KERJ-Cup 6/19 tarinaluokka

EQP

Auburn Estaten järjestämässä KERJ-Cupin tarinaluokassa Reitan ja Pondin sijoitus oli 1/6

Tehtävänantona oli kirjoittaa tarina, jossa käydään vähintään neljän repliikin verran dialogia. Dialogissa ei saa olla johtolauseita, ja keskustelijoiden suhde täytyy tuoda ilmi.


Välillä mietin, miksi vieläkin kävin katsomassa Riitan hevosta, Pondia. Hevosessa ei ollut mitään
vikaa, mutta minussa taisi olla. Olin ollut innoissani, kun olin saanut lainata Pondia Tie Tähtiin -cuppiin, mutta koska olin sen aikana menettänyt oman hevoseni, ihanan Mayani, ei esterankingin voittoruusuke ollut tuntunut kivalta. Olin sanonut Riitalle, etten halua enää edes nähdä hevosia. Hänen mielestään se oli kuitenkin ollut paha sairastumisen merkki. Hän oli saanut lapsuusaikojeni ratsastuksenopettajan ominaisuudessa puhuttua minut kaikesta huolimatta uudelleen Pondin satulaan. Tavallaan oli ihan turvallinen olo nojailla siinä Auburnin kartanon pihassa Pondin kaulaan: niin olin tehnyt jo monet kerrat. Toisaalta taas se sai minut ajattelemaan taas omaa hevostani. Mutta kotiinhan minä olisin jäänyt itkemään illasta, viikosta ja kuukaudesta toiseen, jos Riitta ei olisi minua pakottanut osallistumaan Pondilla tähänkin kisaan. Vilkaisin tuota kahden kahvin kanssa lähestyvää eläköitynyttä ratsastuksenopettajaa, josta oli tullut Pondin kautta ystäväni. Paljosta olin Riitalle velkaa. En vain hevosen lainaamisesta ja valmentamisesta, vaan eniten huolehtimisesta ja välittämisestä. Riitta oli paitsi sen ikäinen, myös sen oloinen, että olisi voinut olla minun äitini.

"Siinä olis. Kahvi maidolla ja sokerilla. Tai siis sokeri maidolla ja kahvitipalla."
"Kiitti."
"Älä näytä tolta. Sen pitäis olla helppo rata teille."
"En mä sitä murehdikaan."
"Vaan Mayaa taas, eikö niin?"
"En. Kunhan meni roskia silmiin."
"No. Kuule. Joskus ne roskat tulee poiskin sieltä. Tiedätkö mikä sitä auttaa?"
"En."
"Kun nousee satulaan. Katopa. Tällä kertaa ajat Pondin ihan reippaasti lähemmäs noita esteitä. Sitte kun sä oot parhaas tehny, mä ostan sulle jäätelön."
"Riitta. Mä oon kakskytkuus."
"Ja mä oon seitsemäntoista neljänkymmenennenkolmannen kerran ja silti mä haluan jäätelöä. Juo nyt kahvi, sitte näytä niille miten ratsastetaan. Ja Pondi kuule, nyt pitää sunki olla sitte ihmisiksi Reitalle. Sillä on roska silmässä."
"Äiti! Eiku -- Riitta!"

Pond seurasi vakavan näköisenä, kun joku meille vieras ratsukko lämmitteli vieressämme olevalla kentällä omaa suoritustaan varten. Join kahvin loppuun ja ojensin tyhjän pahvimukin Riitalle, joka katsoi minua oikein painokkaan ja merkitsevän näköisesti silmiin. Kun minä en uskaltanut olla ratsastamatta taas, kun Riitta komensi, niin Pond ei myöskään uskaltaisi olla olematta ihmisiksi emännän komennettua sitä. Nousin sen selkään niin kuin monesti aiemminkin ja ajattelin, että kyllä tästä vielä selvittäisiin. Radasta ja elämästä. Olihan minulla Riitta ja lainahevonen, ja aioin käydä katsomassa molempia niin kauan kuin voin.


Tuomarien kommentit
"Napakka tuokiokuvaus ja toimiva vuoropuhelu kahden, pitkään toisensa tunteneen henkilön välillä. Hevonen on jouhevasti ujutettu mukaan niin alkuun, loppuun kuin itse dialogiinkin."
"Taidokkaasti rakennettu keskustelutilaisuus, jossa puhujien suhteet selviävät lukijalle helposti. Surumielinen, mutta silti toiveikas tunnelma."
"Tuotoksen dialogiin oli ujutettu sopivasti ripaus humoristisuutta, jolla kumottiin alkutarinan synkkyyttä."