Reita & Pond sijoittuivat Ruunaan Kypärän 2. osakilpailussa sijalle 3/6. Tässä on iltapäivän tuotos:
Viisisataa euroa. Se oli Pondin hinta, ja Riitan mukaan kuulemma viimeinen hinta. Se ei ollut edes mikään kaveritarjous. Pond oli vain niitä hevosia, joita kukaan ei halunnut. Riitta oli ostanut sen kalliilla ratsastuskouluun, koska ratsastuskouluhevosen työ on vaativaa, ja vain harva yksilö sopii siihen. Pondin oli pitänyt sopia.
Kiristin satulavyön ilmeisesti hieman liian voimakkaasti. Pondin pää nyökähti ja sitten lainaratsuni ähkäisi. Siirryin heti silittämään sen turpaa ja mutisemaan anteeksipyyntöjä. En ikinä satuttaisi sitä tahallani. Olin vuodessa oppinut rakastamaan sitäkin melkein niin kuin omaani.
Kun Pond oli satuloitu ja suitsittu, kapusin kuljetuskopin lokasuojan päältä sen selkään. Minä olen kuitenkin pitkä ja painava mies, ja Pondinkin kokoisen hevosen selkäranka olisi koetuksella, jos nousisin maasta. Olin tavallaan vähän kateellinen muille Ruunaan Kypärän ratsastajille, joista osa oli ollut meitä vastassa Tie Tähtiin -cupissakin. Osa ratsastajista oli niin nuoria ja ohkaisia, että he vaikuttivat painottomilta hevosiin verrattuina. En halunnut rasittaa Pondia liikaa, mutta Riitan mielestä iso hevonen kyllä jaksaa. Minun harrasteluni oli naurettavan kevyttä ratsastuskoulun oikeita töitä tekevien hevosten hommiin verrattuna, niin kuin hän asian muotoili.
Lämmittelyvuoro oli aina kaikkein hermostuttavin hetki kisoissa. Silläkin kertaa olin täysin varma, että olin unohtanut ratsastettavan radan. Pondkin käänteli korviaan siihen malliin, että varmana säikkyisi tuulta tai jotain, ja minä putoaisin, ja muut sanoisivat, että oikein sille. Vatsaan sattui niin, etten ollut varma, istuinko edes oikein päin saati sitten hyvin. Hymyilin kivuliaasti ratsastajalle, joka lämmitteli meidän kanssamme samaan aikaan. Minulle on sanottu usein, että näytän ilkeältä, vaikka olisin vain jännittynyt, ja haluan siitä leimasta eroon. En muista, minkä tapahtuman perusteella tunnistin Robert Harringtonin, mutta kaikki pikkuruisissa arvokisoissa piipahtelevat kai tunnistivat. Pondin askeleet kuulostivat ihan tykin laukauksilta, tai ehkä ne olivat sydämenlyöntini.
Kun lopulta ravasin kilpakentälle, en kuitenkaan tuntenut enää muuta kuin rauhaa. En enää ajatellut rataa. En hermoillut Pondista. Sen ravin ajan kaikki tuntui yhtä tavalliselta ja miellyttävältä kuin suihkussa käyminen tai tyttären vieminen aamulla tarhaan. Tervehdin tuomaria, ja vaikka kuinka yritin tarkoituksella antaa itsestäni ystävällisen kuvan, en saanut hymyiltyä. Mieleeni juolahti, että mitä jos Pond ymmärsi puhetta. Se on nimittäin niin hyväsydäminen hevonen, että tekisi tämän kaiken minun vuokseni, vaikka ymmärtäisikin olevansa viidensadan euron arvoinen ja silti kieltäytyisin ostamasta sitä.
