Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 1
Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 2
Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 3
Chai kertoo
En ollut koskaan ennen ollut yksin maastossa hevosen kanssa. En edes taluttaen sitä, niin kuin silloin tein. Jännitti ihan hirveästi, ja kun minua jännittää, minun tekisi aina mieli hyppiä, nouseskella varpailleni ja venytellä käsiäni. Ramppikuumeessa ihan oksettaa, mutta onneksi maastoon yksin meneminen ei tuntunut ihan yhtä kauhealta.
Onneksi minulla oli kuitenkin mukanani ihan vain Pond, eikä vaikka Kein… Eikä vaikka yhden tyypin sellaista laihaa hevosta, sellaista ahaltekeä. Pond katsoi minua ihan luottavaisena, kun otin sen tarhastaan. Sidoin sen aitaan ja nostin sen kaviot yksi kerrallaan, koska Reita aina sanoo, että yhtä juttua hän ei anna anteeksi, ja se on kiven kävelyttäminen huolimattomuuden takia hevosen kavioon niin että se alkaa ontua. Mutta ei Pondin kavioissa ollut mitään, ei edes lumipaakkuja, vaikka olin varmuuden vuoksi ottanut kaviokoukunkin suulista taskuuni.
”Ole sitte kiltti mulle phi Pond”, mutisin hevoselle anelevasti, kun irrotin sen aidasta.
Alkumatkasta puristin narua tiukasti mustissa villalapasissani ja vilkuilin Pondia levottomana. Tuntui vähäsen vaikealta hengittääkin. Eniten pelkäsin kai, että se yhtäkkiä pillastuisi ja juoksisi päälleni, vaikka ei se ikinä olekaan niin tehnyt. Melkein yhtä paljon pelkäsin, että se joko liukastuisi tai pääsisi minulta karkuun. En voinut käsittää, miten niin iso eläin kuitenkin vain käveli rauhallisesti vierelläni ihan niin kuin hyvin koulutettu koira, vaikka se varmasti tiesi jo, etten minä osaa mitään.
Kun ohitimme tarhat, uskalsin suoristaa selkäni. Työnsin käteni taskuihin, koska niitä paleli lapasista huolimatta. Roikutin riimunarua käsipuolestani ihan niin kuin olin nähnyt Reitan tekevän. Pond seurasi minua pää matalalla ja katseli ympärilleen. Olisi voinut luulla, että se oli utelias uutta paikkaa kohtaan, mutta enhän minä sellaista voi tietää. Ainakin se taisi tykätä kävelystä, koska sen korvat olivat pystyssä ja se näytti silmistään sellaiselta kuin se hymyilisi.
”Kyllä sä oot ihan kiltti heppa phi Pond”, kehuin Pondia, joka pyöräytti korvansa hetkeksi minun suuntaani.
Se ei kuitenkaan vastannut mitään.
”Mutta jos mulla olis joskus oma hevonen, niin se vois olla vähä pienempi.”
Pond ei sanonut siihenkään mitään. Se vain vastasi lyhyesti katseeseeni tarpoessaan vierelläni. Päättelin, ettei se ole juttutuulella, mutta että se tykkäsi kuunnella.
Koska Pond oli selvästi kuuntelija, ja koska hiljaisuus tuntui yksinäiseltä ja oli erityisen syvää lumen takia, päätin alkaa kertoa sille tarinoita.
”Ai Pond, kuulepa tätä”, pyysin. ”Mä kerron sulle sadun ettet sä tylsisty. Se menee näin. Kauan sitten — siis niin kauan sitten että tiikerit poltti sillon vielä tupakkaa piipussa — kaukaisessa maassa — siis semmosessa missä oli aina kesä — eli prinsessa.”
Kaikki Meesangin suvun tarinat alkoivat niin. Kaukaisesta maasta, jossa oli aina kesä. Äiti kertoi ne tarinat paljon paremmin ensin minulle ja sitten pikkusiskolleni. Osasin ne suurimmaksi osaksi ulkoa. Ensimmäinen — se, jota kerroin Pondille — kertoi kaukaisen maan prinsessasta, jonka lohikäärme vei luolaansa, ja jonka oli sitten paettava sieltä niin kauas, ettei lohikäärme löytäisi häntä enää koskaan. Kun minä olin ollut pieni, viimeinen tarina oli kertonut prinsessan pojasta, jonka nimi oli Aurinko, ja joka pelasi jalkapalloa, tykkäsi uida, ja joka seikkaili suuren mustan koiran kanssa lumisessa kaupungissa nimeltään Haapajoki. Nyt, kun tarinoita kerrottiin pikkusiskolleni, ne jatkuivat vielä pidemmälle. Prinsessalla oli niissä toinenkin poika, Kyyhky, ja pikkusiskoni inhosi tätä uutta hahmoa.
Olin päässyt prinsessan tarinassa siihen vaiheeseen, kun hän alkoi juuri tulla toimeen uudessa valtakunnassaan, kun Pond yllättäen jäykistyi ja nosti päänsä ylös. Nyhdin heti kädet taskuistani, joiden suuaukot olivat ihan liian kapeat sellaiseen, ja puristin riimunarua ihan niin kuin olisin muka jaksanut pidellä Pondia, jos se päättäisi karata. Se oli pelottava pää ylhäällä seistessään, koska niin tosi suuri se oli. En olisi millään uskaltanut kääntää siitä katsettani, mutta pakkohan minun oli.
Polulla oli Flida. Sen tunsi heti, koska muita saman värisiä hevosia Hopiavuoressa ei ole. Eikä niin paksujakaan, paitsi ehkä Skotti, mutta se onkin ruskea. Flidaa nojasi kukapa muukaan kuin Noa — jolla oli — jolla ei ollut — apua — jalkaproteesiaan! En voinut estää itseäni ravistelemasta käsiäni ja sitten päätänikin niin kuin koira. Olin hinkkaavinani nenääni takin hihaan, jottei Noa näkisi kun irvistin. Minun teki mieleni vinkua ja ulista niin kuin potkittu koira, mutta tiesin, että minun oli ryhdistäydyttävä.
”Noa?”
”Chai”, Noa tervehti ja hymyili sillä väärällä tavalla, jolla Reita aina hymyili vieraille ja pikkusiskoni Yen äidille.
Yritin kysyä, mitä ihmettä oli tapahtunut, mutta en saattanut sanoa sitä ääneen. Pond kavahteli tahattomia vilunväristyksiäni, mutta en pystynyt edes säikkymään sen reaktiota. Noalla ei ole toista säärtä ollenkaan, ja se oli tarpeeksi kamala ajatus jo sinänsä. Mutta kun siinä ei ollut proteesiakaan ja housunpultin reuna lepatti tuulessa, olin varma, etten kestäisi sitä. Noa virnisti vielä menneensä ”vähä palasiks”, niin kuin tilanne ei olisi aivan uskomattoman kamala. En osannut muuta kuin tuijottaa Noaa silmiin silmät selällään ja kuvitella kerta toisensa jälkeen, miten hänen sääriluunsa oli katkaistu sahalla sairaalassa, ja millainen ääni siitä oli täytynyt kuulua, ja — ja —
Minulla ei ollut edes mukkanani kännykkää, jolla soittaa apua. Noan huulet olivat kalpeat. Oli ajatus hänen jalantyngästään mielestäni kuinka absurdi ja vatsaan sattuva tahansa, minun tulisi saada hänet pois siitä viimasta. Ja minä tiesin täsmälleen, kuinka.
”No niin”, sanoin toettuani, vaikka minua pyörrytti hieman. ”Sä meet Pondin selkään — ei mitää hätää se on tosi kiltti — se on ratsastuskoulun hevonen –”
”Mä sen selkään?”
”Joo joo, kato mä punt… Mä punttaan sua”, takeltelin ja yritin olla ajattelematta, mistä jalasta. ”Sitte me mennään, koska Pondi on ihan kiltti ja mä pidän sitä kiinni.”
Noa vaati suostuttelua. Lopulta peruutin ja asettelin Pondin hänen eteensä, koska hän ei olisi tahtonut sen selkään. Vedin syvään henkeä ja yritin olla ajattelematta katkenneita luita ja irtojalkoja, kun Noa lopulta suostui tarttumaan Pondin harjaan. Sitten minun ei tarvinnutkaan enää yrittää. Noa tuoksui keväältä, männyiltä, joutsenten paluulta ja sateelta, kaikelta hyvältä, ja sen takia minun teki äkisti mieli hukuttautua puolen kilometrin päässä minua odottavaan luomanojaan. En kuitenkaan olisi uskaltanut, koska itsemurhan tekevät ainakin joutuvat Helvettiin.
Kun Noa oli Pondin selässä, kumarruin noukkimaan Flidan riimunarua pitkään ja huolellisesti. Minusta tuntui että lumi olisi sulanut, jos olisin voinut haudata pääni siihen. Miksei Flidaa ollut voinut nojailla joku muu? Joku sellainen, jolla ei ollut tapana hymyillä itsekseen ja sormeilla ajatuksissaan poskipäitään niin, että se herätti takuulla kaikkien huomion.
”Ai’Pond!” toruin, kun Pond otti pieniä sivuaskelia. ”Mä just kehuin kuinka kiltti sä olet.”
”Se vaan hakee tasapainoa”, Noa sanoi leuka jäykkänä niin, että luomanoja vaikutti taas hyvältä vaihtoehdolta.
”Ei se sitte enää heilu kun me kävellään. Kyllä se on ihan kiltti–”
”Hei odota — mun jalka.”
Eikä! Maassa lojui lasikuitusilppua. Rintaani puristi ja ranteitani, polviani ja nilkkojani pisteli ja kuumotti, kun ajattelin, että minun pitäisi kantaa irtopaloja tallille asti. Kyllä minä tiesin, että se oli vain kasa roskaa, lasikuitua ja ruuveja ja niin edelleen, mutta silti en saanut tartutuksi siihen.
”Tai oikeestaan. Sulla on jo kumminki kaks hevosta siinä. Niin ehkä se voi odottaa tossa sivussa.”
Luojan kiitos! Hymyilin nopeasti Noalle, jolla oli ihan tahallaan siniset silmät, ja lähdin taluttamaan kahta tammaa kotiin. Olin ylpeä Pondista, joka selkeästi oli maailman paras pelastushevonen, mutta samalla kurkkuani kuristi kaikki muu — tai no, se miten Noa oli tuoksunut puna-apilalta ja pääskynlaululta. Vakuuttelin itselleni, että kyllä tästä selvittäisiin. Yhteistyöni Pondin kanssa oli määräaikaista, ja sitten en olisi enää Hopiavuoren hevostallilla harhailevine ajatuksineni. Matka tallille kesti kuitenkin ikuisesti, ja koko matkan niskaani pisteli.
Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 2
Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 3
Chai kertoo
En ollut koskaan ennen ollut yksin maastossa hevosen kanssa. En edes taluttaen sitä, niin kuin silloin tein. Jännitti ihan hirveästi, ja kun minua jännittää, minun tekisi aina mieli hyppiä, nouseskella varpailleni ja venytellä käsiäni. Ramppikuumeessa ihan oksettaa, mutta onneksi maastoon yksin meneminen ei tuntunut ihan yhtä kauhealta.
Onneksi minulla oli kuitenkin mukanani ihan vain Pond, eikä vaikka Kein… Eikä vaikka yhden tyypin sellaista laihaa hevosta, sellaista ahaltekeä. Pond katsoi minua ihan luottavaisena, kun otin sen tarhastaan. Sidoin sen aitaan ja nostin sen kaviot yksi kerrallaan, koska Reita aina sanoo, että yhtä juttua hän ei anna anteeksi, ja se on kiven kävelyttäminen huolimattomuuden takia hevosen kavioon niin että se alkaa ontua. Mutta ei Pondin kavioissa ollut mitään, ei edes lumipaakkuja, vaikka olin varmuuden vuoksi ottanut kaviokoukunkin suulista taskuuni.
”Ole sitte kiltti mulle phi Pond”, mutisin hevoselle anelevasti, kun irrotin sen aidasta.
Alkumatkasta puristin narua tiukasti mustissa villalapasissani ja vilkuilin Pondia levottomana. Tuntui vähäsen vaikealta hengittääkin. Eniten pelkäsin kai, että se yhtäkkiä pillastuisi ja juoksisi päälleni, vaikka ei se ikinä olekaan niin tehnyt. Melkein yhtä paljon pelkäsin, että se joko liukastuisi tai pääsisi minulta karkuun. En voinut käsittää, miten niin iso eläin kuitenkin vain käveli rauhallisesti vierelläni ihan niin kuin hyvin koulutettu koira, vaikka se varmasti tiesi jo, etten minä osaa mitään.
Kun ohitimme tarhat, uskalsin suoristaa selkäni. Työnsin käteni taskuihin, koska niitä paleli lapasista huolimatta. Roikutin riimunarua käsipuolestani ihan niin kuin olin nähnyt Reitan tekevän. Pond seurasi minua pää matalalla ja katseli ympärilleen. Olisi voinut luulla, että se oli utelias uutta paikkaa kohtaan, mutta enhän minä sellaista voi tietää. Ainakin se taisi tykätä kävelystä, koska sen korvat olivat pystyssä ja se näytti silmistään sellaiselta kuin se hymyilisi.
”Kyllä sä oot ihan kiltti heppa phi Pond”, kehuin Pondia, joka pyöräytti korvansa hetkeksi minun suuntaani.
Se ei kuitenkaan vastannut mitään.
”Mutta jos mulla olis joskus oma hevonen, niin se vois olla vähä pienempi.”
Pond ei sanonut siihenkään mitään. Se vain vastasi lyhyesti katseeseeni tarpoessaan vierelläni. Päättelin, ettei se ole juttutuulella, mutta että se tykkäsi kuunnella.
Koska Pond oli selvästi kuuntelija, ja koska hiljaisuus tuntui yksinäiseltä ja oli erityisen syvää lumen takia, päätin alkaa kertoa sille tarinoita.
”Ai Pond, kuulepa tätä”, pyysin. ”Mä kerron sulle sadun ettet sä tylsisty. Se menee näin. Kauan sitten — siis niin kauan sitten että tiikerit poltti sillon vielä tupakkaa piipussa — kaukaisessa maassa — siis semmosessa missä oli aina kesä — eli prinsessa.”
Kaikki Meesangin suvun tarinat alkoivat niin. Kaukaisesta maasta, jossa oli aina kesä. Äiti kertoi ne tarinat paljon paremmin ensin minulle ja sitten pikkusiskolleni. Osasin ne suurimmaksi osaksi ulkoa. Ensimmäinen — se, jota kerroin Pondille — kertoi kaukaisen maan prinsessasta, jonka lohikäärme vei luolaansa, ja jonka oli sitten paettava sieltä niin kauas, ettei lohikäärme löytäisi häntä enää koskaan. Kun minä olin ollut pieni, viimeinen tarina oli kertonut prinsessan pojasta, jonka nimi oli Aurinko, ja joka pelasi jalkapalloa, tykkäsi uida, ja joka seikkaili suuren mustan koiran kanssa lumisessa kaupungissa nimeltään Haapajoki. Nyt, kun tarinoita kerrottiin pikkusiskolleni, ne jatkuivat vielä pidemmälle. Prinsessalla oli niissä toinenkin poika, Kyyhky, ja pikkusiskoni inhosi tätä uutta hahmoa.
Olin päässyt prinsessan tarinassa siihen vaiheeseen, kun hän alkoi juuri tulla toimeen uudessa valtakunnassaan, kun Pond yllättäen jäykistyi ja nosti päänsä ylös. Nyhdin heti kädet taskuistani, joiden suuaukot olivat ihan liian kapeat sellaiseen, ja puristin riimunarua ihan niin kuin olisin muka jaksanut pidellä Pondia, jos se päättäisi karata. Se oli pelottava pää ylhäällä seistessään, koska niin tosi suuri se oli. En olisi millään uskaltanut kääntää siitä katsettani, mutta pakkohan minun oli.
Polulla oli Flida. Sen tunsi heti, koska muita saman värisiä hevosia Hopiavuoressa ei ole. Eikä niin paksujakaan, paitsi ehkä Skotti, mutta se onkin ruskea. Flidaa nojasi kukapa muukaan kuin Noa — jolla oli — jolla ei ollut — apua — jalkaproteesiaan! En voinut estää itseäni ravistelemasta käsiäni ja sitten päätänikin niin kuin koira. Olin hinkkaavinani nenääni takin hihaan, jottei Noa näkisi kun irvistin. Minun teki mieleni vinkua ja ulista niin kuin potkittu koira, mutta tiesin, että minun oli ryhdistäydyttävä.
”Noa?”
”Chai”, Noa tervehti ja hymyili sillä väärällä tavalla, jolla Reita aina hymyili vieraille ja pikkusiskoni Yen äidille.
Yritin kysyä, mitä ihmettä oli tapahtunut, mutta en saattanut sanoa sitä ääneen. Pond kavahteli tahattomia vilunväristyksiäni, mutta en pystynyt edes säikkymään sen reaktiota. Noalla ei ole toista säärtä ollenkaan, ja se oli tarpeeksi kamala ajatus jo sinänsä. Mutta kun siinä ei ollut proteesiakaan ja housunpultin reuna lepatti tuulessa, olin varma, etten kestäisi sitä. Noa virnisti vielä menneensä ”vähä palasiks”, niin kuin tilanne ei olisi aivan uskomattoman kamala. En osannut muuta kuin tuijottaa Noaa silmiin silmät selällään ja kuvitella kerta toisensa jälkeen, miten hänen sääriluunsa oli katkaistu sahalla sairaalassa, ja millainen ääni siitä oli täytynyt kuulua, ja — ja —
Minulla ei ollut edes mukkanani kännykkää, jolla soittaa apua. Noan huulet olivat kalpeat. Oli ajatus hänen jalantyngästään mielestäni kuinka absurdi ja vatsaan sattuva tahansa, minun tulisi saada hänet pois siitä viimasta. Ja minä tiesin täsmälleen, kuinka.
”No niin”, sanoin toettuani, vaikka minua pyörrytti hieman. ”Sä meet Pondin selkään — ei mitää hätää se on tosi kiltti — se on ratsastuskoulun hevonen –”
”Mä sen selkään?”
”Joo joo, kato mä punt… Mä punttaan sua”, takeltelin ja yritin olla ajattelematta, mistä jalasta. ”Sitte me mennään, koska Pondi on ihan kiltti ja mä pidän sitä kiinni.”
Noa vaati suostuttelua. Lopulta peruutin ja asettelin Pondin hänen eteensä, koska hän ei olisi tahtonut sen selkään. Vedin syvään henkeä ja yritin olla ajattelematta katkenneita luita ja irtojalkoja, kun Noa lopulta suostui tarttumaan Pondin harjaan. Sitten minun ei tarvinnutkaan enää yrittää. Noa tuoksui keväältä, männyiltä, joutsenten paluulta ja sateelta, kaikelta hyvältä, ja sen takia minun teki äkisti mieli hukuttautua puolen kilometrin päässä minua odottavaan luomanojaan. En kuitenkaan olisi uskaltanut, koska itsemurhan tekevät ainakin joutuvat Helvettiin.
Kun Noa oli Pondin selässä, kumarruin noukkimaan Flidan riimunarua pitkään ja huolellisesti. Minusta tuntui että lumi olisi sulanut, jos olisin voinut haudata pääni siihen. Miksei Flidaa ollut voinut nojailla joku muu? Joku sellainen, jolla ei ollut tapana hymyillä itsekseen ja sormeilla ajatuksissaan poskipäitään niin, että se herätti takuulla kaikkien huomion.
”Ai’Pond!” toruin, kun Pond otti pieniä sivuaskelia. ”Mä just kehuin kuinka kiltti sä olet.”
”Se vaan hakee tasapainoa”, Noa sanoi leuka jäykkänä niin, että luomanoja vaikutti taas hyvältä vaihtoehdolta.
”Ei se sitte enää heilu kun me kävellään. Kyllä se on ihan kiltti–”
”Hei odota — mun jalka.”
Eikä! Maassa lojui lasikuitusilppua. Rintaani puristi ja ranteitani, polviani ja nilkkojani pisteli ja kuumotti, kun ajattelin, että minun pitäisi kantaa irtopaloja tallille asti. Kyllä minä tiesin, että se oli vain kasa roskaa, lasikuitua ja ruuveja ja niin edelleen, mutta silti en saanut tartutuksi siihen.
”Tai oikeestaan. Sulla on jo kumminki kaks hevosta siinä. Niin ehkä se voi odottaa tossa sivussa.”
Luojan kiitos! Hymyilin nopeasti Noalle, jolla oli ihan tahallaan siniset silmät, ja lähdin taluttamaan kahta tammaa kotiin. Olin ylpeä Pondista, joka selkeästi oli maailman paras pelastushevonen, mutta samalla kurkkuani kuristi kaikki muu — tai no, se miten Noa oli tuoksunut puna-apilalta ja pääskynlaululta. Vakuuttelin itselleni, että kyllä tästä selvittäisiin. Yhteistyöni Pondin kanssa oli määräaikaista, ja sitten en olisi enää Hopiavuoren hevostallilla harhailevine ajatuksineni. Matka tallille kesti kuitenkin ikuisesti, ja koko matkan niskaani pisteli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti