahdottamista teatterin kahvilassa jonkun tilaamaa lattea varten, ja erityisesti viimeisekseni jääneesssä Yksi lensi yli käenpesän -näytelmässä näyttelemistä. Minulla oli ollut entistä elämääni ikävä vain harvoin, mutta nyt ikävöin sitä kovemmin kuin koskaan. Se oli Reitan syytä, ja Pondin syytä se oli, Tie Tähtiin -cupin syytä ja tämän kauhean sään syytä.

Ojensin ruskealle tammalle käteni. Se kurotti minua kohti hakansa portin ylitse ja vesi valui sen turpaa pitkin. Se hamuili huulillaan kättäni ja antoi minun sitten silittää poskeaan. Sen karva oli aika karkeaa. Painoin suukon sen märälle turvalle. Kyllä minä itseni tunsin. Ainahan minä muutoksista hermoilin ja jännitin kaikkea. Oksentaisin varmasti ennen ensimmäistä osakilpailua, mutta oksensin minä aina ennen jokaista roolianikin teatterilla. Tottahan minä osasin rakastaa sellaisiakin asioita, joita pelkäsin. Niin kuin teatteria. Ja hevosia. Ja ehkä sitä kilpailemistakin.

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Ruunaan Kypärä 5. osakilpailu

Reita ja Pond olivat Ruunaan Kypärän 5. osakilpailuissa 22.3. 1/4.

Ruunaan Kypärä
5. osakilpailu
© Lynn
Rinnassani tuntui ihan hirveän oudolta. En pystynyt valmistautumaan kilpailusuoritukseeni sen tunteen takia. Se oli kummallinen, kutittava tunne. Se tuntui lihaksissa ja nahan alla. Pond tunsi sen myös, sillä se kuopi jalallaan ja pärskähteli lämmittelyalueen reunassa, eikä se käyttäytynyt ikinä niin hermostuneesti.

Tunne levisi käsivarsienikin lihaksiin ja kylkiini. Tartuin satulan etukaareen ja yritin hengitellä rauhassa, vaikka Pond alkoikin pudistella päätään ja vaihdella painoaan takajalalta toiselle. Tiedostin tarkasti, että näytimme varmasti idiooteilta seisoessamme siinä, Pondin pää vasten aitaa, minä keskittyneesti tyhjyyteen sen selässä tuijottaen ja satulaa rutistaen. Odotin, että paniikkikohtaukseni yltyisi. Se tuntui joka kerta yhtä hirveältä, tuntuisi nytkin. Mutta tänäänkään en kuolisi siihen, niin kuin en ollut kuollut koskaan ennenkään. Se oli vaaratonta. Se oli vaaratonta, vaikka istuin hevosen selässä. Tämä hevonen saattoi pudistella päätään ja kuopia jalallaan, mutta se seisoisi paikallaan niin kuin tatti. Pahin mitä voisi tapahtua olisi, että saisin hullun maineen. Minua kuulutettaisiin kentälle, enkä pystyisi liikkumaan.

Paniikkikohtausta ei tullut. Minun teki mieli puristella lihaksiani sormillani oikein kunnolla. Rutistella niitä vanhan kilpatakkini läpi. Tuntui kuin niissä olisi virrannut veren sijaan voita. Ihan kuin olisin saanut sen puristelemalla pois itsestäni. Kutitti, mutta ei niin kuin ihoa kutittaa. Kutitti niin kuin haavaa tapaa kutittaa.

Joku kysyi ohi ratsastaessaan, olinko kunnossa. Paakkasen Inna. Nyökytin ja näytin peukkua edelleen etukumarassa satulaa puristaen. Yritin hymyilläkin, vaikka enhän minä koskaan hymyile oikealla tavalla. Paakkasen Inna vastasi hymyyni ja käänsi katseensa.

Kun en kerran tuntenut kuolevani hapenpuutteeseen niin kuin paniikkikohtauksessa on tapana, pukkasin Pondin heikoin pohjeavuin liikkeelle. Se oli vanha ratsastuskouluhevonen. Se seuraisi uraa niin kauan kunnes toisin käskettäisiin, ja käveleminen herätti varmasti vähemmän huomiota kuin nurkassa seisominen. Yritin suoristaa selkääni ja venytellä voisia lihaksiani ohjat Pondin kaulalla roikkuen. Tunnustelin hevosen askelia. Sen hengitystä. Sydämenlyöntejä, jotka olivat joko minun tai sen, mutta kuitenkin rauhallisia. Lits läts, sanoivat Pondin hevosen kokoon nähden pikkuruiset kaviot lutakossa. Sen käynti keinui tutun tuntuisella tavalla ja aurinko paistoi silmiini niin että minun piti siristellä. Tuoksui keväältä. Haistoin sen nyt tarkasti, koska en tupakoinut enää. Voinen tunne ei silti hellittänyt, mutta minun teki mieli hymyillä.

Hengitin syvään kootessani Pondin ohjat uudelleen. Kyllä tämä tästä. Pystyisin ratsastamaan luokkani. Jos en pystyisikään, Pondin kanssa olisin kyllä turvassa, eikä keskeyttämiseenkään kuolisi. Naksauttelin kieltäni Pondille, jotta se alkaisi ravata uraa pitkin, sillä pohkeeni tuntuivat vieläkin voimattomilta. Onneksi Pond on asiallinen ratsastuskouluhevonen ja päätti totella. Varmasti sillä oli ollut heikompiakin ratsastajia selässään. Molsk molsk, sanoivat Pondin liian pienet kaviot ravissa.

Juuri ennen kuin oli minun vuoroni ratsastaa rata, tajusin mikä minua vaivasi. Hidastin Pondin käyntiin ja silitin sen kaulaa. Minä olin onnellinen. Minä olin vain onnellinen, ja kaiken stressin, hevosen menettämisen, ylitöiden, sairastumisten ja muun sellaisen keskellä olin unohtanut, että se tuntui siltä kuin nahan alta kutittaisi ja kuin lihaksissa olisi voita. Pond pudisteli päätään ja pärskähti nautinnollisesti niin kuin sillä oli ravin jälkeen tapana, ja minusta tuntui kuin olisin kuullut kunnolla sen pärskähdyksen ensimmäistä kertaa vasta silloin.

perjantai 20. maaliskuuta 2020

Pond muuttaa taas: tällä kertaa Hopiavuoreen

Pond asuu Hopiavuoren hevostallilla Tie Tähtiin 2020 -tarinacupin ajan.
Cupissa sillä ratsastaa se poika - se Nitthan Chai Paithoonbuathong.


"Vähän mua jännittää!" se poika papatti Hopiavuoren pihalla jo ennen kuin sain auton oven auki. Sen ääni kuului lohdullisen vaimeasti ikkunalasin läpi, mutta minun oli pakko avata ikkuna sen ihanasta eristämisvaikutuksesta huolimatta.
"No mikä sua ny jännittää", ähkäisin noustessani autosta ja tunsin itseni satavuotiaaksi sen pikku tarmonpesän vierellä.
"Meillä on nyt melkein ku yhteinen hevonen!" se henkäisi ja tarrautui käsivarteeni kaksin käsin. Tietenkin ravistelin sen heti irti.
"Älä koske muhun enää ikinä. Eikä meillä tosiaankaan oo yhteistä hevosta!"
"Mä sanoinkin melkein", Chai sanoi olkiaan kohauttaen ja hypähteli rasittavan holtittomaan tapaansa avaamaan kuljetusauton salpoja väärässä järjestyksessä. Löin tietenkin sitä sormille ja aloin avata salpoja itse.
"Kato. Nää pienet avataan ensin. Jos sä ymmärrät nyt puhetta, sä voit avata toiselta -- Chai! Kuittaa!"
"Ymmärrän!"
Kaikesta huolimatta en halunnut, että se litistyisi rampin alle pudottaessaan sen päälleen. Huokaisin ja nojasin selälläni ramppiin varmuuden vuoksi, kun se räpelsi toisella puolella. Ei minulla ollut sellaisia rahoja, että olisin voinut maksaa vahingonkorvauksia Kinnasen Ekulle tai sen äidille, jos se kuolisi minun vahtivuorollani.

Olin kuljetellut Pondia miljoona kertaa. Kilpailimme paljon. Ei sillä  nyt mitään fanijoukkoa ikinä ollut ollut, mutta aina välillä muutama pikkuipana kinusi valokuvia joillekin ihme virtuaalihevosille tai jotain jo ennen kuin sain hevosen kokonaan ulos trailerista. Se oli siis ihan tottunut Chain kaltaisiin äänekkäisiin fanityttöihin, joten peruutin sen turvallisesti trailerista sen pojan jatkuvaa papatusta oikeastaan edes kuuntelematta. Pihassa silitin Pondin melko kulmikasta päätä. Hätistin Chain yli-innokkaat kädet sen poskilta ja liu'utin omaa kämmentäni sen kaulaa vasten. Hätistin Chain yli-innokkaaat kädet sen lavalta ja koetin itse, olivatko sen lapa ja niska kunnossa. Hätistin Chain yli-innokkaat kädet sen selän päältä ja ärähdin, että pitäisi perkele vaikka narusta kiinni ja toimittaisi aidanseipään virkaa, kun ei muuta osannut kuin olla tiellä koko ajan. Ojensin narun Chain käteen ja kävin Pondin jalat läpi koko ajan sille saakelin pojalle paikallaan pysymisestä muistutellen. Pond oli ehdottomasti kunnossa, joten  nyppäsin riimunarun sen pojan otteesta ja lähdin viemään lainahevostani suuliin. Pond oli sitä tyyppiä, joka jäykistyi. Se tarvitsi ensimmäisenä ratsastusta ja sitten vasta tarhan. 

"Mäki olisin halunnu oppia koittaan onks heppa kunnossa", Chai piipitti niin, että minun kävi sitä sääliksi. Taputin nopeasti sen olkapäätä mennessäni ja sanoin, että seuraavalla kerralla, kunhan hän ei hengittäisi kaikkea minun ilmaani ja heiluisi niin kauheasti. Sen sanominen oli virhe, sillä saman tien siihen poikaan iski taas puheripuli.

"Vähä siistiä ku mä en oo ikinä ratsastanu tämmöse -- tai Mayaa ei lasketa kun se oli ihan eri asia -- mitä sä luulet sattuuks vähemmän ku putoo tän selästä ku Minin -- hei muute--"
"Hae autosta harjat", keskeytin sen pojan  päättömät höpinät, ja onneksi se päätti totella ja oli vieläpä nopea ja reipas.
"Muistaksä ku sä toit kerran mut sun kyytillä Hukkasuosta tänne viime vuonna--" se puhui jo harjasangon kanssa tullessaan.
"Muistan. Hae satula ja suitset autosta."
"Mikä satula?"
"Se ainoa satula."

Jotain se poika oli oppinut Kinnasen kanssa. Harjasin näön vuoksi Pondin  kylkeä saadakseni sen verenkierron vilkastumaan. Chai palasi satuloineen, mätkäytti kantamuksensa jonkin ihan kuin siihen tarkoitukseen suulin reunalle rakennetun puomin päälle ja tarttui -- ei harjaan vaan -- kaviokoukkuun. Se hevosia pelkäävä kikattaja. Seurasin kuinka se liu'utti kättään Pondin etujalkaa pitkin ja nosti sen kavion kyselemättä, eikä sen otteita olisi enää erottanut minkä tahansa taitavan ratsastuskoulun ipanan otteista. Huomasin hymyileväni sen selälle, joten järjestelin naamani nopeasti oikeaan järjestykseen ja otin sen pojan tuomat suitset.

Pond oli nopeasti satuloitu ja suitsittu. Olin olevinani keskittyneempi satulavyön kanssa kuin oikeasti olinkaan, sillä kaikkea ihme porukkaa ramppasi tasaisesti suulissa. Niitä oli niin jumalattoman paljon, etten ikinä oppisi kaikkien nimiä naamoista puhumattakaan. Chai tuntui kuitenkin jostain ihme syystä tuntevan kaikki ja pitävän kaikista. Oli ihan siedettävää olla taustalla, kun hän ravisteli hartioista jotain pörröpäätä ja nauroi, tai kun hän halasi jotain ruskeahiuksista Kinnasen ikäistä naista ja nauroi, tai kun hän sanoi jollekin toiselle naiselle terveisiä Salierille ja nauroi, tai kun hän ihaili jonkun blondin läiskikästä ponia ja nauroi. "Toi on Reita", hän hoki aina välillä. "Me ollaan oltu kavereita vaikka kuinka kauan", se jatkoi, koska ilmeisesti sille ei ollut vielä kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen mennyt jakeluun, että minä en ollut millään muotoa mikään sen kaveri.

Yritin hymyillä kaikille ja nyökytellä, mutta olisin kaivannut rauhaa. Oli ahdistavaa, kun joka puolella oli uusia naamoja, joille en osannut puhua. Huomasin kaipaavani Hukkasuolle. Sielläkin oli muutamia vuosia sitten ollut paljon ihmisiä, mutta se ei ollut haitannut, sillä olin tuntenut kaikki ja tiennyt paikat. Olisin siellä tälläkin hetkellä, jos Maya ei olisi -- estin itseäni ajattelemasta sitä ajatusta loppuun. Täällä en tiennyt edes kahvipannun sijaintia, ja se oli ollut ainakin Hukkasuolla aika elintärkeä tieto. Ajattelin kaivaten jopa Keitaroa, vaikka sainkin kaikessa ahdistuksessa muistutettua itselleni, että itse asiassa minähän vasta kaksitoista tuntia sitten pelasin hänen kanssaan, ja parin tunnin päästä pelaisin taas. Mutta olihan se orpoa, kun tällä tallilla oli ihan eri tallimestari kuin Keitaro. Jos siis Otsonmäen maalaiskommunisteilla edes oli mitään nimettyä tallimestareita: silloin ei nimittäin ollut, kun minä asuin vielä Otsonmäellä...

"Onks tossa kenttä?" kysyin Chailta, kun hän irtaaantui viimein keskustelusta jonkun sellaisen kanssa, joka yritti taluttaa ihan tosi raskaana olevaa puoliveritammaa ohitsemme sisään. Kyllähän minä olin kentän nähnyt tullessamme, joten sen verran tiesin.
"Joo. Sä voit vaan mennä siihen", se poika kertoi silmät loistaen ja oli jo viilettämässä ilmeisesti sisään talliin, mutta tartuin sen takinhihasta kiinni.
"Kaks asiaa--", aloitin, mutta se keskeytti.
"Mitkä kaks?"
"Ensinnäkin, mistä sä tunnet kaikki? Ja toisekseen--"
"Mä olin täällä töissä."
"Jaa. Toisekseen, mihin sä olet menossa?"
"Mä ajattelin käydä kattoos... Jos yks Eira olis... Sillä aikaa kun sä ratsastat?"
"Minä? Potta päähän ja kipi kipi kohti kenttää."
"Ai saanks mä ratsastaa!"
"Voi kristus sun kanssas..."
"Älä lausu väärin her--"
"Chai."
"Okei."

Kentällä meni ruunikolla joku nainen, jolla oli silmiinpistävän keveä ja miellyttävä ohjastuntuma ainakin Chaihin verrattuna.
"Outi!" Chai huusi hänelle.
"Chai?" se Outi vastasi, eikä selkeästi kyllä ollut Chain kanssa yhtä hyvissä väleissä kuin Chai kuvitteli olevansa hänen kanssaan.

Chai tarttui Pondin ohjiin ja alkoi pälättää. Siinä tuli Outille selväksi varmasti kaikki ja ihan käsittämättömän nopeasti. Chai esitteli Pondin ja minut, ja minä nostin kättä ja nyökkäsin. Hän esitteli Tie Tähtiin -suunnitelmamme, ja minä nyökkäsin taas. Puhuessaan hän talutti Pondin keskelle kenttää kiinnittämättä siihen juurikaan huomiota. Onneksi se oli sellainen tamma, että se oli tottunut jo kaiken maailman taaperoihin ympärillään ja käyttäytyi tosi rauhallisesti. Se poika ei kuitenkaan noussut Pondin selkään. Sen sijaan se tarttui satulan etukaareen vasemmalla kädellään ja takakaareen oikeallaan ja katsoi minua vaativasti. Viitoin sille kädelläni, että nousisi vain satulaan, mutta ei se tehnyt elettäkään.

"No?" huusin sille lopulta kentän portilta.
"Punttaa mut ylös!" se huusi takaisin ja kehtasi vielä koukistaa vasemman jalkansakin törrölleen valmiiksi.
"Mitä sä nyt meinaat! En tasan punttaa!"
"En mä pääse muuten", se väitti, vaikka oli todistettavasti päässyt parimetrisen Mininkin selkään vielä vuosi sitten.
"Pääseppähän."
"No joo", se myönsi, asetteli jalkansa jalustimeen ja nousi keveästi Pondin selkään. "Nää jalustimet on liian pitkät", se kertoi.
"No lyhennä."
"En mä osaa. En mä kato osaa mitään."
"Osaatpa!"

Chai nauroi. Se ravisteli jalkansa jalustimista ja hinkutti toista jalustinhihnaa lyhemmäksi Pondin huokaistessa. Se meinasi liukua alas hevosen selästä ja tarrautui kauhuissaan satulaan. Tasapainon saavutettuaan se nauroi taas ja hoki olevansa idiootti. Siinä se oli ihan oikeassa. En ollut varma, puhuiko se Outille vai minulle, mutta ainakin Outi taisi heltyä sen höpötykselle ja kysyi tarvitseeko se apua. Onneksi se ymmärsi sentään sanoa, että ei tarvitse, vaan haluaa harjoitella itse. Olisin etukäteen veikannut, että se huolisi heti apua. Vielä pari vuotta sitten se tuntui rakastavan, jos kuka tahansa otti sen äidin tai isän roolin. Ehkä se oli kasvanut hieman.

"Reita", Chai kailotti saatuaan jalustinhihnat säädettyä.
"No?"
"Tuu käveleen mun vierellä. Mä en ehkä osaa ratsastaa", se sanoi, eikä nauranut. Sen suu oli sellaisena huulia pureksivana viivana, että sitä taisi sillä kertaa jännittää oikeasti, eikä edes millään hyvällä tavalla.
"Selvä", huokaisin ja kävelin Pondin vierelle.

Sen pojan ratsastuttaminen oli samanlaista kuin Ruskan ratsastuttaminen. Kävelin kädet villakangastakin taskuissa kaviouran viertä Pondin pään vierellä ja Pond, ammattimainen ratsastuskoulun hevonen kun oli, seurasi ennemminkin minua kuin Chain ohjeita. Sen ratsastaja oli kerrankin hyvin hiljaa, vaikka sille olisi ollut ominaista jatkaa tälle Outille huutelemista. Välillä kuulin, miten Chain hengitys tuhisi. En ollut muistanutkaan, että se poika piti niin raivostuttavaa ääntä silloin harvoin, kun oli muuten hiljaa ja hengitti nenänsä kautta. Vaikka olihan siitä jo vuoden verran, kun hänet viimeksi näin. Siinä ajassa kai unohtaa kaikki ärsyttävät asiat toisesta. Tai ainakin joitain ärsyttäviä asioita.

"Koska sä lähdit Hukkasuolta?" kysyin Chailta, jotta Pond saisi kulkea edes vähän rennomman ratsastajan kanssa.
"Vähän sun jälkeen", se poika vastasi.
"Miksi?"
"Mä en voinu enää..." se aloitti, mutta sen ääni hiipui kesken kaiken.
Vilkaisin sen silmiä. Se katsoi Pondin niskaa ja räpytteli ripsiään. Näin miten se nieleksi. Tiesin, mitä se ajatteli. Tai oikeastaan ketä.
"Ehkä sulle teki hyvää vähä vaihtaa maisemaa", sanoin sille. Meinasin taputtaa sen säärtä, mutta muutin mieltäni ja taputinkin Pondin kaulaa.
"Niin kyllä teki", se sanoi, ja sen kasvot kirkastuivat taas, eikä se enää istunut hevosen selässä niin kuin heinäseipään nielaissut.
"Ravaa tonne pitkän sivun loppuun nyt ja sitten meet ton lyhyen sivun käyntiä. Mä katon tosta kentän keskeltä."
"En mä osaa."
"Osaatpa. Pondi on ihan yhtä kiltti kun Maya oli."
"Onks sun ikävä sitä? Mayaa?"
"On. Noni, ravaa jo."

Chain silmät laajenivat, kun Pond aloitti pomppivan ravinsa. Nopeasti ratsastaja pääsi kuitenkin rytmiin. Chai valitsi oikean kevennyksen ja näytti miltä tahansa tuntiratsastajalta Pondin selässä. Ohjastuntumakin pysyi koko ajan melko tasaisena, eivätkä pohkeet viuhtoneet edestakaisin. Chai osasi ratsastaa -- ja ihmehän se olisi ollut, jos ei olisi osannut. Minä olin tehnyt parhaani Hukkasuolla, jotta Chaista tulisi joskus harrasteratsastaja, ja siitä ravista päätellen paljon oli ratsastettu vielä minun Hukkasuolta lähtemiseni jälkeenkin.

"Hyvä. Mee vaan uudestaan ravia tossa seuraavalla pitkällä sivulla taas."
"Vähäks tää pom -- tai siis en mä muistanu et Maya pomppii näin paljo!"
"Ei Maya pomppinukkaa."
"Ai jaa! Oliks oikee kevennys silti?"
"Oli oli. Hyvin meni."
"Mä oon hypännykki Ekun hevosella."
"Joo mä huomaan et sä oot menny paljo. Mee silti nyt sitä ravia vaan se pitkä sivu."

Parin ravipätkän jälkeen sain siirtyä taas kentään ulkopuolelle. Pond oli hyvin Chain hallussa. Voltit olivat kananmunan muotoisia varsinkin ravissa ja taipuminen olematonta, mutta mitäpä pienistä. Uskoin, että kunhan Chai ja Pond totuttelisivat toisiinsa pari päivää, meno näyttäisi jo ihan erilaiselta. Katselin, kuinka se poika laukkasi lainahevosellani hoipertelevalla pääty-ympyrällä suhteellisen hallitusti ja tunsin omituista ylpeyttä. Kinnanenhan sen kanssa oli suurimman osan työstä tehnyt, mutta minä olin laittanut alulle tuon penikan ratsastusharrastuksen omin pikku kätösin. Olin löytänyt Chain Hukkasuon eräästä karsinasta surkeana kuin hylätyn kissanpennun, kun se oli nyyhkyttänyt Keitaronsa perään, ja nostanut sen hevosen selkään. Joka hetki sen pojan kanssa saattoi olla ärsyttävä, mutta sillä oli hyvä sydän, eikä se ansainnut olla surullinen. Tavallaan minulla oli ollut vähän ikäväkin sen idioottimaisia juttuja. En minä muuten olisi sille soittanut, vaan olisin kinunnut jonkun muun teinin Pondille ratsastajaksi cupin ajaksi.

torstai 19. maaliskuuta 2020

Ruunaan Kypärä 4. osakilpailu

Ruunaan Kypärän 4. osakilpailuissa Reita ja Pond sijoittuivat 3/5.

Kaljuissa koivuissa istui variksia. Sillä tavalla mustina siluetteina kokonaisuus oli kuin luurankomainen kukkatarha. Varikset toimittivat nuppujen virkaa ja jäätävä keväinen sadekin sopi yhteen näkymän kanssa. Se oli omalla karulla tavallaan kaunis, tai ainakin olisi ollut, jos minua ei olisi tärisyttänyt niin kovasti. Katselin sitä Pondin satulasta ja pyyhin välillä nenääni, jonka päästä harva sade tahtoi putoilla epämiellyttävinä pisaroina. Pond pysyi varmasti minua kuivempana, sillä sen emäntä oli nostanut loimen kaksin kerroin sen takapuolen päälle. Mitään puoli- tai ratsastusloimea sillä ei ollut, enkä enää viitsinyt nolostua sellaisista pikkuseikoista. Oli tässä minullakin lainattu kisatakki.

Taiteltu loimi puolittain hevosen takapuolen päällä lämmittelyn jatkaminen olisi ollut vaarallista. Vaikka Pondin emäntä Riitta oli huolehtinut kaikki remmit kiinni, jokin voisi silti aueta. Edes Pond, Riitan luotettava ratsastuskouluhevonen, ei varmasti pysyisi zen-tilassa suuren loimen kietoutuessa sen takajalkoihin. Siksi siis ainoastaan kävelimme sen kanssa, puhumaton Riitta seurana vierellämme harmaine täydellisen suittuine nutturoineen. Tunsin olevani lasten talutusratsastuskisoissa. Riitta on kerran parikymmentä vuotta sitten itse asiassa taluttanutkin minua sellaisessa. Hän hymyili minulle kannustavasti niin kuin silloinkin ja niiskaisi nenä punaisena.

Kylmä vesi valui niskaani ja kasteli kaulukseni ja selkäni. Oli hirveän vaikeaa pitää ryhti hyvänä ja yrittää olla irvistelemättä. Annoin katseeni valua Pondin niskaan. Sekin oli märkä ja pikkuruiset, liian harvoista ja lyhyistä jouhista tehdyt sykeröt olivat lytyssä ja pörröisiä. Pondilla ei tosiaankaan ollut kilpahevosen lihaksikasta kiiltävää niskaa, vaan luiseva ja harvaharjainen vanhan lämminverisen niska. Minua alkoi hymyilyttää.

Enkelihevosellani, ensirakkaudellani, ensimmäisellä omalla hevosellani Mayalla oli ollut saman värinen niska, mutta se oli ollut kiiltävää ja lihaksikasta sorttia vielä hevoseni ollessa melkein kolmikymppinen. Vaikka Pond oli saman värinen tavallinen ruunikko, ei se voisi Mayan paikkaa viedä. Pysäytin ratsuni ja silitin hellästi sen kaulaa sillä aikaa kun Riitta nosti nolostuttavasti taitellun loimen sen selästä. Luulen, että tein päätökseni oikeastaan jo kauan ennen sitä hetkeä, mutta silloin, Ruunaankosken jäätävässä tihkusateessa se vasta valkeni minulle. Tämä oli minun hevoseni. Minun olisi pitänyt uskoa Riittaa jo silloin, kun hän tyrkytti Pondia ihan ensimmäisen kerran minulle ylläpitoon. Riitta oli nimittäin oikeassa siinä, että oikean hevosen löytäminen on kuin rakastumista. Sitä hymyilee hyisessä sateessa lehdettömien puiden ympäröimässä tallipihassa niin kuin rakastunut, eikä osaa edes pelätä kilpailemista, vaikka ei vieläkään osaa ratsastaa yhtä hyvin kuin kilpakumppaninsa. Toivottavasti Pond huolisi minut, vaikka minulla kesti näin kauan ymmärtää, että haluaisin kuulua sille. Mayaa ei ainakaan haittaisi, että rakastaisin myös toista hevosta.

torstai 5. maaliskuuta 2020

Ei kun mä ajattelin sua, Chai


Mitenhän hemmetissä olin päätynyt sen nassikan, Chain, kanssa saman falafelin äärelle? Sen posket pullottivat niin kuin hamsterilla, kun se poimi falafelpyörykän lautaseltaan paljain käsin Isonkylän Pizza-Kebab Celebin vaatimattomassa loosissa ja dippasi sen ketsuppiin ennen kuin työnsi sen
Chai
kitaansa toisen samanlaisen seuraksi. Se pureskeli nautinnollisesti, nielaisi mahtavasti ja nosti sitten kokiskupin huulilleen kaksin käsin niin kuin lapsi. Tuijotin sen juomista ruokaani koskematta. Minun teki mieli tarttua servettiin ja pyyhkiä sen suu ihan niin kuin se ei olisi melkein aikuinen mies, vaan minun viisivuotias tyttäreni Ruska. Kinnanen sen vierellä pureskeli ranskalaisia ja pyöritteli hiussuortuvaansa sormensa ympärille ihan niin kuin ei olisi istunut sikaihmisen vieressä tai seurustellut sellaisen kanssa.


”Oi… Hyvää”, sikaihminen huokaisi ja hymyili minulle. Sillä oli pienet vampyyrinhampaat, hieman salaattia tarrautuneena toiseen niistä, ja Kinnanen katsoi sitä silti hellästi. Minun teki mieli perua koko typerä Tie Tähtiin -ideani jo hyvissä ajoin, jo ennen kuin sanoisin mitään sille pojalle. Pudistin päätäni ja tartuin haarukkaan. Ruokani jäähtyisi.

”Kiva nähdä sua pitkästä aikaa”, se poika vakuutteli minulle tomerasti nyökytellen. ”Mitä oot tehny?”
”Töitä.”
”Jaa! Kivaa. Sähän tykkäät töistä. Mä ja Ekku ollaan — tai hei — arvaa, musta tulee kengittäjä. Joo! Kuka olis arvannu et musta tulee — mut miten Ruska voi?”
”Hyvin.”
”Ja Maija?”
”Hyvin.”
”Mini?”
”Hyvin — lopeta nyt toi räpättäminen jo!”

Siinä pojassa oli jotain todella ärsyttävää vielä kaiken tämän ajan jälkeenkin. Kun ärähdin sille, se muuttui heti vakavaksi ja räpytteli neuvottomana silmiään. Huomasin Kinnasen laskevan kätensä sen reidelle pöydän alla ja taputtavan sitä. Silloin sen kasvoille levisi taas hymy ja se kallisti minulle päätään niin kuin meidän koirat tapaavat tehdä.

”Miks sä halusit nähdä meidät?” se poika kysyi ihan niin kuin en olisi sille koskaan ärähtänytkään.
”Mulla oli asiaa sulle”, huokaisin vastahakoisesti. Pakko kai minun oli ehdotukseni kertoa.
”Mitä asiaa? Ai mulle? Siis mulle! Vau!”
”Keskity Chai. Tie Tähtiin -cup. Muistakko?”
”Mä muistan”, Kinnanen sanoi ja osoitti minua hillitysti haarukalla. ”Me osallistuttiin Osiriksen kanssa. Sä menit sillä Suentaipaleen Riitan hevosella, mikä sen nimi nyt olikaan, Pondilla. Etkö sä voittanu?”
”Joo voitin esteosuuden. Mutta musta tuntui jo sillon että mä oon jotain kolkyt vuotta liian vanha siihen kisaan”, kerroin Kinnaselle ystävällisesti. ”Mutta Pond, joka on nyt by the way taas mun ylläpitohevonen–”
”Sä oot kakskytseittämän. Mut onnea ylläpitohevosesta!” se poika, se Chai huudahti, ja mulkaisin sitä.
”– ja mä en vaan jaksa enää kilpailla kun siellä ei oikeen oo mun ikäisiä. Niin mä ajattelin–”
”Sä ajattelit et Ekku voi kilpailla!” se poika innostui ja melkein lähti lentoon istuimeltaan. ”Ekku on tosi hyvä: se vois vaikka voittaa. Se on sikahyvä varsinkin kouluratsastuksessa mut osaa se este–”
”En mä Ekkua ajatellu”, keskeytin sen pojan ja vilkaisin Kinnasta. ”Vaan sua Chai.”
”..mua?”
”Se on ratsastuskoulukilpailu. Pond on ratsastuskoulun hevonen. Sä osaat jo hyvin kaikkea.”
”En mä oikeestaan osaa mitään”, se poika piipitti rasittavan huolestuneen näköisenä.
”Osaatpa. Mä ainakin opetin sulle joskus vuosi sitten tarpeeksi”, väitin ja join lisää kokista.
”Se vois olla Chai hyvä idea”, Kinnanen nyökytteli katse Celebin rasvaisessa katossa.
”Emmä nyt tiedä…”
”Mä sanoisin että susta ja Pondista tulis ihan hyvä tiimi”, Kinnanen sanoi sille pojalle hymyillen ja vähän sen olkapäätä omalla olkapäällään pukaten.
”Ja Reitasta”, se poika huudahti, taas virtaa täynnä, ja minun teki mieli heittää sitä falafel-pullalla täysillä naamaan.

Niin siinä sitten kävi, että ajellessani Kyrönjoen vartta Tervajoella Ylistaroa ja kotia kohti, otin puhelun Hopiavuoren Eetulle Suentaipaleen Riitan ja no, koko muun maailmankin suosittelemana. Ja vähän ehkä siksikin, että olinhan juossut hänen kanssaan samoissa metsissä inkkarileikkejä leikkimässä parikymmentä vuotta sitten. Hopiavuoren hevostalli voisi olla sopiva sijoituspaikka Pondille Tie Tähtiin -cupin ajaksi. Olihan minun nopeampi ajaa Ylistarosta sinne Pondin luo kuin Laihialle sitä katsomaan, ja Kinnanen ja se poikakin asuivat Otsonmäen Ievannevalla, eli ihan Hopiavuoren Eetun tallin lähellä. Vuokrakin oli alhaisempi kuin Riitan ratsastuskoululla.

Ajelin kotiin jonkun sellaisen idiootin perässä, jonka autonromulla ei päässyt edes kahdeksaakymppiä. Ajattelin, että tämä oli nyt Reitan ja Pondin toinen tie tähtiin, joskin nyt olisin katsomossa. Onneksi. Chain pyytäminen ratsastajaksi saattoi olla virhe, mutta toisaalta olihan hän lempeä ja ystävällinen, vaikka olikin ihan sairaan ärsyttävä. Ensi vuonna tyttäreni Ruska olisi jumalan kiitos tarpeeksi vanha, että voisi sääntöjen mukaan osallistua ensimmäistä kertaa, niin ettei minun tarvitsisi kestää Buathongin poikaa kuin tämän yhden kevään verran. Kyllä minä sen verran kestäisin päästäkseni tavallaan vähän mukaan Tie Tähtiin -cuppiin.