 |
| Esteluokasta saamamme ruusuke by Equestrian Pro |
Esteet menivät sen sijaan paljon paremmin. Sijoituksemme oli 2/7, ja voin sanoa, ettei Aberash Empirelle häviäminen ollut häpeä! Se on ratsastajineen herran tähden kisannut niin kenttää kuin esteitäkin, ja on ihan ammattilainen! Niin on Pondkin, mutta minun viimeisistä kisoistani on kymmenen vuotta, ellei viime vuoden Tie Tähtiin -kisoja lasketa. Eikä voida laskea, koska hyppäsin Minillä!
Alla ovat vielä osallistumista varten kirjoitetut tarinat kisapäivistä.
-------------------------
-------------------------
HeA (hard)
Olihan se vähän naurettavaa laukata omalle tutulle maneesille niin kuin suurellekin kilpakentälle ja tervehtiä omaa tuttua Thomasia ihan kuin mitä tahansa oikeaa ja vakavasti otettavaa tuomaria. Pond pysähtyi muuten kerrankin tasajaloin, mutta minä en sitten millään osannut suhtautua kotikisoihin niin kuin oikeisiin kilpailuihin. Maneesissa oli ehkä aavistuksen enemmän väkeä kuin yleensä, mutta koska normaalisti siellä oli minun kanssani joko Chai tai Ruska kyselemässä tyhmiä, niin siellä taisi itse asiassa olla tavallista hiljempaa. Hymyilytti. En uskaltanut katsella sivuilleni. Tiesin Ruska olevan kauempana Maijan sylissä, ettei hän vain juoksisi kentälle antamaan isille viime hetken neuvoja. Jos katsoisin sinnepäin, hän vilkuttaisi koko ruumiillaan. Sitten ainakin alkaisin nauraa.
Ei jännittänyt yhtään lähteä ravailemaan kaiken maailman kiemurauria ja vaihtelemaan harjoitusravia keskiraviksi. Ne eivät tosiaankaan olleet tämän hevosen vahvuuksia. Pond tapasi kiitää niska suorana, eikä sitä silläkään kertaa minun taidoillani erityisemmin koottu kauniiseen pakettiin. Toista se olisi ollut mennä nuorella Mayalla: sen kuin laski aavistuksen ohjia ja piti pohkeilla vähän takapään vauhtia yllä, niin kas, jo oltiin ja pysyttiin peräänannossa. Mutta Pond oli toista maata. Sekin taisi vaikuttaa jännityksen puuttumiseen. Otin koulukisat lähinnä harrasteluna. Ne menivät siinä estekisojen siivellä. Ja kun nyt kerrankin oli sopiva hevonen ja kisoja lähitalleilla, niin...
Kyllä Pondin menon keskikäynniksi ja -raviksi tunnisti. Sen askel oli pitkää, ja sen omistajakin hoki ihan todenperäisesti, että tasoonsa nähden tällä hevosella on kiva ravi. Laukkavoltti sen sijaan ei ollut lähelläkään kaunista tai pyöreää, ei edes verrattuna Pondin ja minun harjoituksissa tekemiin voltteihin. Ja vastalaukka oli kauheaa, mikä oli odotettavissa. Vaikka kuinka hellästi koetin ohjista pidellä, pelkäsin Pondin koko ajan pudottavan raville vastalaukassa. Mutta pysyi se oikeassa askellajissa melkein koko ajan: suoritus jäi varmaan vain pari askelta vajaaksi. Pondin keskilaukkaan olin ihan tyytyväinen. Sen laukka ei ole ehkä näyttävintä tai mukavintakaan, mutta se ei sentään säntäillyt, vaan meni ihan hallitusti. Siitäkin huolimatta, että se oli jo oppinut, että minun kanssani sai ja piti säntäillä.
Viimeisiä laukanvaihtoja tehdessämme toivoin, että se Keitaro katselisi juuri nyt, ja vieläpä tarkasti. En minä ole jumaliste mikään turha jätkä. En kyllä mikään kilparatsastajakaan, mutta en ainakaan sellainen tumpelo kuin hän ajatteli. Keitaro taisi ihan tosissaan kuvitella, etten osannut alkeitakaan kunnolla. Näkisipä nyt. Ihme apina. Jos kaikki muut luokan osallistujat sattuisivat epäonnistumaan niin karmeasti, että kömpelöstä suorituksestamme tulisi ihan sijoitus, niin minä kyllä omistaisin sen sijoituksen sitten Keitarolle. Kehystäisin ruusukkeen taukotuvan seinälle. Kirjoittaisin siihen ruusukkeen alle kultatussilla, että rakkaudella Keitarolle, toivoo Reita ja Pond. Mutta ensin piti vielä ratsastaa rata loppuun, ja palkinnoksi olisi luvassa esteiden hyppäämistä!
Muistin tervehtiä tuomaria vielä ennen kuin lähdimme poispäin. Kävellessämme ulos en malttanut olla kumartumatta hinkkaamaan Pondin kaulaa ihan kunnolla molemmin puolin. Kyllä minä tiedän, ettei hevosen kaulalla saa maata kentältä lähtiessään, mutta ei pelkkä kaulan taputtaminen tosiaankaan kerro millekään hevoselle, kuinka hyvin se teki työnsä. Ja olihan lainaratsuni tehnyt tasoonsa ja minun tasooni nähden aika hienon vedon.
---------------------------
---------------------------
100cm (hard)
Chai oli maailman paras kioskinpitäjä. Soitin hänelle kymmentä minuuttia ennen kilpasuoritustani, että juoksuta poika sedälle äkkiä kahvia, ja ai kuinka nopeasti minulla olikaan kahvikupillinen kädessäni. Enkä joutunut edes laskeutumaan satulasta! Annoin Pondin seisoskella lämmittelyalueen reunamilla ja hörpin kahvia sen satulassa muiden lämmitellessä kuumeisesti. Olin sitä mieltä, että me olimme jo tarpeeksi vetreitä ja lämpimiä alkavaa esteluokkaa varten. Ojensin lopulta tyhjän kahvikupin Maijalle, joka piteli Ruskaa.
"Noni Pond. Mennään näyttään mallia", tokaisin leuhkasti, vaikka enhän minä niin hulluja itsestäni tietenkään luullut. Kunhan höpötin. Kyllähän kaikki sen tiesivät.
"Iskä sä näytät ihan ratsastuskilpailuratsastajalta", Ruska kimitti vielä Maijan sylistä. Hänen poskillaan oli kuivuneita kyyneleitä aiemman raivarin jäljiltä. Ruska olisi halunnut osallistua Minillä kisoihin ihan ekstempore. Olin valehdellut nopeasti, että ikäraja oli valitettavasti kymmenen vuotta, ja Ruska oli vasta viiden. Maija puolestaan oli sitä mieltä, että ihan ilman esteitäkin ratsastaminen oli itsemurha.
Vaikka olin viisivuotiaan mielestä melkein oikea kilparatsastaja, omasta mielestäni olin vain pitämässä mahdollisimman paljon hauskaa vuokrahevosellani ennen kuin sen olisi palattava kotiinsa. Nyt pojat hypättäisiin ja tunteella, ajattelin nostaessani laukan.
Pond vaati paljon tilaa lähestyessään esteitä. Aikaratsastusta se ei voittaisi kuitenkaan, joten oli parasta yrittää tehdä puhdas ja nätti rata. Se ei ollut teoriassa temppu eikä mikään, kun Pondin taso oli aikamoinen esteillä. Enkä minäkään hyppäämistä pelännyt. Ensimmäinen este oli nopeasti ylitetty. Pondin korvat ponnahtivat pystyyn ja minä unohdin saman tien kaikki ajatukseni siitä, miten isoaskelisen hevoseni jäsenet ja askeleet tuli sovitella ennen seuraavia esteitä. Annoin sen mennä, joskin ennen ponnistusta minun oli tehtävä parikin puolipidätettä. Pond tahtoi nimittäin rynnätä esteelle. Se oli sitä mieltä, että tässä maneesissa kuului hurjastella, koska sitähän me olimme näin kotioloissa tehneet tähän asti. Ottaneet kaiken ilon irti ja vähät välittäneet putoilevista puomeista ja muista elämän pikkuriikkisistä sivuseikoista.
Sarjaeste oli Pondin ongelma, niin kuin aina. Esteiden väliin olisi mahtunut kaksikin keskikokoisen ponin askelta ihan hyvin, mutta Pondin askelia siihen meni vain yksi, ja sekin hädin tuskin. Yritin yleensä taktikoida sarjaesteet ja laittaa Pondin hyppäämään ensimmäisen esteen niin etuajassa, että se putoaisi maahan mahdollisimman lähelle ensimmäistä estettä. Sillä tavalla sille jäisi enemmän tilaa esteiden väliin. En aikonut sen suuremmin lähteä työstämään tätä ongelmaa: eihän Pond minulle jäisi. Riitta, Pondin omistaja, oli kuitenkin tokaissut vain "paska taktiikka", kun olin puhunut tästä. Sen sijaan hyppäsimme ensimmäisen esteen aavistuksen verran vinosti vasemmallepäin, ja kun jo laskeutumisvaheessa ehdottelin vaimeasti oikealla ohjalla suoristautumista hevoselle, se otti laukka-askeleensa lievästi oikeallepäin. Kappas poikasta: sillä tavalla minimaalisesti siksakaten ja viistosti esteisiin nähden asettuen se mahtui aika hyvin ponnistamaan. Hieman humalaiseltahan se meidän hyppäämisemme näytti, mutta varmasti se oli Pondille kivempaa kuin ensimmäisen hypyn omituinen venyttäminen.
Vatkasin Pondin kaulaa poistuessamme radalta ihan niin kuin koulusuorituksenkin jälkeen. Painoin nenäni sen ei-minkäänpituiseen, huonokuntoiseen harjaan ja hengitin syvään sisäänpäin. Pond oli ollut minulla jotain viisi minuuttia vuokralla, ja jo nyt oli käynyt juuri se mitä pelkäsin. Toivoin, ettei se koskaan lähtisi. Vilkaisin sen jouhien seasta Maijaa, joka esti parhaansa mukaan Ruskaa juoksemasta meitä vastaan. Nyt nautittaisiin tästä keväästä ja kilpailemisesta ja surtaisiin Pondia sitten kesällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti