 |
| Esteluokan palkinto, Equestrian Pro |
HeA
Ei se niin kauaa vie, yhden hevosen valmiiksi laittaminen. Sitä varten yritin nukkua hetken autossa, kun muut Hukkasuolaiset tohisivat niin järkyttävästi ratsuineen. Keitarokin, vaikka hänen ja Cuban luokka olisi vasta noin miljoonan vuoden kuluttua. Siellä harjattiin hevosia niin järkyttävän tomerasti ja moneen kertaan, että se oli aivan turhaa. Minä olin jo käynyt katsomassa Pondia, ja sen karva kiilsi. Siinä oli korkeintaan vähän pölyä. Ei tarvittaisi montaakaan harjanvetoa, jotta se olisi kunnossa. Ja sellaista lyhyttä harjantynkää ei saanut letitettyä tai mitään, ja eipä se takkuunkaan mennyt. Olkoon siis. Minua ei huvittanut tohista.
Nousin autosta tasan tupakalle, ja lopulta, vajaata puolta tuntia ennen hain Pondini paikalle laittaakseni sen valmiiksi. Silti meille jäi liikaa luppoaikaa. Pyyhkäisin pölyt sen karvasta tallin pihassa, nostin koulusatulan sen selkään, vaihdoin sen ruman sinisen riimun sen vähän nätimpiin suitsiin ja jätin satulavyön kiristämättä. Sitten nojasin vihreän Fordini konepeltiin takapuolellani ja yritin olla katsomatta ketään silmiin. En halunnut enää kertaakaan valehdella, että ai kun jännitti, kun joku kuitenkin tulisi kysymään sitä. Minua ei edes jännittänyt, vaikka muutama päivä sitten olin ollut kauhuissani. Minun oma Mayani sairasti, ja sen kuultuani en ollut ollut mitään muuta kuin ainoastaan huolissani, epätoivoinen ja pahantuulinen ihan koko ajan. En pystynyt jännittämään.
Lopulta talutin Pondin kohti lämmittelyaluetta. Kiristin sen satulavyön ja painauduin hetkeksi sen kaulaa vasten ennen kuin nousin sen selkään. Se oli hyvä hevonen, parempi kuin minä olin ratsastaja, ja luonteeltaan se oli lempeä. Olisin halunnut rakastaa sitä niin kuin olin Hukkasuon ensimmäisissä osakilpailuissa rakastanut, mutta en tuntenut mitään sitä kohtaan sinä päivänä. Ajattelin vain Mayaa ja olin surullinen ja vihainen.
Lämmittely sujui kai ihan hyvin siihen nähden, miten surkea minä olen kouluratsastuksessa esteisiin nähden, ja miten se ei ole Pondinkaan ykköslaji. En tietenkään saanut sitä niin taipuisaksi kuin ratsastuskoululaiset saivat hoitsunsa ja vuokrahevosensa. Viime osakilpailuissa minua olisi hävettänyt: ratsastaa nyt rautakangella niin vaativa luokka. Tässä osakilpailussa mietin ainoastaan Mayaa...
Ratsastin radalle mieli tyhjänä ja kasvot ilmeettöminä. Ennen kuin tervehdin tuomaria, laskin vielä hetkeksi pääni ja tuijotin ihan vain parin sekunnin ajan kiinteästi Pondin niskaa. Tämä hevonen oli samanvärinen kuin Maya, ja muutenkin tosi samanlainen. Isompi vain, ja roimasti nuorempi. Suljin silmäni ja ajattelin kai pienen rukouksen, vaikka en mikään erityisen uskonnollinen olekaan. Anna Mayan parantua, ja anna sen olla hengissä kun palaamme kotiin. Sitten puristin muovisen hymyn kasvoilleni, nostin katseeni ja tervehdin tuomaria. Nyt vain suoritetaan tämä rata, Pond. Nyt vain yritetään selviytyä tästä päivästä yhdessä, Pond. Sinä olet minulle väärä hevonen, ja minä olen sinulle väärä ratsastaja. Minun hevoseni on kotona, ja minä haluan olla sen kanssa.
100cm
Se oli ollut pitkä päivä. Olin herännyt niin tosi varhain. Olin oman hevoseni, oman Mayani luota poissa jo toista päivää, ja kilpailuissa lainahevoseni Pondin kanssa, joka tuntui vieraammalta kuin koskaan. Oli ollut aamupalan syömistä vieraassa keittiönpöydässä, hiusten pesemistä kylmällä vedellä, automatka tallille, jonne en vieläkään osannut ilman navigaattoria. Oli pitänyt laittaa hevonen kuntoon, ratsastaa koululuokka, purkaa se taas koska esteluokkaan oli sata vuotta aikaa, ja varustaa sitten uudelleen. Kisavaatteet ahdistivat minua, kypärä tuntui pistelevältä ja muutenkin oli ihan hirveän krapulainen olo. Siitä huolimatta, että en ollut itse asiassa tainnut juoda alkoholia sitten viime kesän rientojen. Näytin varmasti karmealta. Tuntui karmealta. Välttelin siksi kaikkia parhaani mukaan, niin oman tallin väkeä kuin muitakin.
Kaikessa hiljaisuudessa -- tai oikeastaan kaikessa kisapaikan vilskeessä -- laitoin Pondin valmiiksi esteluokkaa varten. Sillä oli yleissatula esteitä varten, koska vierastin vieläkin niin kovasti estesatulaa pitkine jalkoineni. Se oli ostettu sitä paitsi Pondia ja sen omistajaa, Riittaa varten, ja se oli kaikin puolin vääränlainen satula minulle. Pond oli tapansa mukaan ihan rauhallinen, kun hoidin sen kuntoon.
Yritin muistaa, että tämä ja Tie Tähtiin -cupin finaali olisivat viimeiset kilpailumme yhdessä Pondin kanssa. Taisin takertua siihen ajatukseen liikaa ja onnistuin luomaan itselleni paineita siitä, että minulla pitäisi olla nyt ihan tosi hauskaa. Minun pitäisi muistaa aina se päivä, nämä kisat, se esteluokka, jokainen este, jokainen sekunti. Sitä se ikimuistoisuus oli. Pitäisi hymyilyttää, ja olla mukavaa.
Kuinka minulla saattoi olla mukavaa, kun olin väärän hevosen kanssa monen sadan kilometrin päässä oikeasta hevosestani? Omatuntoni kolkutti. Olisi pitänyt perua kisat. Minun Mayani ei voinut hyvin.
Nousin kuitenkin Pondin selkään ja ratsastin sen uudelleen lämpimäksi. Se oli vieläkin virkeällä tuulella. Koululuokka ei ollut sitä rasittanut. Olimme ylittäneet itsemme viimeksi estekisoissa. Olin oppinut valmentautuessani vaikka mitä. Meillä saattoi oikeasti olla mahdollisuudet vaikka sijoitukseen. Ja minä pilasin ne mahdollisuudet. Olin koko ajan ajatuksissani jossain ihan muualla kuin kilpailuissa.
Lämmittelystä ratsastin esteradalle, kun oli meidän vuoromme. Minusta tuntui ihan hirveän eksyneeltä. Etsin katseellani yleisön joukosta Keitaroa, tai edes jotakuta tuttua, mutta en löytänyt, enkä ole koskaan tuntenut oloani niin yksinäiseksi kuin siinä kentällä hienon hevosen kanssa. Minua, aikuista miestä, oikeasti itketti.
Purin hampaani yhteen ja nostin laukan. Suu tiukkana viivana ohjasin Pondia tekemään yhden ison kaarteen ennen ensimmäistä estettä. Se tuntui onnistuvan aina paremmin, jos sai ottaa vähän tuntumaa kenttään ja tilanteeseen ennen kuin hyppäsi. Kun laukkasimme vakaasti kohti estettä, tunsin miten Pond kuunteli minua, ja miten en välittänyt enää pätkääkään hyppäämisestä, kilpailuista tai mistään muustakaan paitsi kotona odottavasta Mayasta. Halusin hidastaa, kääntyä ja palata kotiin, mutta sen sijaan lyhensin aavistuksen Pondin askelta ja valmistauduin hyppäämään kilpaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti