Chai ja Pond osallistuivat ratsastuskeskus Eevan valmennukseen 27.3.
Hui vitsi se meni lujaa. Reita oli vakuuttanut, että Pond on tottunut matkaaja, ja että pärjäisimme vallan mainiosti ilman häntäkin valmennusreissullamme, varsinkin kun Oona hevosautoineen haki minut, Nellyn, Agnesin ja hevoset suoraan pihasta, niin että edes matkasta ei tarvinnut murehtia. Ensimmäisiä hyppyjä suorittaessamme en ollut kuitenkaan ollenkaan niin varma, että selviytyisimme reissusta elävinä, koska hui vitsi Pond meni lujaa!
"Sä voit pitää sen temmon rauhallisena, vaikka sä annat sen pidentää askelpituutta", sanoi Eeva, se joka piti valmennusta, ihan rauhallisesti, vaikka koko tilanteesta oli rauhallisuus kaukana.
"Okei", vinkaisin Pondin selästä sydän vieläkin hakaten ja tunsin olevani ihan tosi eksyksissä ja yksin, vaikka ketän ulkopuolella olikin tuttuja naamoja.
Silmiäni kirveli, kun ratsastin Pondilla laukkaympyrän rauhoittuakseni. En kai ole mikään itkijätyyppi, mutta minun oli silti niiskutettava pidätellyt kauhunkyyneleet nenästäni ennen kuin ohjasin Pondin uudelleen esteelle.
Vuosi aikaisemmin olin vielä kuvitellut, että ihminen osaa ratsastaa silloin, kun ei enää koko ajan meinaa pudota hevosen selästä. Tietenkin nyt olin jo pitkään tiennyt, että siitä se opettelu vasta alkoi. Koin etäistä ylpeyttä, kun olin ymmärtänyt Eevan yksinkertaisen ohjeen. Pondin askelpituutta säädeltiin ohjilla: sen askel piteni, kun antoi etupäälle enemmän tilaa liikkua. Sen tempo puolestaan hidastui, kun pidätin sitä istunnallani aavistuksen. Olen varmasti maailman huonoin ratsastaja, mutta jotain olin oppinut. Tai oikeastaan, ainakin tämä ratsastuskouluhevonen ymmärsi minua, koska oli oppinut ymmärtämään talutustuntilaisiakin.
Kun sain Pondin lähestymään esteitä hallitummin, ei meillä ollut mitään hätää. Siinä ainakin Reita oli vuokrahevosensa suhteen ihan oikeassa, että se hyppäsi mitä tahansa. Kun en antanut sille lupaa rynnätä, minun ei tarvinnut kuin ohjata se kohti esteitä ja tarkkailla, että se ei ponnistanut yhtä askelta liian varhain, niin kuin sillä oli tapana.
Kymmenen hypyn rata onnistui toisella yrittämällämme. Se oli matalampi kuin tuleva TT-kilparatamme, jota varten harjoittelimme, mutta mitäpä pienistä. Valahdin Pondin kaulalle ja halasin sitä antaumuksella, kun se oli antanut minun jäädä taas kerran henkiin.
"Tempo sais olla tasaisempi", Eeva sanoi minulle kävellessään Pondin vierellä. "Tossa keskivaiheilla se ryntäsi vähän. Ihan rauhassa vaan lähestyt niitä esteitä ja tarvittaessa ohjallakin voi pidättää. Selkeät puolipidätteet rauhottaa sitä kans. Perusjuttuja. Ihan hyvinhän sulla menee, jos sä nyt ekoja kertoja tosiaan hyppäät -- Nitthan?"
"No?"
"Kuunteletko sä?"
"Anteeksi phii, mä vaan jännitän niin kovaa, mä en osaa mitää, mun pitää vähä rauhottua ensin!"
Onneksi tämä Eeva oli minua kohtaan lempeä. Hän soi minulle hymyn, johon vastasin, ja taputti Pondin kaulaa. Sain jäädä hetkeksi kävelemään kentän reunalle, jotta pystyisin prosessoimaan palautetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti