Paras päivä ikinä!

"Tää on oikeesti paras päivä ikinä!!"

Pond laukkasi ympäri maneesia, enkä edes muista koska minulla oli viimeksi ollut niin hirvittävän kivaa. Edes Keitaron minuun luomat Vakavat Katseet ^TM eivät haitanneet. Hän kuvitteli päässeensä Treenaamaan Vakavasti ^TM kanssani nyt, kun kerrankin meillä molemmilla oli kisat tiedossa. Sen sijaan hän sai vain huokailla tylsässä hallitussa laukassaan tylsällä hallitulla Cuballaan, kun minä ja Pond hyppäsimme niin antaumuksella että puomit kolisivat. Vitsit kun oli hienoa, kun ei tarvinnut aina varoa ja harkita. Pond oli nuori, suuri ja voimakas, ja minä olin taas seitsemäntoista. Ja me olimme yhtä mieltä siitä, että nyt oli tarkoitus mennä mahdollisimman lujaa.

"Siis paras päivä IKI-"
"Älä! Sä sanoit sen jo! Voitko nyt nostaa sen puomin! Pysähdy! Ja nosta se puomi!"

Keitaro, tosikko

Nauroin Keitarolle, mutta pysähdyin ja laskeuduin kuitenkin nostelemaan puomeja Pondin ohjat käsipuolessani. Kyllä minä näin, ettei hän oikeasti ollut niin kauhean vihainen. Vähän ärsyyntynyt ehkä, kun sain kerrankin koheltaa. Ja ärsyyntynytkin hän varmasti oli enimmäkseen ihan oman elämänsä kuvioista, eikä minun ratsastuksestani. Suoritin Keitarolle hovikumarruksen viittoen uudelleen kokoamieni esteiden suuntaan. Hän hengitti sisään siihen malliin, että yritti niellä olemattoman kiukkunsa ja keskittyä hyppäämään niin kuin olisi oikea kilparatsastaja. Nousin takaisin hevosen selkään, nostin laukan ja --
"Reita! Nyt ei ole sun vuoro hypätä taas!"
"En mä aikonukaan", väitin, vaikka tasan olin aikonut, ja laukkasin laajassa kaaressa kauemmas, kohti maneesin toista päätä. Sielläkin oli pari estettä, joiden puomit olin Pondin kanssa pudottanut. Voisin nostella nekin tuolle tylsimykselle. Tältäköhän Ruskasta tuntui ratsastaa minun kanssani?

Kun olin saanut aikani hurjastella - missä meni muuten aika kauan, koska tämä oli ensimmäinen kerta kymmeneen vuoteen, kun saatoin tehdä niin - oli aika hypätä oikeasti. Kun oikein yritin, kyllä Pond minut metrin esteiden yli vei. Se ei tosiaankaan ollut minun ansiotani. Vuokraheppani nyt vain oli estekonkari. Vaikka sen selkään olisi istuttanut sen Chain, kyllä se olisi metrin verran ponkinut menemään. Puomit eivät kolisseet, kun en yllyttänyt sitä menemään täysillä. Olin ihan vakavissani sitä mieltä, että se riitti. Leikkikisoistahan siinä koko Tie Tähtiin -kohelluksessa oli kyse! Viime vuonna menin herran tähden Minillä! Keitaro puolestaan pudisteli päätään siihen malliin, että pelkkä esteiden toiselle puolelle pääseminen ei tosiaankaan riittänyt. Ihme nirppanokka. Pitäisi joskus opettaa sille miten pidetään hauskaa. Kuinkahan paljon viinaa sellainen opetus vaatisi? Vai pitäisiköhän hänelle antaa ennemminkin rauhoittavia?

Ratamestari Keitaro Akiyaman suunnitteleman viiden metrinkorkuisen esteen harjoitusradan oikeasti tosissani pari kertaa suoritettuani jäin maneesin reunamille ravailemaan vielä Pondilla. Yritin pysyä pois Keitaron ja Cuban jaloista. Ilmeisesti rauhallinen syrjässä ravaaminen oli sallittua, koska puhtaan radan suorittanut Keitaro näytti taas ihan tyytyväiseltä. Hän jopa melkein hymyili, kun lopulta laukkasin vielä päättömästi ympäriinsä. Pondin kaula oli hiestä märkä. En muista koska olisin tuntenut olevani viimeksi henkisesti yhtä kaukana korjattavista kokeista ja esseistä ja oppituntien suunnittelemisesta.

"Niin easyynkö te meette?" Keitaro kysyi minulta taluttaessaan Cubaa kohti maneesin ovia.
"Hardiin", vastasin ratsastaessani perässä. Minulla ei ollut aikomustakaan kävellä loskaisessa tallipihassa. Sisäänajoin parhaillaan ihan uusia, Pondia ja kisoja varten ostettuja saappaita. Minulla ei ole kymmeneen vuoteen edes ollut saappaita!
"Joo niin varmaan", Keitaro naurahti.
"Joo joo."
"Ja Chai menee eksperttiin", hän huokaisi ja vilkaisi minua olkansa ylitse.
"Ei kun ihan oikeasti", väitin vakavana ja näin Keitaron poskista, miten hän hymyili. Nähköön sitten. Ihme apina, kun ei uskonut että minusta on hyppäämään metriä. Olisin varmaan provosoitunut sellaisesta nenäntuhauttelusta, jos minulla ei olisi ollut niin kerta kaikkiaan hauskaa. Ulos päästyämme ravasin kuitenkin Pondilla mielenosoituksellisesti Keitaron ohitse voidaksemme kävellä ensimmäisenä. Vitsit kun ei olisi ollut mitään velvoitteita, ja vitsit kun olisi ollut rajattomasti nuoria hevosia. Olisin laukannut vetisiä, läpsähteleviä polkuja pitkin metsään, enkä olisi tullut enää ikinä takaisin oikeaan elämään.

Paras päivä ikinä.