Hopiavuoren avajaismaastossa

Reita oli Pondilla Hopiavuoressa maastossa mukanaan Mini ja Chai.

”Sit kohta tulee T-risteys, ja sit siitä pitää kääntyä vasemmalle” Buathong neuvoi vähän ennen kuin olimme Auneksen risteyksessä.

”Paa nyt se navigaattori edes pois”, ärähdin sille. Olin pyytänyt vaikka kuinka monta kertaa, eikä se ollut totellut. ”Mä asuin täällä. Kirjaimellisesti täällä. Mä osaan ajaa sinne.”

”…mä ajattelin vaan varmuuden vuoksi…”

”Älä ajattele. Tai ajattele edes hiljaa. Tai muuten mä en ota sua enää ikinä mukaan.”

Oikealta tuli autoja. Meillä oli kolmio. Ja hevosenkuljetusvaunu. Vaihdoin radion Loopille. Tässä sitä seistäisiin. Vaunun kanssa ei niin vain kiihdytelty. Olin aina vihannut Auneksen risteystä. Talvella se on liukas eikä siitä meinaa päästä, eikä sitä tiukkaa kurvia juuri ennen risteystä ole kauhean kivaa ajaa kesälläkään. Lopulta tuli hevosenkuljetusvaununkokoinen rako ja pääsimme jatkamaan matkaa. Ärsytti aivan hirveästi köröttää koko matka kahdeksaakymppiä vaunun takia. Vielä enemmän ärsytti, että olin huolinut sen Buathongin pojan mukaan.

Silti me lopulta pääsimme perille. Ilman navigaattoria, koska kyllä minä nyt jumaliste Seinäjoelta osaan itsenäisesti niin Otsonmäelle, Könniin kuin Ylistaroon ja muihin välikuntiinkin, niin kuin normaali ihminen. Ja niin kuin olin uumoillut, Hopiavuori erottui kyllä maisemasta.

Buathongin poika sai itse hoitaa Minin kuntoon. Vahdin kyllä, että se muisti laittaa kypärän päähänsä ja kiristää satulavyön ennen kuin nousi selkään. Muusta ei tarvinnut Minin kanssa olla huolissaan. Pond sen sijaan oli omituisen lennokkaalla tuulella vieraassa paikassa. Sillä oli jokin ihme vimma mennä tutustumaan Saaran Pulla-suomenhevoseen ja sitä sai pidellä ihan tosissaan. Mini sen sijaan näytti melkein nukkuvan, vaikka aina välillä Buathong unohti pitää sen ohjasta kiinni.

Mini on niin hidas hevonen, että sen olisi ollut järkevintä mennä viimeisenä. Eetukin ehdotti sitä, ja poika olisi vieläpä suostunut sellaiseen järjestelyyn. Sanoin kuitenkin ei. Minun oli pakko kertoa, että hevonen menisi kyllä hienosti viimeisenä, mutta kun ratsastaja oli käynyt sillä maastossa vain yhden kerran aikaisemmin. Tai millään hevosella. Sanoin, että minä menen Pondin kanssa Minin ja Buathongin perässä, viimeisinä. Meidän ei muutenkaan ollut tarkoitus mennä kauhean lujaa. Olihan nyt rankka TT-Cup meneillään ja kaikkea.

Minusta oli oikein miellyttävää maastoilla taas tutuissa maisemissa. Minä olen kasvanut täällä, ja minä olen elänyt täällä, eikä mikään voita pohjalaisia peltoja. Sen sijaan se oli kiva huomata, että Eetun puhe kuulosti korvissani sen verran leviältä ja komialta, että ainakin pahimmat pohjalaisuudet taisivat olla pudonneet puheestani. Myös Buathongilla näytti olevan kivaa, vaikka ohjat luistivat sen käsistä, kun se keskittyi kaikkeen muuhun kuin ratsastamiseen. Saaran tamma pudotti sen ja Minin päälle lunta mennessään, mutta Buathong tuntui säikähtävän enemmän kuin hevoseni, jolla hän ratsasti. Myös Pond otti oikein sivuaskelia, vaikka siihen ei osunut lumihiutalettakaan.

Kun illanpuolella ajelimme jo kotiinpäin ja vahdimme hevosia Skypen välityksellä, se rasittava poika ei malttanut olla hiljaa. Se höpötti paljon, ja piti huolta, että sanoi mahdollisimman usein sellaisia verbejä kuin ”menöö”, ”tuloo” ja ”teköö”. Se lopetti sen vasta, kun osoitin auton ikkunasta tien oikealla puolella olevaa tupaa.

”Tieks kuka tos asuu?” kysyin siltä niin kuin se olisi ollut tyttäreni, Ruska.

”No?”

”En mä tiiä. Mutta vajaat kymmenen vuotta sitten siinä asui vielä mun isä.”

Niin kuin sanoin, oli ihan virkistävää käydä kotona. Ainakin minulle ja hevosille. Olisin varmaan käynyt äidinkin luona ihan vain ohi ajaessani, mutta kun se pirun poika oli mukana. Ja hevoset.

2x TT-kouluvalmennus

Ensimmäinen teksti on Auburnin kouluvalmennuksesta 20.3.

"Se menee nyt suorana. Niin kuin harjanvarsi. Sekä hyvässä että pahassa mielessä."

Niin niin, se oli kuultu monta kertaa ja monesta suusta. Kun Pondin piti ravata eteenpäin, se meni luotisuoraan ja mutkittelematta. Mutta myös koko sen ruumis oli suora. Se kantoi itseään jo paremmin kuin alussa, mutta edistyksemme oli aivan kohtuuttoman vähäistä suhteessa näkemämme vaivan määrään. En kerta kaikkiaan saanut sitä liikkumaan riittävän hyvin, ja näkyihän se sijoituksissammekin. Ja kyllä minä koetin kuunnella ohjeita.

Tämä Näyhön Heidi neuvoi nätisti. Pondin omistaja, vakivalmentajamme Riitta olisi äyskäissyt jo, että "Reita! Toi ei ole lisättyä ravia! Sä nostat vaan tempoa nyt kun piti pidentää askelta! Yritä nyt edes!" Se Näyhö ei kuitenkaan sanonut niin. Ennemminkin hän kehotti kuin kritisoi, ja silti se oli tuhat kertaa hirveämpää kuin Riitan äyskäisyt. Hän nimittäin sanoi, että vika lähtee nyt paitsi siitä, että hevonen on saanut viimeiset kymmenen vuotta tehdä vähän mitä tahtoi ratsastuksessa, myös siitä, etten istu kunnolla. Samaan aikaan kun pyysin Pondilta liikettä ja rentoutumista, estin sitä omalla istunnallani. Minun teki mieli pudottaa ohjat ja hieroa naamaani kaksin käsin niin voimakkaasti, että nahka lähtisi. Voi veljet. Miksen ole edes kerran kuussa käynyt ratsastamassa kunnon hevosella vaikka ratsastuskoulussa? Joskus saatoin sanoa, että jos en muuta osannut, niin erinomainen istunta minulla oli. Ja siksen ollut kiinnittänyt siihen huomiota.

Jouduin siinä valmennuksessa tavallaan aloittamaan koko ratsastustouhun alusta. Tuntui, etten osannutkaan ylipäätään mitään. Minusta ratsastus alkaa istunnasta. Se on ensimmäinen asia, joka pitää osata. Kaikki perustuu siihen. Oli aika itkettävää kuulla, ettei osannutkaan sitä perustaa, jonka oli kuvitellut olevan vahva, ja jolle kaiken muun piti rakentua. Teki suoraan sanottuna mieli lopettaa. Mennä kotiin Mayan ja Minin luokse ja teeskennellä, että huono ratsastukseni johtuu huonoista hevosistani. Vitsin Pond. Vitsin taitava Pond. Pilasi illuusioni.

Vaikka itsetuntoni sai kolauksen, Pondin laukkasiirtymät eivät. Olin masentuneempi kuin koskaan hevosen selässä, ja silti taisin ratsastaa paremmin kuin koskaan. Pieniä hetkiä kerrallaan Pond näytti ihan kilpahevoselta - näin peilistä! Ei se ollut tosiaankaan muodoltaan lähelläkään sellaista virkkuukoukkuhevosta kuin sen olisi kai pitänyt olla, mutta kyllä minä tunsin sen selän pyöristyvän. Ja kun se käytti lihaksiaan, kunnolliset siirtymät olivat ylipäätään mahdollisia.

Kotona Keitaro kysyi meiltä, kuinka meni. Teki mieli haistatella, mutta nielin kiukkuni ja ylpeyteni ja sanoin vain olevani maailman huonoin ratsastaja.
"Joka tietää, ettei tiedä mitään ratsastuksesta, tietää enemmän kuin se, joka ei vielä tiedä, ettei tiedä mitään", Keitaro sanoi.
"Jaa. Lähdetäänkö kaljalle?" minä kysyin, kun väsyneet aivoni eivät tuntuneet millään saavan kiinni siitä surkeasta filosofoinnista.
"Tietenkin", Keitaro vastasi ja tarttui Pondin harjasankoon minua auttaakseen. "Mun mielestä on ihan viihdyttävää kuunnella kun sä vellot itsesäälissä!"

---

Toinen teksti on Hallavan kouluvalmennuksesta 25.3.

Mikä ihme niissä avo- ja sulkutaivutuksissa on käynnissä? Ihan niin kuin hevonen ei osaisi, vaikka olen kyllä ihan varmasti nähnyt sen onnistuvan omistajansa Riitan, sen topakan tädin kanssa! Tänään ei onnistunut, ei sitten millään. Tottakai syy on minussa, mutta kertokaahan, mitä varten ravissa ne menivät sitten itse asiassa yllättävän hyvin heti niiden käyntifiaskojen jälkeen?

Valmentaja Dineo sanoi, että ongelma on pohjimmiltaan eteenpäinpyrkimyksessä. Viimeksi kävin sen Näyhön likan valmennuksessa ja itsetuntoni sai kolauksen, kun istuntani ei ollutkaan niin hyvä kuin olin kuvitellut. Ja nyt pitäisi keksiä sellainenkin taikasauva, jolla saisi korjattua jotain nimeltään eteenpäinpyrkimys. Ravissa ongelmia ei ollut kai siksi, että Pondilla on muutenkin tasoonsa nähden aika vahva ravi. Mutta voi sitä käyntiä...

Okei, jos kyseessä olisi oma tuttu hevoseni, lähtisin korjaamaan ongelmaa keventämällä ohjasotetta, parantamalla omaa ryhtiäni ja antamalla puolipidätteetkin siihen malliin, että nyt taivutaan eikä leikitä. Mutta kun Pond ei toimi niin kuin oma hevoseni. Jos sen ohjasotetta hellittää, se valahtaa kummalliseen, pitkään muotoon ja sen etupää alkaa laahata. Takapää marssii silti hyvin. Ja oman ryhtini suhteen en enää tiedä, mitä tekisin. Näyhön valmennuksen jälkeen olen nimittäin todellakin tarkkaillut istuntaani vainoharhaisen tarkasti sekä ihan fiilispohjalta että peilistä ja videolta, enkä vain keksi enää parannettavaa. Kyllä minä olen suorassa, ja kyllä minä olen suorana! Ja aivan sitten varmasti myötään hevosen liikkeitä just eikä melkein, ja keskityn siihen nyt kaiken muun kustannuksella. Ja mitä puolipidätteisiin tulee, noh... Yhtään ronskimmat otteet saisivat Pondin varmaan jo epäröimään. En yleensä ratsasta tällä tavalla, mutta nyt oli kokeiltava jotain uutta. Ryhdikkäämpää otetta.

Valmennuksen jälkeen, kun Pond oli jo lastattu Hukkasuolta lainattuun traileriin, istuin autossa ja soitin hevosen omistajalle. Riitta vastasi kertatuuttauksella.
"Riitta", hän tokaisi siihen malliin, että jo hänen vastauksessaan oli käskevä sävy.
"Mitä mä teen, mitä mä teen, mitä mä teen?" uikutin puhelimeen ja selitin ongelmani. Jo siinä vaiheessa kuulin pelkästä Riitan hengityksestä, että hänellä oli vähintään väliaikainen ratkaisu jo valmiina meitä varten.

Riitan ratkaisu oli yksinkertainen. Keskity hyvä mies nyt siihen, mikä sujuu, kun kerran jopa ravissa taipuminen on ollut tälle hevoselle mahdotonta minun kanssani niin pitkään. Hän äyskäisi puhelimeen, että se on suuri saavutus meille, ja olemme parantaneet paljon sen Hukkasuon ensimmäisen osakilpailun koulukatastrofimme jälkeen. Se äyskähdys oli tarkoitettu lohdutukseksi. Niin minulla oli ihan hyvä mieli, kun ajelin kotiin. Jos Riitta sanoi, että tämä riitti tälle päivälle, niin tämä riitti. Se Dineo oli vähän vihjannut samaa, mutta eihän häntä nyt voi uskoa samalla tavalla kuin Riittaa. Ei kukaan ole niin vakuuttava kuin Riitta!

Tie Tähtiin: 2. osakilpailu Seppeleessä

Tie Tähtiin -tarinacupin Seppeleen osakilpailu on nyt takanapäin. Oikeaa sijoitusta ei tällä kertaa tullut, mutta ai kuinka ylpeä olen lohdutuspalkintoruusukkeestani. Näissä leikkimielisissä kisoissa joka luokan kuusi ensimmäistä saivat tällaiset hienot ruusukkeet - ihan sama, oliko osallistujia kuusi vai kuusikymmentä! Kyllä voi pienestä jutusta tulla ihmiselle hyvä mieli.

Seppeleen ruusuke

Esteradalla sijoituksemme oli 4/7 ja kouluradalla 7/15. Voin siis vähän leveillä Riitalle, Pondin omistajalle sillä, että olen sentään jotain oppinut. Kouluhan meni ihan huikean paljon paremmin kuin viimeksi.

Tässä vielä kilpailupäivän tarinat.

Esteluokka (100cm, hard) 

Mitä odotuksia meillä on Tie Tähtiin -cupin toisen osakilpailun esteosuutta varten? Vaikka kuinka moni on kysellyt sitä, koska taidan olla puhunut vain Pondista, cupista ja valmennuksistamme viimeaikoina. Olen kuitenkin antanut jokaiselle ihmiselle eri vastauksen.

Pondin omistaja, Riitta, kysyi sitä ensimmäisenä. Siitä taitaa olla jo pari viikkoa aikaa. Vastasin välttelevästi, että kunhan nyt hyväksytyn suorituksen tekisimme, niin olisin jo aika tyytyväinen. Tavallaan se oli totta. En ole kilparatsastaja, ja tiesin kyllä monen muun luokkamme osallistujan olevan. Ja vielä useampi oli ratsastuskoulun ratsastaja, eli ratsasteli paljon paremmilla hevosilla kuin minä. Siitä oli jo aikaa, kun olin ratsastanut muilla kuin Mayalla ja Minillä, paitsi jos Pond lasketaan mukaan. En siis oikeastikaan uskaltanut haaveilla, että meillä menisi yhtä hyvin kuin Hukkasuossa, kotikisoissa. Kotona oli ollut rentoa hypätä, joten hyvä sijoitus oli ihan ymmärrettävä. Seppeleen osakilpailu tuntui paljon vakavammalta kilpailulta, koska en hypännytkään omassa tutussa maneesissa, kaikkien tuttujen ihmisten keskellä. Mutta olisinko minä ihan rehellisesti tyytyväinen, jos Pond tekisi hyväksytyn suorituksen ja sijoittuisi viimeiseksi? En taitaisi. Kyllä minullakin jonkinlainen kilpailuvietti on.

Maija, vaimoni, oli kysynyt odotuksiani useammankin kerran, viimeksi kilpailua edeltävänä iltana. Hänelle olin sanonut rehellisesti, että voi kun sijoituttaisiin. Tiesin, että se oli paljon vaadittu meiltä, mutta ai kuinka se olisi hienoa. Saisimme elämämme kolmannen ruusukkeen. Voi veljet. Samaan aikaan, kun haaveilin sellaisesta, minua melkein pelotti sanoa sitä ääneen. Tuntui että toivomalla liikaa manaisin meille huonoa karmaa tai jotain, vaikka en edes tosissani usko sellaiseen. Siksi minä kai sanoin sen niin hiljaa ja ujosti joka kerta. Maija kurottui aina pörröttämään hiuksiani ja sanoi, että hän toivoi vain minun tulevan ehjänä takaisin kotiin reissultani. Mutta Maija pelkääkin hevosia.

Kun ajoimme kisapäivänä Seppeleen tallia ja uutta maneesia kohti, Keitaro kysyi vielä kerran puoliääneen, että mitä mahdan nyt odottaa. Kännykkäni lepäsi auton kojelautaan läntätyssä telineessään. Normaalit ihmiset pitivät siinä navigaattoria päällä, mutta me tunsimme tien. Tai ainakin minä. Olinhan valmentautunutkin Seppeleessä ihan vasta. Navigaattorin kartan sijaan kännykkäni oli Skype-yhteydessä Keitaron kännykkään, joka oli kiinnitetty samanlaisella systeemillä traileriin, jotta voisimme pitää silmällä Pondia ja Cubaa. Pond näytti ihan rauhalliselta, niin kuin takapenkillä kännykällään ilmeisesti Best Fiends -peliä pelaava riesakseni mukaan otettu Buathongin poikakin. Vastasin Keitarolle täydestä sydämestäni, että odotan elämystä. Vielä pari osakilpailua olisi jäljellä, ja hieno finaali Hallavassa. Minun viimeiset estekilpailuni ikinä. Voi kun meillä vain olisi niin hauskaa, että rankka treeni olisi ollut tämän päivän kisojen ja niiden kaikkien muiden arvoista. Hauskuudesta haaveillessani tajusin itsekin, että en minä niillä ruusukkeilla mitään tehnyt. Olin tietenkin ollut aivan äärettömän onnellinen Hukkasuon osakilpailun ruusukkeesta, mutta en minä sen takia ollut jatkanut. Vaan Pondin. Ratsastamisen. Sen takia, että sain vielä hetken olla olevinani uudelleen nuori.



Koululuokka (heA, hard)

"Ai Pond!" Buathongin poika komensi lainahevostani Pondia pidellessään sen riimunarua kuin parempikin hevosmies. Ei ikinä olisi uskonut, että se oli vasta puolisen vuotta sitten tullut talliin ja tutissut kauhusta hevosen nähdessäänkin. Olin ylpeä siitä jotenkin hyvin etäisesti samalla tavalla kuin isä, ja minun oli nostettava kaulahuivi paremmin naamalleni voidakseni hymyillä salaa siltä pojalta. Se Kinnasen likka oli tehnyt sille ihan hyvää. Näin miten se vilkuili sitä tyttöä huvittavan ylpeänä itsestään ja yritti esittää vähän parempaa hevosenkäsittelijää kuin olikaan. Ja kun Kinnanen katsoi sitä, se yritti äärimmäisen kömpelösti olla kuin ei olisikaan, ihan niin kuin oikean, elävän hevosen piteleminen vilkkaalla kisapaikalla ei olisi sille iso juttu. Minun oli mentävä sen luokse ja ojennettava käteni saadakseni pidellä Pondia itse. Vaikka se oli aivan sairaan ärsyttävän herttainen ratsuani muka komentaessaan, se aiheuttaisi ennen pitkää vahinkoa sen kanssa silkkaa huolimattomuuttaan ja typeryyttään. Sidoin Pondin trailerin kylkeen Cuban viereen ja komensin sen pojan kaivamaan koulusatulan Fordini takaluukusta. "Sen litteemmän niistä siis, poika", muistin muistuttaa. Koululuokka olisi ennen esteluokkaa.

Keitaro ei ollut järjestellyt asioitaan yhtä hyvin kuin minä. Sen verran minkä Buathong Kinnasen liehittelyltään ehti, hän hoiti Pondia. Sain nojata auton kylkeen ja puhallella pahvimukiin, jotta kahvini jäähtyisi. Cubaa hoitavan Keitaron naamasta näki, että olisi hänellekin kahvi maistunut. Virnistin hänelle Pondin kaulan alta. Olisi nyt vähän pussaillut sitä Buathongin poikaa tai jotain, niin olisi saanut valmiiksi laitetun hevosen. Laittaisin minä sentään itse suitset Pondille. Olen huomannut kyllä, että se Buathongin poika suitsii välillä miten sattuu. Sentään se osasi laittaa satulan oikein. Pitäisi itse vain kiristää satulavyö vielä kunnolla.

"Eiks sua jännitä yhtää?" Keitaro kysyi kai jotain kysyäkseen.
Rapsuttelin Pondin leukaa rutistettu kahvikuppi toisessa kädessäni. "Aivan jumalattomasti", myönsin, "kato miten mun kädet tärisee."
Itse käsiäni katsottuani minun oli työnnettävä rutistettu kahvikuppi toppatakkini taskuun. Tartuin suitsiin ihan jotain tehdäkseni ja suitsin hevosen. Pond on siitä mukava, että se ei vastustele oikein mitään. Helppo kaveri. Hyvä hevonen. Pitelin sen ohjia reittäni vasten ja koetin hengitellä. Tällainen olo minulla oli aina, kun palasin kesälomalta töihin ja uudet, veraat lukion ykköset tuijottivat minua pulpeteistaan silmät suurina. Tällä kertaa minulla oli sentään Pond tukenani ja turvanani ihan kouluradallakin.

Oli aika lähteä lämmittelyyn. Ennen kuin nousin hevoseni satulaan nojasin otsaani sen otsaan ja pidin silmiäni kiinni. Sillä tavalla tämä lainahevonen tuntui ihan omalta Mayaltani, ja hetken verran minua ei pelottanut yhtään. Sitten oli avattava silmät ja työnnettävä jalka jalustimeen. Tule Pond, yritin sanoa hevoselle jotenkin telepaattisesti. Mennään katsomaan, olemmeko me kehittyneet yhtään ensimmäisten osakilpailujen jälkeen.

TT-estevalmennus Auburnissa

Auburn Estate järjesti tänään Tie Tähtiin -estevalmennuksen. 

Kouluratsastusta on harjoiteltu paljon, koska Riitta, Pondin emäntä, on ollut sitä mieltä, että se on meille äärimmäisen tarpeellista. Väitin aluksi vastaan, koska hypätähän minä halusin. Sittemmin vastaanväitteideni loppuminen ei suinkaan tarkoittanut sitä, että olisin ollut Riitan kanssa koko ajan enemmän ja enemmän samaa mieltä! Ei: pikemminkin hän uuvutti minut. Tänään päästessämme pitkästä aikaa hyppäämään Pondin kanssa, minun oli kuitenkin myönnettävä itselleni, että Riitta on ollut oikeassa kouluvalmennuksista.

Minusta tuntuu, että Pondin lihaskunto on kehittynyt niin paljon, kuin näin lyhyessä ajassa on mahdollista. Se kantaa itsensä paremmin ja vaivattomammin, vaikka onkin yhä vielä melko rautakankimainen pötkylä. Se on aina osannut hypätä, mutta nyt lähestymisissä ja ponnistuksissa oli jotain sellaista jäntevyyttä, joka siltä on aikaisemmin puuttunut. Se laukkasi aina suoraan rohkeasti esteelle, uskalsi mennä rennosti tarpeeksi lähelle ja jopa hyppäsi matalammalta. Olen kuvitellut tähän asti, että Pondin suhteettoman suuret hypyt johtuivat joko esittämisenhalusta tai konkariudesta: lainattu tammanihan hyppää puolitoista metriä ratana. Nyt minusta alkoi tuntua, että epävarmuudesta ne johtuivat! Pond ei ole luottanut kroppaansa, ei varsinkaan minun kanssaan, ja on ikään kuin varmuuden vuoksi ponnistanut aina vähän liian aikaisin ja liian korkealle. Mutta poissa oli kaikki se. Jopa okseri, joka oli meidän molempien mielestä radan kunnioitettavin este. ylittyi rennolla, sopivalla ilmavaralla.

Tämän valmennuksen pääaiheena olivat kuitenkin hyvät tiet. Teiden suoruudessahan meillä ei ole ikinä ollut ongelmia! Pond on niitä hevosia, jotka ajautuvat oikeaan kurssiin mielellään ja pysyvät siinä mutkittelematta ja vääntyilemättä. Ennemminkin tiukat käännökset ovat ongelmakohtamme. Pond on yhtä raskas, pitkä ja suuri hevonen kuin minä ratsastaja, ja vaikka meillä molemmilla on pitkät jalat, joilla on helppo juosta lujaa, ei meistä tule ikinä yhtä ketteriä kuin ponitytöistä ja tyttöjen poneista. Tällä radalla oli tilaa tehdä laajoja kurveja. Itse asiassa tiet oli rakennettukin niin, että meidän piti kiertää muut esteet aina ulkopuolelta ennen seuraavaa hyppyä. Jos joskus, kerrankin, sattuisi kisoihin tällainen rata, siitä olisi meille ihan uskomaton etu. Pond on kuin tehty tähän, eikä niihin pieniin ja ketteriin käännöksiin, joita yleensä halutaan.

Laukanvaihdot menivät muuten jälleen kerran surkeasti. Se on ehdottomasti minun syyni. Olen nähnyt miten Riitta ratsastaa itse Pondilla. Hänelläkin on vaikeuksia, vaikka hän on minua merkittävästi taitavampi, mutta kyllä hän sentään ihan tavalliset laukanvaihdot saa osumaan kohdilleen. Minä en, vaikka tiedän sen olevan yksi kompastuskivistäni ja kiinnitän siihen paljon huomiota myös kotona harjoitellessamme. Mutta kyllä minä vielä saan niistäkin kiinni! Olemmehan me jo näin paljon kehittyneet kaikessa muussakin! Varmaan pitää mennä vielä tosi moneen niihin Riitan pakottamista kouluvalmennuksista, niin alkaa sujua myös esteillä.

Fiiliksiä Saariston TT-kouluvalmennuksen jälkeen

Saariston TT-kouluvalmennus oli tänään. 

Vihaan tätä takatalvea ja epäkevättä. Pond oli hikinen valmennuksen jälkeen, enkä tienyt paistuisiko se kotimatkalla paksussa loimessaan ennemmin kuin jäätyisi ohuessa. Olimme joutuneet kunnolla töihin Saariston kouluvalmennuksessa, ja minunkin ihoani pisteli todella epämiellyttävästi. Laukanvaihdot olivat olleet aluksi tässäkin valmennuksessa hirveitä, ja valmentaja Henry Sääri kaikessa vaativuudessaan juuri niin ärsyttävä kuin Pondin omistaja Riittakin meitä valmentaessaan. "Uudestaan", hän oli komentanut hiljaisella äänellään, ja antanut milloin mitäkin uusia komentoja ja vinkkejä. Loppua kohden olimme kerrankin onnistuneet niin kuin pitikin, mutta olin niin poikki. Hinkkasin hevosen kosteaa selkää tavallisella käytöstä poistetulla käsipyyhkeellä, kun ei sellaiseen nihkeyteen hikiviilakaan pystynyt. Pyyhkeessä oli punaisia ruutuja. Minulla on usein sellainen olo, että elämä on keittoa, ja minä olen haarukka. Tämän onnistumisen jälkeen oloni ei kuitenkaan ollut kuin lusikalla, vaan ennemminkin kuin aivan kuivaksi väännetyllä rätillä.

Pondin tulo ja Tie Tähtiin -kisoihin valmistautuminen oli ollut vielä ensimmäisen osakilpailun jälkeenkin kuin unelmien täyttymys. Olimme päässeet halpohin mutta erittäin päteviin valmennuksiin, ja ratsastustaitoni koheni koko ajan ihan silmissä. Edestakaisin reissaaminen oli kuitenkin vienyt kaiken vapaa-ajan sekä minulta että lainatulta hevoseltani. Se alkoi tuntua. Pond roikotti epätyypillisesti päätään aina harjattavana ollessaan, ja minun niveliäni ja lihaksiani särki iltaisin. Tässä valmennuksessa olimme päässeet pidemmälle kuin koskaan ennen, ja illalla olisin yhtä lailla kipeämpi kuin milloinkaan. Enkä minä silti halunnut lopettaa kesken. Muutaman päivän kuluttua olisi Auburnin valmennus, ja minä menisin, ja minä ratsastaisin, ja valmennuksen jälkeen Pondin pää roikkuisi matalalla, ja minä kaatuisin illalla valittaen sänkyyni.

Pond meni mielellään traileriin. Pääsisinpä minäkin. Voi kun joku toinen ajaisi auton kotiin. Nukkuisin vaikka viileällä ja kovalla trailerin lattialla väliseinän toisella puolella, enkä jaksaisi edes pelätä hevosen kaatuvan jossain mutkassa päälleni. Traileriin kömpimisen sijaan nakkelin epäjärjestyksessä pakissa möllöttävät harjat farmari-Fordin takaluukkuun kaiken muun sekaan, käynnistin auton ja lähdin matkaan. Jos minä en nyt tulisi uupumuksesta kipeäksi ja kuumeeseen, niin en kyllä ikinä.

Kotimatkalla aivoni olivat vieläkin valmennusvaihteella. Reita, täsmällisemmät avut. Reita, älä anna sen laiskotella. Reita, yritä nyt vielä koota sitä. Henry Säären ääni ja Riitan ääni sekoittuivat päässäni, ja samalla kun näin tien, näin Saariston maneesin. Katse eteen, Reita! Älä tuijota Pondin silmäkulmaa vaikka kuinka sitä asettaisit! Minun oli ruuvattava auton ilmastointia vähän viileämmälle, koska väsytti niin kauheasti.

Kotona Hukkasuossa vein Pondin sisään. Se olisi ehtinyt olla vielä ulkona, mutta silläkin oli karvat siihen malliin pystyssä, että se halusi vain nukkumaan. Jätin loimenkin sen päälle, vaikka se oli halpa ja siitä sai välillä sähköiskuja. Kävin vain sanomassa tallituvassa Kinnasen Ekulle ja sille hänen poikaystävälleen, että sanoisivat jollekulle henkilökunnan jäsenelle, että riisuttaisivat Pondin illalla. En vain viitsinyt juosta enää ympäri tallia etsimässä Crimistä ja Keitaroa, kun päässäni kaikui, että reippaammat puolipidätteet, Reita. Ja Pond, aikuinen ja terve hevonen, oli asettunut oikein maahan makaamaan ja nukkui syvää unta turpa maassa, kun kuljin sen karsinan ohitse.

TT-estevalmennus Saaristossa

Saaristossa järjestettiin tänään Tie Tähtiin -estevalmennus, jossa olimme mukana. 

Viikko sitten olimme hypäneet viimeksi, ja silloinkin valmennuksessa. Kaiken sen inhoamani kouluharjoittelun jälkeen oli ihanaa päästä siirtymään vähän enemmän omilta tuntuviin juttuihin, esteille. Varsinkin Pond tuntui ilahtuvan jo esteet havaittuaan. Se ei tainnut pitää koulun aktiivisesta harjoittelusta sen enempää kuin minäkään.

Lämmittelyssä innokkaassa Pondissa olikin pitelemistä! Sen askel tuntui ponnistavan jo ravissakin enemmän ylös- kuin eteenpäin. Sen pää törrötti aika pitkään pystyssä ja etupää tuntui vaarallisen kevyeltä. Korvat pyörivät villisti päässä, ihan niin kuin se olisi ollut railakas pikkuvarsa. Suostuttelin sen parhaani mukaan kuulolle, ja taisin onnistuakin. Kun valmennuksen varsinaiset tehtävät - kolme rataa - suoritettiin, Pond pysyi jo paremmin nahoissaan ja keskittyi minun ohjaukseni tasoon nähden hienosti.

Ensimmäsen radan kaksi ensimmäistä estettä ylitettiin korkealta ja vauhdikkaasti, mutta se meni Pondin iloisuuden piikkiin. Laukanvaihto tuntui minusta samalta kuin se, miten musiikki hypähtää vähän, jos CD-levyssä on pieni naarmu. Se ei ollut sulavaa nähnytkään, mutta sentään se tapahtui silloin kun huomasin pyytää. Palautetta tuli puolipidätteistä. Lainaratsuni Pond ei ole maailman välkyin tapaus, ja sitä pitäisi varoittaa tällaisista jutuista hyvissä ajoin etukäteen. Vinot esteet ja toisiksiviimeinen pysty menivät silti hienosti, joskin vieläkin aivan liioitellulla ilmavaralla. Tunsin itse, että minun pitäisi kehittää tasapainoani. Jos tätä Tie Tähtiin -cuppia ja sen valmennuksia ei lasketa, viimeisistä hyppykerroistani on aikaa. Samoin siitä, kun viimeksi ratsastin oikealla ratsulla.

Ja muuri. Ai että, saimme hypätä oikean muurin. Pondin korvat, jotka yleensä osoittavat minua kohti, osoittivat terävinä ja pönäköinä muuria. Näin niiden asennosta, että se olisi nauranut, jos se olisi osannut. Se olisi halunnut lisää ohjaa, ja tunsin miten se olisi tahtonut rynnätä. Pidättelin sitä lempeästi ja tein selkeät puolipidätteet kertoakseni, että minä olin vieläkin kuski. Se hyppäsi hallitusti, mutta pari askelta esteen jälkeen taisin antaa sille vähän liikaa löysiä. Tamma nimittäin pukitteli riemastuneen pukkisarjan. Se ei suinkaan yrittänyt pudottaa minua selästään: kunhan tuuletti. Minun tasapainollani ei olisi pysytty tosiaan riehuvan hevosen selässä.

Toisella, kahdeksikon muotoisella radalla yritin keskittyä nyt niihin laukanvaihtoihin. Onnahtelevia ne vieläkin olivat. Täsmällisemmillä avuilla asiaa voisi kuulemma auttaa. Ja harjoituksella. En vaatinut Pondilta kuulemma tarpeeksi. Ja tottahan se oli: se oli minulla lainassa huvittelua varten.

Kolmas rata alkoi muurilta, ja Pondin koko huomio oli tietysti kiinnittynyt siihen. Sen mielestä muuri tuntui olevan hauska. Silti estin taas sitä parhaani mukaan ryntäämästä, ja tällä kertaa sen riemukaan ei purkautunut pukein. Vinot esteet se hyppäsi aivan liian korkealta, vaikka vauhti ei ollutkaan liian kova tällä kertaa. En voi väittää, että onnistuimme laukanvaihdoissa, mutta jotenkin Pond tuntui saaneen edes oikean vaihteen silmään. Se tuntui jo tietävän, että puolipidätettä esteen jälkeen seurasi laukanvaihto.

TT-kouluvalmennus Auburnissa

Auburn Estate järjesti tänään kouluvalmennuksen Tie Tähtiin -kisoja varten.

Minä ja Kinnasen likka harjasimme hevosemme Hukkasuon kuljetuskopin kupeessa paljoa ylimääräistä puhelematta. Kinnasen Osiris oli kaunis hevonen, mutta silti Pondin satulaa mahdollisimman pikaisesti sen selkään köyttäessäni ajattelin sen olevan kivempi, vaikka se onkin ruma kuin kananmuna. Hymyilin hevoselle, joka hamuili hiuksiani. Minun teki mieli halata sitä niin kuin se olisi minun, mutta en kehdannut. Kinnanen katseli. Ja oli siellä muitakin Sen sijaan rapsutin sitä mahdollisimman huomaamattomasti leuasta. Valmennus Auburn Estatella hermostutti minua. Niin pröystäilevä paikka. Ja minulla oli mukanani Pond: maailman rumin ja taitavin estehyppääjä, joka ei tosiaankaan ollut kouluratsu sen enempää kuin minä ratsastaja. Kinnasen musta ori oli sekin jo enemmän Auburnin tyyliä.

Mutta kun Riitta, Pondin omistaja ja lähiratsastuskoulun kovaääninen eläköitynyt omistaja käskee, niin Reita tottelee kiltisti. Pian jo koetin parhaani mukaan koota Pondia ravissa, ja tunsin miten sen ratsastuskouluhevosen ammatti paistoi siitä niin kuin olisimme kantaneet jotain kylttiä. Tiesin kyllä monen muunkin kilpailevan ratsastuskoulun hevosella, mutta he kaikki olivat minua nuorempia, ja kaikilla oli Hukkasuon osakilpailussa tekemieni havaintojen mukaan komeammat hevoset. Sitä paitsi en edes pidä ratsastuskoulun hevosia mitenkään huonompina, mutta jokin Auburnin ympäristössä sai ajatukseni totaalisesti kieroon. Ei siis ollut ihme, että ravimme Pondin kanssa ei ollut ainakaan parempaa kuin yleensä! Pond viipotti menemään suorana kuin viivoitin, ja vaikka se kuunteli minua, sain tehdä ihan kohtuuttomasti töitä muutaman kunnollisen kootun askeleen eteen.

Laukkasiirtymien aikaan päätin vakaasti unohtaa missä olin. Valmennuksessa nyt kuitenkin pyöri kanssani Kinnanen ihan niin kuin kotitallilla, ja muistin Hallavan-Jessen nimen osuttuamme usein samoihin valmennuksiin. Eli jos unohdin Isabella Sokan ja kaks vierasta tyttöä, enkä pahemmin katsellut ympärilleni, olisin kuin kotona, eikö niin? Jännittävää kyllä laukka sujui paremmin ja kootummin kuin ravi, vaikka Pondin emännän mukaan ravi on sen vahvin askellaji. Pond tuntui jotenkin myös heräävän kunnolla vasta siirtymissä ja alkoi muistuttaa jotenkin keskitason luokkien kouluhevosta. Minä taas ilahduin pienistä onnistumisista heti, joten positiivinen kierre oli valmis. Siitä eteenpäin meillä sujui tasoomme nähden hyvin.

Laukanvaihdoissa Pond oli hyvin hereillä ja pisti parastaan. Ei siitä ikinä mitään ammattimaista kouluratsua saisi: se on siihen ihan liian jäykkä ja kankea. Silti laukanvaihtoharjoitus oli minusta todella miellyttävä. Esteillä me yleensä saamme sellaisia onnistumisen kokemuksia jakaa, emmekä suinkaan koulukentillä.

Taas kerran muistan parhaiten saamastani palautteesta sen, että ohjastuntuma saisi olla napakampi. Vaikka sitä on sanonut Isabella Sokan lisäksi nyt jo Riitta, Keitaro, Anne ja Aleksi, olin vieläkin eri mieltä. Toteltava minun kuitenkin oli. Pondiin tulee ehdottomasti ryhtiä napakammasta ohjastuntumasta, mutta kun haluaisin saavuttaa sen saman ryhdin eri tavalla.

Valmennuksen jälkeen Pondia kuljetusta varten loimittaessani toivoin taas, ettei tämä kevät loppuisi koskaan. Helmikuu ei ole koskaan mennyt näin nopeasti. Kunpa aika pysähtyisi. Tai kunpa minulla olisi rahaa ostaa Pond omakseni ja ylläpitää sitä, ettei minun tarvitsisi ikinä luopua siitä.

TT-kouluvalmennus Seppeleessä

Tänään Seppeleessä järjestettiin Tie Tähtiin -kouluvalmennus. Valmennuksen piti Anne. 

"Pitää sun nyt edes vähän yrittää, Reita." Niin oli sanonut Riitta, vuokrahevoseni Pondin omistaja. Olin ottanut Tie Tähtiin -tarinakisasarjan kouluosuuden aika kevyesti. Olin ajatellut pitää vain hauskaa esteillä, ja siinä sivussa kisata kouluakin, kun kerran luokat olivat aina samoina päivinä. Riitta oli kuitenkin sitä mieltä, että kun kerran hevosen ylläpitoa ja kisamaksuja makselin, niin sama se oli yrittää sitten pärjätäkin. Enkä minä tosiaankaan uskaltanut sanoa Riitalle vastaan! Sitä varten minä olin siinä, Pondin satulassa, Seppeleen juuri uudelleenrakennetussa maneesissa, yhdessä kilpakumppanieni kanssa. Nyökkäilin tutuille naamoille, vaikka uusien ihmisten lähellä oleminen onkin minulle vaikeaa. Ensimmäisen, meillä kotona Hukkasuossa järjestetyn kilpailun kuulutusten perusteella tiesin muutaman muun nimen. Jessellä oli pieni suomenhevonen, jonka kanssa oli ollut vauhtiongelmia ensimmäisessä yhteisessä estevalmennuksessamme Hallavassa. Stellan hieman hätäisen hevosen nimi oli Betume, mutta sen rotua saatoin vain arvailla.

Pondilla oli tottavie virtaa ihan lämmittelystä saakka. Riitta syytti sen kaahailusta aina aiheellisesti minua. Olin antanut sen ryntäillä, koska halusin kaahata itsekin. Olinhan vain huvitellut ja ottanut ilon irti nuoresta lainahepasta. Omani oli kuitenkin melkein kolmenkymmenen, enkä muista koska olisin viimeksi saanut hullutella. Yritin sillä kertaa kuitenkin keskittyä. Tahdoin niin kauheasti saada Pondin ratsastettua muotoon ja yhteistyökykyiseksi työpariksi itselleni, mutta se ei totta tosiaan ollut tämän hevosen kanssa helppo juttu. Kevyessä ravissa ja laukassa se vähän piristyi ja haki itsekin hyvää asentoa, mutta aina kun hidastin hitusenkaan tempoa, se lösähti pitkäksi ja veltoksi. Siitä hevosen omistaja ei kuitenkaan minua syyttänyt: kuulemma se oli ihan samanlainen kaikilla, ja hänelläkin Pond teetti hirveästi töitä kulkeakseen nätisti.

Laukkasiirtymät, kaarrot ja taivutukset tekivät meille todella hyvää, vaikka en voi sanoa suoritustamme mitenkään kauniiksi. Pond on sellainen kaveri, että sillä on helppo pitää tempoa yllä ja tehdä laukkasiirtymiä, mutta kömpelöiksi nekin jäävät, kun se taipuu yhtä helposti kuin paksu rautakanki. En saanut sitä kuuntelemaan ohjaa ja pohjetta tarpeeksi tarkasti sitten millään! Osin voin syyttää sen huonoa lihaskuntoa ja siitä johtuvaa kehnoa kehonhallintaa, mutta vain pieneksi osaksi. Kyllä minä tiedän, että suurin syy oli minussa. Tiedän haukanneeni aivan liian suuren palan osallistumalla kouluratsastukseen taitotasolla hard, mutta kun niin kuin sanoin, halusin hypätä, ja koulukisat hoituvat siinä näpsäkästi samalla.

Kun otin huomattavasti ronskimman ohjastuntuman, Pond alkoi joten kuten taipua. Olen kovin helläkätinen ratsastaja ja tämä on minulle vielä melko vieras hevonen. En tunne läheskään kaikkia sen jippoja. Ohjien pitely niin jämäkästi tuntui minusta vähän inhottavalta hevosen takia, ja vähän huijaamiselta: ihan kuin olisin runnonut hevosta muotoonsa. Pondia se ei kuitenkaan tuntunut haittaavan yhtään. Se hakeutui vihdoinkin kuolaimelle ihan eri tavalla ja sen viimeiset laukanvaihdot olivat tosi rentoja. Ei se tietenkään taipunut niin kuin muut, mutta sentään paremmin kuin kisoissa kotona Hukkasuossa. Tämän valmennuksen suurinta antia olikin se, että käsitin, ettei kaikkia ratsuja oikeasti voi ratsastaa samalla tavalla kuin minun mummoikäistä Mayaani olen viimeiset kymmenen vuotta ratsastanut.

Oli helpottavaa päästää Pond pitkälle ohjalle loppukäyntien ajaksi. Yritin muka pitää yllä kepeää ja ryhdikästä istuntaa muiden edessä, vaikka rehellisesti sanoen tapasin kotona vain matkustella satulassa loppukäynnit. Katseenikin pidin siellä minne olimme menossa. Jokuhan saattaisi muuten vaikka tulla juttelemaan, ja sitten en tietäisi oikein mitä sanoa.

Säälijuhlat

Tämä ruusuke oli paljon isompi kuin Hukkasuon TT-cupin ekasta osakilpailusta voitettu ruusuke. Vaikka se oli muiden silmissä varmasti arvokkaampi, koska olihan se KERJ-Cupin tarinaluokasta, minulle se oli edellisen kanssa samanarvoinen. Tämä oli isommista kisoista, mutta edellinen oli ensimmäinen. Riiputin sitä nurin päin Pondin karsinassa peukaloni ja etusormeni varassa ja katselin niin kuin jotain hiirtä tai muuta elukkaa. Ojensin sitä Pondiakin kohti hämmentyneenä. Hevonen säpsähti ja peruutti. Kai minä pitelin sitä voitonmerkkiäni niin kummallisesti, että sain hevosenkin sillä pelkäämään sitä.

Pudotin ruusukkeen Pondin harjojen sekaan. Raotin sen karsinan ovea ja hapuilin hevosen halvan, sähköisen, ankeansinisen loimen käteeni. Pond katseli minua edelleen epäileväisenä, mutta antoi minun heittää loimen ylleen.

"Miten meni?" oli Keitaro kysynyt heti helmikuun viimeisenä iltana KERJ-Cupista palattuani.
"Ihan", olin sanonut ja kohauttanut olkiani. Jättänyt kokonaan sanomatta, että ihan miten. Ihan hyvin? Ihan sairaan hyvin? Ihan päin honkia? Keitaro oli kuitenkin tehnyt ihan omia päätelmiään olankohautuksestani ja ilmeisesti esitellyt päätelmänsä muillekin. Kukaan ei ollut nimittäin enää kysynyt, että miten meni. Sen sijaan olin saanut olla maaliskuun ensimmäisen päivän ihan rauhassa hevosineni. Muut kai antoivat tilaa oletetulle pettymykselleni. Se oli hyvä. Tarvitsin tilaa hämmästykselleni. Ja tänään olin häipynyt tahallani kaikkia ihmisiä välteltyäni Seppeleen valmennukseen ja vasta juuri taluttanut väsyneen ratsuni karsinaansa. Hakenut sen harjat, joiden joukossa Cup-ruusuke oli vieläkin piilossa.

Kiinnitin Pondin loimen soljet. Tammareppana riiputti päätään. Sille olisi varmasti tehnyt tosi hyvää mennä vielä ulos, mutta kello oli jo niin paljon, että se olisi täytynyt hakea melkein saman tien takaisin. Hieroin sen niskaa, puristelin sen harjanjuurta. Halasin sitä. Eikä se enää pannut sitä ollenkaan pahakseen. En uskonut, että se oli masentunut, kun sillä tavalla seisoi kaula suorana. Olin melko varma, että se oli vain väsynyt.

Kännykkä oli äänettömällä, mutta tunsin miten se värisi takkini taskussa viestin saapumisen merkiksi. Huokaisten kaivoin sen esiin.

Keitaro:
Tuu tallitupaan

Keitaro:
Tuu jo

Keitaro:
Tuu, smurffi

Silitin vielä Pondin otsaa ennen kuin otin sen harjat kantaakseni ja lähdin kohti tallitupaa. Turhaa minä niitä varustehuoneeseen veisin. Olkoot kopissa vain, koska huomenna taas lähdettäisiin.

Avasin taukotuvan oven. Nyökyttelin päätäni ensin Keitarolle, sitten Crimikselle - ja sille pojalle ja Kinnasen likallekin, kun kerran olivat siellä. Ja siellä oli se uusi venäläinen kloppi, jota epäröin tervehtiäkin aluksi, kun en ollut häntä oikeastaan tavannut. Sanoin kuitenkin hei niin kuin olisin. Ja Hannelekin istui sohvannurkassa.

"Mitä nyt?" kysyin lähinnä Keitarolta ja roikotin Pondin harjoja ovensuussa astumatta kunnolla sisään.
"Me ajateltiin vähä piris-" Crimis aloitti. Keitaro kuitenkin loi häneen sellaisen katseen, että hän hiljeni.
"Onnitella", Keitaro korjasi kulmat kurtussa. "Sitä me ajateltiin, kun ei joka ukko osallistu Cuppiin.
"Jaaha. Vai säälijuhlat", huokaisin, "onko kakkua?"
"Ei. Mutta on Nalle-munkkia ja kahvia", Crimis kertoi.
"Sit käy", kerroin tuomioni ja lähdin hakemaan Nalle-munkkeja. Harjat ja niihin hautautunut Cup-ruusuke jäivät maahan ovensuuhun.

TT-estevalmennus Seppeleessä

Tie Tähtiin -estevalmennus Seppeleessä: kutsu.

Noni Pond. Meille on kivasti laitettu kolmen esteen sarja heti alkuun. Sarjaesteet olivat ehdottomasti suurin kompastuskivemme. Melkein olivat puomit kolisseet kotona Hukkasuon ensimmäisessä osakilpailussa, ja sitä ennen meillä oli ollut kahden esteen sarjalla aivan suunnattomia vaikeuksia Hallavan estevalmennuksessa. Eikä tämänkään valmennuksen kolmen esteen sarja hyvin mennyt! Sellainen on pitkäaskelisella Pondilla niin vaikea juttu minulle, että olisin voinut hinkata pelkästään sitä yhtä sarjaa koko valmennuksen ajan.

Kaiken huipuin juttu oli, että tätä sarjaa seurasi Pondin kokoon ja notkeuteen nähden tiukka käännös ja uusi sarja, tällä kertaa kahden esteen pituinen. Taas kerran se, että puomeja ei pudonnut, johtui vain siitä millainen ammattilaistausta Pondilla on. Kun se oli ollut kilparatsu ennen ratsastuskoululle päätymistään, metrin esteet olivat olleet sille suupaloja. Tiesin minä senkin, että sarjaesteiden meneminen on Pondilla periaatteessa mahdollista: sen omistaja Riittakin saa sillä mentyä sarjat nätisti, joskin suurella vaivannäöllä. Minulla puolestaan ei ollut aavistustakaan, miten auttaa Pondia sarjoissa. Kyllä minä puolipidätteet tein, ja koetin rauhallisempaa lähestymistä niin kuin käskettiin, mutta Pondin isot askeleet eivät kerta kaikkiaan sopineet esteiden väliin. Taas kerran minulle suositeltiin jo ihan esteratsastuksenkin vuoksi kouluvalmennukseen osallistumista: Pondin harppomista voisi kyllä kompensoida, kunhan malttaisin opetella. Onneksi olin ilmoittautunut pariinkin kouluvalmennukseen ennen seuraavaa osakilpailua...

Yksittäiset esteet eivät tuottaneet meille mitään ongelmia. En voi ottaa siitä kunniaa. Lainahevoseni on paljon minua taitavampi. Tein sillä laajempia kaaria kuin olisin pienemmillä ja ketterämmillä hevosilla tehnyt. Se oli minulla lainassa, eikä meillä olisi aikaa korjata mitään sen suurempia ketteryysongelmia. Jos Pond olisi minun, pyrkisin saamaan siitä notkeamman ajan kanssa.

Ja sitten taas oltiin sarjoilla. Keskityin niin, että päätäni särki. Yritin koota Pondia vielä viimeiseen asti parhaani mukaan. Lyhentää sen askelta. Ponnistus osui oikeaan kohtaan, hyppy oli kaunis. Esteiden väliin mahtui yksi askel, ja vaikka kuinka yritin, se venähti ihan liian pitkäksi. Pondin ponnistuspaikka oli jälleen kerran liian lähellä jälkimmäistä estettä, ja yli mentiin vain sen korkean tason turvin tälläkin kertaa.

Minun teki mieleni ihan kauheasti luovuttaa ennen kolmen esteen sarjaa. Tein puolipidätteitä aika ronskisti ja sain Pondin kuulolle. Ponnistuspaikka osui kohdilleen, ja tunsin olevani hypyssä mukana. Pidätin hevosta hieman jo ennen kuin se laskeutui. Nyt jumaliste Pond, nyt sen askeleen on mahduttava tähän! Ja mahtuihan se, vaikka askeleen lyhentämisen olisi tottavie voinut hoitaa kivemmallakin tavalla kuin ohjista vetämällä. Seurasi kuitenkin hyvä hyppy. Taas pidätin Pondia, ja seuraavakin askel mahtui esteiden väliin. Taisin olla niin hirveän helpottunut ja tyytyväinen jo ennen ponnistusta, että lopetin ratsastamisen vähän kesken ja horjahdin. Pondin takajalat osuivat puomiin, mutta eihän sellaisella ole väliä. Olo oli kuin voittajalla, vaikka tietenkin kyseessä oli vain yksi osittainen onnistuminen!