Säälijuhlat

Tämä ruusuke oli paljon isompi kuin Hukkasuon TT-cupin ekasta osakilpailusta voitettu ruusuke. Vaikka se oli muiden silmissä varmasti arvokkaampi, koska olihan se KERJ-Cupin tarinaluokasta, minulle se oli edellisen kanssa samanarvoinen. Tämä oli isommista kisoista, mutta edellinen oli ensimmäinen. Riiputin sitä nurin päin Pondin karsinassa peukaloni ja etusormeni varassa ja katselin niin kuin jotain hiirtä tai muuta elukkaa. Ojensin sitä Pondiakin kohti hämmentyneenä. Hevonen säpsähti ja peruutti. Kai minä pitelin sitä voitonmerkkiäni niin kummallisesti, että sain hevosenkin sillä pelkäämään sitä.

Pudotin ruusukkeen Pondin harjojen sekaan. Raotin sen karsinan ovea ja hapuilin hevosen halvan, sähköisen, ankeansinisen loimen käteeni. Pond katseli minua edelleen epäileväisenä, mutta antoi minun heittää loimen ylleen.

"Miten meni?" oli Keitaro kysynyt heti helmikuun viimeisenä iltana KERJ-Cupista palattuani.
"Ihan", olin sanonut ja kohauttanut olkiani. Jättänyt kokonaan sanomatta, että ihan miten. Ihan hyvin? Ihan sairaan hyvin? Ihan päin honkia? Keitaro oli kuitenkin tehnyt ihan omia päätelmiään olankohautuksestani ja ilmeisesti esitellyt päätelmänsä muillekin. Kukaan ei ollut nimittäin enää kysynyt, että miten meni. Sen sijaan olin saanut olla maaliskuun ensimmäisen päivän ihan rauhassa hevosineni. Muut kai antoivat tilaa oletetulle pettymykselleni. Se oli hyvä. Tarvitsin tilaa hämmästykselleni. Ja tänään olin häipynyt tahallani kaikkia ihmisiä välteltyäni Seppeleen valmennukseen ja vasta juuri taluttanut väsyneen ratsuni karsinaansa. Hakenut sen harjat, joiden joukossa Cup-ruusuke oli vieläkin piilossa.

Kiinnitin Pondin loimen soljet. Tammareppana riiputti päätään. Sille olisi varmasti tehnyt tosi hyvää mennä vielä ulos, mutta kello oli jo niin paljon, että se olisi täytynyt hakea melkein saman tien takaisin. Hieroin sen niskaa, puristelin sen harjanjuurta. Halasin sitä. Eikä se enää pannut sitä ollenkaan pahakseen. En uskonut, että se oli masentunut, kun sillä tavalla seisoi kaula suorana. Olin melko varma, että se oli vain väsynyt.

Kännykkä oli äänettömällä, mutta tunsin miten se värisi takkini taskussa viestin saapumisen merkiksi. Huokaisten kaivoin sen esiin.

Keitaro:
Tuu tallitupaan

Keitaro:
Tuu jo

Keitaro:
Tuu, smurffi

Silitin vielä Pondin otsaa ennen kuin otin sen harjat kantaakseni ja lähdin kohti tallitupaa. Turhaa minä niitä varustehuoneeseen veisin. Olkoot kopissa vain, koska huomenna taas lähdettäisiin.

Avasin taukotuvan oven. Nyökyttelin päätäni ensin Keitarolle, sitten Crimikselle - ja sille pojalle ja Kinnasen likallekin, kun kerran olivat siellä. Ja siellä oli se uusi venäläinen kloppi, jota epäröin tervehtiäkin aluksi, kun en ollut häntä oikeastaan tavannut. Sanoin kuitenkin hei niin kuin olisin. Ja Hannelekin istui sohvannurkassa.

"Mitä nyt?" kysyin lähinnä Keitarolta ja roikotin Pondin harjoja ovensuussa astumatta kunnolla sisään.
"Me ajateltiin vähä piris-" Crimis aloitti. Keitaro kuitenkin loi häneen sellaisen katseen, että hän hiljeni.
"Onnitella", Keitaro korjasi kulmat kurtussa. "Sitä me ajateltiin, kun ei joka ukko osallistu Cuppiin.
"Jaaha. Vai säälijuhlat", huokaisin, "onko kakkua?"
"Ei. Mutta on Nalle-munkkia ja kahvia", Crimis kertoi.
"Sit käy", kerroin tuomioni ja lähdin hakemaan Nalle-munkkeja. Harjat ja niihin hautautunut Cup-ruusuke jäivät maahan ovensuuhun.