Tie Tähtiin: 2. osakilpailu Seppeleessä

Tie Tähtiin -tarinacupin Seppeleen osakilpailu on nyt takanapäin. Oikeaa sijoitusta ei tällä kertaa tullut, mutta ai kuinka ylpeä olen lohdutuspalkintoruusukkeestani. Näissä leikkimielisissä kisoissa joka luokan kuusi ensimmäistä saivat tällaiset hienot ruusukkeet - ihan sama, oliko osallistujia kuusi vai kuusikymmentä! Kyllä voi pienestä jutusta tulla ihmiselle hyvä mieli.

Seppeleen ruusuke

Esteradalla sijoituksemme oli 4/7 ja kouluradalla 7/15. Voin siis vähän leveillä Riitalle, Pondin omistajalle sillä, että olen sentään jotain oppinut. Kouluhan meni ihan huikean paljon paremmin kuin viimeksi.

Tässä vielä kilpailupäivän tarinat.

Esteluokka (100cm, hard) 

Mitä odotuksia meillä on Tie Tähtiin -cupin toisen osakilpailun esteosuutta varten? Vaikka kuinka moni on kysellyt sitä, koska taidan olla puhunut vain Pondista, cupista ja valmennuksistamme viimeaikoina. Olen kuitenkin antanut jokaiselle ihmiselle eri vastauksen.

Pondin omistaja, Riitta, kysyi sitä ensimmäisenä. Siitä taitaa olla jo pari viikkoa aikaa. Vastasin välttelevästi, että kunhan nyt hyväksytyn suorituksen tekisimme, niin olisin jo aika tyytyväinen. Tavallaan se oli totta. En ole kilparatsastaja, ja tiesin kyllä monen muun luokkamme osallistujan olevan. Ja vielä useampi oli ratsastuskoulun ratsastaja, eli ratsasteli paljon paremmilla hevosilla kuin minä. Siitä oli jo aikaa, kun olin ratsastanut muilla kuin Mayalla ja Minillä, paitsi jos Pond lasketaan mukaan. En siis oikeastikaan uskaltanut haaveilla, että meillä menisi yhtä hyvin kuin Hukkasuossa, kotikisoissa. Kotona oli ollut rentoa hypätä, joten hyvä sijoitus oli ihan ymmärrettävä. Seppeleen osakilpailu tuntui paljon vakavammalta kilpailulta, koska en hypännytkään omassa tutussa maneesissa, kaikkien tuttujen ihmisten keskellä. Mutta olisinko minä ihan rehellisesti tyytyväinen, jos Pond tekisi hyväksytyn suorituksen ja sijoittuisi viimeiseksi? En taitaisi. Kyllä minullakin jonkinlainen kilpailuvietti on.

Maija, vaimoni, oli kysynyt odotuksiani useammankin kerran, viimeksi kilpailua edeltävänä iltana. Hänelle olin sanonut rehellisesti, että voi kun sijoituttaisiin. Tiesin, että se oli paljon vaadittu meiltä, mutta ai kuinka se olisi hienoa. Saisimme elämämme kolmannen ruusukkeen. Voi veljet. Samaan aikaan, kun haaveilin sellaisesta, minua melkein pelotti sanoa sitä ääneen. Tuntui että toivomalla liikaa manaisin meille huonoa karmaa tai jotain, vaikka en edes tosissani usko sellaiseen. Siksi minä kai sanoin sen niin hiljaa ja ujosti joka kerta. Maija kurottui aina pörröttämään hiuksiani ja sanoi, että hän toivoi vain minun tulevan ehjänä takaisin kotiin reissultani. Mutta Maija pelkääkin hevosia.

Kun ajoimme kisapäivänä Seppeleen tallia ja uutta maneesia kohti, Keitaro kysyi vielä kerran puoliääneen, että mitä mahdan nyt odottaa. Kännykkäni lepäsi auton kojelautaan läntätyssä telineessään. Normaalit ihmiset pitivät siinä navigaattoria päällä, mutta me tunsimme tien. Tai ainakin minä. Olinhan valmentautunutkin Seppeleessä ihan vasta. Navigaattorin kartan sijaan kännykkäni oli Skype-yhteydessä Keitaron kännykkään, joka oli kiinnitetty samanlaisella systeemillä traileriin, jotta voisimme pitää silmällä Pondia ja Cubaa. Pond näytti ihan rauhalliselta, niin kuin takapenkillä kännykällään ilmeisesti Best Fiends -peliä pelaava riesakseni mukaan otettu Buathongin poikakin. Vastasin Keitarolle täydestä sydämestäni, että odotan elämystä. Vielä pari osakilpailua olisi jäljellä, ja hieno finaali Hallavassa. Minun viimeiset estekilpailuni ikinä. Voi kun meillä vain olisi niin hauskaa, että rankka treeni olisi ollut tämän päivän kisojen ja niiden kaikkien muiden arvoista. Hauskuudesta haaveillessani tajusin itsekin, että en minä niillä ruusukkeilla mitään tehnyt. Olin tietenkin ollut aivan äärettömän onnellinen Hukkasuon osakilpailun ruusukkeesta, mutta en minä sen takia ollut jatkanut. Vaan Pondin. Ratsastamisen. Sen takia, että sain vielä hetken olla olevinani uudelleen nuori.



Koululuokka (heA, hard)

"Ai Pond!" Buathongin poika komensi lainahevostani Pondia pidellessään sen riimunarua kuin parempikin hevosmies. Ei ikinä olisi uskonut, että se oli vasta puolisen vuotta sitten tullut talliin ja tutissut kauhusta hevosen nähdessäänkin. Olin ylpeä siitä jotenkin hyvin etäisesti samalla tavalla kuin isä, ja minun oli nostettava kaulahuivi paremmin naamalleni voidakseni hymyillä salaa siltä pojalta. Se Kinnasen likka oli tehnyt sille ihan hyvää. Näin miten se vilkuili sitä tyttöä huvittavan ylpeänä itsestään ja yritti esittää vähän parempaa hevosenkäsittelijää kuin olikaan. Ja kun Kinnanen katsoi sitä, se yritti äärimmäisen kömpelösti olla kuin ei olisikaan, ihan niin kuin oikean, elävän hevosen piteleminen vilkkaalla kisapaikalla ei olisi sille iso juttu. Minun oli mentävä sen luokse ja ojennettava käteni saadakseni pidellä Pondia itse. Vaikka se oli aivan sairaan ärsyttävän herttainen ratsuani muka komentaessaan, se aiheuttaisi ennen pitkää vahinkoa sen kanssa silkkaa huolimattomuuttaan ja typeryyttään. Sidoin Pondin trailerin kylkeen Cuban viereen ja komensin sen pojan kaivamaan koulusatulan Fordini takaluukusta. "Sen litteemmän niistä siis, poika", muistin muistuttaa. Koululuokka olisi ennen esteluokkaa.

Keitaro ei ollut järjestellyt asioitaan yhtä hyvin kuin minä. Sen verran minkä Buathong Kinnasen liehittelyltään ehti, hän hoiti Pondia. Sain nojata auton kylkeen ja puhallella pahvimukiin, jotta kahvini jäähtyisi. Cubaa hoitavan Keitaron naamasta näki, että olisi hänellekin kahvi maistunut. Virnistin hänelle Pondin kaulan alta. Olisi nyt vähän pussaillut sitä Buathongin poikaa tai jotain, niin olisi saanut valmiiksi laitetun hevosen. Laittaisin minä sentään itse suitset Pondille. Olen huomannut kyllä, että se Buathongin poika suitsii välillä miten sattuu. Sentään se osasi laittaa satulan oikein. Pitäisi itse vain kiristää satulavyö vielä kunnolla.

"Eiks sua jännitä yhtää?" Keitaro kysyi kai jotain kysyäkseen.
Rapsuttelin Pondin leukaa rutistettu kahvikuppi toisessa kädessäni. "Aivan jumalattomasti", myönsin, "kato miten mun kädet tärisee."
Itse käsiäni katsottuani minun oli työnnettävä rutistettu kahvikuppi toppatakkini taskuun. Tartuin suitsiin ihan jotain tehdäkseni ja suitsin hevosen. Pond on siitä mukava, että se ei vastustele oikein mitään. Helppo kaveri. Hyvä hevonen. Pitelin sen ohjia reittäni vasten ja koetin hengitellä. Tällainen olo minulla oli aina, kun palasin kesälomalta töihin ja uudet, veraat lukion ykköset tuijottivat minua pulpeteistaan silmät suurina. Tällä kertaa minulla oli sentään Pond tukenani ja turvanani ihan kouluradallakin.

Oli aika lähteä lämmittelyyn. Ennen kuin nousin hevoseni satulaan nojasin otsaani sen otsaan ja pidin silmiäni kiinni. Sillä tavalla tämä lainahevonen tuntui ihan omalta Mayaltani, ja hetken verran minua ei pelottanut yhtään. Sitten oli avattava silmät ja työnnettävä jalka jalustimeen. Tule Pond, yritin sanoa hevoselle jotenkin telepaattisesti. Mennään katsomaan, olemmeko me kehittyneet yhtään ensimmäisten osakilpailujen jälkeen.