KERJ-Cup helmikuu 2019

Riitalla, Pondin omistajalla, on kyllä vaikka mitä suhteita! Riitta sai Reitan ja Pondin puhuttua KERJ-Cupin tarinaluokkaan. Ratsukon sijoitus oli 2/6!

TULOKSET

Tehtävänanto:

Tarinaluokan tehtävänä on kirjoittaa raapale (tai kaksi tai maksimissaan kolme raapaletta). Raapale tarkoittaa tasan sadan sanan tekstiä, jolla on selkeä kerronnallinen alku ja loppu. Pituus on rajoitettu vaihtoehtoihin 100 sanaa (yksi raapale), 200 sanaa (kaksi raapaletta) tai 300 sanaa (kolme raapaletta). Tekstin pituus ei saa olla mitään tältä väliltä. Sanojen tulee mennä tasan.

Helpoin vaihtoehto toteuttaa raapalehaaste on kirjoittaa yksi raapale (tasan sata sanaa). Mikäli teet pidemmän tekstin (kaksi tai kolme raapaletta), niin huomaathan, että edes kappaleen tulee vaihtua sadan sanan tultua täyteen. Useamman raapaleen tulee todellakin siis olla useampi raapale, ei yksi miten tahansa jaettu kahden- tai kolmensadan sanan teksti. Tekstin aihe saa säilyä samana, mutta haasteen vuoksi ainakin kappaleen tulee vaihtua. Näin kirjoittaja joutuu pohtimaan sanavalintojaan jättääkseen kunkin osion (raapaleen) tasan satasanaisiksi.

Koska tarinan pituus on näin rajattu, saa sisältö olla mitä vain. Teksti voi olla varsin perinteinen suorituskuvaus, vuoropuhelua sisältävä lyhytnovelli tai vaikkapa ystävänpäivästä inspiroitunut tarina. Arvostelussa huomioidaan tekstin eheys, luettavuus ja luovuus.

Reitan ja Pondin tarina:

No niin, Pond! Ensimmäisten yhteisten kenttäratsastuskisojemme aika. En tiedä mitä olen tekemässä, mutta onneksi sinä olet siinä. Yhdessähän me selviydymme mistä tahansa. Jännittää hirveän paljon. Ei minulle voitolla ole väliä, enkä pelkää hävitä, mutta siitä on kuitenkin jo vuosia, kun olen kilpaillut. Kädet tärisevät niin, että minun on pakko pitää niitä tässä kaulallasi vielä hetken ennen kuin on meidän vuoromme. Onneksi sinä olet aina rauhallinen oma itsesi. Kun suljen silmäni, voin tunnustella hengitystäsi ja rauhoittua itsekin. Et sinä turhaan ole yksi ratsastuskoulun suosituimmista hevosista. Rauhoitat varmasti ensikertalaisetkin olemuksellasi. Ei sinun kanssasi voi pelätä. Rakastan sinua Pond. Nyt on aika mennä.

Kisatunnelmia Daelwynista

"Miten sä jaksat?" Keitaro kysyi satulahuoneen seinään nojaten, ja minä otin sen heti vittuiluna.
"Pää kii", komensin häntä ja osoitin Pondin koulusatulaa sen merkiksi, että nyt olisi parasta ottaa siitä kiinni ja kantaa se farkku-Fordin takaluukkuun. Yleissatula oli jo siellä: käytin sitä hypätessämme, koska vierastin aina vain estesatulaa. Estesatula on niin topattu, että minä en pitkine jalkoineni saa ikinä polviani mitenkään kivasti, säädin jalustimet ihan miten tahansa. Jo Hukkasuon kisoissa olin päättänyt käyttää yleissatulaa hypätessämme ja se oli ollut ainoa toimiva ratkaisu. Nyt minä lähtisin ajamaan kohti estekisoja, enkä oikeastaan tarvitsisi koulusatulaa, mutta se voisi olla pakattuna Fordiin jo huomista varten.
Keitaro huokaisi ärtyneen näköisenä ja tarttui satulaa etu- ja takakaaresta. Hän roikotti sitä velton oloisesti sylissään. "Mä ihan vilpittömästi kyselin sun vointia", hän huomautti epäkeitaromaisen terävästi. Oli kai kyllästynyt jo tiuskimiseeni. Häipyisi varmaan kohta, kun tarpeeksi lapselliseksi heittäytyisin.
"No anteeks", sanoin sovittelevasti mutta selkä häneen päin, koska muuta en osannut, vaikka kuinka pahoillani olin. Heittelin omien hevosteni tavaroiden joukosta vielä varajalustinhihnat sun muuta krääsää Pondin kaikkien romujen joukkoon ja nostin sitten sen kahteen Ikean muovilaatikkoon pakatut romut syliini. Niin me lähdimme autoa kohti, enkä minä saanut puhuttua monikymmenkiloisen taakkani alla.

Kun Ikean laatikot ja koulusatula oli työnnetty farmari-Fordin ihanan tilavaan tavaratilaan, paiskasin takaluukun kiinni. "Nyt on kuule pakko jaksaa", mutisin Keitarolle ja survoin takaluukkua vielä käsilläni paremmin kiinni. Se ei suostunut aina toimimaan. Auto oli kuitenkin jo aika vanha. "Itse mä olen tämän kaiken lautaselleni lastannut. Sitä paitsi kivaahan tämä on..."
Keitaro taputteli takintaskujaan. Tupakka-askin löydettyään hän kaivoi yhden savukkeen huulilleen. Ojensin käteni, kun hän sytytti sitä, ja savua poispäin minusta puhaltaen hän laski tupakka-askinsa käteeni.
"Eksä lopettanukaan?" hän kysyi, kun sytytin tupakan hänen sytyttimellään ja ojensin askia takaisin.
"Älä nyt perkele sinäkin alota--"
"Älä nyt! Sä oot aivan kummallinen tänään!" Keitaro toppuutteli kämmen minua kohti nostettuna, ja minä hengitin savua oikein syvään.
"Olisit itekin", huokaisin ja kaivoin kännykän taskustani. Avasin muistion ja ojensin puhelinta kohti Keitaroa. "Kato."
Osasin ulkoa kaiken, mitä siellä luki.

Pondin aikataulu
27.2. Daelwyn ERJ 140cm x2
28.2. Auburn Estate KERJ-Cup CIC2
2.3. Seppele estevalmennus
3.3. Seppele kouluvalmennus
5.3. Auburn Estate kouluvalmennus (huom, kimppakyyti Kinnasen kans)
9.3. Saaristo estevalmennus
10.3. Saaristo kouluvalmennus
??.3. Riitan valmennukset
17.3. Seppele TT-kisat
19.3. Helmen talli, KRJ heC

"No. Et sä helpolla itseäs päästä", Keitaro kommentoi ja ojensi puhelimeni takaisin samalla kädellä, jonka sormien välissä tupakka paloi. "Etkä hevostakaan."
"Kuule, kultaseni. Kun kevät koittaa, niin mä en enää ikinä saa kilpailla. Niin nyt täytyy."
"Niin no..."
"Ei vitsi. Nyt mun pitää mennä. Mä myöhästyn!"

Astuin trailerinaisan ylitse auton toiselle puolelle. Imaisin viimeiset savut tupakasta ja istuin autoon. Käänsin avainta virtalukossa. Avasin apukuskin puoleisen ikkunan, kun Keitaro koputti siihen. Mitä se nyt halusi? Läksiäsissuudelman?
"Reita", Keitaro sanoi kummallisesti hymyillen.
"Sano vaan", kannustin hieman kärsimättömästi.
"Etkö sä oo unohtanu jotain?" hän kysyi erinomaisen hyväntuulisesti ja sillä tavalla raivostuttavan keitaromaisesti sisäänpäin hymyillen, että siinä kiireisenä ja tuskaisena minun teki mieli vähän ravistella häntä.
"No! Jos sulla on jotain mielessä, niin sano vähä äkkiä kuule! Mitä mä muka unohdin?"
"Hevosen."


Ja ai että kuinka korvistani nousi melkein savua, kun sammutin auton ja painelin vähän vinkeästi tammatalliin hakemaan sitä lainattua kilparatsuani. Heilautin vain kättäni Keitarolle, joka tuntui nauttivan olostaan. Ajomatkan aikana tunteeni viilentyivät sen verran, että perillä kisapaikalla lähetin Keitarolle kuitenkin Pondin kanssa ottamani selfien. Kirjoitin siihen jonkin hienon kommentin siitä, että täällä me nyt ollaan ja hevonenkin on mukana kiitos sun. Se oli vähän niin kuin anteeksipyyntö. Tai ainakin toivoin, että se olisi: Keitaro on varmasti jo huomannut, että paremmin minä en osaa.

Pond helmikuussa 2019, linet BH Stables /dA

-----------


Pond osallistui kahteen 140-senttiseen ERJ:n alaiseen tarinaluokkaan Daelwynin kilpailuissa tänään. Reita ratsasti sillä, koska sitä varten Pond hänellä lainassa onkin. Riitta, Pondin omistaja ja Reitan epävirallinen valmentaja ja mentori, oli myös mukana kisareissulla. Tällä kertaa sijoituksia ei tullut. Luokassa 2 tulos oli 2/4, luokassa 3 2/3.

TULOKSET

Luokan 2 tehtävänanto:
Anteeksi mikä?!? Muut kilpailun esteet näyttävät kyllä tuiki tavallisilta rataesteiltä, mutta ensimmäisessä on jotain epäilyttävää sekä sinun että ratsusi mielestä. Sehän on piru vie rakennettu lumesta koko este ja jäädytetty sileäksi! Miten kävi, oliko lumikammotus ihan piece of cake vai tuliko niin sanotusti jäinen loppu?

Kuule. Ei se ole sille ongelma", lähiratsastuskoulun eläköitynyt opettaja ja minun satunnaisesti työskentelevä valmentajani Riitta tokaisi. Se oli tarkoitettu rauhoittavaksi äänensävyksi, mutta Riitta olikin niin tomera persoona, että se kuulosti lähinnä torulta. Myös se miten hän taputti selkääni rohkaisevasti oli samanhenkistä kuin se, miten minä hakkaan mattoja mattopiiskalla.
"En mä uskokaan, että se Pondille on mikään ongelma", sanoin lumiestettä tuijottaen ja takahampaitani kauhusta yhteen purren, "vaan mulle."
"Pöh. Kuule Reita. Pysy vaan satulassa. Kyllä mun hevonen sut sitten kuskaa esteen yli."

Olin ratsastanut Pondilla vain pari kertaa aiemmin ja silloinkin Riitan ratsastustunneilla. Se meni kuitenkin siinä uudessa paikassa ihan samalla tavalla kuin kotonaankin. Isoaskelinen ja jäykkä se oli, niin että ponnistukset osuivat lämmittelyssä melkein joka esteellä mihin sattui. Pond oli kuitenkin niin ylivertainen hyppääjä, ettei sellainen pikkuasia kuin surkea ratsastaja saanut sitä pudottamaan ainoatakaan puomia.

Onneksi se lumivalli oli varsinaisen radan ensimmäinen este. Muuten olisin jännittänyt sitä koko ajan ja pilannut koko suorituksen. Aurinko oli sillä tavalla pilvessä, että valo oli hyvin pehmeää. Vaikka yritin räpytellä silmiäni ja pudistella päätäni, en enää hahmottanut koko lumikasaa sitä lähestyessämme. Olisivat nyt vaikka kaataneet siihen jotain väriä päälle, ajattelin hätääntyen koko ajan enemmän. Vastuuttomat!

Seuraavien muutamien askeleiden aikana ehdin ajatella vaikka mitä. Paljonkohan joutuisin maksamaan Pondista Riitalle, jos se murtaisi jalkansa sillä ihan liian vaarallisella esteellä? Sattuisikohan minuun, jos putoaisin ja halvaantuisin? Pääsisiköhän sillä kielellä ohjattavalla halvaantuneiden moottoroidulla rullatuolilla koirien kanssa lenkille, vai joutuisinko antamaan koiratkin pois? Miltähän kuoleminen tuntuu?

Sitten Pond ponnisti. Se tapahtui askelta ennen kuin olin odottanut, ja sen voimakas ponnistus naskautti hampaani ikävästi yhteen ja löi ilmat pihalle keuhkoistani. Kun laskeuduimme, havaitsin puristavani satulan etukaarta. Sen takia olin siis yhä Pondin selässä. Ai vitsit, Reita, mitkä refleksit! Nyt pitäisi kyllä käydä tekemässä ennätys siihen reaktiopeliin, jossa naputellaan niitä erivärisiä nappuloita mahdollisimman nopeasti kun niihin syttyy valo!

Otin uudelleen kiinni Pondin ohjista, jotka olin näköjään pudottanut peloissani kokonaan otteestani. Kun kauhujen este oli takanapäin, nojauduin itse aavistuksen eteenpäin Pondin selässä ja pyysin lisää vauhtia. Vaikka suorituksemme ensimmäinen hyppy olikin ollut ihan kuraa, loppusta voisin oppia vielä jotain uutta. Sitä paitsi minulla oli kiire ratsastaa loppuun, jotta pääsisin valittamaan esteestä vielä ensin Riitalle ja sitten kisanjärjestäjille. Siihen pitäisi oikeasti ampua vaikka värikuulia ennen kuin kukaan muu ehtisi hyppäämään sitä!



Luokan 3 tehtävänanto:
Joko ennen tai jälkeen oman kilpasuorituksen on erinomaista aikaa käydä seikkailemassa vuorille kohoavilla maastoreiteillä. Päätit lähteä reippaasti matkaan ihan kahdestaan ratsusi kanssa, sillä millainen uuno pitää olla, ettei kartan ja opastekylttien avulla selviäisi? Lumiset vuoret kuitenkin yllättävät monella tapaa... Kerro seikkailustanne!

"Joo joo Riitta, kyllä mä pärjään."
"Reita, ihan sut tuntien, niin et sä välttämättä pärjää."
"Mulla on kännykkä."
"Niin ja sulla on mun hevonen myös! Kyllä mun pitäis lähteä mukaan!"
"Siellä on opastetaulut!"
"Mut Pond ei osaa lukea niitä, Reita! Vitsi jos sä hukkaat sen, niin se on kyllä sun viimenen tekos!"
"Mä mitää hukkaa!"

Niin me lähdimme itsevarmoina matkaan, emmekä meinanneet löytää enää takaisin. Sellaiseen hirveään eksymiseen riitti nimittäin hentoinen lumisade, vuorimaisema ja se että joku oli kääntänyt yhden ainoan opastekyltin osoittamaan kohti väärää polkua.

Kaikki alkoi niin, että käännyimme väärään suuntaan osoittavan kyltin perusteella oikealta polulta. En kauheasti pannut merkille mitään maamerkkejä, koska hermoni olivat edelleen riekaleina kilpailuiden takia. Päivänvaloa riitti hyvin, joten tutkin sen sijaan maisemia ja eläinten lumeen jättämiä jälkiä. Toivoin näkeväni jonkun elukan - pupun tai jopa peuran. Pond sen sijaan toivoi kai vain ruuan tulevan tänään etuajassa. Sitä ei olisi kiinnostanut enää kauheasti maastoilla, kun se koki jo tehneensä päivän työnsä hyppäämällä. Mutta eihän tällaista tilaisuutta vain voinut jättää käyttämättä. Oli niin hiljaistakin siellä kevyessä lumisateessa...

Lenkin piti olla lyhyt, mutta polku vain jatkui ja jatkui, ja muuttui koko ajan kapeammaksi ja vaikeammaksi. Ajattelin sen aina helpottavan pian. Seuraavan mutkan, seuraavan pusikon, seuraavan nousun jälkeen olemme perillä. Käännyimme takaisin vasta kun Pond ei olisi enää päässyt eteenpäin kuin suurin vaikeuksin. Alkoi hämärtää, mutta en vielä hätääntynyt. Emme voineet olla kauhean kaukana. Lähdimme seurailemaan omia jälkiämme, ja matka takaisinpäin sisälsi sen verran vähemmän nousuja, että olimme aika nopeita.

Jäljet loppuivat hetken kuluttua. Niihin oli satanut lunta. Risteykseen asti pääsimme suoraa tietä. Mutta kumpaan suuntaan meidän pitikään kääntyä? Olin ollut niin ajatuksissani menomatkan, että minulla ei ollut enää mitään käsitystä mistä olimme tulleet. Kaivoin siis puhelimen taskustani. Kyllä Google Mapsista jotain vihiä saisi. Pond maiskutteli kuolaintaan pää matalalla ja ohjat kaulallaan roikkuen, kun minä yritin päästä Google Mapsiin... Mutta siinä ei ollut kerta kaikkiaan minkäänlaista verkkoa. En päässyt katsomaan karttaa, en pystynyt soittamaan, enkä edes lähettämään viestiä.

Siinä vaiheessa alkoi tuntua aika kurjalta. Vaikka olen ihan aikuinen, olo oli ihan sama kuin jos eksyi lapsena äidistä vieraaseen supermarkettiin. Olin melko varma, että jäisimme siihen seisomaan, lumi peittäisi meidät, jäätyisimme kuoliaaksi ja lopulta sudet söisivät ruumiimme. Kukaan ei ikinä tietäisi, mitä meille kävi... Jopa aina rauhallinen Pond heilutteli levottomasti korviaan, kun istuin neuvottomana sen selässä.

Oli pimeää, eikä minulla ollut mitään muuta valoa kuin kehno kännykän taskulamppu. En uskaltanut valita polkua umpimähkään. Kai minä olin odottanut, että joku etsisi meidät. Sitten keksin pelastuksen. Se on Pondin maha.
"Pond", sanoin hevoselle, ja sen korvat kääntyivät heti minua kohti. "Mennään syömään, Pond! Syömään!"
Pond epäröi hetken. Ei se suunnasta ollut epävarma, vaan siitä että olinkohan minä tosissani luvatessani sille ruokaa. Sitten sen korvat ponnahtivat eteenpäin. Se kääntyi vasemmalle ja lähti puolijuoksua kohti tallipihaa ja omaa tuttua kuljetusvaunuaan, jossa se tiesi ruokansa olevan.
Kuten arvata saattaa, Riitta oli raivoissaan. Onneksi Riitta raivoaa aina kerralla kunnolla, eikä sitten enää palaa aiheeseen.

Kisojen jälkeen

Vedin ensimmäisellä käteeni sattuneella harjalla Pondin tylsänväriseen kylkeen pitkiä harjanvetoja. On sanomattakin selvää, että olin erinomaisella tuulella. Vilkaisin kalterien lomasta kauempana Tashan karsinassa hevostaan hoitavaa Keitaroa samaan aikaan kuin hän sattui katsomaan minua. Suupieleni pyrkivät väkisin hymyyn, joten käänsin katseeni nopeasti hevoseen ja selkäni Keitarolle. Olin harjaavinani niin kauhean keskittyneesti.

"Kyllä sä voit olla tyytyväinen ihan reilusti, vaikka mulla olis voinu mennä paremminkin", Keitaro kuitenkin huomautti hetken kuluttua ihan tasaisella äänellä. Hän oli sittenkin ehtinyt näkemään hymyni.
"Hyvä. Koska mä oon aivan sairaan tyytyväinen", yritin myöntää ihan rauhallisella äänellä, mutta ei minun ääneni tainnut rauhallisena pysyä.
"Ai jaa? Mä luulin, että sä alkaisit nyt puhua mulle siitä miten se oli taitoa eikä tuuria", Keitaro tuhahti. Kun vilkaisin häntä, hän oli luonut katseensa siihen malliin alaspäin, että hänellä oli Tashan häntä käsissään, tai ainakin hän esitti selvittelevänsä sitä.
"Kyllähän sä nyt tiedät, että se oli oikeasti pelkkää tuuria", hymähdin ja painoin hetkeksi kasvoni Pondin poskea vasten. "Tämä on ihan ammattilainen tämä hevonen..."
"Anteeksi vaan, mutta Cuba on parempi, ja jos sä nyt et pillastu, niin mäkin oon sua parempi. Ja silti kävi näin."
"Niinku mä sanoin. Se oli tuuria. Mutta tulee uusia kilpailuita."
"Älä yritä lohduttaa mua yhtään kuule."
"En niin. Sanonpahan vaan, että ens kerralla menee hyvin. Emilia ja C.. Siis Emiliakaan ei ole siellä. Sä tarvit maisemanvaihdosta."
"Voi olla... Mutta kun sä häviät, sä et voi enää ton puheen jälkeen syyttää huonoa hevosta."
"No en. Syytän huonoa ratsastajaa. Riitta sanoi että se koulurata oli jopa multa nolo veto, ja se ilmotti meidät kahteen TT-valmennukseen... Ei yhtään jännitä mennä sinne nolaamaan itseään..."
"Miksi sä sitten kisaat koulua..?"
"Se on niin kätevästi aina samaan aikaan..."
"Ahneella on Reita paskainen loppu."
"Eikö tää tämänpäivänen kouluveto nyt ollu aika paskainen loppu jo?"
"No joo..."

Harjasin Pondin loppuun. Nyt se saisi ottaa pari päivää vähän rennommin kaiken valmentautumisen ja kilpailemisen jälkeen. Vielä ennen tätä päivää olisin vähät välittänyt sen mahdollisesta ylikunnosta ja jalkojen katkeamisesta: se oli ollut minulle vain urheiluväline. Kotikisojen esteradan jälkeen jokin oli tuntunut kuitenkin ihan erilaiselta Pondin kanssa. Tarkistin nopeasti, että Keitaro oli varmasti erittäin syventynyt hevosensa hoitamiseen ja halasin Pondia sitten nopeasti mutta tiukasti. Se ei arvostanut elettäni ollenkaan: tuskin sitä oli kauheasti halailtu, ja sellainen on hevoselle lähtökohtaisesti uhkaavaa. Se tykkäsi kuitenkin, kun syötin sille taskustani taukotuvasta pöllityn sokerinpalan.

Vaikka oli myöhä, Keitarokin ajautui kuin itsestään vielä hetkeksi taukotupaan kanssani. Roskikset pursuivat ylitse ja lattia oli kuraisempi kuin koskaan, mutta muuten siellä näytti samalta kuin tavallisinakin päivinä. Istuimme sohvalla vierekkäin juomatta kahvia. Kaivoin takkini taskusta ruusukkeen ja laskin sen keskelle pöytää. Hetken me katselimme sitä sanomatta mitään. Se oli jo ruttuinen taskussa pitämisen jäljiltä. Se oli ihan tavanomainen pikkukisoista voitettu ruusuke: ei kerrassaan minkään arvoinen. Se oli kuitenkin minun ensimmäinen ja ainoa estekisoista ikinä voittamani ruusuke. Keitaron käsi kurottui sitä kohti. Hän silitti sen suoraksi asiaankuuluvalla arvokkuudella, vaikka hänellä oli varmasti vaikka kuinka monta hienompaakin ruusuketta kotonaan.

Tie Tähtiin: 1. osakilpailu kotona Hukkasuossa

Esteluokasta saamamme
ruusuke by
Equestrian Pro

Jes! Ekat kisat takana, eivätkä mitkä tahansa kisat, vaan ihan kotikisat! Kouluratsastus meni odotettavan surkeasti: sijoitus oli 11/15, mutta eipä se ole Pondin vahvin osaamisalue sen paremmin kuin minunkaan. Mutta Riitta - Pondin omistaja - pakotti meidät tämän fiaskon vuoksi heti ilmoittautumaan kahteen kouluvalmennukseen seuraavaa osakilpailua varten!

Esteet menivät sen sijaan paljon paremmin. Sijoituksemme oli 2/7, ja voin sanoa, ettei Aberash Empirelle häviäminen ollut häpeä! Se on ratsastajineen herran tähden kisannut niin kenttää kuin esteitäkin, ja on ihan ammattilainen! Niin on Pondkin, mutta minun viimeisistä kisoistani on kymmenen vuotta, ellei viime vuoden Tie Tähtiin -kisoja lasketa. Eikä voida laskea, koska hyppäsin Minillä!

Alla ovat vielä osallistumista varten kirjoitetut tarinat kisapäivistä.

-------------------------
-------------------------

HeA (hard)

Olihan se vähän naurettavaa laukata omalle tutulle maneesille niin kuin suurellekin kilpakentälle ja tervehtiä omaa tuttua Thomasia ihan kuin mitä tahansa oikeaa ja vakavasti otettavaa tuomaria. Pond pysähtyi muuten kerrankin tasajaloin, mutta minä en sitten millään osannut suhtautua kotikisoihin niin kuin oikeisiin kilpailuihin. Maneesissa oli ehkä aavistuksen enemmän väkeä kuin yleensä, mutta koska normaalisti siellä oli minun kanssani joko Chai tai Ruska kyselemässä tyhmiä, niin siellä taisi itse asiassa olla tavallista hiljempaa. Hymyilytti. En uskaltanut katsella sivuilleni. Tiesin Ruska olevan kauempana Maijan sylissä, ettei hän vain juoksisi kentälle antamaan isille viime hetken neuvoja. Jos katsoisin sinnepäin, hän vilkuttaisi koko ruumiillaan. Sitten ainakin alkaisin nauraa.

Ei jännittänyt yhtään lähteä ravailemaan kaiken maailman kiemurauria ja vaihtelemaan harjoitusravia keskiraviksi. Ne eivät tosiaankaan olleet tämän hevosen vahvuuksia. Pond tapasi kiitää niska suorana, eikä sitä silläkään kertaa minun taidoillani erityisemmin koottu kauniiseen pakettiin. Toista se olisi ollut mennä nuorella Mayalla: sen kuin laski aavistuksen ohjia ja piti pohkeilla vähän takapään vauhtia yllä, niin kas, jo oltiin ja pysyttiin peräänannossa. Mutta Pond oli toista maata. Sekin taisi vaikuttaa jännityksen puuttumiseen. Otin koulukisat lähinnä harrasteluna. Ne menivät siinä estekisojen siivellä. Ja kun nyt kerrankin oli sopiva hevonen ja kisoja lähitalleilla, niin...

Kyllä Pondin menon keskikäynniksi ja -raviksi tunnisti. Sen askel oli pitkää, ja sen omistajakin hoki ihan todenperäisesti, että tasoonsa nähden tällä hevosella on kiva ravi. Laukkavoltti sen sijaan ei ollut lähelläkään kaunista tai pyöreää, ei edes verrattuna Pondin ja minun harjoituksissa tekemiin voltteihin. Ja vastalaukka oli kauheaa, mikä oli odotettavissa. Vaikka kuinka hellästi koetin ohjista pidellä, pelkäsin Pondin koko ajan pudottavan raville vastalaukassa. Mutta pysyi se oikeassa askellajissa melkein koko ajan: suoritus jäi varmaan vain pari askelta vajaaksi. Pondin keskilaukkaan olin ihan tyytyväinen. Sen laukka ei ole ehkä näyttävintä tai mukavintakaan, mutta se ei sentään säntäillyt, vaan meni ihan hallitusti. Siitäkin huolimatta, että se oli jo oppinut, että minun kanssani sai ja piti säntäillä.

Viimeisiä laukanvaihtoja tehdessämme toivoin, että se Keitaro katselisi juuri nyt, ja vieläpä tarkasti. En minä ole jumaliste mikään turha jätkä. En kyllä mikään kilparatsastajakaan, mutta en ainakaan sellainen tumpelo kuin hän ajatteli. Keitaro taisi ihan tosissaan kuvitella, etten osannut alkeitakaan kunnolla. Näkisipä nyt. Ihme apina. Jos kaikki muut luokan osallistujat sattuisivat epäonnistumaan niin karmeasti, että kömpelöstä suorituksestamme tulisi ihan sijoitus, niin minä kyllä omistaisin sen sijoituksen sitten Keitarolle. Kehystäisin ruusukkeen taukotuvan seinälle. Kirjoittaisin siihen ruusukkeen alle kultatussilla, että rakkaudella Keitarolle, toivoo Reita ja Pond. Mutta ensin piti vielä ratsastaa rata loppuun, ja palkinnoksi olisi luvassa esteiden hyppäämistä!

Muistin tervehtiä tuomaria vielä ennen kuin lähdimme poispäin. Kävellessämme ulos en malttanut olla kumartumatta hinkkaamaan Pondin kaulaa ihan kunnolla molemmin puolin. Kyllä minä tiedän, ettei hevosen kaulalla saa maata kentältä lähtiessään, mutta ei pelkkä kaulan taputtaminen tosiaankaan kerro millekään hevoselle, kuinka hyvin se teki työnsä. Ja olihan lainaratsuni tehnyt tasoonsa ja minun tasooni nähden aika hienon vedon.

---------------------------
---------------------------

100cm (hard)

Chai oli maailman paras kioskinpitäjä. Soitin hänelle kymmentä minuuttia ennen kilpasuoritustani, että juoksuta poika sedälle äkkiä kahvia, ja ai kuinka nopeasti minulla olikaan kahvikupillinen kädessäni. Enkä joutunut edes laskeutumaan satulasta! Annoin Pondin seisoskella lämmittelyalueen reunamilla ja hörpin kahvia sen satulassa muiden lämmitellessä kuumeisesti. Olin sitä mieltä, että me olimme jo tarpeeksi vetreitä ja lämpimiä alkavaa esteluokkaa varten. Ojensin lopulta tyhjän kahvikupin Maijalle, joka piteli Ruskaa.
"Noni Pond. Mennään näyttään mallia", tokaisin leuhkasti, vaikka enhän minä niin hulluja itsestäni tietenkään luullut. Kunhan höpötin. Kyllähän kaikki sen tiesivät.
"Iskä sä näytät ihan ratsastuskilpailuratsastajalta", Ruska kimitti vielä Maijan sylistä. Hänen poskillaan oli kuivuneita kyyneleitä aiemman raivarin jäljiltä. Ruska olisi halunnut osallistua Minillä kisoihin ihan ekstempore. Olin valehdellut nopeasti, että ikäraja oli valitettavasti kymmenen vuotta, ja Ruska oli vasta viiden. Maija puolestaan oli sitä mieltä, että ihan ilman esteitäkin ratsastaminen oli itsemurha.

Vaikka olin viisivuotiaan mielestä melkein oikea kilparatsastaja, omasta mielestäni olin vain pitämässä mahdollisimman paljon hauskaa vuokrahevosellani ennen kuin sen olisi palattava kotiinsa. Nyt pojat hypättäisiin ja tunteella, ajattelin nostaessani laukan.

Pond vaati paljon tilaa lähestyessään esteitä. Aikaratsastusta se ei voittaisi kuitenkaan, joten oli parasta yrittää tehdä puhdas ja nätti rata. Se ei ollut teoriassa temppu eikä mikään, kun Pondin taso oli aikamoinen esteillä. Enkä minäkään hyppäämistä pelännyt. Ensimmäinen este oli nopeasti ylitetty. Pondin korvat ponnahtivat pystyyn ja minä unohdin saman tien kaikki ajatukseni siitä, miten isoaskelisen hevoseni jäsenet ja askeleet tuli sovitella ennen seuraavia esteitä. Annoin sen mennä, joskin ennen ponnistusta minun oli tehtävä parikin puolipidätettä. Pond tahtoi nimittäin rynnätä esteelle. Se oli sitä mieltä, että tässä maneesissa kuului hurjastella, koska sitähän me olimme näin kotioloissa tehneet tähän asti. Ottaneet kaiken ilon irti ja vähät välittäneet putoilevista puomeista ja muista elämän pikkuriikkisistä sivuseikoista.

Sarjaeste oli Pondin ongelma, niin kuin aina. Esteiden väliin olisi mahtunut kaksikin keskikokoisen ponin askelta ihan hyvin, mutta Pondin askelia siihen meni vain yksi, ja sekin hädin tuskin. Yritin yleensä taktikoida sarjaesteet ja laittaa Pondin hyppäämään ensimmäisen esteen niin etuajassa, että se putoaisi maahan mahdollisimman lähelle ensimmäistä estettä. Sillä tavalla sille jäisi enemmän tilaa esteiden väliin. En aikonut sen suuremmin lähteä työstämään tätä ongelmaa: eihän Pond minulle jäisi. Riitta, Pondin omistaja, oli kuitenkin tokaissut vain "paska taktiikka", kun olin puhunut tästä. Sen sijaan hyppäsimme ensimmäisen esteen aavistuksen verran vinosti vasemmallepäin, ja kun jo laskeutumisvaheessa ehdottelin vaimeasti oikealla ohjalla suoristautumista hevoselle, se otti laukka-askeleensa lievästi oikeallepäin. Kappas poikasta: sillä tavalla minimaalisesti siksakaten ja viistosti esteisiin nähden asettuen se mahtui aika hyvin ponnistamaan. Hieman humalaiseltahan se meidän hyppäämisemme näytti, mutta varmasti se oli Pondille kivempaa kuin ensimmäisen hypyn omituinen venyttäminen.

Vatkasin Pondin kaulaa poistuessamme radalta ihan niin kuin koulusuorituksenkin jälkeen. Painoin nenäni sen ei-minkäänpituiseen, huonokuntoiseen harjaan ja hengitin syvään sisäänpäin. Pond oli ollut minulla jotain viisi minuuttia vuokralla, ja jo nyt oli käynyt juuri se mitä pelkäsin. Toivoin, ettei se koskaan lähtisi. Vilkaisin sen jouhien seasta Maijaa, joka esti parhaansa mukaan Ruskaa juoksemasta meitä vastaan. Nyt nautittaisiin tästä keväästä ja kilpailemisesta ja surtaisiin Pondia sitten kesällä.

Eräänä yönä...

Paluu kotiin edellisen merkinnän valmennuksesta...

Kello oli jo vaikka mitä. Pond oli selkeästi väsynyt ja turhautunut peruuttaessaan kuljetuskopista Hukkasuon parkkipaikalle. Se kuopi etujalallaan ja pudisteli päätään, mikä oli aika erikoista käytöstä siltä. Yritin luoda siihen lohduttelevan katseen, ihan niin kuin se ymmärtäisi sellaisesta, ja taputin sen lämmintä kaulaa. Kai minä yritin viestittää sille, että olisin päästänyt sen kyllä hetkeksi hakaan rentoutumaan, jos se olisi ollut minusta kiinni. Mutta ei sinne voinut keskellä yötä ketään jättää. Periaatteessa minäkään en saisi olla siellä enää - talli oli kiinni - mutta kun Hallavan estevalmennus oli ollut aika myöhään ja sinne oli kuitenkin ihan mukavasti ajomatkaa.

Kädet jäätyivät tunnottomiksi saman tien. Olin ajatellut selviytyväni Pondin kanssa kyllä talliin ja sitten takaisin autoon ilman kintaita. Huulet olivat rohtuneet pakkasessa. Pond värisi, vaikka sillä oli ohut loimi yllään.

Tallissa oli yhtä pimeää kuin ulkonakin. Jopa Mini hätkähti, kun löin valot päälle astuessamme sisään. Suljin oven, vaikka olin vain käymässä: hevosista osa nukkui varmasti jo, eikä lämpötilan muuttuminen tee hyvää millekään nukkuvalle nisäkkäälle. Kuului Pondin hokkikenkien kalahtelu lattiaa vasten, ja minun niiskaisuni, kun nenä meinasi ruveta pakkasen takia vuotamaan. Väsyttikin niin kauheasti... Joku tammoista hörisi... Minun oli käytävä painamassa käteni hetkeksi Lefun turpaa vasten päästettyäni ensin Pondin karsinaan: se aloitti uhittelevan oventaonnan jäädessään vaille huomiota...

Meni ikuisuus riisuttaa Pond loimestaan. Ainakin koko yö. Ainakin viikko. Vyöt ja soljet eivät suostuneet aukeamaan, ja koko halpa hökötys oli sähköinen ja sai Pondin säpsähtelemään. Minua inhotti ajatus ulos pakkaseen menemisestä. Mieluiten olisin kääriytynyt Pondin loimeen ja nukkunut vähän aikaa. Ihan hetken vain. Hevonen oli lämmittänytkin sen jo minulle valmiiksi...

Loppujen lopuksi vaapuin loimi ympärilläni kohti tallin ovea. Joku soljista hinkkasi lattiaa vaimeasti kilisten, vaikka yritin nykiä kangasta ylemmäs. Hipaisin Minin uteliasta turpaa mennessäni. Löin valot kiinni - ja oven toisella puolella olikin yhtäkkiä Crimis.
"Voi Jeesus kun mä säikähdin!" sihahdin hänelle. Vedin oven kiinni, jotta lämpö pysyisi sisällä.
"Onks siellä kaikki hyvin?" Crimis kysyi. "Ja miks sulla on - onks sulla loimi päällä? Kenen?"
"Siellä on kaikki okei. Täällä on niin kylmä et mun iho kuoriutuu mun ruumiista just niinku Hisashi Ouchilla. Voinks mä aamulla vasta laittaa noi romut tuolta trailerista? Mä kuolen väsyyn."
"Ihan sama mulle niin kauan kun sä parkkeeraat sen johonkin nurkkaan. Mikä on Hisashi Ouchi?"
"Selevä. En tiiä. Varmaan joku Keitaron kaveri. Öitä. Mä meen kotia."
"Otanks mä sen sun loimes..?"
"Hanki oma loimi!"
"...en mä ehkä ihan sitä... Öitä."

TT-estevalmennus Hallavassa

Reita osallistuu Pondilla Tie Tähtiin -tarinakilpailusarjaan. Tänään Hallavassa järjestettiin estevalmennus, johon ratsukko osallistui. 

En tosiaankaan muista, koska minulla olisi viimeksi ollut niin kivaa kuin ylläpitoheppani Pondin kanssa. Se ei ollut minun, enkä minä rakastanut sitä niin kuin lemmikkiä, joten saatoin ottaa sen kanssa ihan löysin rantein ja kohdella sitä harrastuskaverina kullannupun sijaan. Kymmenen vuoden tauon jälkeen kilpailin taas ihan oikealla hevosella, ja vaikka pitkä tauko kyllä näkyi, kenelläkään ei varmasti ollut sinä päivänä Hallavan Tie Tähtiin -valmennuksessa niin mukavaa kuin minulla ja Pondilla.

Aloitimme valmennuksen hyppäämällä kahta ristikkoa. Pondille ne olivat tietenkin naurettavan helppoja, koska olihan sen omistaja sanonut sen hyppäävän 150-senttisiä kivan näköisesti. Minulle se ei ollut yhtä helppoa, koska en ollut kymmeneen vuoteen hypännyt milliäkään. Yli me tietenkin pääsimme, ei ollut kyse siitä. Pikemminkin ensimmäiset hypyt menivät niin, että Pond hyppäsi ja minä matkustin sen mukana. Sentään muistin pysäyttää sen esteiden välissä, niin kuin komennettiin, vaikka eipä sekään pysähdys tainnut ihan keskelle osua.

Ristikoiden jälkeen seurasi korotettuja ravipuomeja. Taisin suhtautua niihin aika ylimielisesti helppona tehtävänä: sen kun mentäisiin vain. Kun Pondin kaviot kolahtelivat puomeihin, tajusin ettei siitä ihan niin vain mennäkään. Viimeisin kunnon ratsuni oli oma hevoseni, silloinen hoitohevoseni Maya roimasti nuorempana, ja sille tehtävä olisi ollut aivan liian helppo. Tajusin sillä hetkellä, että Pond oli kuitenkin todella paljon pitkäjalkaisempi ja luonteeltaan suurpiirteisempi kuin nuori Maya.  Minun pitäisi oikeasti ratsastaa sillä ne maapuomit.

Onneksi saimme yrittää uudelleen. Lyhensin Pondin laukkaa ja sain ryhtiä siihen koko touhuun. Pond hyppäsi pienen ristikon ihan tosissaan, niin kuin se olisi jo ollut yli metrin este. Sain sen pysähtymään aika hyvin oikeaan kohtaan, joskaan en ihan tasajaloin, ja liikkeellehän se lähti aina tehokkaasti, vaikka olikin iso hevonen pienessä tilassa. Se hyppäsi ristikon taas liioitellun korkealta ja siirtyi kiltisti raviin. Minun oli lyhennettävä sen askelta, jotta se sopi paremmin maapuomien lomaan. Se on muuten helpommin sanottu kuin tehty Pondilla. Se menee luonnostaan niin askel kuin niskakin pitkänä ja löysänä.

Kun rata koottiin uudelleen, muuttuivat ristikot pystyiksi, eikä niiden välissä pysähdelty. Pondin laukka oli rentoa ja rauhallista sen lähestyessä ensimmäistä estettä Se ylittyi mukavan tuntuisesti. Seuraavaksi edessämme oli pystystä ja okserista koottu sarja. Olin ratsastanut Pondin omistajan ohjauksessa jo tällä hevosella, ja tiesin että sen pitäisi hypätä sarja puolta askelta aiemmin kuin yksittäinen este, jotta se mahtuisi toimimaan kahden esteen välissä. Pondin heikkous on aivan järjetön kömpelyys yhdistettynä suureen kokoon, ja vielä kun kuskina olin minä, niin tarvitsimme todella tilaa. Puolentoista metrin korkuisilla esteillä sellainen keinottelu ei olisi kai onnistunut, mutta pikkuesteillä se oli vielä helppoa. Vaikka Pond hyppäsi omituisen laakean loikan ja laskeutui hyvin lähelle ensimmäistä estettä, sillä tuntui olevan liian vähän tilaa. Meidät pelasti tämän tuntiratsun ammattihyppääjätausta. Se ponnisti okserille huonosta paikasta, mutta irtosi maasta melkein pystysuorasti eteenpäin ja pääsi toiselle puolelle. Minun pitäisi kyllä tehdä sen kanssa kaiken maailman harjoituksia temmosta ja askelpituudesta, koska vaikka Pondin koko ja kömpelyys eivät olleet korjattavissa, ne olivat kompensoitavissa.

Nolon hypyn jälkeen jatkoimme ristikolle, joka korvasi ravipuomit. Liian isolla hypyllä yli mentiin, niin kuin seuraavakin ristikko, mutta kunniaksemme on sanottava, että ponnistuspaikka oli oikea, alastulokin nätti - ja minulla oli ihanaa hypätessäni surkeasti ihan oikealla kilpahevosella. Sitten rataamme kuului pysähdys, jonka aikana oli hyvä hinkata kutiavia silmiä, ja sitten laukkasimme Pondimaisen laiskan kaarteen kohti viimeistä hyppyä.

Valmennuksen lopussa rata oli kaikkein mukavin mennä. Ensimmäiset esteet menivät hyvin ja rennosti, mutta pystyn ja okserin sarja meni taas ihan samalla tavalla pieleen, vaikka puomit eivät kolisseetkaan. Niiden jälkeen yksittäinen pysty meni siihen nähden liian vauhdikkaasti, ettemme olleet vain yksin kotona höntsäämässä. Suoralle asetelluista esteistä ensimmäinen oli aika nappisuoritus sekä minulta että hevoselta varsinkin minun nykyiseen taitotasooni nähden, mutta toisella päästin Pondin liian lähelle. Vielä kaksi ihan hyvänpuoleista, joskin aavistuksen liioiteltua hyppyä myöhemmin rata oli ohitse liian nopeasti.

Tiedänpähän ainakin, mitä pitää hioa ennen toista osakilpailua. Taputin Pondia kaulalle ja olin erittäin tyytyväinen hieman hurjasteltuun rataamme. Olinhan täällä vain verestämässä kilpailumuistojani hyvällä lainahevosella, ja se tavoite ainakin oli saavutettu jo nyt.

Paras päivä ikinä!

"Tää on oikeesti paras päivä ikinä!!"

Pond laukkasi ympäri maneesia, enkä edes muista koska minulla oli viimeksi ollut niin hirvittävän kivaa. Edes Keitaron minuun luomat Vakavat Katseet ^TM eivät haitanneet. Hän kuvitteli päässeensä Treenaamaan Vakavasti ^TM kanssani nyt, kun kerrankin meillä molemmilla oli kisat tiedossa. Sen sijaan hän sai vain huokailla tylsässä hallitussa laukassaan tylsällä hallitulla Cuballaan, kun minä ja Pond hyppäsimme niin antaumuksella että puomit kolisivat. Vitsit kun oli hienoa, kun ei tarvinnut aina varoa ja harkita. Pond oli nuori, suuri ja voimakas, ja minä olin taas seitsemäntoista. Ja me olimme yhtä mieltä siitä, että nyt oli tarkoitus mennä mahdollisimman lujaa.

"Siis paras päivä IKI-"
"Älä! Sä sanoit sen jo! Voitko nyt nostaa sen puomin! Pysähdy! Ja nosta se puomi!"

Keitaro, tosikko

Nauroin Keitarolle, mutta pysähdyin ja laskeuduin kuitenkin nostelemaan puomeja Pondin ohjat käsipuolessani. Kyllä minä näin, ettei hän oikeasti ollut niin kauhean vihainen. Vähän ärsyyntynyt ehkä, kun sain kerrankin koheltaa. Ja ärsyyntynytkin hän varmasti oli enimmäkseen ihan oman elämänsä kuvioista, eikä minun ratsastuksestani. Suoritin Keitarolle hovikumarruksen viittoen uudelleen kokoamieni esteiden suuntaan. Hän hengitti sisään siihen malliin, että yritti niellä olemattoman kiukkunsa ja keskittyä hyppäämään niin kuin olisi oikea kilparatsastaja. Nousin takaisin hevosen selkään, nostin laukan ja --
"Reita! Nyt ei ole sun vuoro hypätä taas!"
"En mä aikonukaan", väitin, vaikka tasan olin aikonut, ja laukkasin laajassa kaaressa kauemmas, kohti maneesin toista päätä. Sielläkin oli pari estettä, joiden puomit olin Pondin kanssa pudottanut. Voisin nostella nekin tuolle tylsimykselle. Tältäköhän Ruskasta tuntui ratsastaa minun kanssani?

Kun olin saanut aikani hurjastella - missä meni muuten aika kauan, koska tämä oli ensimmäinen kerta kymmeneen vuoteen, kun saatoin tehdä niin - oli aika hypätä oikeasti. Kun oikein yritin, kyllä Pond minut metrin esteiden yli vei. Se ei tosiaankaan ollut minun ansiotani. Vuokraheppani nyt vain oli estekonkari. Vaikka sen selkään olisi istuttanut sen Chain, kyllä se olisi metrin verran ponkinut menemään. Puomit eivät kolisseet, kun en yllyttänyt sitä menemään täysillä. Olin ihan vakavissani sitä mieltä, että se riitti. Leikkikisoistahan siinä koko Tie Tähtiin -kohelluksessa oli kyse! Viime vuonna menin herran tähden Minillä! Keitaro puolestaan pudisteli päätään siihen malliin, että pelkkä esteiden toiselle puolelle pääseminen ei tosiaankaan riittänyt. Ihme nirppanokka. Pitäisi joskus opettaa sille miten pidetään hauskaa. Kuinkahan paljon viinaa sellainen opetus vaatisi? Vai pitäisiköhän hänelle antaa ennemminkin rauhoittavia?

Ratamestari Keitaro Akiyaman suunnitteleman viiden metrinkorkuisen esteen harjoitusradan oikeasti tosissani pari kertaa suoritettuani jäin maneesin reunamille ravailemaan vielä Pondilla. Yritin pysyä pois Keitaron ja Cuban jaloista. Ilmeisesti rauhallinen syrjässä ravaaminen oli sallittua, koska puhtaan radan suorittanut Keitaro näytti taas ihan tyytyväiseltä. Hän jopa melkein hymyili, kun lopulta laukkasin vielä päättömästi ympäriinsä. Pondin kaula oli hiestä märkä. En muista koska olisin tuntenut olevani viimeksi henkisesti yhtä kaukana korjattavista kokeista ja esseistä ja oppituntien suunnittelemisesta.

"Niin easyynkö te meette?" Keitaro kysyi minulta taluttaessaan Cubaa kohti maneesin ovia.
"Hardiin", vastasin ratsastaessani perässä. Minulla ei ollut aikomustakaan kävellä loskaisessa tallipihassa. Sisäänajoin parhaillaan ihan uusia, Pondia ja kisoja varten ostettuja saappaita. Minulla ei ole kymmeneen vuoteen edes ollut saappaita!
"Joo niin varmaan", Keitaro naurahti.
"Joo joo."
"Ja Chai menee eksperttiin", hän huokaisi ja vilkaisi minua olkansa ylitse.
"Ei kun ihan oikeasti", väitin vakavana ja näin Keitaron poskista, miten hän hymyili. Nähköön sitten. Ihme apina, kun ei uskonut että minusta on hyppäämään metriä. Olisin varmaan provosoitunut sellaisesta nenäntuhauttelusta, jos minulla ei olisi ollut niin kerta kaikkiaan hauskaa. Ulos päästyämme ravasin kuitenkin Pondilla mielenosoituksellisesti Keitaron ohitse voidaksemme kävellä ensimmäisenä. Vitsit kun ei olisi ollut mitään velvoitteita, ja vitsit kun olisi ollut rajattomasti nuoria hevosia. Olisin laukannut vetisiä, läpsähteleviä polkuja pitkin metsään, enkä olisi tullut enää ikinä takaisin oikeaan elämään.

Paras päivä ikinä.

Pond ja kierot naiset

Kuinka Pond päätyi Hukkasuon Reitalle ylläpitoon. Reita kertoo.

"Mikä tämä nyt on?" kysyin Riitalta. Hän hymyili niin että kaikki hampaat näkyivät, vaikka hän harvemmin hymyili ollenkaan. Ja kyllä minä tiesin, että hänellä oli siinä Pond, mutta minkähän ihmeen syyn takia? Ja miksi se oli valmiiksi laitetun kuljetuskopin edessä suojat jaloissaan? Koppi vieläpä kiinni Riitan autossa? En kai ollut joutumassa johonkin Jumalan selän taakse kisahoitajaksi ja ratsastuskoulun oppilaiden lastenvahdiksi? Olin ajatellut, että hän oli ostanut uuden hevosen, tai aloittanut jonkin uuden projektin ja kutsunut minut siksi käymään. Jotenkin salakavalasti hän oli kohonnut valmentajastani ystäväksi. Ja perseellepotkijaksi.
"Hyvää syntymäpäivää", Riitta sanoi ja kaivoi taskuaan toisella kädellään. Aikansa kaiveltuaan hän taputti Pondia otsaan ja täräytti siihen samalla ison lahjaruusukkeen, joka pysyi paikoillaan joko kaksipuolisella teipillä tai mustalla magialla. Sitten hän ojensi pehmeäksi ja veltoksi kulunutta riimunarua minua kohti.
"Oh thank you sugar mama", sanoin niin kyynisellä äänellä kuin osasin, "mä olen aina halunnut oman ponin. Mitä mun pitää tämän eteen tehdä ja kuinka monta kertaa?"
"Ei sun nyt kovin paljoa tarvi kauhean montaa kertaa, koska tää ei oo sun oma poni", Riitta sanoi ja ravisteli riimunarua sen näköisenä, että minun olisi parasta tarttua siihen taikka muuten. Hänen tiukka ilmeensä ja  hämmentävän hyvä ryhtinsä olivat palanneet, enkä uskaltanut olla tottelematta.
"Mikäs tää on sitten?" kysyin jo ihan vakavissani riimunarua puristaen.
"Sponsorointi."
"Eli?"
"Eli mä sponsoroin sulle kilparatsun kesään asti, sä sponsoroit ihan itse sille karsinapaikan jonka mä jo sulle teiltä järjestin-"
"Mistä meiltä?"
"Hukkasuon tallilta, koita nyt keskittyä! Mä annan teille myös alennusta kun te palkkaatte mut valmentamaan sinne Huk-"
"...ai kun me palkataan..."
"Se on kuule joko minä tai Hopiavuoren Eetu, ettekä te halua Hopiavuoren Eetua!"
"Ihan sama - ei mulla ole rahaa. Eikä aikaa. Eikä - eikä kuule varsinkaan vaimon lupaa."
"On sulla. Mä puhuin Maijalle kun se toi sun tyttöä tunnille", Riitta paljasti selvästi ihan hirvittävän tyytyväisenä itseensä ja puhelahjoihinsa.
"Mitä ihmettä sä sille sanoit että se suostui?"
"Että sä oot hyvin murheellinen kun sulla ei ole hevosta, ja että jos sä edes vähäksi aikaa ottaisit tämän niin sun elämänlaatu paranis, ja sitten sä ymmärtäisit hyvällä säkällä hankkia kunnon hevosen niiden kahden tilalle ja-"
"Kuule, mä en ole mitenkään murheellinen. Ja mun synttärit on marraskuussa..."
"Olet sä. Ja mitä sä siinä vielä seisot! Häipykää mun pihasta häiritsemästä, mulla on töitä!"

Seurasin huuli pyöreänä miten Riitta käännähti kannoillaan ja lähti tallia kohti ihan käsittämättömän ripeästi. Miten sen ikäisellä ihmisellä voi olla noin paljon energiaa? Pond seurasi minua, kun kiersin Riitan auton kuskinpuoleiselle ovelle. Niin juuri. Virtalukossa oli avaimet. Ylimääräisenä vihjeenä Riitan antiikkinen navigaattori välkkyi. Päämääränä oli Hukkasuo, jonne tietenkin niin minä kuin Riittakin olisimme osanneet ilman minkään sortin opastusta. Katsoin Pondia vakavana. Pond katsoi yhtä vakavana minua. Se oli siitä omituinen hevonen, että seurasi minua rauhallisesti traileriin, vaikka olin tavannut sen vain alle kymmenisen kertaa aikaisemmin ratsastustunneilla. Ja minä olin siitä omituinen ukkeli, että lastasin vieraan hevosen vieraaseen vaunuun kun kerran käskettiin ja lähdin vieraalla autolla ajamaan tietämättä ollenkaan, mitä tästä muka voisi tulla. Ainakin olisi hevosentäyteinen kevättalvi tiedossa. Ja pääsisinhän minä oikeasti Pondista eroon vain tuomalla sen takaisin. Ja Riitan luokse oli Hukkasuon pihasta ihan ratsastusmatka.

///

Pond söi tyytyväisenä vuokrakarsinassaan iltahämärällä. Olin soittanut Maijalle ja sanonut, että olisin koko päivän tallilla. Hyväntuulinen Maija oli vastannut tietävänsä kyllä, ja siitä tiesin Riitan tosiaan saaneen hänet jotenkin vakuuttuneeksi Pondin suhteen. Kukahan minut vakuuttaisi? Pessimistinen ajatusmaailmani muistutteli minua koko ajan siitä, että tässä ei voinut käydä kauhean hyvin.

Ovi aukesi. Joku luikahti niin pienestä raosta sisään, että takki kahisi ovea vasten. Sen täytyi siis olla joko Stina, Kirstu tai Chai. Ovi sulkeutui hyvin hiljaisesti. Sen täytyi siis olla joko Kirstu tai Chai. Sweet But Psycho -kappaleen epävireinen viheltely paljasti, että tulija oli ehdottomasti Chai. Tällä kertaa kappaleen saattoi sentään tunnistaa.

"Miks Maya on-" Chai aloitti heti, mutta jättikin lauseen kesken ja siristeli silmiään. "Onkse uus iso hevonen siir-" hän aloitti uudelleen, mutta vilkaisi sitten karsinassaan torkkuvaa Lefua.
"Pond", sanoin ja osoitin hevosta. Riitta sanoi sen nimen niin kuin englanniksi kuuluisi sanoa Pond. Minä en tosiaankaan ryhtyisi sellaiseen.
"Onkse sun?"
"Ei."
"No kenen?"
"Yhden kaverin."
"Ai kiva, tuleeks tänne taas joku uus!"
"Ei. Joudut nyt tyytyyn ihan muhun vaan. Voisiksä mennä leikkimään vaikka sen Kinnasen penikan kanssa? Anna mun murjottaa rauhassa."
"Eiks se ookkaa kivaa kun saa uuden hevosen?"
"Lainaksi, poika. Toivottavasti sulla ei ole kiire keväällä, koska sä ratsastat Minillä."
"Ai oikeesti?"
"Oikeesti. Kysy Kei... Jaa. Tai ehkä sä kysyt mielummin apua joltain toiselta?"
"Sulta?"
"Joltain vielä enemmän toiselta. Semmoselta ketä sä et ärsytä hengiltä."

Kuulin miten se poika pujahti taas liian pienestä ovenraosta Minin karsinaan. Pond lappoi kitaansa uuden suullisen heiniä. Kuului rauhoittava ääni, kun sen leuat jauhoivat. Se melkein peitti sen ärsyttävän äänen, joka kuului selkäni takaa toisesta karsinasta sen pojan hengittäessä jotain hempeitä sanoja Minin korvaan. Mitä jos tässä kävisi taas niin kuin Aurelian kanssa ja rakastuisin hevoseen, joka ei ollut minun?

///

Maija oli hyvällä tuulella kotona. Ruska nukkui jo.
"Missä on ekat kisat?" Maija kysyi. Hän kyllä tiesi minut ja pikkutarkkuuteni.
"Katotaas", haukottelin ja avasin puhelimen muistion ennen kuin sain edes takin pois päältäni. "Viikon päästä. Kotona." Luettelin myös kaikki muut kisat: sen jälkeen lisää estehyppelyä Daelwynin tarinakisoissa. Ja ohjelmassa oli myös KERJ-Cupin tarinaluokan häviäminen helmikuun viimeisenä päivänä, kiitos Riitan kyseenalaisten suhteiden ja laajan hevosmiesverkoston. Kyllä meillä ohjelmaa oli.
"Kauan sä nyt oot oikeasti suunnitellu tätä Riitan kanssa?" kysyin häneltä sitten, kun hän vieläkin hymyili.
"Siitä päivästä lähtien kun sä ratsastit Mayalla ja tulit kotia sen näkösenä kun uskoon tulleet pakkaa olla. Mutta kai sä tiedät ettet sä voi kolmea hevosta pysyvästi pitää?"
"Tiedän. Mutta tää riittääkin mulle."
"Hyvä. Laita keittoo mikroon."

Mikael menee Pondilla valmennuksen

Kari Nokkonen piti valmennusviikonlopun Helmen tallilla, ja Mikael lähti sinne Pondin kanssa hioakseen taitojaan hevostaan Apassia varten.

Mikael

Mikael kertoo (kirj. Oresama):
Kun Nokkosen Kari pitää valmennuksen, niin sinnehän on mentävä: enhän minä niin hullu ole että päästäisin sellaisen tilaisuuden käsistäni! Harmi vain, että hevoseni Apassi ei oikein ole ainakaan vielä sentasoinen, että sen kanssa kannattaisi ajella yhtään kenenkään valmennukseen. Soittelin siis hevostuttuni läpi toivoen löytäväni jostain kivan hepan, jonka kanssa voisin hioa edes omia taitojani Apassia varten. Muutaman mutkan kautta päädyin soittamaan erään ratsastuskoulun eläköityneelle Riitta-omistajalle, jota en ennalta tuntenut kuin nimestä. Kerroin kuulleeni mutkien kautta Pondista, ja pyysin sitä lainaan. Rasittuneen kuuloinen Riitta lupasi hevosensa heti minulle.
"Kunhan viet sen pois tosta jaloista pyörimästä", hän taisi huokaista.

Niin minä ja Pond osallistuimme yhdessä valmennukseen, ja voin kertoa, ettei se hirveän hyvin mennyt! Se Pondhan oli laiska ja puuhevosmainen tamma! Vaikka kuinka yritin, en saanut sitä ratsastettua muotoon. Kaikki oli ihan hirveän vaikeaa. Se heräsi eloon vasta siinä vaiheessa, kun teimme ratsastuskoulumaisia raviharjoituksia, joissa tuli vuoroin ravata, vuoroin pysähtyä ja vuoroin peruuttaa.

Laukkasiirtymistä sain sentään jotain irti, vaikka eivät nekään häävisti menneet. Tai siis lähinnä taisin saada ideoita Apassin treenaamiseen. Kyllä minä huomasin miten tämä Pond yritti kiltisti parhaansa, mutta minun toistaitoisuuteni ja sen ratsastuskouluhevosmaisuus näkyi kyllä kauas.

Valmennuksesta oli kuitenkin suuri hyöty. Vein ratsastuskoulun Riitalle takaisinpäin paitsi Pondin, myös Nokkosen Karin vinkit sen eteenpäinviemiseen. Pondin hoitaja taisi innostua niistä enemmän kuin Riitta. Hän oli kuulemma epäillyt, että hänessä on jokin vika, kun hän ei saa Pondia edes peräänantoon. Sanoin, että sitten minussa on se sama vika. Apassille vein kotiin puolestaan ripakopallisen treeni-ideoita, joista olisin maksanut mielelläni vaikka enemmän kuin yhden valmennuksen ilmoittautumismaksun.

Kiitti Kari.


Allaoleva kertomus ja kommentti valmennuksesta © VRL-14761
Kouluvalmennusryhmän ainoan orin pään pyörälle saanut holskitamma Pond tallasi rauhallisesti kaviourassa. Ruunikkoa neitiä ei uusi maneesi ja tuntemattomat ratsukot stressanneet, vaan Pond eteni varmoin, kuitenkin hitain ja jokseenkin laahustavin askelin eteenpäin. Tamman selässä istuvalle Mikaelille asiasta mainitessani ratsastaja pyrki laittamaan ratsuunsa lisää liikettä. Pond ei näyttänyt kuitenkaan pitkäksi aikaa työntekoon heräilevän, joten Mikael sai aloittaa tammansa kanssa ravityöskentelyn hieman muuta ryhmää aiemmin. Tamma lähti kuuliaisesti liikkeelle, tosin Mikael kevensi tamman ravia aivan liikaa eteenpäin. Niinpä pyysin ratsukkoa liikkumaan reippaammin ja Mikaelin keventävän vain sitä liikettä mitä tammasta todella irtoaa. Kun ratsastaja lopetti ylikeventämisen alkoi Pond jälleen hidastella, niinpä Mikael sai patistella ratsunsa hereille ja kavioihin lisää liikettä. Lopulta aloittaessamme peruutus-ravi-pysähdys-ravi tehtävän Pond heräsi työntekoon. Kenties Mikael oli tarpeeksi sinnikäs tai Pond joutui sen verran miettimään mitä ratsastaja tämän haluaa tekevän, että liikkeet saatiin hieman vaivattomammiksi. Mikaelilla oli ihailtavan pehmeä kuolaintuntuma, tosin kuolaintuntumasta huolimatta tamma ei kummoisemmin taipunut ympyröillä. Oli myös turha odotella tamman hakeutuvan automaattisesti mukavaan asentoon, vaan tamma paineli niskasuorana aina uralle päästessään. Mikaelilla oli siis kädet täynnä töitä Pondia asetellessaan ja taivutellessaan. Harjoituslaukka-ravi-keskilaukka-ravi siirtymät loivan kiemurauran mukaisesti saivat Pondin reipastumaan, ja Mikael sai tamman hieman tarkkaavaisemmaksi. Harjoituslaukassa tamma jäi hieman laahustamaan takajaloillaan, mutta keskilaukassa Mikael sai keskittyä vain oman asentonsa säilyttämiseen. Pondilla alkoi pikku hiljaa paukut loppua, olihan ryhmä jo tunteroisen verran treenaillut. Tamman uupuessa oli luvassa kuitenkin vielä kiemurauralla työskentelyä. Vastalaukassa Pond teki monta kertaa pudotuksen raville, sillä tamma ei millään tohtinut kantaa omaa etuosaansa kaarteisiin. Mikael yritti saada Pondista vielä viimeisetkin voimat ulos, ja kun kiemurauralla alettiin tekemään laukanvaihtoja aina kaarteen suuntaan reipastui tamma vielä hetkeksi. Puoliverinen teki oikein nöyrästi kaikki laukanvaihdot. Jos laukanvaihtoja olisi tehty valmennuksen alkupuolella, olisi tamma varmasti väläytellyt hieman pontevampia laukanvaihtoja. Loppuraveissa Pond oli jo aivan valmis kävelemään traileriin ja kurvailemaan kotiin, mutta sen sijaan Mikael taivutteli vielä tammaansa pehmein ottein. Maneesin keskelle pysähdyttyään Pond näytti minun silmääni siltä, että kunhan tamma pääsee viimein omaan karsinaansa on sillä päiväunien aika.

Pond on selvästi hieman kyllästynyt pyörimään maneesissa rinkiä, joten tamman kanssa voisi kokeilla taivuttelua ja treenailua maastopoluilla, pellolla tai vaikkapa järven jäällä. Ruunikko on kaikesta huolimatta rento harrastelukaveri, josta saa varmasti paljon irti jos sen kanssa vain ennättää tekemään vaihtelevaa, monipuolista treeniä. Tamman liikkeistä puuttui selvästi etuosan keveys, joten etuosaa voisi kokeilla treenata puomi- tai kavalettiharjoituksilla. Näin talvisin voi myös tehdä hankitreeniä, mikäli Pond vain rohkenee kahlaamaan lumessa. Täytyy sanoa että Mikaelilla oli kyllä lehmänhermot ja Pondin laiskottelusta huolimatta ratsastaja ei herpaantuntut vaan jatkoi aktiivista ratsastusta koko valmennuksen ajan, loppukäynteihin saakka. Pond ei automaattisesti hakeutunut peräänantoon tai edes pyöristynyt niskastaan, mutta Mikael osasi vedellä oikeista naruista ja sai Pondin kulkemaan oikein sievästi useampaankin otteeseen. Jos tamman kanssa koulukentillä halajaa starttailla, täytyy Pondin kanssa aloittaa tavoitteellinen treenaaminen ja tamman etuosaan on hankittava tavalla tai toisella hieman lisää lihasta.

​