"Pää kii", komensin häntä ja osoitin Pondin koulusatulaa sen merkiksi, että nyt olisi parasta ottaa siitä kiinni ja kantaa se farkku-Fordin takaluukkuun. Yleissatula oli jo siellä: käytin sitä hypätessämme, koska vierastin aina vain estesatulaa. Estesatula on niin topattu, että minä en pitkine jalkoineni saa ikinä polviani mitenkään kivasti, säädin jalustimet ihan miten tahansa. Jo Hukkasuon kisoissa olin päättänyt käyttää yleissatulaa hypätessämme ja se oli ollut ainoa toimiva ratkaisu. Nyt minä lähtisin ajamaan kohti estekisoja, enkä oikeastaan tarvitsisi koulusatulaa, mutta se voisi olla pakattuna Fordiin jo huomista varten.
Keitaro huokaisi ärtyneen näköisenä ja tarttui satulaa etu- ja takakaaresta. Hän roikotti sitä velton oloisesti sylissään. "Mä ihan vilpittömästi kyselin sun vointia", hän huomautti epäkeitaromaisen terävästi. Oli kai kyllästynyt jo tiuskimiseeni. Häipyisi varmaan kohta, kun tarpeeksi lapselliseksi heittäytyisin.
"No anteeks", sanoin sovittelevasti mutta selkä häneen päin, koska muuta en osannut, vaikka kuinka pahoillani olin. Heittelin omien hevosteni tavaroiden joukosta vielä varajalustinhihnat sun muuta krääsää Pondin kaikkien romujen joukkoon ja nostin sitten sen kahteen Ikean muovilaatikkoon pakatut romut syliini. Niin me lähdimme autoa kohti, enkä minä saanut puhuttua monikymmenkiloisen taakkani alla.
Kun Ikean laatikot ja koulusatula oli työnnetty farmari-Fordin ihanan tilavaan tavaratilaan, paiskasin takaluukun kiinni. "Nyt on kuule pakko jaksaa", mutisin Keitarolle ja survoin takaluukkua vielä käsilläni paremmin kiinni. Se ei suostunut aina toimimaan. Auto oli kuitenkin jo aika vanha. "Itse mä olen tämän kaiken lautaselleni lastannut. Sitä paitsi kivaahan tämä on..."
Keitaro taputteli takintaskujaan. Tupakka-askin löydettyään hän kaivoi yhden savukkeen huulilleen. Ojensin käteni, kun hän sytytti sitä, ja savua poispäin minusta puhaltaen hän laski tupakka-askinsa käteeni.
"Eksä lopettanukaan?" hän kysyi, kun sytytin tupakan hänen sytyttimellään ja ojensin askia takaisin.
"Älä nyt perkele sinäkin alota--"
"Älä nyt! Sä oot aivan kummallinen tänään!" Keitaro toppuutteli kämmen minua kohti nostettuna, ja minä hengitin savua oikein syvään.
"Olisit itekin", huokaisin ja kaivoin kännykän taskustani. Avasin muistion ja ojensin puhelinta kohti Keitaroa. "Kato."
Osasin ulkoa kaiken, mitä siellä luki.
Pondin aikataulu
27.2. Daelwyn ERJ 140cm x2
28.2. Auburn Estate KERJ-Cup CIC2
2.3. Seppele estevalmennus
3.3. Seppele kouluvalmennus
5.3. Auburn Estate kouluvalmennus (huom, kimppakyyti Kinnasen kans)
9.3. Saaristo estevalmennus
10.3. Saaristo kouluvalmennus
??.3. Riitan valmennukset
17.3. Seppele TT-kisat
19.3. Helmen talli, KRJ heC
"No. Et sä helpolla itseäs päästä", Keitaro kommentoi ja ojensi puhelimeni takaisin samalla kädellä, jonka sormien välissä tupakka paloi. "Etkä hevostakaan."
"Kuule, kultaseni. Kun kevät koittaa, niin mä en enää ikinä saa kilpailla. Niin nyt täytyy."
"Niin no..."
"Ei vitsi. Nyt mun pitää mennä. Mä myöhästyn!"
Astuin trailerinaisan ylitse auton toiselle puolelle. Imaisin viimeiset savut tupakasta ja istuin autoon. Käänsin avainta virtalukossa. Avasin apukuskin puoleisen ikkunan, kun Keitaro koputti siihen. Mitä se nyt halusi? Läksiäsissuudelman?
"Reita", Keitaro sanoi kummallisesti hymyillen.
"Sano vaan", kannustin hieman kärsimättömästi.
"Etkö sä oo unohtanu jotain?" hän kysyi erinomaisen hyväntuulisesti ja sillä tavalla raivostuttavan keitaromaisesti sisäänpäin hymyillen, että siinä kiireisenä ja tuskaisena minun teki mieli vähän ravistella häntä.
"No! Jos sulla on jotain mielessä, niin sano vähä äkkiä kuule! Mitä mä muka unohdin?"
"Hevosen."
Ja ai että kuinka korvistani nousi melkein savua, kun sammutin auton ja painelin vähän vinkeästi tammatalliin hakemaan sitä lainattua kilparatsuani. Heilautin vain kättäni Keitarolle, joka tuntui nauttivan olostaan. Ajomatkan aikana tunteeni viilentyivät sen verran, että perillä kisapaikalla lähetin Keitarolle kuitenkin Pondin kanssa ottamani selfien. Kirjoitin siihen jonkin hienon kommentin siitä, että täällä me nyt ollaan ja hevonenkin on mukana kiitos sun. Se oli vähän niin kuin anteeksipyyntö. Tai ainakin toivoin, että se olisi: Keitaro on varmasti jo huomannut, että paremmin minä en osaa.
 |
| Pond helmikuussa 2019, linet BH Stables /dA |
-----------
Pond osallistui kahteen 140-senttiseen ERJ:n alaiseen tarinaluokkaan Daelwynin kilpailuissa tänään. Reita ratsasti sillä, koska sitä varten Pond hänellä lainassa onkin. Riitta, Pondin omistaja ja Reitan epävirallinen valmentaja ja mentori, oli myös mukana kisareissulla. Tällä kertaa sijoituksia ei tullut. Luokassa 2 tulos oli 2/4, luokassa 3 2/3.
TULOKSET
Luokan 2 tehtävänanto:
Anteeksi mikä?!? Muut kilpailun esteet näyttävät kyllä tuiki tavallisilta rataesteiltä, mutta ensimmäisessä on jotain epäilyttävää sekä sinun että ratsusi mielestä. Sehän on piru vie rakennettu lumesta koko este ja jäädytetty sileäksi! Miten kävi, oliko lumikammotus ihan piece of cake vai tuliko niin sanotusti jäinen loppu?
Kuule. Ei se ole sille ongelma", lähiratsastuskoulun eläköitynyt opettaja ja minun satunnaisesti työskentelevä valmentajani Riitta tokaisi. Se oli tarkoitettu rauhoittavaksi äänensävyksi, mutta Riitta olikin niin tomera persoona, että se kuulosti lähinnä torulta. Myös se miten hän taputti selkääni rohkaisevasti oli samanhenkistä kuin se, miten minä hakkaan mattoja mattopiiskalla.
"En mä uskokaan, että se Pondille on mikään ongelma", sanoin lumiestettä tuijottaen ja takahampaitani kauhusta yhteen purren, "vaan mulle."
"Pöh. Kuule Reita. Pysy vaan satulassa. Kyllä mun hevonen sut sitten kuskaa esteen yli."
Olin ratsastanut Pondilla vain pari kertaa aiemmin ja silloinkin Riitan ratsastustunneilla. Se meni kuitenkin siinä uudessa paikassa ihan samalla tavalla kuin kotonaankin. Isoaskelinen ja jäykkä se oli, niin että ponnistukset osuivat lämmittelyssä melkein joka esteellä mihin sattui. Pond oli kuitenkin niin ylivertainen hyppääjä, ettei sellainen pikkuasia kuin surkea ratsastaja saanut sitä pudottamaan ainoatakaan puomia.
Onneksi se lumivalli oli varsinaisen radan ensimmäinen este. Muuten olisin jännittänyt sitä koko ajan ja pilannut koko suorituksen. Aurinko oli sillä tavalla pilvessä, että valo oli hyvin pehmeää. Vaikka yritin räpytellä silmiäni ja pudistella päätäni, en enää hahmottanut koko lumikasaa sitä lähestyessämme. Olisivat nyt vaikka kaataneet siihen jotain väriä päälle, ajattelin hätääntyen koko ajan enemmän. Vastuuttomat!
Seuraavien muutamien askeleiden aikana ehdin ajatella vaikka mitä. Paljonkohan joutuisin maksamaan Pondista Riitalle, jos se murtaisi jalkansa sillä ihan liian vaarallisella esteellä? Sattuisikohan minuun, jos putoaisin ja halvaantuisin? Pääsisiköhän sillä kielellä ohjattavalla halvaantuneiden moottoroidulla rullatuolilla koirien kanssa lenkille, vai joutuisinko antamaan koiratkin pois? Miltähän kuoleminen tuntuu?
Sitten Pond ponnisti. Se tapahtui askelta ennen kuin olin odottanut, ja sen voimakas ponnistus naskautti hampaani ikävästi yhteen ja löi ilmat pihalle keuhkoistani. Kun laskeuduimme, havaitsin puristavani satulan etukaarta. Sen takia olin siis yhä Pondin selässä. Ai vitsit, Reita, mitkä refleksit! Nyt pitäisi kyllä käydä tekemässä ennätys siihen reaktiopeliin, jossa naputellaan niitä erivärisiä nappuloita mahdollisimman nopeasti kun niihin syttyy valo!
Otin uudelleen kiinni Pondin ohjista, jotka olin näköjään pudottanut peloissani kokonaan otteestani. Kun kauhujen este oli takanapäin, nojauduin itse aavistuksen eteenpäin Pondin selässä ja pyysin lisää vauhtia. Vaikka suorituksemme ensimmäinen hyppy olikin ollut ihan kuraa, loppusta voisin oppia vielä jotain uutta. Sitä paitsi minulla oli kiire ratsastaa loppuun, jotta pääsisin valittamaan esteestä vielä ensin Riitalle ja sitten kisanjärjestäjille. Siihen pitäisi oikeasti ampua vaikka värikuulia ennen kuin kukaan muu ehtisi hyppäämään sitä!
Luokan 3 tehtävänanto:
Joko ennen tai jälkeen oman kilpasuorituksen on erinomaista aikaa käydä seikkailemassa vuorille kohoavilla maastoreiteillä. Päätit lähteä reippaasti matkaan ihan kahdestaan ratsusi kanssa, sillä millainen uuno pitää olla, ettei kartan ja opastekylttien avulla selviäisi? Lumiset vuoret kuitenkin yllättävät monella tapaa... Kerro seikkailustanne!
"Joo joo Riitta, kyllä mä pärjään."
"Reita, ihan sut tuntien, niin et sä välttämättä pärjää."
"Mulla on kännykkä."
"Niin ja sulla on mun hevonen myös! Kyllä mun pitäis lähteä mukaan!"
"Siellä on opastetaulut!"
"Mut Pond ei osaa lukea niitä, Reita! Vitsi jos sä hukkaat sen, niin se on kyllä sun viimenen tekos!"
"Mä mitää hukkaa!"
Niin me lähdimme itsevarmoina matkaan, emmekä meinanneet löytää enää takaisin. Sellaiseen hirveään eksymiseen riitti nimittäin hentoinen lumisade, vuorimaisema ja se että joku oli kääntänyt yhden ainoan opastekyltin osoittamaan kohti väärää polkua.
Kaikki alkoi niin, että käännyimme väärään suuntaan osoittavan kyltin perusteella oikealta polulta. En kauheasti pannut merkille mitään maamerkkejä, koska hermoni olivat edelleen riekaleina kilpailuiden takia. Päivänvaloa riitti hyvin, joten tutkin sen sijaan maisemia ja eläinten lumeen jättämiä jälkiä. Toivoin näkeväni jonkun elukan - pupun tai jopa peuran. Pond sen sijaan toivoi kai vain ruuan tulevan tänään etuajassa. Sitä ei olisi kiinnostanut enää kauheasti maastoilla, kun se koki jo tehneensä päivän työnsä hyppäämällä. Mutta eihän tällaista tilaisuutta vain voinut jättää käyttämättä. Oli niin hiljaistakin siellä kevyessä lumisateessa...
Lenkin piti olla lyhyt, mutta polku vain jatkui ja jatkui, ja muuttui koko ajan kapeammaksi ja vaikeammaksi. Ajattelin sen aina helpottavan pian. Seuraavan mutkan, seuraavan pusikon, seuraavan nousun jälkeen olemme perillä. Käännyimme takaisin vasta kun Pond ei olisi enää päässyt eteenpäin kuin suurin vaikeuksin. Alkoi hämärtää, mutta en vielä hätääntynyt. Emme voineet olla kauhean kaukana. Lähdimme seurailemaan omia jälkiämme, ja matka takaisinpäin sisälsi sen verran vähemmän nousuja, että olimme aika nopeita.
Jäljet loppuivat hetken kuluttua. Niihin oli satanut lunta. Risteykseen asti pääsimme suoraa tietä. Mutta kumpaan suuntaan meidän pitikään kääntyä? Olin ollut niin ajatuksissani menomatkan, että minulla ei ollut enää mitään käsitystä mistä olimme tulleet. Kaivoin siis puhelimen taskustani. Kyllä Google Mapsista jotain vihiä saisi. Pond maiskutteli kuolaintaan pää matalalla ja ohjat kaulallaan roikkuen, kun minä yritin päästä Google Mapsiin... Mutta siinä ei ollut kerta kaikkiaan minkäänlaista verkkoa. En päässyt katsomaan karttaa, en pystynyt soittamaan, enkä edes lähettämään viestiä.
Siinä vaiheessa alkoi tuntua aika kurjalta. Vaikka olen ihan aikuinen, olo oli ihan sama kuin jos eksyi lapsena äidistä vieraaseen supermarkettiin. Olin melko varma, että jäisimme siihen seisomaan, lumi peittäisi meidät, jäätyisimme kuoliaaksi ja lopulta sudet söisivät ruumiimme. Kukaan ei ikinä tietäisi, mitä meille kävi... Jopa aina rauhallinen Pond heilutteli levottomasti korviaan, kun istuin neuvottomana sen selässä.
Oli pimeää, eikä minulla ollut mitään muuta valoa kuin kehno kännykän taskulamppu. En uskaltanut valita polkua umpimähkään. Kai minä olin odottanut, että joku etsisi meidät. Sitten keksin pelastuksen. Se on Pondin maha.
"Pond", sanoin hevoselle, ja sen korvat kääntyivät heti minua kohti. "Mennään syömään, Pond! Syömään!"
Pond epäröi hetken. Ei se suunnasta ollut epävarma, vaan siitä että olinkohan minä tosissani luvatessani sille ruokaa. Sitten sen korvat ponnahtivat eteenpäin. Se kääntyi vasemmalle ja lähti puolijuoksua kohti tallipihaa ja omaa tuttua kuljetusvaunuaan, jossa se tiesi ruokansa olevan.
Kuten arvata saattaa, Riitta oli raivoissaan. Onneksi Riitta raivoaa aina kerralla kunnolla, eikä sitten enää palaa aiheeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti