Pond, juokale

Chai

Chai kertoo.

Olin yrittänyt houkutella Pondia haasta vaikka kuinka kauan, mutta sillä kertaa se ei halunnut millään tulla. Enni, Tiituksen hevonen, olisi tullut kyllä, mutta Pond vain seisoi tarhaan viimeisimpänä muuttaneen, minulle tuntemattoman hevosen vierellä kauempana ja hiuski hännällään laiskasti ihan niin kuin ei olisi ymmärtänyt, että olin sitä hakemassa. Rutistin sen vihreää riimua rintaani vasten ja tunsin hätäännyksen koko ajan kasvavan rinnassani. Reita oli varta vasten sanonut, että minun  pitäisi olla valmiina. Että hänellä oli tasan kuusikymmentä minuuttia aikaa minulle, aikaa tuhlattavaksi, niin kuin hän sanoi, joten minun olisi sopivaa istua tiukasti hevosen selässä hänen tullessaan. Reita ei ollut ikinä vaarallisen oloinen, mutta... Toisaalta en ollut ikinä oikeasti suututtanut häntä... Hänellä oli sellainen ankara katsekin... Hän hymyili harvoin muutenkin...

"Ai'Pond, tuu nyt", yritin maanitella vielä epätoivoisesti käsi pitkällä, mutta Pond ei hievahtanutkaan. Olin yrittänyt jo kutsumista, lepertämistä ja jopa kissittämistä, mutta se ei aikonut tulla.

Kello tikitti... Vaikka rannekelloni ei pitänyt ääntä sen enempää kuin puhelimenikaan, olin kuulevinani sen... Mitähän Reita tekisi suuttuneena? Jos hän vain ilmoittaisi, ettei enää lainannut hevostaan minulle kilpailuihin, ja ettei aikonut enää valmentaa minua, se olisi tavallaan helpotus: pääsisimpä kauas kaikista oikeistakin ongelmistani samalla. Mutta mitä jos Reita olikin sellainen, kuin selän takana puhuttiin? Ei hän minua varmaan läpsisi, mutta entä jos Pond saisi selkään? Entä jos hän huutaisi minulle niin kovaa, että alkaisin itkeä niin kuin pikkulapsi? Tunsin jo hätäännyksen kyyneleiden kohoavan pistelevästi silmiini.

"Chai", kuului värittömän neutraalisti takaani tallilta päin ja ihokarvani nousivat saman tien pystyyn. Liian myöhäistä.
"Se ei tuu ulos khun phi anteeksi anteeksi mä yritin jo kaikkea mutta mä en saa sitä--" aloin luetella yhteen pötköön jo käännähtäessäni Reitaa kohti.

Reita hymyilee vain harvoin. Hänen tavallinen ilmeensä on läheltä katsottuna neutraalihko ja alakuloinen, vaikka ensialkuun tulkitsin sen vihaiseksi. Siltä hän näytti nytkin. Hän oli työntänyt kätensä hevosenkarvattoman villakangastakin taskuihin ja vetänyt mustan piponkin päähänsä, vaikka enää ei ollut edes lunta kuin ojan reunoilla. Hän oli seisahtunut muutaman askeleen päähän valkoisine karvakauluksisine talvilenkkareineen, joita ei ikinä käyttänyt tallilla. Hän ei tosiaankaan ollut jäämässä tuhlaamaan aikaansa kuin tunniksi minun ja Tie Tähtiin -kisojen takia tänään.

"Maanitteliksä sitä?" Reita katkaisi selitykseni.
"Joo mut en mä varmaan osannu sit ku--"
"Kyllä sä varmaan osasit. Mä kysyn vaan sen takia että mä yritän ensin kiltisti, jos sä et oo vielä yrittäny", Reita sanoi hiljaa ja yhtenäisellä sävelkorkeudella niin kuin Dahlstenin Markus konsanaan ollessaan surullinen.

Hän käveli varovaisesti aidalle viereeni, parin metrin raon päähän tietenkin, ja katsoi tarkasti ettei liannut kenkiään.
"Pond!" Reita äyskähti hakaan kaikki neljä ulkonevaa kulmahammasta paljastettuna, ja Pondin korvat käännähtivät häntä kohti niin kuin niissä olisi ollut jouset. "Tänne!"

Pond käännähti laiskasti tarhakaverinsa vierestä ja lähti lontimaan Reitaa kohti. Sen meno oli hidasta. Seurasin sitä silmät pyöreinä. Miksi se uskoi heti? Reitalle ei kuitenkaan riittänyt sellainen tottelevaisuus.
"Hopi hopi!" Reita komensi vaativasti, ja silloin Pond nosti päänsä ylös ja ravasi viimeiset muutamat askeleet.
"En mä ymmärrä miten se nyt tuli enkä mä muka saanu sitä millään", yritin mutista hädissäni puettaessani Pondille riimua vapisevin käsin.
"Sä oot niin kovin kiltti", Reita sanoi sellaisella äänellä, että se kuulosti kehulta, ja lähti kädet taskuissa tallille päin meitä odottamatta. Ilmeisesti minulla olisi vielä vähän ratsastusaikaa.

Kuinka stalkkaan IG-käyttäjää nitttchai

Se poika ei ollut lähettänyt minulle viestejä kotiin, vaikka sillä oli sen elämän toiset kisat, enkä ollut lähtenyt sen mukaan. Olin pitänyt puhelimessa äänet päällä, tarkistellut muutaman kerran WhatsAppia ja jopa koettanut kerran soittaa Maijan puhelimeen, jotta puhelimeni varmasti toimi. Mitä myöhemmäksi kello tikitti, sitä hermostuneemmaksi tulin, mutta minulla ei ollut aikomustakaan soittaa tai laittaa viestiä. Se poika luulisi muutoin pian, että jotenkin halusin olla sen kanssa tiiviimmin yhteyksissä. Silti jännitin sen puolesta.

Kello tuli seitsemän. Ruska halusi, että leikkisin hänen kanssaan barbeilla olohuoneen lattialla. Hänen barbinsa valmistautuivat sirkusesitykseen. Ruskan suosikkibarbi, jonka hän sanoi muistuttavan äitiään, oli miekannielijä ja osasi ilmeisesti myös lentää hieman. Oletin tietenkin, että minun barbini kouluttaisi hevosia, mutta Ruska ilmoitti, ettei se käy. Hevosten pitäminen sirkuksessa on eläinrääkkäystä, eikä sellaisia hänen sirkuksessaan sitten ole, ja hänen minulle ojentamansa barbi oli sitä paitsi kuulemma balleriina.

Kello tuli kahdeksan. Ei viestiä. Sirkusesitys oli ohitse. Barbit nukkuivat takan edessä vierekkäin. Vain ActionMan oli hereillä, koska se oli kuulemma sirkustirehtööri ja viimeisteli seuraavan päivän esitystä. Maija oli ojentanut Ronjankin minulle, ja hän nukkui polvitaipeessani koiran kanssa.

Kello tuli vartin ylitse. Barbit heräsivät seuraavaan päivään, ja minun omani oli vieläkin balleriina. Ehdotin, että se voisi ajaa vaikka moottoripyörällä sellaisessa pienessä häkissä, mutta Ruskalle ei käynyt, koska nurin päin käännetty sukkalaatikko oli kuulemma huono moottoripyörähäkki. Ilmoitin, että barbini menee pakolliseen sirkuskoulutukseen vähäksi aikaa ja nousin se kädessäni ja Ronja toisessa tavoittelemaan taas puhelintani. Ei viestiä.

Puolelta, kun barbit pakkasivat sirkustaan ActionManin autoon, en voinut kuin hymyillä. Osaksi se johtui siitä, kuinka ActionManin autosta tuli mieleen pellekupla, kun sinne pinottiin toistakymmentä sirkustaiteilijabarbia. Osaksi se johtui kuitenkin siitä, että tiesin tasan tarkasti, kuinka kisoissa oli käynyt. Chain oli täytynyt onnistua esteluokassaan erinomaisesti. Jos kisat olisivat menneet penkin alle, hän olisi jo ehdottomasti soittanut ja pyydellyt anteeksi aitoa itkua äänessään, ihan niin kuin olisin muka ollut vihainen, tai ihan niin kuin jotkut ratsastuskoulun kisat oikeasti olisivat niin tosi vakava juttu, että niiden takia tarvitsisi itkeä.

Ruska sanoi, ettei minua enää tarvittu barbien muuttamisessa, koska olin kuulemma pyllyousu enkä puhunut tarpeeksi barbimaisella äänellä. Siirryin siis sohvalle kera kännykän ja Ronjan -- siinä on muuten helppo vauva, ei yhtään niin kuin isosiskonsa oli -- ja tarkastin vielä viestit. Kun niitä ei ollut, alennuin huokaisten etsimään Instasta seuraajistani Chain, jota minulla ei ollut aikomustakaan seurata.

Käyttäjän nitttchai viimeisin kuva oli sokerisesta pullasta. Sitä piteli käsi, joka ei tosiaankaan ollut Chain, koska se oli paljon vaaleampi ja jonkun naisen. Kuvan alla oli teksti, että voitonpulla. Kun tekstin avasi, se jatkui, että tai no, sijoituksen pulla. Kun rullasin Chain feediä peukalolla vähän alemmas, seuraavassa kuvassa oli minun ylläpitohevoseni, minun Pondini, ruma reppana, sininen ruusuke harjassaan. Jos olisin pidellyt kahvikuppia, olisin varmasti pudottanut sen yllätyksestä, mutta Ronjaa en koskaan pitelisi niin huolettomasti.

Soitin heti sille pojalle. Se kihersi ja nauroi kuplivasti, ja minä onnittelin sitä. Se hoki, etteihän hän toki mitään osaa, mutta Pond oli ratsastuskoulun hevonen, joten se osasi kaikki. Käskin sen pitää nokkansa kiinni aina, kun sen teki mieli hokea, ettei se osaa mitään, koska kyllähän se nyt jo aika paljon osaa. Vaikka olisin minä siitä ylpeä ollut silloinkin, jos se ei olisi ikinä saanut mitään ruusukkeita, vaan olisi vieläkin itkenyt salaa Hukkasuon karsinoissa, että siitä ei tule ikinä mitään, ja se joutuu helvettiin Keitaron takia. Se oli hyvä poika. Aivan uskomattoman rasittava, mutta silti tosi hyvä poika.

TT2020: Lehtovaaran 2. osakilpailu

 Lehtovaaran TT-osakilpailuissa Chai ja Pond sijoittuivat 2/18 koulussa ja 10/14 esteillä. Tässä on Chain kertomia tarinoita päivästä.

Matkalla kilpailuun

Jesse istui vierelläni takapenkillä ja tuijotti ikkunasta ulos. Tiitus, joka ajoi, raapi niskaansa toinen käsi tiukasti ratissa. Outi vahti etupenkillä puhelimensa näytöltä Enniä ja Pondia, jotka matkustivat kuljetusautossa. Oli hiljaista, mutta ei sillä tavalla ahdistavasti, vaan rauhallisesti. Tiesin, että Tiitus ja Outi olivat jonkin verran reissanneet jo yhdessä valmennuksissa.

Käänsin katseeni ohitse vilistäviin maisemiin Jessen esimerkin mukaan. Yritin haaveilla hevosista. Joskus pienenä, kun olin katsellut ulos kesämökkimatkoilla äidin ajaessa, olin kuvitellut vierellemme juoksevia hienoja villikoiria. Olin rakastanut Hopeanuoli-sarjaa. Nyt yritin nähdä hevosia, mutta niitä ei vilistellyt puiden välissä, vaikka kuinka tahdoin. Ei siellä ollut koiriakaan.

Kaduin taas kaikkea: oli sellainen päivä. Taisin olla kirottu. Jos Jumala on kerran luonut jokaisen ihmisen, miksi hän on tehnyt minusta tällaisen? Kun Jumala etukäteen tiesi, mikä on syntiä, miksi hänen piti istuttaa sellaisia kauheita asioita minuun? Kuinka kauan minun piti vielä pyytää Häneltä apua, että olisin ehjä taas?

Taas olin tilanteessa, josta en päässyt edes pakoon. Jos olisin päässyt, olisin paennut taas. Olisin mennyt vaikka johonkin vuorille Sveitsiin, asettunut puoliksi romahtaneeseen majaan ja elänyt vailla ihmiskontakteja, jos olisin sillä päässyt Taivaaseen. Nyt olin kuitenkin autossa matkalla Tie Tähtiin -kilpailuihin, eikä minulla ollut pääsyä pois. Olin luvannut ratsastaa Reitan hevosella kilpailusarjan loppuun, eikä Reita ottaisi kuuleviin korviinsakaan Pondin siirtämistä toiselle tallille, vaikka sitten kertoisin ihan syynkin.

”Ajatuksia tulee ja menee”, Reita sanoi silloin viimeksikin, kun kerroin, miten hirvittävä ihminen minä olen. ”Sitä paitsi, sun ajatukset ei edes koske toisen ihmien satuttamista niinku mun nyt kun sä hengität taas kaiken mun hapen”, hän oli vielä äyskähtänyt, ihan niin kuin minun ajatukseni eivät olisi enemmän väärin kuin se, jos hän tosiaan ajatteli minun lyömistäni.

Puiden välissä ei juossut villihevosia, ja Outin hiljaisesta juttelusta päätellen kesyhevosilla oli kaikki hyvin hevosenkuljetusvaunussa. Räpyttelin pisteleviä silmiäni ja ajattelin, että olinpa sentään nyt kaukana kaikesta edes tämän päivän. Kukaan näistä ihmisistä ei halunnut olla minulle seurana, mutta sentään minulla oli Pond, joka tykkäsi kaikista, ja joka hyppäsi turvallisen tuntuisesti.

***
***

Lämmittelykentällä

”Nitthan Chai Paithoonbuathong!”

Minulle tuli ihan äiti mieleen, kun meidät kutsuttiin lämmittelyyn esteluokkaa varten Pondin kanssa. Kutsu tuli samalla nuotilla. Äitikin tapasi kutsua minua ihan sukunimeltä, jos oli vihainen tai tyytymätön.

Ratsastin pää pystyssä lämmittelyradalle. Hopiavuoresta oli lähtenyt kilpailuihin iso porukka, olihan meitä kaksi joukkueellista, mutta minä en tuntenut kuuluvani heidän joukkoonsa. Olimme vain minä ja Pond, kahden. Hymyilin silti ohimennen Tiitukselle. Ei ollut syytä kaataa muiden niskaan sitä, etten minä koskaan kuulunut minnekään.

Ravasin Pondilla pitkään. Huimasi, kun ajattelin, miten normaalilta se tuntui. Pondin pomppiva ravi olisi ollut minulle ylivoimaista vuosi sitten. Kaikki muukin oli minulle ylivoimaista vuosi sitten. Olin silloinkin paikassa, johon en kuulunut.

Lämmittelyradalla oli muutama este. En tarvinnut Reitaa kertomaan, milloin Pond oli tarpeeksi vetreytynyt hypätäkseen ne. Sen vain tunsi. Sen tiesi askelten joustavuudesta ja Pondin kaulan laskeutumisesta. Ohjasin sen lämmittelyestettä kohti. Ajattelin, että ottaisin vähän tuntumaa. Olin oppinut pitämään hyppäämisestä.

Pieni punainen pystyeste lähestyi. Hillitsin Pondia vähän ohjasta, jotta se lyhentäisi askeltaan ja ehtisi ottaa vielä yhden askeleen ennen estettä. Kaikki tuntui automaattiselta. Puolipidäte puolta askelta ennen ponnistusta, niin kuin robotti. Tunsin hymyilevänikin automaattisesti.

Esteen ylitse lentäessämme olin hengissä pienen hetken. Vatsassa tuntui taas samalta kuin vuoristoradassa. Hetkeksi hymyni muuttui väkisin irvistykseksi, mutta se johtui vain kovasta vauhdista ja huimasta tunteesta vatsassa. Kun Pond otti hypyn etujaloillaan vastaan ja kallisti niskaansa minua kohti pysyäkseen tasapainossa, kaikki tuntui olevan ohitse. Lämmittely ainakin alkoi olla ohitse.

”Nitthan Chai Paithoonbuathong”, sanoi kaiuttimiin jonkun miesääni sillä nuotilla, että hän oli opetellut etukäteen sanomaan minun nimeni. ”Ja Sand Pond.”
Se kuulosti minusta kovin vieraalta nimeltä, mutta annoin Pondin silti kävellä kentälle. Melkein yhtä erikoista taisi olla se, että minua tarkoittava nimi sanottiin yhdessä Reitan hevosen nimen kanssa taas. Ihan niin kuin minä olisin oikea ratsastaja.

Pond tuntui hyvältä. En ollut viimeksikään pudonnut satulasta kesken kaiken, enkä oikeastaan peöännyt sitä enää. Olin tehnyt tämän jo kerran.


***
***

Esteluokka

Yksi laaja laukkaympyrä ennen esteitä. Siitä oli tullut minulle sellainen rituaali, että en voinut enää aloittaa ilman sitä. En voinut edes harjoituksissa. Pond ei olisi sitä tarvinnut, mutta Reita oli kehottanut minua laukkaamaan aina ympyrän, jotta rauhoittuisin. Ja rauhoittumista minä toden totta kaipasin!

Jätin kaikki ikävät ajatukseni taakseni ratsastaessani estekentälle. Tunsin pelkkää kasvavaa jännitystä. Se oli samanlaista kuin ennen kuin teatterin esirippu nousi. Se oli kamalaa, ja samaan aikaan se oli ihanaa. Se esti minua toimimasta normaalisti, mutta samalla se antoi minulle käsittämättömän paljon uutta energiaa tehdä uusia, luovia ratkaisuja.

”Jännittää, jännittää, jännittää”, hoin samaa mantraa jokaisella Pondin askeleella, kuin mitä olin aina melkein äänettömästi hokenut hyppiessäni paikoillani ja ottaessani viimeisiä kierroksia teatterin lavalla esiripun takana. Kaipasin Markusta, minun Markustani, joka tarttui aina silloin olkapäihini, hymyili minulle hämmentävän suoralla hammasrivistöllän ja kumartui sitten kuiskaamaan:
”hyvä, niin pitääkin!”

Markuksen kuiskauksen jälkeen jännitys ei koskaan laantunut, mutta jo ennen kuin esirippu aukeni, minulla oli vain kerta kaikkiaan hauskaa. Tunsin saman olin nytkin. Se kupli rinnassa, hartioissa ja ylävatsassakin, kun este lähestyi. Lapsena tuntui samalta, kun äidin mies, Jari, oli leikkinyt ja juossut minun kanssani pihalla, tai vienyt minua uimaan kesällä Kuusijärvelle.

Pond hyppäsi kuin itsestään. Tiesin, että este meni hyvin. Yritin olla innostumatta liikaa, vaikka Pond tuskin innostuisi. Se oli vanha ratsastuskoulun hevonen, tasainen kuin mikä! Minä sen sijaan voisin ihan helposti pilata kaiken, jos innostuisin liikaa, sillä en osaa tehdä mitään oikein.

Toinen este lähestyi. Pond hyppäsi taas niin kuin pikku enkelihevonen — vaikka sitä ei enkelihevoseksi saanutkaan koskaan sanoa, tai Reita meni tosi vakavaksi. Ponnistus oli vähän kaukaa, mutta mitä siitä: olisin tarkempi ja parempi kuski seuraavalla esteellä. Ei saanut jäädä vanhoja murehtimaan, minulle sanottiin usein. Tai siis Reita ja Markus tapasivat sanoa.

Mutta entä jos tulevaisuus huoletti? Ohjasin Pondin itsevarmana kohti kolmatta estettä, mutta lähestymiskulma oli surkea. Ja minä, maailman huonoin ratsastaja, huomasin sen kun oli ollut jo kauan lliian myöhäistä.


***
***

Koululuokka

Ei se ollut minun vahvuuteni, se kouluratsastus. Reita oli kuitenkin ollut sitä mieltä, että samalla sitä osallistuisin molempiin lajeihin, kun samalla ilmoittautumismaksulla pääsi, niin voisin katsoa sen ilmaiseksi kokemuksen kartuttamiseksi. Kuulemma kouluratsastus ei ollut Pondinkaan juttu.

Lehtovaaran
ruusuke

Kun ratsastin kilpakentälle, yritin pitää hymyn kasvoillani ja mielessäni Reitan sanat siitä, että Pond oli haastava kouluratsu taitavammillekin kuin minä. Reita sanoi sen olevan jäykkä pötkylä, ja olevansa pahoillaan, ettei se pystynyt parempaan. Tosiasiahan oli, että minä tässä en pystynyt. Kyllä Reita sen näytti saavan taipumaan paremmin, vaikka mitä minä mistään edes ymmärsin.

Pysäytin Pondin keskelle kenttää ja tervehdin tuomaria.
”Se on helppoo sulle, poka”, kuulin silloin Reitan äänen korvissani. Ajatus siitä kommentista hymyilyttikin minua ihan aidosti. Reitaa ärsytti, kun hänen sanojensa mukaan virnistelin. Olin joskus kysynyt, ärsyttikö todella. Kuulemma ei. Rehellisyyden puuskassaan hän oli myöntänyt olevansa vain kateellinen.

Jatkoin kootussa ravissa ja käännyin vasemmalle. vaikka kouluradalla ei ollut mitään niin huimaa kuin esteradalla oli, nimittäin esteitä ja kovaa vauhtia, koulurata ahdisti minua silti enemmän. Esteradalla pystyi aina päättelemään, minkä esteen piti hypätä seuraavaksi. Kouluohjelma piti oikeasti muistaa ilman vihjeitää, ja sekös oli jännittyneenä erityisen rankkaa. Vaikka kyllä minä sen muistin, että seuraavaksi tuli avotaivutuksia! Vaan mitä ihmettä tuli sen jälkeen!

”Puoliympyröitä”, kuulin Reitan äänellä ja melkein näin hänet keskellä kenttää heittelemässä piiskaa ilmaan, mitä hän tapasi tehdä. ”Kato: kun sä joudut raukka Pondilla mennä, niin avotaivutus menee vaan puoliks oikein. Sitte jatkat vaan puoliskoilla. Puoliympyrää tohon vaan, pyörit tälleen samaan suuntaan ku oot menossaki, ja tadaa, toiseen suuntaan, ja sit…”

Kyllä minä taas hetken matkaa muistin: kiitos silti. Seuraavaksi mentiin erilaisia raveja, ja se oli mennyt harjoituksissa ihan kivasti, ainakin Saga Isbergin valmennuksessa kokemani valaistumisen jälkeen. Kun nyt vain jännitykseni ei pilaisi kaikkea…

”Muista pysähtyä tohon”, muistin Reitan sanoneen, ja silloin hänen ilmeestään näki, kuinka hän yritti keksiä taas uutta mahdollisimman hyödytöntä muistisääntöä. ”Sä muistat sen siitä, että siinä on C-kirjain, ja sitä ei oo sanoissa ’muista nyt ääliö pysähtyä tohon’.”

Neljä sekuntia siinä piti olla ja sitten jatkaa. Yritin olla nauramatta ja varsinkin ajattelematta suunnanmuutokseen liittyvää muistisääntöä. Kyllä minä radan osasin, kun tällä tavalla rentouduin. Se oli sitten eri asia, kuinka hirveästi meillä taas menisi.

Pyöreä Pond (estemietteitä ja treeniä)

”Ai sinulla on täällä kesken…”

Hidastin Pondin käyntiin ennen kuin uskalsin kääntää katseeni sivuun. Maneesin ovelta tulvi valoa, ja siinä valossa seisoi Marshall, vakavana niin kuin aina, hevosensa käsipuolessaan. Tartuin oikealla kädelläni satulaan ja huomasin nostavani vasemman kämmenen pystysuorana suurin piirtein nenäni korkeudelle kömpelöön yksikätseen waihin ennen kuin ehdin estää itseäni olemasta taas kummallinen. Jokin Marshallin olemuksessa sai minut aina hermostumaan samalla tavalla kuin äidin ollessa lähellä, ja äidin läsnäolo tarkoitti wai-tervehdyksiä, puhutteluliitteitä ja vierasta, käsittämätöntä kieltä, josta en kirjoitettuna tunnistanut edes kirjaimia.

”Eiku kyllä sä tänne mahdut, ja hei, mä voin mennä kyllä muutenki pois tieltä — kun enhän mä mitään edes osaa — kunhan vähän koitin että jos mä saisin tän meneen silleen pyöreemmin…”
Marshall hymyili ihan vähän ja nyökkäsi. Suljin suuni, käänsin katseeni eteenpäin taas ja nostin uuden laukan. En aikonut jäädä murehtimaan outouttani: Marshallin täytyi tietää jo muutenkin, että minussa oli jotain vikaa.

Kun käänsin Pondin pääty-ympyrälle, tunsin istuvani sen satulassa niin kuin minut olisi liimattu siihen. Ajattelin esteratsastusta, joka tuntui minusta vuoristoradalta. Joskus laukkaaminenkin oli tuntunut. Jos tunsin olevani nyt jo koukussa siihen huimaan tunteeseen, jota olin pelännyt, tarvitsisinko tulevaisuudessa aina vain kovempia aineita — aina vain korkeampia esteitä? Entä sitten, jos joskus osallistuisin Tie Tähtiin -kilpailuissa expert-luokkaan? Mitä sen jälkeen oli enää olemassa? Sitäkö varten kenttäratsastus oli keksitty, että joillekin ei enää riittänyt mikään?

”Chai”, Marshall sanoi viereltäni, ja vaikka hänen äänensä oli hiljainen, hätkähdin.
”Khun phi”, inahdin täsmälleen niin kuin olisin inahtanut äidillekin osoitukseksi siitä, että kuuntelin.
”Laske kädet alas. Sitten ei tarvitse kuin pidättää sitä vähän edestä, ja se on jo pyöreämpi.”

Marshall katsoi minua hieman kulmiensa alta. Hymyilin ja nyökkäsin, ja rapsutin poskeani, sillä olin taas erehtymäisilläni tekemään jonkin omituisen eleen. Kuinkahan kauan minulla menisi tottua siihen, että Marshallkaan ei turhia naureskellut, eikä vaihdellut sävelkorkeutta puhuessaan? Siihenkin oli mennyt vuosi, etten tulkinnut Reitan ilmettä enää automaattisesti vihamielisenä.

Kun laskin käteni alemmas ja pidätin Pondia edestä, se pyöristi niskaansa. Kun vielä ajoin sitä pohkeilla hieman eteenpäin, se oli pyöreä koko hevonen. Ainakin ravissa. Vielä kun saisin sen pysymään laukassakin sellaisena. Odotin, että vastakkaisessa päässä ravaava Marshall katsoi minua ja Pondia, ja nostin sitten nyrkkini ilmaan tuuletukseksi. Hän näytti peukkua, eikä tuntunut sillä hetkellä ollenkaan uhkaavalta.

Huippuvalmentaja Ruska Svartin pitämä valmennus

Chai meni huippuvalmentaja Svartin valmennu

kseen. Huippuvalmentaja Svart on melkein kuusi vuotta vanha Reitan tytär.
”Jäähylle Šaai!” Ruska karjaisi ja suoristautui.

Minua oli naurattanut, mutta se loppui heti. Kunnianarvoisa valmentaja Ruska Svart oli melkein kuusi vuotta vanha, mutta sillä tavalla keltaisten kumppariensa rapaiset kannat yhteen paukauttaessaan, koko ruotonsa suoristaessaan ja äärimmäisen käskevästi koko kädellään ilmeisesti jäähypaikkaani kohti viitaten hän oli paljon vakuuttavampi kuin mikään aikuinen ihminenkään.

”En mä edes tehny mitään”, yritin sanoa Pondin selästä, sillä vastahan men olimme Ruskan alkeisharjoituksia tosi kiltisti suorittaneet, ja olin muutenkin koettanut suhtautua kuusivuotiaan pitämään leikkivalmennukseen asiaan kuuluvalla vakavuudella.
”Kyllä sä teit!” Ruska sanoi hiljaa mutta ihan varmasti ja kuulosti sillä hetkellä täsmälleen omalta isältään. Reita puhutteli kiukkukohtauksen saavaa Ruskaa täsmälleen samalla äänensävyllä, johon ei ollut vastaan sanomista.
”Mitä muka?” kysyin kuitenkin, vaikka käänsinkin jo Pondin Ruskan osoittamaan suuntaan. Meidän oli tarkoitus viettää jäähymme ilmeisesti katsomon puolen portin edessä.
”Tiesikkö Šaai, joillekki voi tulla paha mieli näsäviisastelusta”, Ruska sanoi tiukasti, käsi edelleen ojossa, ja taisi olla ihan oikeassa.

Pond seisoi pitkin ohjin kentän laidassa, kun muut jatkoivat valmennusta ja minä suoritin katuvaisena jäähyäni. Olin irvaillut Outille ohjastuntumasta, ja samalla vähän Ruskalle tomerasta valmennuksesta. Sellainen ei erityisesti kuulunut tapoihini. Nojasin rauhallisena seisoskelevan Pondin niskaan molemmilla käsilläni selkääni venytellessäni ja ajattelin, että taisin sortua Hopiavuoressa aika usein kummallisiin ylilyönteihin. Oli rankkaa, kun ei ollut kavereita, ja näihin ihmisiin en osannut edes tutustua. Otsonmäelläkin olin viettänyt jo jonkin aikaa, Ievannevalla, Kinnasissa, mutta en silti tuntelut ketään.

”P’Šaai!” Ruska kutsui minua, kädellään taas viittoillen tietenkin, kun oli aika laukata. Se tarkoitti, että jäähyni oli ohitse. Viitottuaan hän katsahti kuitenkin hätäisen näköisenä ympärilleen ja kutsui minua uudelleen: ”Nitthan Dwngtawan Paithoonbuathong siis, saat tulla jäähyltä pois!” Ilmeisesti valmentajamme arvolle ei sopinut kutsua valmennettaviaan isoveleikseen.

Nyökkäsin vakavana Ruskan suuntaan ja kävelytin hevosen huolellisesti uralle, ettei vain tulisi taas sanomista. Sitten nostin laukan, sillä Ruska oli tarkka, että hänen alkeellisissa laukkaharjoituksissaan pitkän sivun jokainen askel otettiin laukassa. Onneksi Pond oli jo tottunut Ruskan valmennuskuvioihin ennalta.

Ruunaan Kypärä, 6. osakilpailu

Ruusukkeen teki
Lynn

Reita ja Pond sijoittuivat Ruunaan Kypärässä 2/6.

Satoi lunta. Ihmettelin, miksi. Oli kuitenkin plusasteita. Lumi ei olisi ollut tarpeellista. Maisema oli valkoinen ja pehmoinen, ihan erilainen kuin viimeksi Ruunaankoskella käydessäni. Kauniimpi. Pondin kavioista kuului kuitenkin kilpakentällä sama mossahtava ja litisevä ääni, jonka olin viimeksi

pannut merkille jo lämmittelyssä. Nyt en ollut huomannut ääntä vielä lämmittelyssä. Olin kiinnittänyt enemmän huomiota pehmoiseen maisemaan.

 Ajatus koko finaalista jännitti. Yleensä jännitys sulaa minusta silloin, kun on aika toimia, mutta ei sillä kertaa. Vaikka kuinka yritin rentoutua Pondin tasaisessa ravissa, en pystynyt. Vatsalihakseni ja hartiani olivat kireät. Hengitin kummallisesti, ihan niin kuin olisin aivan liian tiukassa kisatakissa, enkä tuntenut ollenkaan sormenpäitäni. Se ei ollut järjellistä, eikä se ollut tarpeellista. Vaikka näissä kilpailuissa oli alussa finaali-sana, ne olivat ihan niin kuin kaikki muutkin Ruunaan Kypärän kilpailut. Osallistujalistalla oli täsmälleen sama porukka. Tunsimme toisemme jo nimiltä ja naamoilta hyvin, ja tapasimme hymyillä ja nyökätä. Tänään minun hymyni oli muistuttanut kouristusta.

Annoin Pondille tilaa ulko-ohjalla, jotta se venyttäisi laukkaansa. Sille ei tarvinnut kahta kertaa mahdollisuutta suoda, vaikka jäykkä asentoni taisikin kehottaa sitä samaan aikaan liikkumaan pienemmin, tekemään vähemmän. Sen sisäpuolen korva pyörähti aina välillä osoittamaan minua kohti, ja minusta se oli kurkkua kuristavan liikuttavaa. Pond-parka yritti niin kovasti. Se paikkasi minunkin virheitäni.

Suorituksemme ei mennyt lähellekään hyvin. Ei Pondkaan ihmeisiin pysty. Kentältä päästyämme laskeuduin sen selästä ja suukotin sen omituisen löysää ja pehmeää nenänpieltä. Se reppana, suukotteluun tottumaton, hätkähti enemmän kuin olisin osannut kuvitella. Toivuttuaan se kuitenkin kääntyi minun puoleeni ja hamuili karheilla huulillaan kasvojani niin että sen viiksikarvat kutittelivat nenääni ja huuliani. Vielä enemmän kutitti sydäntäni, hartioitani ja niskaani, vaikka niihin ei kukaan koskenutkaan, ja minun oli pakko hymyillä. Satoi lunta, ja tiesin tarkalleen miksi. Hiutaleet olivat kuin konfetteja, kuin riisinjyviä tuiskutessaan kisatakilleni ja Pondin harvaharjaiseen niskaan. Tiesin silloin voittaneeni Ruunaan Kypärän pääpalkinnon. Se oli Pond, uusi elämäni hevonen. Sen omistaja, Riitta, oli tiennyt alusta asti, että se kuului minulle. Minulla oli vain mennyt niin  kauan sitoutua.

Tie Tähtiin 2020: 1. osakilpailun esteluokka

Chai ja Pond sijoittuvat Tie Tähtiin 2020 ensimmäisessä esteluokassaan 5/14.
Tässä on kisapäivän tarina. 

Jännitys on niin kuin jäävettä vatsassa. Pelkäsin, että hölskyisin ylitse jo kun nostin laukan. Jännitys kuuluu kuitenkin asiaan. Kun sydän takoo ja posket punehtuvat, on elossa. Sitä minulle aina hoettiin teatterillakin, kun jännitin jännittämistä ja kuvittelin, että oikea näyttelijä pääsee siitä joskus eroon. Minä en ainakaan ole päässyt, mutta minä en olekaan mikään oikea näyttelijä, vaan olin oikeastaan pelkkä tarjoilija. Sen sijaan opin tulemaan jännityksen kanssa toimeen. Kun kädet tärisivät, niiden piti antaa täristä, ja silti piti tehdä niin hyvä suoritus kuin osaa, oli laji mikä hyvänsä.

Pondin kanssa jännittäminen oli kuitenkin erilaista kuin teatterin esiripun takana sen nousemista odottava jännittäminen. Jo se, että se oli esteradalla yhdessä minun kanssani, auttoi. Sen tasainen liike auttoi. Se, miten se käänsi korvansa minua kohti ja luotti minuun, auttoi.

Laukkasimme yhden rauhallisen ympyrän ennen kuin käänsin Pondin kohti ensimmäistä estettä. Olin jo monesti todennut sen olevan luotettava hyppääjä ja tunsin sen liikkeitä jo sen verran, ettei ajatus itse lentämisestä saanut minua tolaltani.

Este lähestyi. Pidin huolta, että se lähestyi tasaiseen tahtiin, eikä kertarysäyksellä. Pondilla oli paha tapa kiihdyttää ja sännätä, mutta kun sen tiesi, ei ollut mitään hätää. Pond on kiltti. Tein puolipidätteen puristamalla käsiäni hieman nyrkkiin ja jännittämällä pohjelihaksiani aavistuksen. Sitten piti hypätä.

Se oli ensimmäinen kilpailuhyppyni. Se oli ihan samanlainen kuin kotonakin. Yhtä huima. Oli yhtä häikäisevä ajatus kuin aina ennenkin, että Pondin kokoinen olento ylipäätään osaa lentää, tai suostuu lentämään kun minä pyydän. Minä, joka pelkään hevosia, kovaa vauhtia ja korkeita paikkoja, en voinut kuin hymyillä. Lentäminen kutitti vatsanpohjaa, josta jäävesi oli kadonnut täsmälleen silloin, kun Pondin takajalat irtosivat kentän pinnasta. Olin niin kuin pikkupojat Linnanmäen Mustekalassa: hirvitti ja nauratti samaan aikaan, enkä olisi halunnut ollenkaan pois laitteestani.

Kun Pond laskeutui, annoin sille hieman pohkeita, sillä sen tapana oli hidastaa vauhtiaan hetkeksi esteen jälkeen. En jäänyt murehtimaan sitä, miten raskaasti olin itse istunut laskeutumisessa, tai miten olin tainnut vetää ohjista vahingossa. Minä opettelisin tosi hyväksi ratsastajaksi, ja Pond antoi paljon anteeksi.

Tie Tähtiin 2020: 1. osakilpailun koululuokka

Chai ja Pond sijoittuivat Tie Tähtiin 1. osakilpailun koululuokassa sijalle 15/18.
Tässä on kisapäivän tarina. 

WhatsApp

Chai:
Mä en tiedä miten meni
Mut arvaa
Mä muistin radan kuitenki
Ei ollu voltit pyörwurö
*pyöreitä
Mut mä tein niinku sä sanoit
Ratsastin silti ihan omaa suoritusta loppuun asti
Enkä murehtinu
Mut nyt mä murehdin
Mä jään viimeseksi
Onko se paha jäädä viimeseksi phi?
Reita?
Haloo?

Reita:
Jos sä spämmit mulle, mä laitan puhelimen äänettömälle. Mä sanoin että hätätapauksessa laita viestiä, tai jos tuntuu ettet selvii siellä.

Chai:
Nyt on hätä
*hätätapaus
Haittaako jos on viimenen?
Hä?
Ei kai sinne kutsuta mihkää palkintojenjakoon kaikkia?
Eikö niin että vaan voittajat ja sijoittuneet?

Reita:
Ei kutsuta kaikkia! Istu nyt persees päälle ja ota vaikka kahvi. Ei haittaa yhtää vaikka olisit kuinka viimenen. Tää on sun eka koulukisa.
Tai ota sittenki mehua. Älä missään tapauksessa ota kahvia.

Chai:
Musta tuntuu että mä en voi hypätä sitä esteluokkaa
En mä osaa tarpeeks
Mä näin kun kaikki muut meni, kaikki muut osaa kaikki asiat ja mä en osaaaaaaaa mitää mä en pysty!!!
Mua jännittää.
Ihan tosi kovaa
Mutta Pondi meni hyvin kummiski
Nii ja joku asia edes onnistu
Ravijutut meni silleen ihan hyvin kuitenki

Reita:
No ni kato ny.

Chai:
Arvaa, täällä on ihan tosi paljo väkee, ei varmaan ollu näin paljoo viime vuonna kun ne tuli Hukkasuolle
Mä muistaisin kyllä
Ja suurin piirtein kaikki on mun luokassa
Mut ei se mitää, onneks ei oo katsojia paljo
Kun ei ne ratsastajat ehdi vissiin kauheesti kattoa ja nauraa että mikä toiki on
Vai ehtiikö?
Eihän ehdi?
Reita?
Ehdikkö sä kattoa sillon muita?

Reita:
Mä laitan nyt puhelimen kiinni. Kukaan ei kattonu kun sä menit, eikä varsinkaan kukaan mitenkää arvostele sua. Ne on kaikki alottanu jostain, ja sä oot kuitenki menny tosi paljo. Mä en nyt vaan jaksa enää jankata sulle tätä samaa asiaa, okei? Soita Maijan puhelimeen jos sulla on oikeeta asiaa. Siis oikeesti oikeeta asiaa.

Chai:
Oke
Mut jos mä saisin semmosen ruusukkeen niin miten se haetaan?
Pitääksi sinne ratsastaa vai taluttaa?
Vai miten?
Reita?

Pond to the rescue!

Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 1
Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 2
Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 3

Chai kertoo

En ollut koskaan ennen ollut yksin maastossa hevosen kanssa. En edes taluttaen sitä, niin kuin silloin tein. Jännitti ihan hirveästi, ja kun minua jännittää, minun tekisi aina mieli hyppiä, nouseskella varpailleni ja venytellä käsiäni. Ramppikuumeessa ihan oksettaa, mutta onneksi maastoon yksin meneminen ei tuntunut ihan yhtä kauhealta.

Onneksi minulla oli kuitenkin mukanani ihan vain Pond, eikä vaikka Kein… Eikä vaikka yhden tyypin sellaista laihaa hevosta, sellaista ahaltekeä. Pond katsoi minua ihan luottavaisena, kun otin sen tarhastaan. Sidoin sen aitaan ja nostin sen kaviot yksi kerrallaan, koska Reita aina sanoo, että yhtä juttua hän ei anna anteeksi, ja se on kiven kävelyttäminen huolimattomuuden takia hevosen kavioon niin että se alkaa ontua. Mutta ei Pondin kavioissa ollut mitään, ei edes lumipaakkuja, vaikka olin varmuuden vuoksi ottanut kaviokoukunkin suulista taskuuni.

”Ole sitte kiltti mulle phi Pond”, mutisin hevoselle anelevasti, kun irrotin sen aidasta.

Alkumatkasta puristin narua tiukasti mustissa villalapasissani ja vilkuilin Pondia levottomana. Tuntui vähäsen vaikealta hengittääkin. Eniten pelkäsin kai, että se yhtäkkiä pillastuisi ja juoksisi päälleni, vaikka ei se ikinä olekaan niin tehnyt. Melkein yhtä paljon pelkäsin, että se joko liukastuisi tai pääsisi minulta karkuun. En voinut käsittää, miten niin iso eläin kuitenkin vain käveli rauhallisesti vierelläni ihan niin kuin hyvin koulutettu koira, vaikka se varmasti tiesi jo, etten minä osaa mitään.
Kun ohitimme tarhat, uskalsin suoristaa selkäni. Työnsin käteni taskuihin, koska niitä paleli lapasista huolimatta. Roikutin riimunarua käsipuolestani ihan niin kuin olin nähnyt Reitan tekevän. Pond seurasi minua pää matalalla ja katseli ympärilleen. Olisi voinut luulla, että se oli utelias uutta paikkaa kohtaan, mutta enhän minä sellaista voi tietää. Ainakin se taisi tykätä kävelystä, koska sen korvat olivat pystyssä ja se näytti silmistään sellaiselta kuin se hymyilisi.

”Kyllä sä oot ihan kiltti heppa phi Pond”, kehuin Pondia, joka pyöräytti korvansa hetkeksi minun suuntaani.
Se ei kuitenkaan vastannut mitään.
”Mutta jos mulla olis joskus oma hevonen, niin se vois olla vähä pienempi.”
Pond ei sanonut siihenkään mitään. Se vain vastasi lyhyesti katseeseeni tarpoessaan vierelläni. Päättelin, ettei se ole juttutuulella, mutta että se tykkäsi kuunnella.

Koska Pond oli selvästi kuuntelija, ja koska hiljaisuus tuntui yksinäiseltä ja oli erityisen syvää lumen takia, päätin alkaa kertoa sille tarinoita.

”Ai Pond, kuulepa tätä”, pyysin. ”Mä kerron sulle sadun ettet sä tylsisty. Se menee näin. Kauan sitten — siis niin kauan sitten että tiikerit poltti sillon vielä tupakkaa piipussa — kaukaisessa maassa — siis semmosessa missä oli aina kesä — eli prinsessa.”

Kaikki Meesangin suvun tarinat alkoivat niin. Kaukaisesta maasta, jossa oli aina kesä. Äiti kertoi ne tarinat paljon paremmin ensin minulle ja sitten pikkusiskolleni. Osasin ne suurimmaksi osaksi ulkoa. Ensimmäinen — se, jota kerroin Pondille — kertoi kaukaisen maan prinsessasta, jonka lohikäärme vei luolaansa, ja jonka oli sitten paettava sieltä niin kauas, ettei lohikäärme löytäisi häntä enää koskaan. Kun minä olin ollut pieni, viimeinen tarina oli kertonut prinsessan pojasta, jonka nimi oli Aurinko, ja joka pelasi jalkapalloa, tykkäsi uida, ja joka seikkaili suuren mustan koiran kanssa lumisessa kaupungissa nimeltään Haapajoki. Nyt, kun tarinoita kerrottiin pikkusiskolleni, ne jatkuivat vielä pidemmälle. Prinsessalla oli niissä toinenkin poika, Kyyhky, ja pikkusiskoni inhosi tätä uutta hahmoa.

Olin päässyt prinsessan tarinassa siihen vaiheeseen, kun hän alkoi juuri tulla toimeen uudessa valtakunnassaan, kun Pond yllättäen jäykistyi ja nosti päänsä ylös. Nyhdin heti kädet taskuistani, joiden suuaukot olivat ihan liian kapeat sellaiseen, ja puristin riimunarua ihan niin kuin olisin muka jaksanut pidellä Pondia, jos se päättäisi karata. Se oli pelottava pää ylhäällä seistessään, koska niin tosi suuri se oli. En olisi millään uskaltanut kääntää siitä katsettani, mutta pakkohan minun oli.
Polulla oli Flida. Sen tunsi heti, koska muita saman värisiä hevosia Hopiavuoressa ei ole. Eikä niin paksujakaan, paitsi ehkä Skotti, mutta se onkin ruskea. Flidaa nojasi kukapa muukaan kuin Noa — jolla oli — jolla ei ollut — apua — jalkaproteesiaan! En voinut estää itseäni ravistelemasta käsiäni ja sitten päätänikin niin kuin koira. Olin hinkkaavinani nenääni takin hihaan, jottei Noa näkisi kun irvistin. Minun teki mieleni vinkua ja ulista niin kuin potkittu koira, mutta tiesin, että minun oli ryhdistäydyttävä.

”Noa?”
”Chai”, Noa tervehti ja hymyili sillä väärällä tavalla, jolla Reita aina hymyili vieraille ja pikkusiskoni Yen äidille.

Yritin kysyä, mitä ihmettä oli tapahtunut, mutta en saattanut sanoa sitä ääneen. Pond kavahteli tahattomia vilunväristyksiäni, mutta en pystynyt edes säikkymään sen reaktiota. Noalla ei ole toista säärtä ollenkaan, ja se oli tarpeeksi kamala ajatus jo sinänsä. Mutta kun siinä ei ollut proteesiakaan ja housunpultin reuna lepatti tuulessa, olin varma, etten kestäisi sitä. Noa virnisti vielä menneensä ”vähä palasiks”, niin kuin tilanne ei olisi aivan uskomattoman kamala. En osannut muuta kuin tuijottaa Noaa silmiin silmät selällään ja kuvitella kerta toisensa jälkeen, miten hänen sääriluunsa oli katkaistu sahalla sairaalassa, ja millainen ääni siitä oli täytynyt kuulua, ja — ja —
Minulla ei ollut edes mukkanani kännykkää, jolla soittaa apua. Noan huulet olivat kalpeat. Oli ajatus hänen jalantyngästään mielestäni kuinka absurdi ja vatsaan sattuva tahansa, minun tulisi saada hänet pois siitä viimasta. Ja minä tiesin täsmälleen, kuinka.

”No niin”, sanoin toettuani, vaikka minua pyörrytti hieman. ”Sä meet Pondin selkään — ei mitää hätää se on tosi kiltti — se on ratsastuskoulun hevonen –”
”Mä sen selkään?”
”Joo joo, kato mä punt… Mä punttaan sua”, takeltelin ja yritin olla ajattelematta, mistä jalasta. ”Sitte me mennään, koska Pondi on ihan kiltti ja mä pidän sitä kiinni.”

Noa vaati suostuttelua. Lopulta peruutin ja asettelin Pondin hänen eteensä, koska hän ei olisi tahtonut sen selkään. Vedin syvään henkeä ja yritin olla ajattelematta katkenneita luita ja irtojalkoja, kun Noa lopulta suostui tarttumaan Pondin harjaan. Sitten minun ei tarvinnutkaan enää yrittää. Noa tuoksui keväältä, männyiltä, joutsenten paluulta ja sateelta, kaikelta hyvältä, ja sen takia minun teki äkisti mieli hukuttautua puolen kilometrin päässä minua odottavaan luomanojaan. En kuitenkaan olisi uskaltanut, koska itsemurhan tekevät ainakin joutuvat Helvettiin.

Kun Noa oli Pondin selässä, kumarruin noukkimaan Flidan riimunarua pitkään ja huolellisesti. Minusta tuntui että lumi olisi sulanut, jos olisin voinut haudata pääni siihen. Miksei Flidaa ollut voinut nojailla joku muu? Joku sellainen, jolla ei ollut tapana hymyillä itsekseen ja sormeilla ajatuksissaan poskipäitään niin, että se herätti takuulla kaikkien huomion.

”Ai’Pond!” toruin, kun Pond otti pieniä sivuaskelia. ”Mä just kehuin kuinka kiltti sä olet.”
”Se vaan hakee tasapainoa”, Noa sanoi leuka jäykkänä niin, että luomanoja vaikutti taas hyvältä vaihtoehdolta.
”Ei se sitte enää heilu kun me kävellään. Kyllä se on ihan kiltti–”
”Hei odota — mun jalka.”

Eikä! Maassa lojui lasikuitusilppua. Rintaani puristi ja ranteitani, polviani ja nilkkojani pisteli ja kuumotti, kun ajattelin, että minun pitäisi kantaa irtopaloja tallille asti. Kyllä minä tiesin, että se oli vain kasa roskaa, lasikuitua ja ruuveja ja niin edelleen, mutta silti en saanut tartutuksi siihen.

”Tai oikeestaan. Sulla on jo kumminki kaks hevosta siinä. Niin ehkä se voi odottaa tossa sivussa.”
Luojan kiitos! Hymyilin nopeasti Noalle, jolla oli ihan tahallaan siniset silmät, ja lähdin taluttamaan kahta tammaa kotiin. Olin ylpeä Pondista, joka selkeästi oli maailman paras pelastushevonen, mutta samalla kurkkuani kuristi kaikki muu — tai no, se miten Noa oli tuoksunut puna-apilalta ja pääskynlaululta. Vakuuttelin itselleni, että kyllä tästä selvittäisiin. Yhteistyöni Pondin kanssa oli määräaikaista, ja sitten en olisi enää Hopiavuoren hevostallilla harhailevine ajatuksineni. Matka tallille kesti kuitenkin ikuisesti, ja koko matkan niskaani pisteli.

Karo Helanderin kouluvalmennus Hopiavuoressa

Chai ja Pond treenasivat TT-cuppia varten kotitallilla, eikä se mennyt hirveän hyvin...

"Sä vedät sitä taas suusta. Mä sanoin, että pehmeämpi käsi."

Nipistin suuni kiinni ja annoin Pondille enemmän ohjaa sen ravatessa. Olin pahoillani, että olin niin huono ratsastaja ja se joutui kärsimään minusta. En osaa mitään. Edes ohjia en osaa pidellä. Olisin halunnut pysäyttää Pondin ja silitellä sen vähäsen sameaa kaulaa, jotta se olisi ymmärtänyt, etten minä tahallani tällainen ollut.

"Älä nyt pitkää ohjaa anna! Myötää sen liikettä siinä siirtymisessä äläkä tolleen tee."

Nielaisin. Yritin kerätä ohjia paremmin käsiini ja myödätä Pondin liikettä. Keskilaukassa sen pää nyökytteli jotenkin enemmän. Lisätty laukka, joka oli minulle uusi sana, oli rauhallisempaa. Harjoittelimme siirtymisiä ja nimen omaan siirtymän hetki tuntui vaikealta ohjilla myötäämisen näkökulmasta, koska en osannut ennakoida Pondin liikkeitä lainkaan. Valmentaja Helander sanoi, että kaikki siirtymät olivat rysähtäviä, enkä tiennyt ollenkaan, mitä se tarkoitti. Kysyäkään en uskaltanut. Sen sijaan räpyttelin silmiäni, etten vain missään tapauksessa alkaisi itkeä niin kuin pikkulapsi. Kaikilla muilla tuntui nimittäin olevan valmennuksessa ihan mukavaa.

"No joo, ei tosta nyt oikeen... Chaihan sä olit?"
"Joo."
"Vähä iloa siihen ratsastamiseen nyt. Sä näytät aiva siltä ku joku kohtelis sua väärin tai olis pakottanu sut tänne. Sun pitää saada ne siirtymät hiottua tai tosta touhusta ei tuu mitään. Tää on ihan alottelijan hommaa tämmönen. Jännitäksä jotain vai?"
"Joo."
"Mitä?"

En saanut heti vastattua mitään. Miten siihen olisi voinut vastatakaan kohteliaasti? Onneksi valmentaja Helander ei oikeastaan edes odottanut vastausta, vaan jatkoi puhumistaan. Minun pitää saada selästä asti itseeni enemmän liikettä. Minun pitää myödätä enemmän. Minun pitää saada ne siirtymät kuntoon tai mistään ei tule mitään. Minä teen aloittelijoiden virheitä.

"Turha on hevosta syyttää", Helander lopetti lopulta ohjeistuksensa minulle.

Silloin pysäytin Pondin, vaikka olin Helanderin silmien alla vieläkin, ja vaikka Marshall ja joku Jesse ja kaikki olivat paikalla. En uskaltanut enää katsoa kehenkään, vaan tuijotin Pondin niskaa, joka näytti luotettavalta ja rauhalliselta. Mitä minä valmennuksessa tein tekemässä aloittelijoiden virheitä tämän valmentaja Helanderin edessä? Poskiani pisteli ja kurkkuani kuristi.

"No?" valmentaja kysyi. Hän oli niin lähellä, että kuulin hänen takkinsa kankaan kahahduksesta miten hän siirsi ainakin toisen käden lanteilleen.
"En mä syytä hevosta", sanoin siihen.
"Hyvä", hän tokaisi, mutta ei niin  että olisi kehunut minua. "Mee sitte jatkamaan siitä."

En kehdannut olla menemättä. Vältellen katsomasta kehenkään muuhun pyysin Pondilta käyntiä ja sitten uudelleen laukkaa. Vielä parikymmentä minuuttia valmennusta, niin menisin kertomaan Reitalle, etten minä osannut mitään, tein aloittelijoiden virheitä koko ajan, enkä siksi voinut osallistua myöskään Tie Tähtiin -kilpailuun valmentautumisesta huolimatta.