Ennen Hallavan TT-estevalmennusta

Chai  kertoo

"Mä ilmoitin sut TT-valmennukseen", Reita sanoi tervehdykseksi, kun nousi autostaan.

Se oli pelottavinta, mitä ihminen saattoi kuulla aamutuimaan. Seurasin jähmettyneenä, miten Reita nyppäsi avaimet autonsa virtalukossa -- niitä oli kaksi, talon ja auton, ja niissä roikkui puisen näköinen ruskea pieni hevonen ja suuri R-kirjain, jossa luki Edinburgh Edinburgh Edinburgh. Lähestyvästä TT-valmennuksesta ilmoittaminen oli varmasti pelottavinta, mitä Reita olisi voinut sanoa aamutuimaan. Hän työnsi autonsa avaimen kuskin puolen oven avaimenreikään, mutta ei lukinnut autoa, vaan jätti avaimet siihen.

"Mitä?" hän kysyi ilmeettömään ja värittömään tapaansa, enkä pystynyt heti vastaamaan. "Ford vetää välillä ite ovet lukkoon", hän lisäsi puolustelevasti, koska en saanut käännettyä katsettani avaimista, vaikka en niitä kummastellutkaan.
"En mä sitä..."
"Mitäs?"
"Mä en... Mä en tiedä mitä valmennuksessa kuuluu tehdä, enkä mä osaa!"

Käänsin katseeni häneen. Hän oli kävellyt jo hyvän matkaa edelleni. Hän kohotti minulle kulmakarvaansa -- sitä, josta ei ollut paljoa jäljellä -- ja viittilöi minua sitten kävelemään. Seurasin häntä suulin läpi tallipihaan jalat puutuneen tuntuisina.

"Siellä ratsastetaan", Reita sanoi samalla äänensävyllä, jolla puhui Ruskalle, tyttärelleen, joka täyttäisi pian kuusi vuotta.
"Niin mut..."
"Joku pitää sulle tuntia ihan samalla lailla kun mä. Kertoo, mikä sulla menee jo hyvin ja mitä sä teet seuraavaksi."
"Niin kai sitte..."

En viitsinyt sanoa Reitalle, ettei kukaan pidä tuntia niin kuin hän. Jopa Ekku huomautteli minulle kaikesta, minkä tein väärin, kun nousin hänen hevosensa selkään. Reita ei. Hänkin tarkkaili minua kuin hänellä olisi haukansilmät, ja hän puhui paljon äkäisemmin ja töykeämmin kuin Ekku. Hän ei kuitenkaan sanonut samanlaisia asioita. Kun Ekku sanoi, että sulla on ulko-ohja löysällä Chai, Reita sanoi, että nyt sä käytät pohkeita hyvin Chai, mutta pidä ulko-ohja tuntumalla myös. En ehkä selviytyisi siitä, jos joku ilkeä suuri valmentaja huomauttelisi minulle samalla tavalla kuin oma Ekkuni.

Pond tuli meitä vastaan, kun kävelimme haan portille. Tunsin omituista pistelyä, kun Reita painoi otsansa sen otsaa vasten ja silitti sen molempia poskia ja niskaa käsillään. Ajattelin ensin sen olevan kateutta: minä en ikinä osaisi muodostaa hevoseen läheistä suhdetta. Sitten kun Reita otti aidan tolpasta riimun ja avasi sen Pondin turvan edessä odottaen hevosen pukeutuvan siihen itse, tajusin, etten ollut kateellinen. Siinä riimun avaamisessa oli nimittäin jotain kovin tuttua, vaikka Pond ei työntänytkään lopulta päätään riimun sisään ja Reita joutui pukemaan riimun sille tavalliseen tapaan. Hetken näin nimittäin Pondin tilalla Mayan, ja niin oli tainnut nähdä Reitakin. Se oli ollut hevonen, joka oli pukeutunut itse riimuunsa ja opettanut minua ratsastamaan. Minullakin oli sitä ikävä.

Kipitin Pondin oikealla puolella takaisin kohti suulia. Reita talutti hevosia useimmiten vasemmalta, ja olin oppinut, että hän oli puheliaampi ja tyytyväisempi, jos välissämme oli hevonen tai muuten riittävästi tilaa. Pond ei löntystellyt hitaasti pää matalalla niin kuin Maya, mutta löysänä senkin naru pysyi koko ajan. Uskalsin silittää sen kaulaa mennessämme, ja suulin oviaukkoon sitä kiinnittäessään Reita vaikutti tyytyväiseltä suupieliensä ja kulmakarvojensa asennon perusteella. Hän poimi suulin kivijalan reunalta pölyharjan ja ojensi sen minulle.

"Ei tää oo Pondin harja..?"
"Nyt ollaan Luojan kiitos oikeella Pohjanmaalla normaalien ihmisten paris", Reita vain sanoi, ja ilmeisesti se tarkoitti, että harjaa sai käyttää. Ja käytetyn näköinen se olikin: siniharjaksinen, kulunut pölyharja. Pond ei silti pannut pahakseen, vaan antoi minun harjata itseään toiselta puolelta, kun Reita harjasi toiselta puolelta.

Reita mutisi lähtevänsä hakemaan satulaa ja katosi. Minä sen sijaan puhdistin Pondin kaviot ja tunsin mietoa ylpeyttä, kun tiesin osaavani. En huomannut ollenkaan, että se vähäsen Marshallin näköinen tyyppi lähestyi tallipihan puolelta ennen kuin kuulin hänen muumihevosensa kavioiden tömähtelyn ihan läheltä.

"Moi Noa", tervehdin epäröimättä heti kun olin saanut selkäni suoristettua.
Melkein näin, miten hän haki nimeäni aivojensa tiedostoista silmännurkat vähän rypyssä. "Moi."
"Vitsit Flida on jo pyöree -- moi Flida, moi, onks sulla tyttövauva siellä vai poika, onko  -- onks se ollu terveenä?"
"Se voi ihan hyvin", Noa sanoi hevostaan katsoen ja hymyillen sille. "Vai mitä Flida?"
"Tää on Pond", sanoin epävarmasti ja osoitin hevosta. Mietin, kuuluiko hevoset edes esitellä niin kuin ihmiset, mutta ajattelin pelata varman päälle.
"Joo, mä kuulinki tästä", Noa onneksi sanoi. "Terve Pond. Väistäisiksä snadisti niin mä voisin tuoda tän mun hevosen tästä kans lipan alle?"
"Sori!"

Kiirehdin päästämään Pondin irti toiselta puolelta. Sentään sen verran osasin hevosia käsitellä, että sain sen siirtymään pois tieltä, aivan leveän oviaukon oikeaan reunaan, kun painoin  sen kylkeä kädelläni. Huomasin Noan katsovan minua kovin arvioivasti, mutta hän talutti hevosensa kuitenkin ohitsemme. Silloin kävi tallin ovi ja Reita palasi. Hän nyökkäsi Noalle ja Flidalle lyhyesti ja nosti satulan sitten Pondin selkään, vaikka liikutinkin sitä samalla suulin oviaukon keskelle seisomaan.

"Chai", hän sanoi ja katsoi minua pikaisesti silmiin. Hän tapasi katsoa Ruskaakin sillä tavalla, kun aikoi puhutella tätä jostain tempauksesta. Tiesin siis mitä odottaa, mutta en pelännyt. En enää. Se oli turhaa. Pari vuotta sitten olisin saattanut kuolla sydänkohtaukseen, vaikka Reitan ilme ei ollutkaan vihamielinen.

"No?"
"Sitte kun sun pitää väistää toista heppaa tälläsessä paikassa niin seuraavalla kerralla päästä koko heppa irti ja taluta se pois tieltä siks aikaa jos voit, eiks nii?"
"Joo... Mutta miks?"
"On vähä ahdas paikka tämmönen oviaukko hevosten ruveta tappelemaan. Enkä mä halua että sä oot niiden välissä, jos niin käy."
"Ai et halua? Sä välität musta."
"Nokka kiinni ja laita suitset", Reita sanoi ihan eri äänensävyllä. "Mä en välitä mistää muusta kun siitä et Pondin kaviot naarmuunutuu kun ne osuu sun typerään kalloon", hän mumisi hyvin hiljaisesti ja vihamielisesti, mutta kuulin sen kuitenkin.
Hymyilin salaa, varoen ettei hän näkisi, ja tartuin suitsiin.
"Tuuks sä mun kaa sinne TT-valmennukseen?" kysyin vetäessäni suitsien niskahihnaa korvien yli.
"Tarviksä mua?" Reita kysyi taas ihan rauhallisesti.
"En mä oo varma", vastasin rehellisesti. "Jos sä kerrot mitä siellä pitää tehdä... Vähä tarkemmin? Niin ehkä en tarvi."
"Mm, mennään kentälle niin mä kerron samalla. Mä mielellään en tulis koska Ruskalla on sillon karatea."
"Karatea! Harrastaaks se karatea!"
"Joo. Kunnes kyllästyy. Se on lopettanu pianon, savityöt, sirkuskerhon ja näytelmäkerhon. Nyt sillä on karatea, pienoismallikerhoa ja ratsastusta. Laita nyt potta päähän niin harjotellaan sitä hyppäämistä vähä tossa kentällä."
"Hyppäämistä! Nytkö! Joudunko mä hypätä!"
"Chai. Ensviikon lauantai. Se on sun kisapäivä. Me ehditään harjotella hyppäämistä vielä jotain kolme kertaa. Joten hopi hopi--"
"Mä en osaa!"
"Irti! Älä koske muhun."
"Sori, mut mä en osaa!"
"Mä oon nähny et sä osaat ja Pond varsinkin osaa. Mut tiedätkö Chai mikä on kaikken tärkeintä tässä kisajutussa ja hyppäämisessä?"
"Mikä?"
"Se ettet sä enää ikinä tarraudu mun käteen tolla lailla jos et halua selkään."