"Pitää sun nyt edes vähän yrittää, Reita." Niin oli sanonut Riitta, vuokrahevoseni Pondin omistaja. Olin ottanut Tie Tähtiin -tarinakisasarjan kouluosuuden aika kevyesti. Olin ajatellut pitää vain hauskaa esteillä, ja siinä sivussa kisata kouluakin, kun kerran luokat olivat aina samoina päivinä. Riitta oli kuitenkin sitä mieltä, että kun kerran hevosen ylläpitoa ja kisamaksuja makselin, niin sama se oli yrittää sitten pärjätäkin. Enkä minä tosiaankaan uskaltanut sanoa Riitalle vastaan! Sitä varten minä olin siinä, Pondin satulassa, Seppeleen juuri uudelleenrakennetussa maneesissa, yhdessä kilpakumppanieni kanssa. Nyökkäilin tutuille naamoille, vaikka uusien ihmisten lähellä oleminen onkin minulle vaikeaa. Ensimmäisen, meillä kotona Hukkasuossa järjestetyn kilpailun kuulutusten perusteella tiesin muutaman muun nimen. Jessellä oli pieni suomenhevonen, jonka kanssa oli ollut vauhtiongelmia ensimmäisessä yhteisessä estevalmennuksessamme Hallavassa. Stellan hieman hätäisen hevosen nimi oli Betume, mutta sen rotua saatoin vain arvailla.
Pondilla oli tottavie virtaa ihan lämmittelystä saakka. Riitta syytti sen kaahailusta aina aiheellisesti minua. Olin antanut sen ryntäillä, koska halusin kaahata itsekin. Olinhan vain huvitellut ja ottanut ilon irti nuoresta lainahepasta. Omani oli kuitenkin melkein kolmenkymmenen, enkä muista koska olisin viimeksi saanut hullutella. Yritin sillä kertaa kuitenkin keskittyä. Tahdoin niin kauheasti saada Pondin ratsastettua muotoon ja yhteistyökykyiseksi työpariksi itselleni, mutta se ei totta tosiaan ollut tämän hevosen kanssa helppo juttu. Kevyessä ravissa ja laukassa se vähän piristyi ja haki itsekin hyvää asentoa, mutta aina kun hidastin hitusenkaan tempoa, se lösähti pitkäksi ja veltoksi. Siitä hevosen omistaja ei kuitenkaan minua syyttänyt: kuulemma se oli ihan samanlainen kaikilla, ja hänelläkin Pond teetti hirveästi töitä kulkeakseen nätisti.
Laukkasiirtymät, kaarrot ja taivutukset tekivät meille todella hyvää, vaikka en voi sanoa suoritustamme mitenkään kauniiksi. Pond on sellainen kaveri, että sillä on helppo pitää tempoa yllä ja tehdä laukkasiirtymiä, mutta kömpelöiksi nekin jäävät, kun se taipuu yhtä helposti kuin paksu rautakanki. En saanut sitä kuuntelemaan ohjaa ja pohjetta tarpeeksi tarkasti sitten millään! Osin voin syyttää sen huonoa lihaskuntoa ja siitä johtuvaa kehnoa kehonhallintaa, mutta vain pieneksi osaksi. Kyllä minä tiedän, että suurin syy oli minussa. Tiedän haukanneeni aivan liian suuren palan osallistumalla kouluratsastukseen taitotasolla hard, mutta kun niin kuin sanoin, halusin hypätä, ja koulukisat hoituvat siinä näpsäkästi samalla.
Kun otin huomattavasti ronskimman ohjastuntuman, Pond alkoi joten kuten taipua. Olen kovin helläkätinen ratsastaja ja tämä on minulle vielä melko vieras hevonen. En tunne läheskään kaikkia sen jippoja. Ohjien pitely niin jämäkästi tuntui minusta vähän inhottavalta hevosen takia, ja vähän huijaamiselta: ihan kuin olisin runnonut hevosta muotoonsa. Pondia se ei kuitenkaan tuntunut haittaavan yhtään. Se hakeutui vihdoinkin kuolaimelle ihan eri tavalla ja sen viimeiset laukanvaihdot olivat tosi rentoja. Ei se tietenkään taipunut niin kuin muut, mutta sentään paremmin kuin kisoissa kotona Hukkasuossa. Tämän valmennuksen suurinta antia olikin se, että käsitin, ettei kaikkia ratsuja oikeasti voi ratsastaa samalla tavalla kuin minun mummoikäistä Mayaani olen viimeiset kymmenen vuotta ratsastanut.
Oli helpottavaa päästää Pond pitkälle ohjalle loppukäyntien ajaksi. Yritin muka pitää yllä kepeää ja ryhdikästä istuntaa muiden edessä, vaikka rehellisesti sanoen tapasin kotona vain matkustella satulassa loppukäynnit. Katseenikin pidin siellä minne olimme menossa. Jokuhan saattaisi muuten vaikka tulla juttelemaan, ja sitten en tietäisi oikein mitä sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti