Ei kun mä ajattelin sua, Chai

Mitenhän hemmetissä olin päätynyt sen nassikan, Chain, kanssa saman falafelin äärelle? Sen posket pullottivat niin kuin hamsterilla, kun se poimi falafelpyörykän lautaseltaan paljain käsin Isonkylän Pizza-Kebab Celebin vaatimattomassa loosissa ja dippasi sen ketsuppiin ennen kuin työnsi sen

Chai

kitaansa toisen samanlaisen seuraksi. Se pureskeli nautinnollisesti, nielaisi mahtavasti ja nosti sitten kokiskupin huulilleen kaksin käsin niin kuin lapsi. Tuijotin sen juomista ruokaani koskematta. Minun teki mieli tarttua servettiin ja pyyhkiä sen suu ihan niin kuin se ei olisi melkein aikuinen mies, vaan minun viisivuotias tyttäreni Ruska. Kinnanen sen vierellä pureskeli ranskalaisia ja pyöritteli hiussuortuvaansa sormensa ympärille ihan niin kuin ei olisi istunut sikaihmisen vieressä tai seurustellut sellaisen kanssa.


”Oi… Hyvää”, sikaihminen huokaisi ja hymyili minulle. Sillä oli pienet vampyyrinhampaat, hieman salaattia tarrautuneena toiseen niistä, ja Kinnanen katsoi sitä silti hellästi. Minun teki mieli perua koko typerä Tie Tähtiin -ideani jo hyvissä ajoin, jo ennen kuin sanoisin mitään sille pojalle. Pudistin päätäni ja tartuin haarukkaan. Ruokani jäähtyisi.

”Kiva nähdä sua pitkästä aikaa”, se poika vakuutteli minulle tomerasti nyökytellen. ”Mitä oot tehny?”
”Töitä.”
”Jaa! Kivaa. Sähän tykkäät töistä. Mä ja Ekku ollaan — tai hei — arvaa, musta tulee kengittäjä. Joo! Kuka olis arvannu et musta tulee — mut miten Ruska voi?”
”Hyvin.”
”Ja Maija?”
”Hyvin.”
”Mini?”
”Hyvin — lopeta nyt toi räpättäminen jo!”

Siinä pojassa oli jotain todella ärsyttävää vielä kaiken tämän ajan jälkeenkin. Kun ärähdin sille, se muuttui heti vakavaksi ja räpytteli neuvottomana silmiään. Huomasin Kinnasen laskevan kätensä sen reidelle pöydän alla ja taputtavan sitä. Silloin sen kasvoille levisi taas hymy ja se kallisti minulle päätään niin kuin meidän koirat tapaavat tehdä.

”Miks sä halusit nähdä meidät?” se poika kysyi ihan niin kuin en olisi sille koskaan ärähtänytkään.
”Mulla oli asiaa sulle”, huokaisin vastahakoisesti. Pakko kai minun oli ehdotukseni kertoa.
”Mitä asiaa? Ai mulle? Siis mulle! Vau!”
”Keskity Chai. Tie Tähtiin -cup. Muistakko?”
”Mä muistan”, Kinnanen sanoi ja osoitti minua hillitysti haarukalla. ”Me osallistuttiin Osiriksen kanssa. Sä menit sillä Suentaipaleen Riitan hevosella, mikä sen nimi nyt olikaan, Pondilla. Etkö sä voittanu?”
”Joo voitin esteosuuden. Mutta musta tuntui jo sillon että mä oon jotain kolkyt vuotta liian vanha siihen kisaan”, kerroin Kinnaselle ystävällisesti. ”Mutta Pond, joka on nyt by the way taas mun ylläpitohevonen–”
”Sä oot kakskytseittämän. Mut onnea ylläpitohevosesta!” se poika, se Chai huudahti, ja mulkaisin sitä.
”– ja mä en vaan jaksa enää kilpailla kun siellä ei oikeen oo mun ikäisiä. Niin mä ajattelin–”
”Sä ajattelit et Ekku voi kilpailla!” se poika innostui ja melkein lähti lentoon istuimeltaan. ”Ekku on tosi hyvä: se vois vaikka voittaa. Se on sikahyvä varsinkin kouluratsastuksessa mut osaa se este–”
”En mä Ekkua ajatellu”, keskeytin sen pojan ja vilkaisin Kinnasta. ”Vaan sua Chai.”
”..mua?”
”Se on ratsastuskoulukilpailu. Pond on ratsastuskoulun hevonen. Sä osaat jo hyvin kaikkea.”
”En mä oikeestaan osaa mitään”, se poika piipitti rasittavan huolestuneen näköisenä.
”Osaatpa. Mä ainakin opetin sulle joskus vuosi sitten tarpeeksi”, väitin ja join lisää kokista.
”Se vois olla Chai hyvä idea”, Kinnanen nyökytteli katse Celebin rasvaisessa katossa.
”Emmä nyt tiedä…”
”Mä sanoisin että susta ja Pondista tulis ihan hyvä tiimi”, Kinnanen sanoi sille pojalle hymyillen ja vähän sen olkapäätä omalla olkapäällään pukaten.
”Ja Reitasta”, se poika huudahti, taas virtaa täynnä, ja minun teki mieli heittää sitä falafel-pullalla täysillä naamaan.

Niin siinä sitten kävi, että ajellessani Kyrönjoen vartta Tervajoella Ylistaroa ja kotia kohti, otin puhelun Hopiavuoren Eetulle Suentaipaleen Riitan ja no, koko muun maailmankin suosittelemana. Ja vähän ehkä siksikin, että olinhan juossut hänen kanssaan samoissa metsissä inkkarileikkejä leikkimässä parikymmentä vuotta sitten. Hopiavuoren hevostalli voisi olla sopiva sijoituspaikka Pondille Tie Tähtiin -cupin ajaksi. Olihan minun nopeampi ajaa Ylistarosta sinne Pondin luo kuin Laihialle sitä katsomaan, ja Kinnanen ja se poikakin asuivat Otsonmäen Ievannevalla, eli ihan Hopiavuoren Eetun tallin lähellä. Vuokrakin oli alhaisempi kuin Riitan ratsastuskoululla.

Ajelin kotiin jonkun sellaisen idiootin perässä, jonka autonromulla ei päässyt edes kahdeksaakymppiä. Ajattelin, että tämä oli nyt Reitan ja Pondin toinen tie tähtiin, joskin nyt olisin katsomossa. Onneksi. Chain pyytäminen ratsastajaksi saattoi olla virhe, mutta toisaalta olihan hän lempeä ja ystävällinen, vaikka olikin ihan sairaan ärsyttävä. Ensi vuonna tyttäreni Ruska olisi jumalan kiitos tarpeeksi vanha, että voisi sääntöjen mukaan osallistua ensimmäistä kertaa, niin ettei minun tarvitsisi kestää Buathongin poikaa kuin tämän yhden kevään verran. Kyllä minä sen verran kestäisin päästäkseni tavallaan vähän mukaan Tie Tähtiin -cuppiin.