"Ja sinähän menet", Riitta oli määrännyt puhelimessa luettuaan Hopiavuoren yömaastosta Facebookista. Olin tietenkin vastustellut sen verran kuin olin uskaltanut, mutta ei Riitalle niin vain pullikoitu vastaan. Niinpä taas kerran pitelin Pondia ohjista Hopiavuoren pihassa, vaikka en halunnut enää hevosia nähdäkään omani kuoltua, mieluiten ikinä. Viimeksi olin ollut siellä kilpailuissa, ja sitä ennen avajaismaastossa. Kilpailuissa olin joutunut sietämään Kontiokorven Mikaelin naamaa, ja avajaismaastossa Buathongin pojan. Mutta viimeinkin olin yksin. Riitan pakottamana. "Pidätki sitte hauskaa tai saat selkäsaunan kun tuut kotia!" kaikui päässäni Riitan äänellä. Vain hän pystyi suhtautumaan hauskanpitoon kuin suoritettavaan projektiin.
Tunsin monta naamaa jo ennalta, edellisistä tapahtumista, vaikka minusta väki tuntui lisääntyneen sitten viimenäkemän. Nyökkäilin tervehdyksiä, ja annoin Ilveksen Hellon painella Pondin omituista päämerkkiä sormillaan ennen lähtöä. Pidin kyllä kuitenkin visusti huolen, etten jäänyt letkassa hänen lähelleen, sillä Ilveksen Hello on kova puhumaan, enkä kaivannut juuri silloin minkäänlaista ristikuulustelua. Sen sijaan ujuttauduin pienen arabin ja suurin piirtein yhtä pienen tupsujalan väliin Pondilla, koska ne vaikuttivat tammoilta ja vieläpä rauhallisilta. Letkan keskivaiheille sijoittui niin nuoren näköistä porukkaa, etten halunnut heidän lähelleen. Minulla oli kuitenkin lainahevonen ja halusin vain olla rauhassa.
Vaikka olin ollut vastahakoinen lähtemään, mikäs Pondin kanssa oli ratsastaessa. Oli ihan hyvä edetä käynnissä. Meitä oli niin iso porukka matkassa, että Pond ei pelännyt, vaikka maastoreitit olivat sille tuntemattomat ja ajankohta oli yö. Minäkään en murehtinut. Katselin juuri ja juuri erottuvia tähtiä ja haaveilin omasta hevosesta. Se saisi kyllä olla vähän helpommin ratsastettava ja ehkä hieman pienempikin kuin Pond. Yhtä kiltti. Vähän vaikka näyttävämpi mieluiten. Toki Pondissakin oli puolensa. Se esimerkiksi astui epäröimättä tieltä metsään, enkä joutunut murehtimaan, kompuroisiko se vai ei. Sen iso askel keinutteli minua lohduttavasti, kun en viitsinyt edes muiden takia esittää istuvani muka aina hevosen selässä hyvässä ryhdissä. Pidin ohjia löyhällä tuntumalla, nojasin välillä käsilläni satulan etukaareen ja katselin maisemia. Täällä minä synnyin ja kasvoin. En Otsonmäellä, mutta en kuitenkaan kovin kaukana täältä. Mielessäni pidin hiljaista monologia, jonka osoitin Pondille. Olin kertovinani sille seikkailuista, jotka lapsena koin ihan samanlaisessa metsässä, ei niin kaukana täältä. Meillä oli karhuja, eikä kukaan ollut niistä huolissaan. Rakensimme majoja, olimme intiaaneja, kesytimme villihevosia ja laukkasimme niiden selässä samanlaisilla poluilla. Vaikka emme me tähän aikaan olisi saaneet metsässä juosta.
Osa väestä halusi uimaan. He lähtivät ravaamaan hevosineen edeltä. Minä annoin Pondin kävellä Hopiavuoren Eetun kiinni, koska kerrankin kaipasin juttuseurakseni jonkun muun kuin hevosen. En minä häntä varsinaisesti tuntenut, mutta kun olimme hyvin karkeasti ottaen samaa ikäluokkaa ja samalla alueella lapsuutemme viettäneet, kyllä meillä hieman edes hevoskuulumisia olisi vaihdettavaksemme. Pond pärskähti ja nyökäytteli päällään sääsket kimpustaan, ja minä toivoin ettei kukaan kysyisi, mihin olin oman hevoseni hylännyt.
