En tosiaankaan muista, koska minulla olisi viimeksi ollut niin kivaa kuin ylläpitoheppani Pondin kanssa. Se ei ollut minun, enkä minä rakastanut sitä niin kuin lemmikkiä, joten saatoin ottaa sen kanssa ihan löysin rantein ja kohdella sitä harrastuskaverina kullannupun sijaan. Kymmenen vuoden tauon jälkeen kilpailin taas ihan oikealla hevosella, ja vaikka pitkä tauko kyllä näkyi, kenelläkään ei varmasti ollut sinä päivänä Hallavan Tie Tähtiin -valmennuksessa niin mukavaa kuin minulla ja Pondilla.
Aloitimme valmennuksen hyppäämällä kahta ristikkoa. Pondille ne olivat tietenkin naurettavan helppoja, koska olihan sen omistaja sanonut sen hyppäävän 150-senttisiä kivan näköisesti. Minulle se ei ollut yhtä helppoa, koska en ollut kymmeneen vuoteen hypännyt milliäkään. Yli me tietenkin pääsimme, ei ollut kyse siitä. Pikemminkin ensimmäiset hypyt menivät niin, että Pond hyppäsi ja minä matkustin sen mukana. Sentään muistin pysäyttää sen esteiden välissä, niin kuin komennettiin, vaikka eipä sekään pysähdys tainnut ihan keskelle osua.
Ristikoiden jälkeen seurasi korotettuja ravipuomeja. Taisin suhtautua niihin aika ylimielisesti helppona tehtävänä: sen kun mentäisiin vain. Kun Pondin kaviot kolahtelivat puomeihin, tajusin ettei siitä ihan niin vain mennäkään. Viimeisin kunnon ratsuni oli oma hevoseni, silloinen hoitohevoseni Maya roimasti nuorempana, ja sille tehtävä olisi ollut aivan liian helppo. Tajusin sillä hetkellä, että Pond oli kuitenkin todella paljon pitkäjalkaisempi ja luonteeltaan suurpiirteisempi kuin nuori Maya. Minun pitäisi oikeasti ratsastaa sillä ne maapuomit.
Onneksi saimme yrittää uudelleen. Lyhensin Pondin laukkaa ja sain ryhtiä siihen koko touhuun. Pond hyppäsi pienen ristikon ihan tosissaan, niin kuin se olisi jo ollut yli metrin este. Sain sen pysähtymään aika hyvin oikeaan kohtaan, joskaan en ihan tasajaloin, ja liikkeellehän se lähti aina tehokkaasti, vaikka olikin iso hevonen pienessä tilassa. Se hyppäsi ristikon taas liioitellun korkealta ja siirtyi kiltisti raviin. Minun oli lyhennettävä sen askelta, jotta se sopi paremmin maapuomien lomaan. Se on muuten helpommin sanottu kuin tehty Pondilla. Se menee luonnostaan niin askel kuin niskakin pitkänä ja löysänä.
Kun rata koottiin uudelleen, muuttuivat ristikot pystyiksi, eikä niiden välissä pysähdelty. Pondin laukka oli rentoa ja rauhallista sen lähestyessä ensimmäistä estettä Se ylittyi mukavan tuntuisesti. Seuraavaksi edessämme oli pystystä ja okserista koottu sarja. Olin ratsastanut Pondin omistajan ohjauksessa jo tällä hevosella, ja tiesin että sen pitäisi hypätä sarja puolta askelta aiemmin kuin yksittäinen este, jotta se mahtuisi toimimaan kahden esteen välissä. Pondin heikkous on aivan järjetön kömpelyys yhdistettynä suureen kokoon, ja vielä kun kuskina olin minä, niin tarvitsimme todella tilaa. Puolentoista metrin korkuisilla esteillä sellainen keinottelu ei olisi kai onnistunut, mutta pikkuesteillä se oli vielä helppoa. Vaikka Pond hyppäsi omituisen laakean loikan ja laskeutui hyvin lähelle ensimmäistä estettä, sillä tuntui olevan liian vähän tilaa. Meidät pelasti tämän tuntiratsun ammattihyppääjätausta. Se ponnisti okserille huonosta paikasta, mutta irtosi maasta melkein pystysuorasti eteenpäin ja pääsi toiselle puolelle. Minun pitäisi kyllä tehdä sen kanssa kaiken maailman harjoituksia temmosta ja askelpituudesta, koska vaikka Pondin koko ja kömpelyys eivät olleet korjattavissa, ne olivat kompensoitavissa.
Nolon hypyn jälkeen jatkoimme ristikolle, joka korvasi ravipuomit. Liian isolla hypyllä yli mentiin, niin kuin seuraavakin ristikko, mutta kunniaksemme on sanottava, että ponnistuspaikka oli oikea, alastulokin nätti - ja minulla oli ihanaa hypätessäni surkeasti ihan oikealla kilpahevosella. Sitten rataamme kuului pysähdys, jonka aikana oli hyvä hinkata kutiavia silmiä, ja sitten laukkasimme Pondimaisen laiskan kaarteen kohti viimeistä hyppyä.
Valmennuksen lopussa rata oli kaikkein mukavin mennä. Ensimmäiset esteet menivät hyvin ja rennosti, mutta pystyn ja okserin sarja meni taas ihan samalla tavalla pieleen, vaikka puomit eivät kolisseetkaan. Niiden jälkeen yksittäinen pysty meni siihen nähden liian vauhdikkaasti, ettemme olleet vain yksin kotona höntsäämässä. Suoralle asetelluista esteistä ensimmäinen oli aika nappisuoritus sekä minulta että hevoselta varsinkin minun nykyiseen taitotasooni nähden, mutta toisella päästin Pondin liian lähelle. Vielä kaksi ihan hyvänpuoleista, joskin aavistuksen liioiteltua hyppyä myöhemmin rata oli ohitse liian nopeasti.
Tiedänpähän ainakin, mitä pitää hioa ennen toista osakilpailua. Taputin Pondia kaulalle ja olin erittäin tyytyväinen hieman hurjasteltuun rataamme. Olinhan täällä vain verestämässä kilpailumuistojani hyvällä lainahevosella, ja se tavoite ainakin oli saavutettu jo nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti