perjantai 28. joulukuuta 2018

Reita tapaa Pondin

Pond asuu evm-ratsastuskoululla Hukkasuon lähellä. Tarinan on kirjoittanut Reita (Oresama).



Reita
Istuin tapaninpäivänä Minin lämpöisessä selässä ja puristin sen kaulan ympärille sitomaani riimunarua - tai siis oikeastaan kahta narua, koska Minin kaulanympärys on varmaan sama kuin toisen tammani Mayan vatsanympärys. Minun oli tehtävä vaikka mitä taikatemppuja, jotta sain hevoseni ravaamaan poispäin tallilta. Ja silloinkin meno oli hidasta kuin shetlanninponilla, enkä ollut mihinkään muuhunkaan tyytyväinen. Tätäkö tämä nyt olisi? Ikuisesti? Minulla oli nuori ja terve hevonen, jonka kanssa viimeinenkin jäljelläoleva ratsastustaitoni katoaisi niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan... Maya oli täydellinen hevonen, enkä luopuisi siitä ikinä, mutta oliko Mini ollut vikaostos? No olihan se! Se oli Ruskalle hyvä poni, mutta pian Ruskakin olisi liian taitava menemään sillä, ellei ollut jo. Tarvitsisin puoliverisen itselleni, tai edes quarterin, tai vaikka Ruskalle ponin vähäksi aikaa. Mutta kun minä rakastin Miniä jo. En halunnut luopua siitäkään, eikä kolmen hevosen ylläpitäminen minun palkallani tulisi mitenkään päin kyseeseen...

Soitin Riitalle ratsastuskouluun samana iltana. Olisin halunnut puhua huolistani. Sitä paitsi Riitalla on aina ratkaisu hevosongelmiin.
"Aja tänne", hän kivahti puhelimeen ja löi luurin korvaani. Äänistä päätellen hänellä oli taas jokin tilanne päällä. Tottelin heti.

Ratsastuskoululla oli jokin uusi mitäänsanomaton hevonen nimeltään Pond. Se oli vähän niin kuin
Maya nuorena: sellainen, ettei kukaan katsoisi sitä kahdesti, eikä se olisi kenenkään ensimmäinen hoitohevostoive. Siitä suunniteltiin tuntiratsua ja se oli koeajossa. Minusta tulisi kuulemma sen ensimmäinen tuntiratsastaja. Riitan mukaan se johtui tasan siitä, että kaipasin oikealla hetkellä ratsastusta kunnon hevosella. Minä luulen että se johtui siitä, että minulla on paljon parempi henkivakuutus kuin Riitalla tai hänen tyttärellään, joka pitää ratsastuskoulua tällä hetkellä.

Riitta itse piti tuntia, jossa minä ja se Pond törmäilimme suomenhevosten, ponien ja parin muun puoliverisen keskellä.
"EI REITA", hän aloitti joka toisen minulle osoitetun lauseensa ja jatkoi sitä milloin mitenkin. EI REITA, sitä ei tarvi potkia liikkeelle! EI REITA, tolla lailla se lähtee sulta niinku ohjus. EI REITA, pelkät ohjasavut ei riitä volttiin!
Mini, line Kholan/dA

Kun seuraavana päivänä vähän reflektoin ratsastustuntiani taas Minin satulattomassa selässä, minun oli myönnettävä itselleni jotain ihan hirveää. Saatoin olla joskus kymmenen vuotta sitten ihan hyvä ratsastaja, mutta se oli ollut silloin se. Saatoin syyttää hevosia siitä, että olin taantunut, mutta en siitä, ettei mikään onnistunut ikinä. Vaikka minulla olisi ollut mikä mahtava puoliverinen, en olisi saanut sitä kompuroimaan edes metrin esteen ylitse, enkä varmaan edes ravaamaan suoraan. Kuinkahan paljon olin unohtanut? Mini natisutteli eteenpäin lumihangessa kuin juna, eikä sillä ollut aavistustakaan sellaisista asioista kuin painoavut tai lisätty ravi. Rakastin sitä ja sen turvallista käyntiä talvisessa metsässä, ja silti halusin ihan hirveästi olla jossain muualla jonkin toisen hevosen kanssa. Voi kun Maya olisi vielä nuori... Voi kun voisin nostaa Minillä laukan valmistelematta sitä ensin puolta tuntia...

Kun palasin Pondin luokse illalla, Riitta ruksasi tallin vihosta kylmästi jonkun Santun nimen ylitse Pondin nimen vierestä ja siirsi hänet ratsastamaan toisella hevosella. Kun en kuvitellut itsestäni enää liikoja, sain itse asiassa aika paljon aikaan tunnissa. Se Pond ei ollut erityisen viisas eikä taitava hevonen, mutta tuhat kertaa välkympi ja osaavampi kuin Mini. Ei missään nimessä sellainen kuin Maya nuorena, että sen saisi tottelemaan ajatustaan, mutta sentään sellainen että se tarjosi mielellään kunnollista laukkaa, ja parin noston jälkeen lähti täsmälleen silloin kun pyysin, eikä paria askelta jälkeen. Sellainen, joka pienensi ja suurensi ympyrää väistöillä kompastumatta jalkoihinsa tai tupsuihinsa. Sellainen, joka tuntui niin pieneltä ja nopealta, että ai kun saisin laukata sillä kunnolla. Minillä menisi puoli tuntia laukata tästä paikasta Harvakylän rajalle ja takaisin. Pondilla siihen menisi varmaan kymmenen minuuttia. Loppukäynneissäkin se marssi energisesti ja minun oli tehtävä sillä voltteja välillä jottei se kävelisi suomenhevosten pyllyihin kiinni.

"Tuuksä taas sitte?" Riitta kysyi kun laskeuduin Pondin selästä jalat sen tuntuisina, että olin pitkästä aikaa ratsastanut.
"En", sanoin ja annoin Pondin ohjat hänen käteensä. Taputin hevosta kaulalle.
"Mikset?"
"Koska mä oon tehny tän kaiken kymmenen vuotta sitten."
"Sä voisit elää sen uudestaan."
"En mä halua. Nyt mulla on työhevonen ja mä oon kymmenen vuotta vanhempi."

Ajoin kotiin Hukkasuon kautta ihan vain taputellakseni hetken hevosiani. Minulla oli kaksi lemmikkihevosta tyhjänpanttina. Minkäs sille mahtoi? Sentään toinen oli maailman hienoin hevonen, ja toinen maailman kiltein. En minäkään välkyin, hyödyllisin ja sporttisin ole. Mutta voisin kuitenkin välillä edes ratsastaa oikealla hevosella.