Sijoitus esteillä 3/7, koulussa 15/15. Ranking-ykkönen kokonaiskilpailun esteluokassa -> Estetähti 2019 -titteli.
Voi luoja, miten innoissani olin, kun Tie Tähtiin -cup alkoi. Siitä tuntuu olevan sata vuotta. Muistan miten hyppäsin Keitaron kanssa maneesilla, ja miten minusta tuntui, että se oli maailman kivoin päivä. Olin vasta tutustunut Pondiin, lainahevoseen. Minulla on kaksi omaa hevosta, joista toinen on maailman laiskin shirenhevonen ja toinen melkein kolmikymppinen. Lienee ymmärrettävää, etten ollut ratsastanut aikoihin kunnolla. Ja että nautin nuoren Pondin jättiloikista täysin siemauksin. Tunsin olevani taas seitsemäntoista, terve ja iloinen. Kaikki oli täydellistä.
Valmentautuminen oli ihanaa. Kisoissakaan ei mennyt huonosti. Voitimme heti ensimmäisistä osakilpailuista elämäni ensimmäisen ruusukkeen Pondin kanssa. Koulukisat eivät menneet ollenkaan niin hyvin, mutta se oli minulle sivuseikka. Halusin hypätä. Ostin uudet ratsastussaappaat -- ensimmäiseni kymmeneen vuoteen -- ja olin niistäkin iloinen. Aloin viettää aikaa Pondin kanssa myös muuten kuin ratsastaen ja huomasin kiintyneeni siihen.
Mutta sitten alkoi alamäki. Mayani, prinsessani, melkein kolmikymppinen hevoseni, kaikkein paras ja pitkäaikaisin ystäväni alkoi voida koko ajan huonommin. Valmennuksissa oli käytävä, olihan niistä maksettu ja olihan minulla Pond niitä varten. Oikeasti olisin kuitenkin halunnut olla Mayani vierellä. Kun olin tallilla, en ollut kiinnostunut Pondista, vaan olin Mayan kanssa. Kun olin valmentautumassa, en voinut keskittyä ja ajatuksissani olin Mayani vierellä. Pelkäsin joka reissulla, ettei se olisi enää vastaanottamassa minua, kun menisin Pondin kanssa kotiin. Samaan aikaan tein yhä parempia tuloksia sekä esteillä että koulussa Pondilla. Mitä täydellisemmin opin uudelleen, kymmenen vuoden tauon jälkeen ratsastamaan, sitä enemmän romahtelin kotimatkoilla. Pondin harjoja pidetään valkoisessa kymmenen litran sangossa. Piilotin kaikki ruusukkeet sen pohjalle harjojen alle. Mitä suuremmaksi ruusukekertymä sangossa kasvoi, sitä enemmän itketti. Podin huonoa omatuntoa paitsi Mayan jättämisestä, myös siitä, etten ollut tarpeeksi kiitollinen Pondista ja menestyksestä. Enkä kiittänyt muita tarpeeksi. Buathongin poika hoiti sekä Mayaa että Miniä kotona joka kerta, kun olin Pondin kanssa reissussa. Riitta, Pondin emäntä, pakotti minut jaksamaan, kun soitin räkäisiä ja kyyneleisiä puheluita hänelle, että haluan palauttaa hevosen ja lopettaa. Vaimo kesti kauheaa tilaani koko loppukisojen ajan, ja maailmani keskipiste, tyttäreni Ruska soitti aina, että miten meni, isi, ja voiko Phondi hyvin... Enkä minä edes vastannut puhelimeen viimeisten osakilpailujen jälkeen...
Mutta tässä sitä ollaan: viimeistä kertaa nojaamassa Pondin kaulaan ja lapaan ennen oman luokan alkua. Huonosti valmistautuneina, vielä huonommin lämmitelleinä, mutta ei enää laput silmillä ja mieli maassa. Kun tein päätöksen, etten voi enää laittaa Mayaa kärsimään menetyksen pelkoni takia, kaikki helpottui ja sain taas hengitettyä. Tiedän, mitä minulla on edessäni huomenna: viimeinen yhteinen päivä Mayan, elämäni rakkauden, maailman upeimman naisen kanssa. Mutta tänään ei ole se päivä. Tänään on ihan eri päivä. Tänään nousen viimeisen kerran nuoren hevosen selkään ja ratsastan nuo esteet niin kuin Mayalla kymmenen vuotta sitten. Sillä ei ole väliä, miten käy sijoituksen kanssa, mutta sillä on, että haluan muistaa tämän hetken. Tämä on minun elämäni viimeinen kilpailu, viimeinen kerta kun näen Pondin, ja toisiksiviimeinen päiväni hevosenomistajana. Se on surullista, mutta tänään keskityn niihin kahteenkymmeneenkuuteen vuoteen, jotka olen saanut hevosten kanssa elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti