Kisojen jälkeen

Vedin ensimmäisellä käteeni sattuneella harjalla Pondin tylsänväriseen kylkeen pitkiä harjanvetoja. On sanomattakin selvää, että olin erinomaisella tuulella. Vilkaisin kalterien lomasta kauempana Tashan karsinassa hevostaan hoitavaa Keitaroa samaan aikaan kuin hän sattui katsomaan minua. Suupieleni pyrkivät väkisin hymyyn, joten käänsin katseeni nopeasti hevoseen ja selkäni Keitarolle. Olin harjaavinani niin kauhean keskittyneesti.

"Kyllä sä voit olla tyytyväinen ihan reilusti, vaikka mulla olis voinu mennä paremminkin", Keitaro kuitenkin huomautti hetken kuluttua ihan tasaisella äänellä. Hän oli sittenkin ehtinyt näkemään hymyni.
"Hyvä. Koska mä oon aivan sairaan tyytyväinen", yritin myöntää ihan rauhallisella äänellä, mutta ei minun ääneni tainnut rauhallisena pysyä.
"Ai jaa? Mä luulin, että sä alkaisit nyt puhua mulle siitä miten se oli taitoa eikä tuuria", Keitaro tuhahti. Kun vilkaisin häntä, hän oli luonut katseensa siihen malliin alaspäin, että hänellä oli Tashan häntä käsissään, tai ainakin hän esitti selvittelevänsä sitä.
"Kyllähän sä nyt tiedät, että se oli oikeasti pelkkää tuuria", hymähdin ja painoin hetkeksi kasvoni Pondin poskea vasten. "Tämä on ihan ammattilainen tämä hevonen..."
"Anteeksi vaan, mutta Cuba on parempi, ja jos sä nyt et pillastu, niin mäkin oon sua parempi. Ja silti kävi näin."
"Niinku mä sanoin. Se oli tuuria. Mutta tulee uusia kilpailuita."
"Älä yritä lohduttaa mua yhtään kuule."
"En niin. Sanonpahan vaan, että ens kerralla menee hyvin. Emilia ja C.. Siis Emiliakaan ei ole siellä. Sä tarvit maisemanvaihdosta."
"Voi olla... Mutta kun sä häviät, sä et voi enää ton puheen jälkeen syyttää huonoa hevosta."
"No en. Syytän huonoa ratsastajaa. Riitta sanoi että se koulurata oli jopa multa nolo veto, ja se ilmotti meidät kahteen TT-valmennukseen... Ei yhtään jännitä mennä sinne nolaamaan itseään..."
"Miksi sä sitten kisaat koulua..?"
"Se on niin kätevästi aina samaan aikaan..."
"Ahneella on Reita paskainen loppu."
"Eikö tää tämänpäivänen kouluveto nyt ollu aika paskainen loppu jo?"
"No joo..."

Harjasin Pondin loppuun. Nyt se saisi ottaa pari päivää vähän rennommin kaiken valmentautumisen ja kilpailemisen jälkeen. Vielä ennen tätä päivää olisin vähät välittänyt sen mahdollisesta ylikunnosta ja jalkojen katkeamisesta: se oli ollut minulle vain urheiluväline. Kotikisojen esteradan jälkeen jokin oli tuntunut kuitenkin ihan erilaiselta Pondin kanssa. Tarkistin nopeasti, että Keitaro oli varmasti erittäin syventynyt hevosensa hoitamiseen ja halasin Pondia sitten nopeasti mutta tiukasti. Se ei arvostanut elettäni ollenkaan: tuskin sitä oli kauheasti halailtu, ja sellainen on hevoselle lähtökohtaisesti uhkaavaa. Se tykkäsi kuitenkin, kun syötin sille taskustani taukotuvasta pöllityn sokerinpalan.

Vaikka oli myöhä, Keitarokin ajautui kuin itsestään vielä hetkeksi taukotupaan kanssani. Roskikset pursuivat ylitse ja lattia oli kuraisempi kuin koskaan, mutta muuten siellä näytti samalta kuin tavallisinakin päivinä. Istuimme sohvalla vierekkäin juomatta kahvia. Kaivoin takkini taskusta ruusukkeen ja laskin sen keskelle pöytää. Hetken me katselimme sitä sanomatta mitään. Se oli jo ruttuinen taskussa pitämisen jäljiltä. Se oli ihan tavanomainen pikkukisoista voitettu ruusuke: ei kerrassaan minkään arvoinen. Se oli kuitenkin minun ensimmäinen ja ainoa estekisoista ikinä voittamani ruusuke. Keitaron käsi kurottui sitä kohti. Hän silitti sen suoraksi asiaankuuluvalla arvokkuudella, vaikka hänellä oli varmasti vaikka kuinka monta hienompaakin ruusuketta kotonaan.