Ruunaan Kypärä 5. osakilpailu

Reita ja Pond olivat Ruunaan Kypärän 5. osakilpailuissa 22.3. 1/4.

Ruunaan Kypärä
5. osakilpailu
© Lynn

Rinnassani tuntui ihan hirveän oudolta. En pystynyt valmistautumaan kilpailusuoritukseeni sen tunteen takia. Se oli kummallinen, kutittava tunne. Se tuntui lihaksissa ja nahan alla. Pond tunsi sen myös, sillä se kuopi jalallaan ja pärskähteli lämmittelyalueen reunassa, eikä se käyttäytynyt ikinä niin hermostuneesti.

Tunne levisi käsivarsienikin lihaksiin ja kylkiini. Tartuin satulan etukaareen ja yritin hengitellä rauhassa, vaikka Pond alkoikin pudistella päätään ja vaihdella painoaan takajalalta toiselle. Tiedostin tarkasti, että näytimme varmasti idiooteilta seisoessamme siinä, Pondin pää vasten aitaa, minä keskittyneesti tyhjyyteen sen selässä tuijottaen ja satulaa rutistaen. Odotin, että paniikkikohtaukseni yltyisi. Se tuntui joka kerta yhtä hirveältä, tuntuisi nytkin. Mutta tänäänkään en kuolisi siihen, niin kuin en ollut kuollut koskaan ennenkään. Se oli vaaratonta. Se oli vaaratonta, vaikka istuin hevosen selässä. Tämä hevonen saattoi pudistella päätään ja kuopia jalallaan, mutta se seisoisi paikallaan niin kuin tatti. Pahin mitä voisi tapahtua olisi, että saisin hullun maineen. Minua kuulutettaisiin kentälle, enkä pystyisi liikkumaan.

Paniikkikohtausta ei tullut. Minun teki mieli puristella lihaksiani sormillani oikein kunnolla. Rutistella niitä vanhan kilpatakkini läpi. Tuntui kuin niissä olisi virrannut veren sijaan voita. Ihan kuin olisin saanut sen puristelemalla pois itsestäni. Kutitti, mutta ei niin kuin ihoa kutittaa. Kutitti niin kuin haavaa tapaa kutittaa.

Joku kysyi ohi ratsastaessaan, olinko kunnossa. Paakkasen Inna. Nyökytin ja näytin peukkua edelleen etukumarassa satulaa puristaen. Yritin hymyilläkin, vaikka enhän minä koskaan hymyile oikealla tavalla. Paakkasen Inna vastasi hymyyni ja käänsi katseensa.

Kun en kerran tuntenut kuolevani hapenpuutteeseen niin kuin paniikkikohtauksessa on tapana, pukkasin Pondin heikoin pohjeavuin liikkeelle. Se oli vanha ratsastuskouluhevonen. Se seuraisi uraa niin kauan kunnes toisin käskettäisiin, ja käveleminen herätti varmasti vähemmän huomiota kuin nurkassa seisominen. Yritin suoristaa selkääni ja venytellä voisia lihaksiani ohjat Pondin kaulalla roikkuen. Tunnustelin hevosen askelia. Sen hengitystä. Sydämenlyöntejä, jotka olivat joko minun tai sen, mutta kuitenkin rauhallisia. Lits läts, sanoivat Pondin hevosen kokoon nähden pikkuruiset kaviot lutakossa. Sen käynti keinui tutun tuntuisella tavalla ja aurinko paistoi silmiini niin että minun piti siristellä. Tuoksui keväältä. Haistoin sen nyt tarkasti, koska en tupakoinut enää. Voinen tunne ei silti hellittänyt, mutta minun teki mieli hymyillä.

Hengitin syvään kootessani Pondin ohjat uudelleen. Kyllä tämä tästä. Pystyisin ratsastamaan luokkani. Jos en pystyisikään, Pondin kanssa olisin kyllä turvassa, eikä keskeyttämiseenkään kuolisi. Naksauttelin kieltäni Pondille, jotta se alkaisi ravata uraa pitkin, sillä pohkeeni tuntuivat vieläkin voimattomilta. Onneksi Pond on asiallinen ratsastuskouluhevonen ja päätti totella. Varmasti sillä oli ollut heikompiakin ratsastajia selässään. Molsk molsk, sanoivat Pondin liian pienet kaviot ravissa.

Juuri ennen kuin oli minun vuoroni ratsastaa rata, tajusin mikä minua vaivasi. Hidastin Pondin käyntiin ja silitin sen kaulaa. Minä olin onnellinen. Minä olin vain onnellinen, ja kaiken stressin, hevosen menettämisen, ylitöiden, sairastumisten ja muun sellaisen keskellä olin unohtanut, että se tuntui siltä kuin nahan alta kutittaisi ja kuin lihaksissa olisi voita. Pond pudisteli päätään ja pärskähti nautinnollisesti niin kuin sillä oli ravin jälkeen tapana, ja minusta tuntui kuin olisin kuullut kunnolla sen pärskähdyksen ensimmäistä kertaa vasta silloin.