Matkalla kilpailuun
Jesse istui vierelläni takapenkillä ja tuijotti ikkunasta ulos. Tiitus, joka ajoi, raapi niskaansa toinen käsi tiukasti ratissa. Outi vahti etupenkillä puhelimensa näytöltä Enniä ja Pondia, jotka matkustivat kuljetusautossa. Oli hiljaista, mutta ei sillä tavalla ahdistavasti, vaan rauhallisesti. Tiesin, että Tiitus ja Outi olivat jonkin verran reissanneet jo yhdessä valmennuksissa.
Käänsin katseeni ohitse vilistäviin maisemiin Jessen esimerkin mukaan. Yritin haaveilla hevosista. Joskus pienenä, kun olin katsellut ulos kesämökkimatkoilla äidin ajaessa, olin kuvitellut vierellemme juoksevia hienoja villikoiria. Olin rakastanut Hopeanuoli-sarjaa. Nyt yritin nähdä hevosia, mutta niitä ei vilistellyt puiden välissä, vaikka kuinka tahdoin. Ei siellä ollut koiriakaan.
Kaduin taas kaikkea: oli sellainen päivä. Taisin olla kirottu. Jos Jumala on kerran luonut jokaisen ihmisen, miksi hän on tehnyt minusta tällaisen? Kun Jumala etukäteen tiesi, mikä on syntiä, miksi hänen piti istuttaa sellaisia kauheita asioita minuun? Kuinka kauan minun piti vielä pyytää Häneltä apua, että olisin ehjä taas?
Taas olin tilanteessa, josta en päässyt edes pakoon. Jos olisin päässyt, olisin paennut taas. Olisin mennyt vaikka johonkin vuorille Sveitsiin, asettunut puoliksi romahtaneeseen majaan ja elänyt vailla ihmiskontakteja, jos olisin sillä päässyt Taivaaseen. Nyt olin kuitenkin autossa matkalla Tie Tähtiin -kilpailuihin, eikä minulla ollut pääsyä pois. Olin luvannut ratsastaa Reitan hevosella kilpailusarjan loppuun, eikä Reita ottaisi kuuleviin korviinsakaan Pondin siirtämistä toiselle tallille, vaikka sitten kertoisin ihan syynkin.
”Ajatuksia tulee ja menee”, Reita sanoi silloin viimeksikin, kun kerroin, miten hirvittävä ihminen minä olen. ”Sitä paitsi, sun ajatukset ei edes koske toisen ihmien satuttamista niinku mun nyt kun sä hengität taas kaiken mun hapen”, hän oli vielä äyskähtänyt, ihan niin kuin minun ajatukseni eivät olisi enemmän väärin kuin se, jos hän tosiaan ajatteli minun lyömistäni.
Puiden välissä ei juossut villihevosia, ja Outin hiljaisesta juttelusta päätellen kesyhevosilla oli kaikki hyvin hevosenkuljetusvaunussa. Räpyttelin pisteleviä silmiäni ja ajattelin, että olinpa sentään nyt kaukana kaikesta edes tämän päivän. Kukaan näistä ihmisistä ei halunnut olla minulle seurana, mutta sentään minulla oli Pond, joka tykkäsi kaikista, ja joka hyppäsi turvallisen tuntuisesti.
***
***
Lämmittelykentällä
”Nitthan Chai Paithoonbuathong!”
Minulle tuli ihan äiti mieleen, kun meidät kutsuttiin lämmittelyyn esteluokkaa varten Pondin kanssa. Kutsu tuli samalla nuotilla. Äitikin tapasi kutsua minua ihan sukunimeltä, jos oli vihainen tai tyytymätön.
Ratsastin pää pystyssä lämmittelyradalle. Hopiavuoresta oli lähtenyt kilpailuihin iso porukka, olihan meitä kaksi joukkueellista, mutta minä en tuntenut kuuluvani heidän joukkoonsa. Olimme vain minä ja Pond, kahden. Hymyilin silti ohimennen Tiitukselle. Ei ollut syytä kaataa muiden niskaan sitä, etten minä koskaan kuulunut minnekään.
Ravasin Pondilla pitkään. Huimasi, kun ajattelin, miten normaalilta se tuntui. Pondin pomppiva ravi olisi ollut minulle ylivoimaista vuosi sitten. Kaikki muukin oli minulle ylivoimaista vuosi sitten. Olin silloinkin paikassa, johon en kuulunut.
Lämmittelyradalla oli muutama este. En tarvinnut Reitaa kertomaan, milloin Pond oli tarpeeksi vetreytynyt hypätäkseen ne. Sen vain tunsi. Sen tiesi askelten joustavuudesta ja Pondin kaulan laskeutumisesta. Ohjasin sen lämmittelyestettä kohti. Ajattelin, että ottaisin vähän tuntumaa. Olin oppinut pitämään hyppäämisestä.
Pieni punainen pystyeste lähestyi. Hillitsin Pondia vähän ohjasta, jotta se lyhentäisi askeltaan ja ehtisi ottaa vielä yhden askeleen ennen estettä. Kaikki tuntui automaattiselta. Puolipidäte puolta askelta ennen ponnistusta, niin kuin robotti. Tunsin hymyilevänikin automaattisesti.
Esteen ylitse lentäessämme olin hengissä pienen hetken. Vatsassa tuntui taas samalta kuin vuoristoradassa. Hetkeksi hymyni muuttui väkisin irvistykseksi, mutta se johtui vain kovasta vauhdista ja huimasta tunteesta vatsassa. Kun Pond otti hypyn etujaloillaan vastaan ja kallisti niskaansa minua kohti pysyäkseen tasapainossa, kaikki tuntui olevan ohitse. Lämmittely ainakin alkoi olla ohitse.
”Nitthan Chai Paithoonbuathong”, sanoi kaiuttimiin jonkun miesääni sillä nuotilla, että hän oli opetellut etukäteen sanomaan minun nimeni. ”Ja Sand Pond.”
Se kuulosti minusta kovin vieraalta nimeltä, mutta annoin Pondin silti kävellä kentälle. Melkein yhtä erikoista taisi olla se, että minua tarkoittava nimi sanottiin yhdessä Reitan hevosen nimen kanssa taas. Ihan niin kuin minä olisin oikea ratsastaja.
Pond tuntui hyvältä. En ollut viimeksikään pudonnut satulasta kesken kaiken, enkä oikeastaan peöännyt sitä enää. Olin tehnyt tämän jo kerran.
***
***
Esteluokka
Yksi laaja laukkaympyrä ennen esteitä. Siitä oli tullut minulle sellainen rituaali, että en voinut enää aloittaa ilman sitä. En voinut edes harjoituksissa. Pond ei olisi sitä tarvinnut, mutta Reita oli kehottanut minua laukkaamaan aina ympyrän, jotta rauhoittuisin. Ja rauhoittumista minä toden totta kaipasin!
Jätin kaikki ikävät ajatukseni taakseni ratsastaessani estekentälle. Tunsin pelkkää kasvavaa jännitystä. Se oli samanlaista kuin ennen kuin teatterin esirippu nousi. Se oli kamalaa, ja samaan aikaan se oli ihanaa. Se esti minua toimimasta normaalisti, mutta samalla se antoi minulle käsittämättömän paljon uutta energiaa tehdä uusia, luovia ratkaisuja.
”Jännittää, jännittää, jännittää”, hoin samaa mantraa jokaisella Pondin askeleella, kuin mitä olin aina melkein äänettömästi hokenut hyppiessäni paikoillani ja ottaessani viimeisiä kierroksia teatterin lavalla esiripun takana. Kaipasin Markusta, minun Markustani, joka tarttui aina silloin olkapäihini, hymyili minulle hämmentävän suoralla hammasrivistöllän ja kumartui sitten kuiskaamaan:
”hyvä, niin pitääkin!”
Markuksen kuiskauksen jälkeen jännitys ei koskaan laantunut, mutta jo ennen kuin esirippu aukeni, minulla oli vain kerta kaikkiaan hauskaa. Tunsin saman olin nytkin. Se kupli rinnassa, hartioissa ja ylävatsassakin, kun este lähestyi. Lapsena tuntui samalta, kun äidin mies, Jari, oli leikkinyt ja juossut minun kanssani pihalla, tai vienyt minua uimaan kesällä Kuusijärvelle.
Pond hyppäsi kuin itsestään. Tiesin, että este meni hyvin. Yritin olla innostumatta liikaa, vaikka Pond tuskin innostuisi. Se oli vanha ratsastuskoulun hevonen, tasainen kuin mikä! Minä sen sijaan voisin ihan helposti pilata kaiken, jos innostuisin liikaa, sillä en osaa tehdä mitään oikein.
Toinen este lähestyi. Pond hyppäsi taas niin kuin pikku enkelihevonen — vaikka sitä ei enkelihevoseksi saanutkaan koskaan sanoa, tai Reita meni tosi vakavaksi. Ponnistus oli vähän kaukaa, mutta mitä siitä: olisin tarkempi ja parempi kuski seuraavalla esteellä. Ei saanut jäädä vanhoja murehtimaan, minulle sanottiin usein. Tai siis Reita ja Markus tapasivat sanoa.
Mutta entä jos tulevaisuus huoletti? Ohjasin Pondin itsevarmana kohti kolmatta estettä, mutta lähestymiskulma oli surkea. Ja minä, maailman huonoin ratsastaja, huomasin sen kun oli ollut jo kauan lliian myöhäistä.
***
***
Koululuokka
Ei se ollut minun vahvuuteni, se kouluratsastus. Reita oli kuitenkin ollut sitä mieltä, että samalla sitä osallistuisin molempiin lajeihin, kun samalla ilmoittautumismaksulla pääsi, niin voisin katsoa sen ilmaiseksi kokemuksen kartuttamiseksi. Kuulemma kouluratsastus ei ollut Pondinkaan juttu.
 |
| Lehtovaaran ruusuke |
Kun ratsastin kilpakentälle, yritin pitää hymyn kasvoillani ja mielessäni Reitan sanat siitä, että Pond oli haastava kouluratsu taitavammillekin kuin minä. Reita sanoi sen olevan jäykkä pötkylä, ja olevansa pahoillaan, ettei se pystynyt parempaan. Tosiasiahan oli, että minä tässä en pystynyt. Kyllä Reita sen näytti saavan taipumaan paremmin, vaikka mitä minä mistään edes ymmärsin.
Pysäytin Pondin keskelle kenttää ja tervehdin tuomaria.
”Se on helppoo sulle, poka”, kuulin silloin Reitan äänen korvissani. Ajatus siitä kommentista hymyilyttikin minua ihan aidosti. Reitaa ärsytti, kun hänen sanojensa mukaan virnistelin. Olin joskus kysynyt, ärsyttikö todella. Kuulemma ei. Rehellisyyden puuskassaan hän oli myöntänyt olevansa vain kateellinen.
Jatkoin kootussa ravissa ja käännyin vasemmalle. vaikka kouluradalla ei ollut mitään niin huimaa kuin esteradalla oli, nimittäin esteitä ja kovaa vauhtia, koulurata ahdisti minua silti enemmän. Esteradalla pystyi aina päättelemään, minkä esteen piti hypätä seuraavaksi. Kouluohjelma piti oikeasti muistaa ilman vihjeitää, ja sekös oli jännittyneenä erityisen rankkaa. Vaikka kyllä minä sen muistin, että seuraavaksi tuli avotaivutuksia! Vaan mitä ihmettä tuli sen jälkeen!
”Puoliympyröitä”, kuulin Reitan äänellä ja melkein näin hänet keskellä kenttää heittelemässä piiskaa ilmaan, mitä hän tapasi tehdä. ”Kato: kun sä joudut raukka Pondilla mennä, niin avotaivutus menee vaan puoliks oikein. Sitte jatkat vaan puoliskoilla. Puoliympyrää tohon vaan, pyörit tälleen samaan suuntaan ku oot menossaki, ja tadaa, toiseen suuntaan, ja sit…”
Kyllä minä taas hetken matkaa muistin: kiitos silti. Seuraavaksi mentiin erilaisia raveja, ja se oli mennyt harjoituksissa ihan kivasti, ainakin Saga Isbergin valmennuksessa kokemani valaistumisen jälkeen. Kun nyt vain jännitykseni ei pilaisi kaikkea…
”Muista pysähtyä tohon”, muistin Reitan sanoneen, ja silloin hänen ilmeestään näki, kuinka hän yritti keksiä taas uutta mahdollisimman hyödytöntä muistisääntöä. ”Sä muistat sen siitä, että siinä on C-kirjain, ja sitä ei oo sanoissa ’muista nyt ääliö pysähtyä tohon’.”
Neljä sekuntia siinä piti olla ja sitten jatkaa. Yritin olla nauramatta ja varsinkin ajattelematta suunnanmuutokseen liittyvää muistisääntöä. Kyllä minä radan osasin, kun tällä tavalla rentouduin. Se oli sitten eri asia, kuinka hirveästi meillä taas menisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti