Hopiavuoren ekat estekisat

Pondin emäntä, ratsastuskoulun eläköitynyt Riitta, osaa pistää tuulemaan. Hänestä Reita on ollut aivan liian maassa menetettyään Mayan, ja kuulemma sellaiseen menetykseen ei auta kuin kilpailu. Reita oli niin loppu ja väsynyt, ettei edes laittanut vastaan, kun Riitta pakotti hänet Hopiavuoreen kilpailemaan: onhan talli ihan naapurisssa. Mikael puolestaan ei ole Riitan mielestä ratsastanut tarpeeksi vakavasti sen jälkeen, kun alkoi seurustella Lolansa kanssa. Siihenkään ei kuulemma auta muu kuin kilpailu, ja niin oli herrat Reita ja Mikael, Riitan entiset ratsastuskuluoppilaat, pakotettu osallistumaan samalla hevosella vuorotellen kisoihin niin kuin pikkukakarat. Molemmat voittivat muuten heA-tasoisen luokkansa. Hopiavuoren kisojen kutsu.

Reitan ja Pondin tehtävänanto, tarina ja kommentit: 
 Kesken radan tapahtuu jotain pientä tai suurta, joka saa hahmosi muistelemaan menneitä. Kirjoita tarina, joka alkaa ja loppuu kisasuorituksen jostain vaiheesta, ja joka sisältää takauman (=muistelua). Takauman ei ole pakko liittyä hevosiin!

Neljä askelta taaksepäin
Pondin emännän, Riitan pakottamana me ravasimme Hopiavuoren kentällä. Ravin tunnisti varmasti keskiraviksi, sen verran lisättyyn me jo pystyimme, ja Pondin asento muistutti aika paljon leppoisaa peräänantoa. Pohkeenväistö oli aina tullut siltä helposti, mutta voltti ei ollut pyöreä.

Sitten piti pysähtyä.

Miten pääsisin eteenpäin ilman elämäni hevosta, Mayaa, jonka vasta tässä kuussa menetin? Kaikki tuntui pysähtyneeltä, ei vain Pond. Kun suljin silmäni, näin aina Mayan. Se kurkotti minua kohti, ja oli edelliskesä, eikä tämä kauhea kesä. Nyt minun kuului ottaa muutama askel eteenpäin, jotta voisin työntää leukani eteen, ja jotta Maya sitten rapsuttelisi sitä ylähuulellaan — niin tämän muiston kuului mennä.

Mutta kouluohjelmassa luki, että piti mennä taaksepäin. Neljä askelta. Tiesin, että olimme seisseet Pondin kanssa ihan liian kauan paikoillamme. En halunnut mennä enää taaksepäin, ja samalla tiesin, ettei neljä askelta riittäisi elämässä. Se riitti ratsastuskisoissa. Neljä askelta kauempana äskeisestä paikastamme nostimme ravin ja lähdimme taas eteenpäin, ja sydäntäni särki.

Jannican kommentti 
Hyvää yksityiskohtaista kuvailua, virheetöntä tekstiä, jossa oli hyvin käytetty tehtävänantoa osana tarinaa. Teksti oli hieman alakuloinen, tunteita oli käsitelty siinä hyvin, mutta paluu suoritukseen olisi kaivannut vielä hiomista. Osallistuminen erottui selkeästi omana yksilönään eikä jäänyt soljumaan perusvaihtoehtoihin, vaan otit rohkeasti kantaa ja uusia näkökulmia myös radasta kertoessasi, hienoa!

mauran kommentti

Vaikka takauma olisikin ehkä saanut mun mielestä olla himpun selkeämmin eroteltu, jäi tarina silti mieleen sillä, mitä tunteita se välitti ja miten se säväytti. Tässä tilanteessa mun mielestä sävy voitti toisen tarinan selkeämmän takauman.

Mikaelin ja Pondin tehtävänanto ja tarina
Kirjoita kuvaus luokasta (tai jostain radan tehtävästä) ulkopuolisen kertojan näkökulmasta. On tavallista kirjoittaa omasta hahmostaan minä-kertojan näkökulmasta. Millaisina hahmosi ja hevosesi näyttäytyvät ulkoapäin? Huom: vaikka kertoja on ulkopuolinen, hänen ei tarvitse olla objektiivinen, vaan hän saa suhtautua kertomaansa vaikka ylimielisesti/huvittuneesti/vähätellen/ylistäen.

Tuttuja?
Onko se..? Kontiokorpi..? Ei se voi olla. Kontiokorpi viettää aikansa Hallavassa. Sillä on villihevonen, koska se on liian hieno kuulkaa omistamaan tavallisia hevosia. Fiini fiini mies, ihan niin kuin koko surkea sukunsa. Ei se voi se olla. Mutta saman oloinen tuo kloppi kyllä on. Vaikka tuo hevonen ei kyllä ole mikään villihevonen. Ihan tavallinen, joku tylsänruskea. Kaulasta ja selästä näkee, ettei sitä treenattu ole. Ja ravista.

Mutta Kontiokorvelta tuo niin kovin näyttää. Kontiokorven kloppi tapaa imeskellä alahuultaan juuri tuolla tavalla, kun oikein keskittyy. Vaikka tuota ei keskittyminen näköjään voltissa auta, ei sitten pätkääkään. Sehän ratsastaa surkeasti: niin surkeasti, että sen perusteella se voisi todella olla Kontiokorpi. Samanlainen tyhjäntoimittajan ilme sillä on, kun se menee pohkeenväistöä. Ihan samanlainen slenderman se on: oikein hölskyy hevosensa huipulla, kun ei ole lihaksia, joilla istua selässä.

Voi vitsit. Kuulutuksista päätellen se on Kontiokorpi. Ja nyt se tulee tänne. Sen eriparisilmät eivät ole havainneet minua vielä, ja se näyttää hölmistyneeltä niin kuin ei olisi havainnut juuri ratsastaneensa radan. Vitsin idiootti. Ei uskoisi, että minä olin tuollaiseen ihastunut peruskoulussa!