Vieras hevonen

Chai, tämän tarinan kertoja

Illalla oli alkanut sataa. Se oli tehnyt minusta levottoman. Ukki ja Ekku olivat jutelleet levollisesti tupakeittiön pirtinpöydän ääressä, mutta minä olin kaivannut yhtäkkiä pois. Ekku, joka aina tuntuu aistivan mielentilani, oli ojentanut minulle ukin auton avaimia ja sanonut hymyillen, että näytin kaipaavan ajelua.

Tähän olin siis tullut, enkä käsitä miksi juuri kaikista paikoista tähän. Sadepisarat olivat jo kastelleet hiukseni ja valuivat laiskasti kasvoillani ja niskassani. Tuijotin ruskeaa tammaa, joka ei ollut Maya, ja yritin käsittää viimeaikojen tapahtumia.

Tuo hevonen oli viimevuotinen Tie Tähtiin -estetähti. Viime vuonna minä en ollut vilkaissutkaan sitä, vaikka olin käynyt sen kanssa samalla tallilla päivittäin. Olin katsonut ihan toista samassa luokassa kilpailevaa hevosta, ruskeanvalkoista, Cuba-nimistä, tai oikeastaan sen ratsastajaa. Vuosi sitten olin jäänyt tallille tuon hevosen lähtiessä kilpailemaan, ja suurin hevossaavutukseni oli ollut  paljon rauhallisempien tammojen taluttaminen hakaan kuolematta. Reita oli kilpaillut tuon kanssa metrin luokissa silloin, kun minä olin opetellut pysymään hevosen selässä putoamatta edes käynnissä. Ja nyt, vaivaista vuotta myöhemmin, minun pitäisi muka pystyä samanlaisiin stuntteihin.

Kei, joka ratsasti Cuballa
Tie Tähtiin 2019 -tarinacupissa

Käänsin katseeni hevosesta ja tähyilin ympärilleni. Yhtäkkiä kaipasin taas seuraa, mutta kukapa siellä sateessa olisi seissyt. Suurin osa hevosistakin oli sisällä. Tiesin, että tuvassa kahviteltaisiin, mutta en ollut varma, saisinko mennä sinne enää. Kaipasin kotiin, Markuksen kämppikseksi taas. Kaipasin maidon vaahdottamista teatterin kahvilassa jonkun tilaamaa lattea varten, ja erityisesti viimeisekseni jääneesssä Yksi lensi yli käenpesän -näytelmässä näyttelemistä. Minulla oli ollut entistä elämääni ikävä vain harvoin, mutta nyt ikävöin sitä kovemmin kuin koskaan. Se oli Reitan syytä, ja Pondin syytä se oli, Tie Tähtiin -cupin syytä ja tämän kauhean sään syytä.

Ojensin ruskealle tammalle käteni. Se kurotti minua kohti hakansa portin ylitse ja vesi valui sen turpaa pitkin. Se hamuili huulillaan kättäni ja antoi minun sitten silittää poskeaan. Sen karva oli aika karkeaa. Painoin suukon sen märälle turvalle. Kyllä minä itseni tunsin. Ainahan minä muutoksista hermoilin ja jännitin kaikkea. Oksentaisin varmasti ennen ensimmäistä osakilpailua, mutta oksensin minä aina ennen jokaista roolianikin teatterilla. Tottahan minä osasin rakastaa sellaisiakin asioita, joita pelkäsin. Niin kuin teatteria. Ja hevosia. Ja ehkä sitä kilpailemistakin.