”Ai sinulla on täällä kesken…”
Hidastin Pondin käyntiin ennen kuin uskalsin kääntää katseeni sivuun.
Maneesin ovelta tulvi valoa, ja siinä valossa seisoi Marshall, vakavana
niin kuin aina, hevosensa käsipuolessaan. Tartuin oikealla kädelläni
satulaan ja huomasin nostavani vasemman kämmenen pystysuorana suurin
piirtein nenäni korkeudelle kömpelöön yksikätseen waihin ennen kuin
ehdin estää itseäni olemasta taas kummallinen. Jokin Marshallin
olemuksessa sai minut aina hermostumaan samalla tavalla kuin äidin
ollessa lähellä, ja äidin läsnäolo tarkoitti wai-tervehdyksiä,
puhutteluliitteitä ja vierasta, käsittämätöntä kieltä, josta en
kirjoitettuna tunnistanut edes kirjaimia.
”Eiku kyllä sä tänne mahdut, ja hei, mä voin mennä kyllä muutenki
pois tieltä — kun enhän mä mitään edes osaa — kunhan vähän koitin että
jos mä saisin tän meneen silleen pyöreemmin…”
Marshall hymyili ihan vähän ja nyökkäsi. Suljin suuni, käänsin
katseeni eteenpäin taas ja nostin uuden laukan. En aikonut jäädä
murehtimaan outouttani: Marshallin täytyi tietää jo muutenkin, että
minussa oli jotain vikaa.
Kun käänsin Pondin pääty-ympyrälle, tunsin istuvani sen satulassa
niin kuin minut olisi liimattu siihen. Ajattelin esteratsastusta, joka
tuntui minusta vuoristoradalta. Joskus laukkaaminenkin oli tuntunut. Jos
tunsin olevani nyt jo koukussa siihen huimaan tunteeseen, jota olin
pelännyt, tarvitsisinko tulevaisuudessa aina vain kovempia aineita —
aina vain korkeampia esteitä? Entä sitten, jos joskus osallistuisin Tie
Tähtiin -kilpailuissa expert-luokkaan? Mitä sen jälkeen oli enää
olemassa? Sitäkö varten kenttäratsastus oli keksitty, että joillekin ei
enää riittänyt mikään?
”Chai”, Marshall sanoi viereltäni, ja vaikka hänen äänensä oli hiljainen, hätkähdin.
”Khun phi”, inahdin täsmälleen niin kuin olisin inahtanut äidillekin osoitukseksi siitä, että kuuntelin.
”Laske kädet alas. Sitten ei tarvitse kuin pidättää sitä vähän edestä, ja se on jo pyöreämpi.”
Marshall katsoi minua hieman kulmiensa alta. Hymyilin ja nyökkäsin,
ja rapsutin poskeani, sillä olin taas erehtymäisilläni tekemään jonkin
omituisen eleen. Kuinkahan kauan minulla menisi tottua siihen, että
Marshallkaan ei turhia naureskellut, eikä vaihdellut sävelkorkeutta
puhuessaan? Siihenkin oli mennyt vuosi, etten tulkinnut Reitan ilmettä
enää automaattisesti vihamielisenä.
Kun laskin käteni alemmas ja pidätin Pondia edestä, se pyöristi
niskaansa. Kun vielä ajoin sitä pohkeilla hieman eteenpäin, se oli
pyöreä koko hevonen. Ainakin ravissa. Vielä kun saisin sen pysymään
laukassakin sellaisena. Odotin, että vastakkaisessa päässä ravaava
Marshall katsoi minua ja Pondia, ja nostin sitten nyrkkini ilmaan
tuuletukseksi. Hän näytti peukkua, eikä tuntunut sillä hetkellä
ollenkaan uhkaavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti