Tässä on kisapäivän tarina.
Jännitys on niin kuin jäävettä vatsassa. Pelkäsin, että hölskyisin ylitse jo kun nostin laukan. Jännitys kuuluu kuitenkin asiaan. Kun sydän takoo ja posket punehtuvat, on elossa. Sitä minulle aina hoettiin teatterillakin, kun jännitin jännittämistä ja kuvittelin, että oikea näyttelijä pääsee siitä joskus eroon. Minä en ainakaan ole päässyt, mutta minä en olekaan mikään oikea näyttelijä, vaan olin oikeastaan pelkkä tarjoilija. Sen sijaan opin tulemaan jännityksen kanssa toimeen. Kun kädet tärisivät, niiden piti antaa täristä, ja silti piti tehdä niin hyvä suoritus kuin osaa, oli laji mikä hyvänsä.
Pondin kanssa jännittäminen oli kuitenkin erilaista kuin teatterin esiripun takana sen nousemista odottava jännittäminen. Jo se, että se oli esteradalla yhdessä minun kanssani, auttoi. Sen tasainen liike auttoi. Se, miten se käänsi korvansa minua kohti ja luotti minuun, auttoi.
Laukkasimme yhden rauhallisen ympyrän ennen kuin käänsin Pondin kohti ensimmäistä estettä. Olin jo monesti todennut sen olevan luotettava hyppääjä ja tunsin sen liikkeitä jo sen verran, ettei ajatus itse lentämisestä saanut minua tolaltani.
Este lähestyi. Pidin huolta, että se lähestyi tasaiseen tahtiin, eikä kertarysäyksellä. Pondilla oli paha tapa kiihdyttää ja sännätä, mutta kun sen tiesi, ei ollut mitään hätää. Pond on kiltti. Tein puolipidätteen puristamalla käsiäni hieman nyrkkiin ja jännittämällä pohjelihaksiani aavistuksen. Sitten piti hypätä.
Se oli ensimmäinen kilpailuhyppyni. Se oli ihan samanlainen kuin kotonakin. Yhtä huima. Oli yhtä häikäisevä ajatus kuin aina ennenkin, että Pondin kokoinen olento ylipäätään osaa lentää, tai suostuu lentämään kun minä pyydän. Minä, joka pelkään hevosia, kovaa vauhtia ja korkeita paikkoja, en voinut kuin hymyillä. Lentäminen kutitti vatsanpohjaa, josta jäävesi oli kadonnut täsmälleen silloin, kun Pondin takajalat irtosivat kentän pinnasta. Olin niin kuin pikkupojat Linnanmäen Mustekalassa: hirvitti ja nauratti samaan aikaan, enkä olisi halunnut ollenkaan pois laitteestani.
Kun Pond laskeutui, annoin sille hieman pohkeita, sillä sen tapana oli hidastaa vauhtiaan hetkeksi esteen jälkeen. En jäänyt murehtimaan sitä, miten raskaasti olin itse istunut laskeutumisessa, tai miten olin tainnut vetää ohjista vahingossa. Minä opettelisin tosi hyväksi ratsastajaksi, ja Pond antoi paljon anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti