keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Hopiavuoren ekat estekisat

Pondin emäntä, ratsastuskoulun eläköitynyt Riitta, osaa pistää tuulemaan. Hänestä Reita on ollut aivan liian maassa menetettyään Mayan, ja kuulemma sellaiseen menetykseen ei auta kuin kilpailu. Reita oli niin loppu ja väsynyt, ettei edes laittanut vastaan, kun Riitta pakotti hänet Hopiavuoreen kilpailemaan: onhan talli ihan naapurisssa. Mikael puolestaan ei ole Riitan mielestä ratsastanut tarpeeksi vakavasti sen jälkeen, kun alkoi seurustella Lolansa kanssa. Siihenkään ei kuulemma auta muu kuin kilpailu, ja niin oli herrat Reita ja Mikael, Riitan entiset ratsastuskuluoppilaat, pakotettu osallistumaan samalla hevosella vuorotellen kisoihin niin kuin pikkukakarat. Molemmat voittivat muuten heA-tasoisen luokkansa. Hopiavuoren kisojen kutsu.



Reitan ja Pondin tehtävänanto, tarina ja kommentit: 
 Kesken radan tapahtuu jotain pientä tai suurta, joka saa hahmosi muistelemaan menneitä. Kirjoita tarina, joka alkaa ja loppuu kisasuorituksen jostain vaiheesta, ja joka sisältää takauman (=muistelua). Takauman ei ole pakko liittyä hevosiin!

Neljä askelta taaksepäin
Pondin emännän, Riitan pakottamana me ravasimme Hopiavuoren kentällä. Ravin tunnisti varmasti keskiraviksi, sen verran lisättyyn me jo pystyimme, ja Pondin asento muistutti aika paljon leppoisaa peräänantoa. Pohkeenväistö oli aina tullut siltä helposti, mutta voltti ei ollut pyöreä.

Sitten piti pysähtyä.

Miten pääsisin eteenpäin ilman elämäni hevosta, Mayaa, jonka vasta tässä kuussa menetin? Kaikki tuntui pysähtyneeltä, ei vain Pond. Kun suljin silmäni, näin aina Mayan. Se kurkotti minua kohti, ja oli edelliskesä, eikä tämä kauhea kesä. Nyt minun kuului ottaa muutama askel eteenpäin, jotta voisin työntää leukani eteen, ja jotta Maya sitten rapsuttelisi sitä ylähuulellaan — niin tämän muiston kuului mennä.

Mutta kouluohjelmassa luki, että piti mennä taaksepäin. Neljä askelta. Tiesin, että olimme seisseet Pondin kanssa ihan liian kauan paikoillamme. En halunnut mennä enää taaksepäin, ja samalla tiesin, ettei neljä askelta riittäisi elämässä. Se riitti ratsastuskisoissa. Neljä askelta kauempana äskeisestä paikastamme nostimme ravin ja lähdimme taas eteenpäin, ja sydäntäni särki.

Jannican kommentti 
Hyvää yksityiskohtaista kuvailua, virheetöntä tekstiä, jossa oli hyvin käytetty tehtävänantoa osana tarinaa. Teksti oli hieman alakuloinen, tunteita oli käsitelty siinä hyvin, mutta paluu suoritukseen olisi kaivannut vielä hiomista. Osallistuminen erottui selkeästi omana yksilönään eikä jäänyt soljumaan perusvaihtoehtoihin, vaan otit rohkeasti kantaa ja uusia näkökulmia myös radasta kertoessasi, hienoa!

mauran kommentti

Vaikka takauma olisikin ehkä saanut mun mielestä olla himpun selkeämmin eroteltu, jäi tarina silti mieleen sillä, mitä tunteita se välitti ja miten se säväytti. Tässä tilanteessa mun mielestä sävy voitti toisen tarinan selkeämmän takauman.



Mikaelin ja Pondin tehtävänanto ja tarina
Kirjoita kuvaus luokasta (tai jostain radan tehtävästä) ulkopuolisen kertojan näkökulmasta. On tavallista kirjoittaa omasta hahmostaan minä-kertojan näkökulmasta. Millaisina hahmosi ja hevosesi näyttäytyvät ulkoapäin? Huom: vaikka kertoja on ulkopuolinen, hänen ei tarvitse olla objektiivinen, vaan hän saa suhtautua kertomaansa vaikka ylimielisesti/huvittuneesti/vähätellen/ylistäen.

Tuttuja?
Onko se..? Kontiokorpi..? Ei se voi olla. Kontiokorpi viettää aikansa Hallavassa. Sillä on villihevonen, koska se on liian hieno kuulkaa omistamaan tavallisia hevosia. Fiini fiini mies, ihan niin kuin koko surkea sukunsa. Ei se voi se olla. Mutta saman oloinen tuo kloppi kyllä on. Vaikka tuo hevonen ei kyllä ole mikään villihevonen. Ihan tavallinen, joku tylsänruskea. Kaulasta ja selästä näkee, ettei sitä treenattu ole. Ja ravista.

Mutta Kontiokorvelta tuo niin kovin näyttää. Kontiokorven kloppi tapaa imeskellä alahuultaan juuri tuolla tavalla, kun oikein keskittyy. Vaikka tuota ei keskittyminen näköjään voltissa auta, ei sitten pätkääkään. Sehän ratsastaa surkeasti: niin surkeasti, että sen perusteella se voisi todella olla Kontiokorpi. Samanlainen tyhjäntoimittajan ilme sillä on, kun se menee pohkeenväistöä. Ihan samanlainen slenderman se on: oikein hölskyy hevosensa huipulla, kun ei ole lihaksia, joilla istua selässä.

Voi vitsit. Kuulutuksista päätellen se on Kontiokorpi. Ja nyt se tulee tänne. Sen eriparisilmät eivät ole havainneet minua vielä, ja se näyttää hölmistyneeltä niin kuin ei olisi havainnut juuri ratsastaneensa radan. Vitsin idiootti. Ei uskoisi, että minä olin tuollaiseen ihastunut peruskoulussa!

lauantai 11. toukokuuta 2019

Viimeinen (TT-finaali)

TT-finaali Hallavassa

Sijoitus esteillä 3/7, koulussa 15/15. Ranking-ykkönen kokonaiskilpailun esteluokassa -> Estetähti 2019 -titteli. 


Voi luoja, miten innoissani olin, kun Tie Tähtiin -cup alkoi. Siitä tuntuu olevan sata vuotta. Muistan miten hyppäsin Keitaron kanssa maneesilla, ja miten minusta tuntui, että se oli maailman kivoin päivä. Olin vasta tutustunut Pondiin, lainahevoseen. Minulla on kaksi omaa hevosta, joista toinen on maailman laiskin shirenhevonen ja toinen melkein kolmikymppinen. Lienee ymmärrettävää, etten ollut ratsastanut aikoihin kunnolla. Ja että nautin nuoren Pondin jättiloikista täysin siemauksin. Tunsin olevani taas seitsemäntoista, terve ja iloinen. Kaikki oli täydellistä.

Valmentautuminen oli ihanaa. Kisoissakaan ei mennyt huonosti. Voitimme heti ensimmäisistä osakilpailuista elämäni ensimmäisen ruusukkeen Pondin kanssa. Koulukisat eivät menneet ollenkaan niin hyvin, mutta se oli minulle sivuseikka. Halusin hypätä. Ostin uudet ratsastussaappaat -- ensimmäiseni kymmeneen vuoteen -- ja olin niistäkin iloinen. Aloin viettää aikaa Pondin kanssa myös muuten kuin ratsastaen ja huomasin kiintyneeni siihen.

Mutta sitten alkoi alamäki. Mayani, prinsessani, melkein kolmikymppinen hevoseni, kaikkein paras ja pitkäaikaisin ystäväni alkoi voida koko ajan huonommin. Valmennuksissa oli käytävä, olihan niistä maksettu ja olihan minulla Pond niitä varten. Oikeasti olisin kuitenkin halunnut olla Mayani vierellä. Kun olin tallilla, en ollut kiinnostunut Pondista, vaan olin Mayan kanssa. Kun olin valmentautumassa, en voinut keskittyä ja ajatuksissani olin Mayani vierellä. Pelkäsin joka reissulla, ettei se olisi enää vastaanottamassa minua, kun menisin Pondin kanssa kotiin. Samaan aikaan tein yhä parempia tuloksia sekä esteillä että koulussa Pondilla. Mitä täydellisemmin opin uudelleen, kymmenen vuoden tauon jälkeen ratsastamaan, sitä enemmän romahtelin kotimatkoilla. Pondin harjoja pidetään valkoisessa kymmenen litran sangossa. Piilotin kaikki ruusukkeet sen pohjalle harjojen alle. Mitä suuremmaksi ruusukekertymä sangossa kasvoi, sitä enemmän itketti. Podin huonoa omatuntoa paitsi Mayan jättämisestä, myös siitä, etten ollut tarpeeksi kiitollinen Pondista ja menestyksestä. Enkä kiittänyt muita tarpeeksi. Buathongin poika hoiti sekä Mayaa että Miniä kotona joka kerta, kun olin Pondin kanssa reissussa. Riitta, Pondin emäntä, pakotti minut jaksamaan, kun soitin räkäisiä ja kyyneleisiä puheluita hänelle, että haluan palauttaa hevosen ja lopettaa. Vaimo kesti kauheaa tilaani koko loppukisojen ajan, ja maailmani keskipiste, tyttäreni Ruska soitti aina, että miten meni, isi, ja voiko Phondi hyvin... Enkä minä edes vastannut puhelimeen viimeisten osakilpailujen jälkeen...

Mutta tässä sitä ollaan: viimeistä kertaa nojaamassa Pondin kaulaan ja lapaan ennen oman luokan alkua. Huonosti valmistautuneina, vielä huonommin lämmitelleinä, mutta ei enää laput silmillä ja mieli maassa. Kun tein päätöksen, etten voi enää laittaa Mayaa kärsimään menetyksen pelkoni takia, kaikki helpottui ja sain taas hengitettyä. Tiedän, mitä minulla on edessäni huomenna: viimeinen yhteinen päivä Mayan, elämäni rakkauden, maailman upeimman naisen kanssa. Mutta tänään ei ole se päivä. Tänään on ihan eri päivä. Tänään nousen viimeisen kerran nuoren hevosen selkään ja ratsastan nuo esteet niin kuin Mayalla kymmenen vuotta sitten. Sillä ei ole väliä, miten käy sijoituksen kanssa, mutta sillä on, että haluan muistaa tämän hetken. Tämä on minun elämäni viimeinen kilpailu, viimeinen kerta kun näen Pondin, ja toisiksiviimeinen päiväni hevosenomistajana. Se on surullista, mutta tänään keskityn niihin kahteenkymmeneenkuuteen vuoteen, jotka olen saanut hevosten kanssa elää.