Ruunaan Kypärän 4. osakilpailuissa Reita ja Pond sijoittuivat 3/5.
Kaljuissa koivuissa istui variksia. Sillä tavalla mustina siluetteina kokonaisuus oli kuin luurankomainen kukkatarha. Varikset toimittivat nuppujen virkaa ja jäätävä keväinen sadekin sopi yhteen näkymän kanssa. Se oli omalla karulla tavallaan kaunis, tai ainakin olisi ollut, jos minua ei olisi tärisyttänyt niin kovasti. Katselin sitä Pondin satulasta ja pyyhin välillä nenääni, jonka päästä harva sade tahtoi putoilla epämiellyttävinä pisaroina. Pond pysyi varmasti minua kuivempana, sillä sen emäntä oli nostanut loimen kaksin kerroin sen takapuolen päälle. Mitään puoli- tai ratsastusloimea sillä ei ollut, enkä enää viitsinyt nolostua sellaisista pikkuseikoista. Oli tässä minullakin lainattu kisatakki.
Taiteltu loimi puolittain hevosen takapuolen päällä lämmittelyn jatkaminen olisi ollut vaarallista. Vaikka Pondin emäntä Riitta oli huolehtinut kaikki remmit kiinni, jokin voisi silti aueta. Edes Pond, Riitan luotettava ratsastuskouluhevonen, ei varmasti pysyisi zen-tilassa suuren loimen kietoutuessa sen takajalkoihin. Siksi siis ainoastaan kävelimme sen kanssa, puhumaton Riitta seurana vierellämme harmaine täydellisen suittuine nutturoineen. Tunsin olevani lasten talutusratsastuskisoissa. Riitta on kerran parikymmentä vuotta sitten itse asiassa taluttanutkin minua sellaisessa. Hän hymyili minulle kannustavasti niin kuin silloinkin ja niiskaisi nenä punaisena.
Kylmä vesi valui niskaani ja kasteli kaulukseni ja selkäni. Oli hirveän vaikeaa pitää ryhti hyvänä ja yrittää olla irvistelemättä. Annoin katseeni valua Pondin niskaan. Sekin oli märkä ja pikkuruiset, liian harvoista ja lyhyistä jouhista tehdyt sykeröt olivat lytyssä ja pörröisiä. Pondilla ei tosiaankaan ollut kilpahevosen lihaksikasta kiiltävää niskaa, vaan luiseva ja harvaharjainen vanhan lämminverisen niska. Minua alkoi hymyilyttää.
Enkelihevosellani, ensirakkaudellani, ensimmäisellä omalla hevosellani Mayalla oli ollut saman värinen niska, mutta se oli ollut kiiltävää ja lihaksikasta sorttia vielä hevoseni ollessa melkein kolmikymppinen. Vaikka Pond oli saman värinen tavallinen ruunikko, ei se voisi Mayan paikkaa viedä. Pysäytin ratsuni ja silitin hellästi sen kaulaa sillä aikaa kun Riitta nosti nolostuttavasti taitellun loimen sen selästä. Luulen, että tein päätökseni oikeastaan jo kauan ennen sitä hetkeä, mutta silloin, Ruunaankosken jäätävässä tihkusateessa se vasta valkeni minulle. Tämä oli minun hevoseni. Minun olisi pitänyt uskoa Riittaa jo silloin, kun hän tyrkytti Pondia ihan ensimmäisen kerran minulle ylläpitoon. Riitta oli nimittäin oikeassa siinä, että oikean hevosen löytäminen on kuin rakastumista. Sitä hymyilee hyisessä sateessa lehdettömien puiden ympäröimässä tallipihassa niin kuin rakastunut, eikä osaa edes pelätä kilpailemista, vaikka ei vieläkään osaa ratsastaa yhtä hyvin kuin kilpakumppaninsa. Toivottavasti Pond huolisi minut, vaikka minulla kesti näin kauan ymmärtää, että haluaisin kuulua sille. Mayaa ei ainakaan haittaisi, että rakastaisin myös toista hevosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti