Se poika ei ollut lähettänyt minulle viestejä kotiin, vaikka sillä oli sen elämän toiset kisat, enkä ollut lähtenyt sen mukaan. Olin pitänyt puhelimessa äänet päällä, tarkistellut muutaman kerran WhatsAppia ja jopa koettanut kerran soittaa Maijan puhelimeen, jotta puhelimeni varmasti toimi. Mitä myöhemmäksi kello tikitti, sitä hermostuneemmaksi tulin, mutta minulla ei ollut aikomustakaan soittaa tai laittaa viestiä. Se poika luulisi muutoin pian, että jotenkin halusin olla sen kanssa tiiviimmin yhteyksissä. Silti jännitin sen puolesta.
Kello tuli seitsemän. Ruska halusi, että leikkisin hänen kanssaan barbeilla olohuoneen lattialla. Hänen barbinsa valmistautuivat sirkusesitykseen. Ruskan suosikkibarbi, jonka hän sanoi muistuttavan äitiään, oli miekannielijä ja osasi ilmeisesti myös lentää hieman. Oletin tietenkin, että minun barbini kouluttaisi hevosia, mutta Ruska ilmoitti, ettei se käy. Hevosten pitäminen sirkuksessa on eläinrääkkäystä, eikä sellaisia hänen sirkuksessaan sitten ole, ja hänen minulle ojentamansa barbi oli sitä paitsi kuulemma balleriina.
Kello tuli kahdeksan. Ei viestiä. Sirkusesitys oli ohitse. Barbit nukkuivat takan edessä vierekkäin. Vain ActionMan oli hereillä, koska se oli kuulemma sirkustirehtööri ja viimeisteli seuraavan päivän esitystä. Maija oli ojentanut Ronjankin minulle, ja hän nukkui polvitaipeessani koiran kanssa.
Kello tuli vartin ylitse. Barbit heräsivät seuraavaan päivään, ja minun omani oli vieläkin balleriina. Ehdotin, että se voisi ajaa vaikka moottoripyörällä sellaisessa pienessä häkissä, mutta Ruskalle ei käynyt, koska nurin päin käännetty sukkalaatikko oli kuulemma huono moottoripyörähäkki. Ilmoitin, että barbini menee pakolliseen sirkuskoulutukseen vähäksi aikaa ja nousin se kädessäni ja Ronja toisessa tavoittelemaan taas puhelintani. Ei viestiä.
Puolelta, kun barbit pakkasivat sirkustaan ActionManin autoon, en voinut kuin hymyillä. Osaksi se johtui siitä, kuinka ActionManin autosta tuli mieleen pellekupla, kun sinne pinottiin toistakymmentä sirkustaiteilijabarbia. Osaksi se johtui kuitenkin siitä, että tiesin tasan tarkasti, kuinka kisoissa oli käynyt. Chain oli täytynyt onnistua esteluokassaan erinomaisesti. Jos kisat olisivat menneet penkin alle, hän olisi jo ehdottomasti soittanut ja pyydellyt anteeksi aitoa itkua äänessään, ihan niin kuin olisin muka ollut vihainen, tai ihan niin kuin jotkut ratsastuskoulun kisat oikeasti olisivat niin tosi vakava juttu, että niiden takia tarvitsisi itkeä.
Ruska sanoi, ettei minua enää tarvittu barbien muuttamisessa, koska olin kuulemma pyllyousu enkä puhunut tarpeeksi barbimaisella äänellä. Siirryin siis sohvalle kera kännykän ja Ronjan -- siinä on muuten helppo vauva, ei yhtään niin kuin isosiskonsa oli -- ja tarkastin vielä viestit. Kun niitä ei ollut, alennuin huokaisten etsimään Instasta seuraajistani Chain, jota minulla ei ollut aikomustakaan seurata.
Käyttäjän nitttchai viimeisin kuva oli sokerisesta pullasta. Sitä piteli käsi, joka ei tosiaankaan ollut Chain, koska se oli paljon vaaleampi ja jonkun naisen. Kuvan alla oli teksti, että voitonpulla. Kun tekstin avasi, se jatkui, että tai no, sijoituksen pulla. Kun rullasin Chain feediä peukalolla vähän alemmas, seuraavassa kuvassa oli minun ylläpitohevoseni, minun Pondini, ruma reppana, sininen ruusuke harjassaan. Jos olisin pidellyt kahvikuppia, olisin varmasti pudottanut sen yllätyksestä, mutta Ronjaa en koskaan pitelisi niin huolettomasti.
Soitin heti sille pojalle. Se kihersi ja nauroi kuplivasti, ja minä onnittelin sitä. Se hoki, etteihän hän toki mitään osaa, mutta Pond oli ratsastuskoulun hevonen, joten se osasi kaikki. Käskin sen pitää nokkansa kiinni aina, kun sen teki mieli hokea, ettei se osaa mitään, koska kyllähän se nyt jo aika paljon osaa. Vaikka olisin minä siitä ylpeä ollut silloinkin, jos se ei olisi ikinä saanut mitään ruusukkeita, vaan olisi vieläkin itkenyt salaa Hukkasuon karsinoissa, että siitä ei tule ikinä mitään, ja se joutuu helvettiin Keitaron takia. Se oli hyvä poika. Aivan uskomattoman rasittava, mutta silti tosi hyvä poika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti