No. Jos siitä Hallavan valmennuksesta jotain hyvää pitäisi keksiä, niin Pond oli täsmällinen. Siis ihan kaikessa. Silloin kun meni hyvin, meni tosi hyvin: se nosti laukan heti kun käskettiin ja hypyt osuivat kohdilleen. Kolmen esteen sarjan hyppäsin joka kerta kauempaa ulkoa kuin kukaan muu, mutta se oli Pondin kanssa suorastaan hyvin taktikoitu. En saa lyhennettyä sen askelia tarpeeksi, jotta se mahtuisi ponien kanssa sujuvasti samoihin sarjaesteisiin. Vaikka sen emäntä, Riitta, kyllä saakin ja koko ajan helpomman näköisesti.
Pyydetyt pysähdykset ja voltitkin Pond teki juuri niin kuin käskin, eli päin hemmettiä. Olin jotenkin askeleen myöhässä ihan kaikessa, jos ei ponnistuksia lasketa. Enkä edes ollut ajatuksissani tai mitään! Koin keskittyväni ihan täysillä, mutta jotenkin ei vaan taas sujunut. Tai no. Ajatukseni usein kyllä käy siinä, mitä minulle Näyhön valmennuksessa sanottiin. Siitä pitäen olen epäillyt itseäni joka kymmenen minuutin perästä. Minä en osaa ratsastaa. Sitten kun sellainen ajatus pääsee valloilleen, en tosiaan osaakaan. Pond kuitenkin yrittää parhaansa, vaikka sellaisen hyppääjän kuuluisikin mennä jonkun paremman ratsastajan kanssa: sellaisen, joka osaa ja pystyy pitämään itsensä kasassa edes radan ajan.
En ollut siis erityisen tyytyväinen itseeni, kun valmennus oli ohitse, vaikka hevosesta olinkin ylpeä ihan aina. Pond otti senkin niin suloisesti. Vaikka se ei ole edes oma hevoseni ja lemmikkini, se hamuili huulillaan kauluksiani, kun huokailin synkkyyttäni sen satulan pois otettuani ja autoon laitettuani. Varmasti se vain halusi herkkuja, mutta ihan kuin se olisi yrittänyt lohduttaa minua. Painoin otsani sen otsaa vasten ja kuvittelin, että se oli minun oma Mayani, ja että Mayani oli nuori ja terve taas.
Yritin käydä siinä vielä kaiken samani palautteen läpi päässäni. Puolipidätteet aiemmin, Reita. Selkeämmät pohjeavut vaan, Reita. Lähde aiemmin siihen hyppyyn mukaan, Reita. Laskeutumiset olivat kai olleet hyviä, siis ainakin suhteellisen hyviä, kun ottaa huomioon että me olemme molemmat Pondin kanssa ihan ihmisen kokoisia, emmekä mitään poneja ja ponityttöjä. Muut kehut, sikäli kun niitä edes oli, olin tainnut jo unohtaa. Sentään ne kaikki korjauskehotukset ja kaiken kritiikin muistin, ja pyörittelinkin niitä usein unettomina öinä. Ja samaan aikaan kun olin onnellinen Pondista ja kilpailemisesta, mietin, että tästäkö minä tosiaan niin kauan haaveilin? Oli helppoa teeskennellä hyvää ratsastajaa, kun käytössä oli vain huonoja ratsuja.
Vitsit kun aina sitä paitsi ratsastin valmennuksissa vieläkin huonommin kuin kotona. Jännittihän se nyt, mennä aina kaikkien muiden eteen mokailemaan. Kisat eivät kuitenkaan jännittäneet ikinä yhtä paljon, koska eipä siellä ollut muilla ratsastajilla aikaa katsella ja tuomita minua. Miten ihmeessä olin niin korkealla kokonaisrankingissa? Kenetköhän Riitta oli lahjonut vääristelemään pisteitäni?
No. Seuraava kerta sujuisi taas paremmin. Eikö niin Maya -- eiku Pond!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti