Ensimmäinen lento

Chai kertoo

Sunnuntaina olisi estevalmennus Hallavassa. Neljän yön kuluttua. Siis ihan kohta. Puristin  Pondin ohjia. Olin hypännyt jo jonkin verran, muutaman kerran metrinkin esteitä, mutta silti ajatus hyppäämisestä tuntui minusta yhä epäluonnolliselta. Miten hevonen, niin iso eläin, pystyi mitenkään suoriutumaan esteradasta? Lentämään ilman siipiä? Olin tietenkin nähnyt sen tapahtuvan aiemminkin, suorittanut itsekin joitain ratoja, mutta silti se tuntui jo ajatuksen tasolla mahdottomalta. Vähän niin kuin lentokoneen pysyminen ilmassa, vaikka se on suuri ja painava, eikä läpytä pieniä siipiään niin kuin lintu.

Onneksi Reita oli kentällä minun kanssani. Pitkää koulupiiskaa ilmaan heitellen hän sanoi, että tee rauhallinen laukkaympyrä, vaikka kaksikin, ja vauhdin saa pitää hitaana. Hänen rauhallisia ohjeitaan oli helppo totella. Yritin olla ajattelematta varsinaista hyppäämistä. Jos tehtävän purkasi osiin, vaikka Reitan vaihe kerrallaan tulevien ohjeiden avulla, se ei tuntunut yhtä kummallselta.

Lähestyimme estettä rauhallisesti. Niin kuin käskettiin. Muista antaa selkeä puolipidäte, Chai -- nyt -- ja sitten piti ponnistaa. Reita oli sanonut, että Pond hoitaisi sen homman kyllä, ja kun olin saattanut sen oikealle ponnistuspaikalle, minun tarvitsi vain pysyä kyydissä siihen asti, että olisi aika ohjata se taas seuraavalle esteelle.

Reita oli oikeassa. Tukeuduin jalustimiin kun Pond ponnisti ja myötäsin ohjilla niin hyvin kuin osasin. Aika tuntui hidastuvan, kun se irtosi maasta. Kun istuin sen selässä ilmassa, sen lentäessä, tunsin saavani hengitettyä paremmin kuin koskaan. Jännitys ja pelko kiristi vieläkin vatsassa ja niiden takia puna pyrki poskilleni, mutta ei se haitannut. Me lensimme ja lensimme. Se oli ensimmäinen yhteinen hyppymme.

Kun Pond laskeutui, Reita kehotti minua ohjaamaan sitä kohti seuraavaa estettä. Silloin en kuitenkaan totellut. Hidastin Pondin ravin kautta käyntiin ja pysäytin sitten. Päästin ohjat löysiksi. Tarvitsin pienen hetken. Jalkojani vapisutti, kun jännitys ja pelko hellittivät otettaan kehostani.

"Mikä sun tuli?" kuulin Reitan kysyvän, vaikka korvani humisivat.
"Ei mikään, ei mikään, odota vähän aikaa khun phi", vakuuttelin ja nojasin käsilläni satulan etukaareen.

Ei minun mikään tullut tai ollut. Hypppääminen vain tuntui aivan huikealta. Selviytyisin Tie Tähtiin -cupista ja vieläpä kunnialla.