Ruunaan Kypärä, 6. osakilpailu

Ruusukkeen teki
Lynn

Reita ja Pond sijoittuivat Ruunaan Kypärässä 2/6.

Satoi lunta. Ihmettelin, miksi. Oli kuitenkin plusasteita. Lumi ei olisi ollut tarpeellista. Maisema oli valkoinen ja pehmoinen, ihan erilainen kuin viimeksi Ruunaankoskella käydessäni. Kauniimpi. Pondin kavioista kuului kuitenkin kilpakentällä sama mossahtava ja litisevä ääni, jonka olin viimeksi

pannut merkille jo lämmittelyssä. Nyt en ollut huomannut ääntä vielä lämmittelyssä. Olin kiinnittänyt enemmän huomiota pehmoiseen maisemaan.

 Ajatus koko finaalista jännitti. Yleensä jännitys sulaa minusta silloin, kun on aika toimia, mutta ei sillä kertaa. Vaikka kuinka yritin rentoutua Pondin tasaisessa ravissa, en pystynyt. Vatsalihakseni ja hartiani olivat kireät. Hengitin kummallisesti, ihan niin kuin olisin aivan liian tiukassa kisatakissa, enkä tuntenut ollenkaan sormenpäitäni. Se ei ollut järjellistä, eikä se ollut tarpeellista. Vaikka näissä kilpailuissa oli alussa finaali-sana, ne olivat ihan niin kuin kaikki muutkin Ruunaan Kypärän kilpailut. Osallistujalistalla oli täsmälleen sama porukka. Tunsimme toisemme jo nimiltä ja naamoilta hyvin, ja tapasimme hymyillä ja nyökätä. Tänään minun hymyni oli muistuttanut kouristusta.

Annoin Pondille tilaa ulko-ohjalla, jotta se venyttäisi laukkaansa. Sille ei tarvinnut kahta kertaa mahdollisuutta suoda, vaikka jäykkä asentoni taisikin kehottaa sitä samaan aikaan liikkumaan pienemmin, tekemään vähemmän. Sen sisäpuolen korva pyörähti aina välillä osoittamaan minua kohti, ja minusta se oli kurkkua kuristavan liikuttavaa. Pond-parka yritti niin kovasti. Se paikkasi minunkin virheitäni.

Suorituksemme ei mennyt lähellekään hyvin. Ei Pondkaan ihmeisiin pysty. Kentältä päästyämme laskeuduin sen selästä ja suukotin sen omituisen löysää ja pehmeää nenänpieltä. Se reppana, suukotteluun tottumaton, hätkähti enemmän kuin olisin osannut kuvitella. Toivuttuaan se kuitenkin kääntyi minun puoleeni ja hamuili karheilla huulillaan kasvojani niin että sen viiksikarvat kutittelivat nenääni ja huuliani. Vielä enemmän kutitti sydäntäni, hartioitani ja niskaani, vaikka niihin ei kukaan koskenutkaan, ja minun oli pakko hymyillä. Satoi lunta, ja tiesin tarkalleen miksi. Hiutaleet olivat kuin konfetteja, kuin riisinjyviä tuiskutessaan kisatakilleni ja Pondin harvaharjaiseen niskaan. Tiesin silloin voittaneeni Ruunaan Kypärän pääpalkinnon. Se oli Pond, uusi elämäni hevonen. Sen omistaja, Riitta, oli tiennyt alusta asti, että se kuului minulle. Minulla oli vain mennyt niin  kauan sitoutua.