Koululuokan tarina
Tie Tähtiin -cup. Neljäs osakilpailu. Harjasin Pondia ja katselin Sateentallin tallipihan vilinää täysin levollisena. Tai no, en tainnut olla edes levollinen. Ei tuntunut miltään. Ensimmäisenä olisi kouluratsastusluokka, ja tähän asti se oli jännittänyt minua aina aivan hirveästi. Olin selviytynyt aikaisemmista koululuokista ajattelemalla, että jos nyt selviytyisin tästä niin kuin iso poika, sillä tavalla reippaasti, saisin palkinnoksi sitten pitää hauskaa esteradalla. Mutta jännitys puuttui kokonaan. Samoin into siitä, että kouluradan jälkeen saisin vielä hypätä Pondin kanssa.
Syy jännityksen puuttumiseen oli kotitallilla omassa haassaan. Se oli samanlainen ruskea, huomaamattoman näköinen hevonen kuin tämä Pond, mutta sillä oli maailman kaunein nimi, Maya. Joka osakilpailussa ja joka valmennuksessa olin toivonut, että voisin ratsastaa Pondin sijaan sillä, vaan eipä sillä enää tosielämässä ratsastettu. Maya oli paras ja pitkäaikaisin ystäväni, ja tiemme olivat ilmeisesti lopullisesti eroamassa. Olin ollut vielä Tie Tähtiin -cupin alussa tyytyväinen päästessäni kisaamaan Pondilla, mutta tämä osakilpailu tuntui vain selviytymiseltä. Olisin halunnut olla kotona, mutta en voinut enää jättää leikkiä kesken. Sitä paitsi olin satsannut näihin kisoihin paljon.
Puhdistin kavioita kauemmin kuin oli tarvis. Osasin kouluradan hyvin ulkoa. Sitä oli hinkattu monessa valmennuksessa ja vielä kotonakin. Siirtymisemme olivat erinomaisessa kuosissa aloitustasoomme nähden. Jopa taipumista ja muotoa saattoi aina välillä havaita rautakangessani nimeltään Pond. Vieläkin hard oli meille koulupuolella aivan liian kova taso, mutta enää emme olleet menossa suorastaan kämmäämään luokkaamme, niin kuin tähän asti. Meillä olisi ollut mahdollisuudet sijoittua vaikka luokan keskivaiheille. Jos vain olisin saanut keskityttyä...
Nostin koulusatulan Pondin selkään. Kun silitin sitä kaulalta, se kääntyi hamuilemaan takinhelmaani. Vasta silloin tajusin, etten ollut vielä vaihtanut kisavaatteisiin, ja minulla alkoi itse asiassa olla kiire. Silti käytin pienen hetken Pondin rapsutteluun ennen satulavyön kiristämistä. Vaikka kaipasin ihan toista hevosta, oli mukavaa, että se oli siinä kanssani. Myös Pond oli hyvä hevonen. Se ei ollut vain tarkoitettu minulle.
Vaihdoin vaatteet nopeasti. En kokenut olevani yhtä suittu kuin kaikki muut, mutta eipä Pondkaan ollut yhtä kaunis kuin muiden hevoset. Sovimme ihan hyvin yhteen. Mitäs me pitkät hontturat. Pondin lihasköyhä kaula oli minusta aika ihana. Vedin sitä korvasta niin kuin se olisi ollut oma Mayani. Sekin piti siitä, kun hieroin ja vanutin sen korvia. Ihan niin kuin Maya.
Oli aika lähteä lämmittelyyn. Käytin jakkaraa Pondin selkään kiipeämiseen. En tosiaankaan ollut niin notkea kuin nuorena, tai ehkä en vain viitsinyt enää yrittää, kun tiesin pääseväni jakkaraa käyttäen vähemmällä. Ennen lämmittelyyn ratsastamista katsoin vielä viestit WhatsAppista. Pelotti, että siellä olisi Buathongin pojalta viesti, että hevoseni oli päättänyt lähteä hevosten taivaaseen ilman minua. Ei siellä kuitenkaan mitään sellaista ollut. Laskin puhelimeni autoni katolle Pondin selästä käsin ja ratsastin lämmittelyyn pitkin ohjin. Ei tuntunut vieläkään miltään.
 |
| Provando Shop Koululuokan ruusuke |
Esteluokan tarina
Olen ottanut kaksi kertaa Valiumia ahdistuneisuuteen kahdessa ihan erilaisessa tilanteessa. Ennen kuin lääke on vaikuttanut, sydän on hakannut miljoonaa, on ahdistanut, on tuntunut että oksettaa, että happi loppuu, että ihan oikeasti kuolee. Oikeastaan on jopa toivonut kuolevansa, että se olo vain loppuisi. Mutta sitten lääke on vaikuttanut. Henki on alkanut kulkea. Silmät ovat alkaneet lurpsua. Minusta se tunne ei ole rauhallisuus, vaikka rauhallisuuden tunnetta Valiumin pitäisi ihmisessä simuloida. Se tunne on väliinpitämättömyys. Kun lääke vaikuttaa, on sellainen olo, että tajuaa kyllä katastrofin olevan vieläkin lähellä, mutta ei vain erityisemmin kiinnosta. Ei pelota, eikä ahdista. Ihan sama, mitä käy. Luulen, että vaikka siinä tilassa kokisi jonkin iloisenkin tapahtuman, siihen suhtautuisi yhtä lailla väliinpitämättömästi. Jaa. Toinen lapseni syntyi. Niinpä näkyy. Kappas.
Kun ratsastin pois esteradalta, minulla oli sellainen olo ilman mitään lääkitystä. Tajusin kyllä, että nyt olisi pitänyt hymyillä, mutta ei kauheasti kiinnostanut. Huomasin katsovani katsomon puolella kököttävää Keitaroakin silmiin aika kauan, mutta en tainnut ilmehtiä mitenkään. Huomasin, että Keitaro rypisti otsaansa siihen malliin, että autossa saattaisi seurata keskustelu auheesta myöhemmin. Sillä ei ollut minulle mitään merkitystä. Sen kun istuin Pondin kyydissä ja annoin sen kävellä pitkin ohjin pois esteradalta, vaikka toki meidän olisi kuulunut ravata hallitusti.
"Mikä sun on?"
Sitä kysyi Kinnasen Ekku eikä Keitaro. Hänellä oli kai vapaata aikaa; eihän hän ratsastanut esteluokkaa ollenkaan. Kai hän oli jo hoitanut hevosensakin valmiiksi. Hän otti Pondin ohjista kiinni, jotta minun ei tarvinnut huolehtia sen liikkumisesta liukuessani alas sen yleissatulasta. Hetken kuluttua tajusin pidelleeni aika kauan Pondin jalustinhihnasta kiinni ja pakotin itseni toimimaan. Jalustimet ylös, satulavyö auki, satula Fordin isoon tavaratilaan...
"Hä? Mikä sun on?"
"Mitä?"
"Mayako sua huolettaa?"
"Ainahan se."
"Okei. Mä haen sulle kahvia. Älä lähde mihinkään."
En käyttänyt hirveästi aikaa Pondin harjaamiseen, vaikka meillä ei ollutkaan kiire. Keitaron esteluokka Cuballa olisi vielä edessä. Lastasin kuitenkin Pondin traileriin odottamaan. Kun join Kinnasen tuomaa pahvinmakuista kahvia kertakäyttömukista ja nojailin kaikessa rauhassa autooni, tiesin kyllä, että Keitaron luokka oli meneillään. Väsytti. Ajattelin, etten menisi katsomaan sitä. Sen sijaan keräisin rohkeutta ja katsoisin taas puhelintani. Siellä olisi viesti, jos Maya ei olisi kunnossa. Kunpa siellä ei olisi mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti