Pond muuttaa taas: tällä kertaa Hopiavuoreen

Pond asuu Hopiavuoren hevostallilla Tie Tähtiin 2020 -tarinacupin ajan.
Cupissa sillä ratsastaa se poika - se Nitthan Chai Paithoonbuathong.

"Vähän mua jännittää!" se poika papatti Hopiavuoren pihalla jo ennen kuin sain auton oven auki. Sen ääni kuului lohdullisen vaimeasti ikkunalasin läpi, mutta minun oli pakko avata ikkuna sen ihanasta eristämisvaikutuksesta huolimatta.
"No mikä sua ny jännittää", ähkäisin noustessani autosta ja tunsin itseni satavuotiaaksi sen pikku tarmonpesän vierellä.
"Meillä on nyt melkein ku yhteinen hevonen!" se henkäisi ja tarrautui käsivarteeni kaksin käsin. Tietenkin ravistelin sen heti irti.
"Älä koske muhun enää ikinä. Eikä meillä tosiaankaan oo yhteistä hevosta!"
"Mä sanoinkin melkein", Chai sanoi olkiaan kohauttaen ja hypähteli rasittavan holtittomaan tapaansa avaamaan kuljetusauton salpoja väärässä järjestyksessä. Löin tietenkin sitä sormille ja aloin avata salpoja itse.
"Kato. Nää pienet avataan ensin. Jos sä ymmärrät nyt puhetta, sä voit avata toiselta -- Chai! Kuittaa!"
"Ymmärrän!"
Kaikesta huolimatta en halunnut, että se litistyisi rampin alle pudottaessaan sen päälleen. Huokaisin ja nojasin selälläni ramppiin varmuuden vuoksi, kun se räpelsi toisella puolella. Ei minulla ollut sellaisia rahoja, että olisin voinut maksaa vahingonkorvauksia Kinnasen Ekulle tai sen äidille, jos se kuolisi minun vahtivuorollani.

Olin kuljetellut Pondia miljoona kertaa. Kilpailimme paljon. Ei sillä  nyt mitään fanijoukkoa ikinä ollut ollut, mutta aina välillä muutama pikkuipana kinusi valokuvia joillekin ihme virtuaalihevosille tai jotain jo ennen kuin sain hevosen kokonaan ulos trailerista. Se oli siis ihan tottunut Chain kaltaisiin äänekkäisiin fanityttöihin, joten peruutin sen turvallisesti trailerista sen pojan jatkuvaa papatusta oikeastaan edes kuuntelematta. Pihassa silitin Pondin melko kulmikasta päätä. Hätistin Chain yli-innokkaat kädet sen poskilta ja liu'utin omaa kämmentäni sen kaulaa vasten. Hätistin Chain yli-innokkaaat kädet sen lavalta ja koetin itse, olivatko sen lapa ja niska kunnossa. Hätistin Chain yli-innokkaat kädet sen selän päältä ja ärähdin, että pitäisi perkele vaikka narusta kiinni ja toimittaisi aidanseipään virkaa, kun ei muuta osannut kuin olla tiellä koko ajan. Ojensin narun Chain käteen ja kävin Pondin jalat läpi koko ajan sille saakelin pojalle paikallaan pysymisestä muistutellen. Pond oli ehdottomasti kunnossa, joten  nyppäsin riimunarun sen pojan otteesta ja lähdin viemään lainahevostani suuliin. Pond oli sitä tyyppiä, joka jäykistyi. Se tarvitsi ensimmäisenä ratsastusta ja sitten vasta tarhan. 

"Mäki olisin halunnu oppia koittaan onks heppa kunnossa", Chai piipitti niin, että minun kävi sitä sääliksi. Taputin nopeasti sen olkapäätä mennessäni ja sanoin, että seuraavalla kerralla, kunhan hän ei hengittäisi kaikkea minun ilmaani ja heiluisi niin kauheasti. Sen sanominen oli virhe, sillä saman tien siihen poikaan iski taas puheripuli.

"Vähä siistiä ku mä en oo ikinä ratsastanu tämmöse -- tai Mayaa ei lasketa kun se oli ihan eri asia -- mitä sä luulet sattuuks vähemmän ku putoo tän selästä ku Minin -- hei muute--"
"Hae autosta harjat", keskeytin sen pojan  päättömät höpinät, ja onneksi se päätti totella ja oli vieläpä nopea ja reipas.
"Muistaksä ku sä toit kerran mut sun kyytillä Hukkasuosta tänne viime vuonna--" se puhui jo harjasangon kanssa tullessaan.
"Muistan. Hae satula ja suitset autosta."
"Mikä satula?"
"Se ainoa satula."

Jotain se poika oli oppinut Kinnasen kanssa. Harjasin näön vuoksi Pondin  kylkeä saadakseni sen verenkierron vilkastumaan. Chai palasi satuloineen, mätkäytti kantamuksensa jonkin ihan kuin siihen tarkoitukseen suulin reunalle rakennetun puomin päälle ja tarttui -- ei harjaan vaan -- kaviokoukkuun. Se hevosia pelkäävä kikattaja. Seurasin kuinka se liu'utti kättään Pondin etujalkaa pitkin ja nosti sen kavion kyselemättä, eikä sen otteita olisi enää erottanut minkä tahansa taitavan ratsastuskoulun ipanan otteista. Huomasin hymyileväni sen selälle, joten järjestelin naamani nopeasti oikeaan järjestykseen ja otin sen pojan tuomat suitset.

Pond oli nopeasti satuloitu ja suitsittu. Olin olevinani keskittyneempi satulavyön kanssa kuin oikeasti olinkaan, sillä kaikkea ihme porukkaa ramppasi tasaisesti suulissa. Niitä oli niin jumalattoman paljon, etten ikinä oppisi kaikkien nimiä naamoista puhumattakaan. Chai tuntui kuitenkin jostain ihme syystä tuntevan kaikki ja pitävän kaikista. Oli ihan siedettävää olla taustalla, kun hän ravisteli hartioista jotain pörröpäätä ja nauroi, tai kun hän halasi jotain ruskeahiuksista Kinnasen ikäistä naista ja nauroi, tai kun hän sanoi jollekin toiselle naiselle terveisiä Salierille ja nauroi, tai kun hän ihaili jonkun blondin läiskikästä ponia ja nauroi. "Toi on Reita", hän hoki aina välillä. "Me ollaan oltu kavereita vaikka kuinka kauan", se jatkoi, koska ilmeisesti sille ei ollut vielä kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen mennyt jakeluun, että minä en ollut millään muotoa mikään sen kaveri.

Yritin hymyillä kaikille ja nyökytellä, mutta olisin kaivannut rauhaa. Oli ahdistavaa, kun joka puolella oli uusia naamoja, joille en osannut puhua. Huomasin kaipaavani Hukkasuolle. Sielläkin oli muutamia vuosia sitten ollut paljon ihmisiä, mutta se ei ollut haitannut, sillä olin tuntenut kaikki ja tiennyt paikat. Olisin siellä tälläkin hetkellä, jos Maya ei olisi -- estin itseäni ajattelemasta sitä ajatusta loppuun. Täällä en tiennyt edes kahvipannun sijaintia, ja se oli ollut ainakin Hukkasuolla aika elintärkeä tieto. Ajattelin kaivaten jopa Keitaroa, vaikka sainkin kaikessa ahdistuksessa muistutettua itselleni, että itse asiassa minähän vasta kaksitoista tuntia sitten pelasin hänen kanssaan, ja parin tunnin päästä pelaisin taas. Mutta olihan se orpoa, kun tällä tallilla oli ihan eri tallimestari kuin Keitaro. Jos siis Otsonmäen maalaiskommunisteilla edes oli mitään nimettyä tallimestareita: silloin ei nimittäin ollut, kun minä asuin vielä Otsonmäellä...

"Onks tossa kenttä?" kysyin Chailta, kun hän irtaaantui viimein keskustelusta jonkun sellaisen kanssa, joka yritti taluttaa ihan tosi raskaana olevaa puoliveritammaa ohitsemme sisään. Kyllähän minä olin kentän nähnyt tullessamme, joten sen verran tiesin.
"Joo. Sä voit vaan mennä siihen", se poika kertoi silmät loistaen ja oli jo viilettämässä ilmeisesti sisään talliin, mutta tartuin sen takinhihasta kiinni.
"Kaks asiaa--", aloitin, mutta se keskeytti.
"Mitkä kaks?"
"Ensinnäkin, mistä sä tunnet kaikki? Ja toisekseen--"
"Mä olin täällä töissä."
"Jaa. Toisekseen, mihin sä olet menossa?"
"Mä ajattelin käydä kattoos... Jos yks Eira olis... Sillä aikaa kun sä ratsastat?"
"Minä? Potta päähän ja kipi kipi kohti kenttää."
"Ai saanks mä ratsastaa!"
"Voi kristus sun kanssas..."
"Älä lausu väärin her--"
"Chai."
"Okei."

Kentällä meni ruunikolla joku nainen, jolla oli silmiinpistävän keveä ja miellyttävä ohjastuntuma ainakin Chaihin verrattuna.
"Outi!" Chai huusi hänelle.
"Chai?" se Outi vastasi, eikä selkeästi kyllä ollut Chain kanssa yhtä hyvissä väleissä kuin Chai kuvitteli olevansa hänen kanssaan.

Chai tarttui Pondin ohjiin ja alkoi pälättää. Siinä tuli Outille selväksi varmasti kaikki ja ihan käsittämättömän nopeasti. Chai esitteli Pondin ja minut, ja minä nostin kättä ja nyökkäsin. Hän esitteli Tie Tähtiin -suunnitelmamme, ja minä nyökkäsin taas. Puhuessaan hän talutti Pondin keskelle kenttää kiinnittämättä siihen juurikaan huomiota. Onneksi se oli sellainen tamma, että se oli tottunut jo kaiken maailman taaperoihin ympärillään ja käyttäytyi tosi rauhallisesti. Se poika ei kuitenkaan noussut Pondin selkään. Sen sijaan se tarttui satulan etukaareen vasemmalla kädellään ja takakaareen oikeallaan ja katsoi minua vaativasti. Viitoin sille kädelläni, että nousisi vain satulaan, mutta ei se tehnyt elettäkään.

"No?" huusin sille lopulta kentän portilta.
"Punttaa mut ylös!" se huusi takaisin ja kehtasi vielä koukistaa vasemman jalkansakin törrölleen valmiiksi.
"Mitä sä nyt meinaat! En tasan punttaa!"
"En mä pääse muuten", se väitti, vaikka oli todistettavasti päässyt parimetrisen Mininkin selkään vielä vuosi sitten.
"Pääseppähän."
"No joo", se myönsi, asetteli jalkansa jalustimeen ja nousi keveästi Pondin selkään. "Nää jalustimet on liian pitkät", se kertoi.
"No lyhennä."
"En mä osaa. En mä kato osaa mitään."
"Osaatpa!"

Chai nauroi. Se ravisteli jalkansa jalustimista ja hinkutti toista jalustinhihnaa lyhemmäksi Pondin huokaistessa. Se meinasi liukua alas hevosen selästä ja tarrautui kauhuissaan satulaan. Tasapainon saavutettuaan se nauroi taas ja hoki olevansa idiootti. Siinä se oli ihan oikeassa. En ollut varma, puhuiko se Outille vai minulle, mutta ainakin Outi taisi heltyä sen höpötykselle ja kysyi tarvitseeko se apua. Onneksi se ymmärsi sentään sanoa, että ei tarvitse, vaan haluaa harjoitella itse. Olisin etukäteen veikannut, että se huolisi heti apua. Vielä pari vuotta sitten se tuntui rakastavan, jos kuka tahansa otti sen äidin tai isän roolin. Ehkä se oli kasvanut hieman.

"Reita", Chai kailotti saatuaan jalustinhihnat säädettyä.
"No?"
"Tuu käveleen mun vierellä. Mä en ehkä osaa ratsastaa", se sanoi, eikä nauranut. Sen suu oli sellaisena huulia pureksivana viivana, että sitä taisi sillä kertaa jännittää oikeasti, eikä edes millään hyvällä tavalla.
"Selvä", huokaisin ja kävelin Pondin vierelle.

Sen pojan ratsastuttaminen oli samanlaista kuin Ruskan ratsastuttaminen. Kävelin kädet villakangastakin taskuissa kaviouran viertä Pondin pään vierellä ja Pond, ammattimainen ratsastuskoulun hevonen kun oli, seurasi ennemminkin minua kuin Chain ohjeita. Sen ratsastaja oli kerrankin hyvin hiljaa, vaikka sille olisi ollut ominaista jatkaa tälle Outille huutelemista. Välillä kuulin, miten Chain hengitys tuhisi. En ollut muistanutkaan, että se poika piti niin raivostuttavaa ääntä silloin harvoin, kun oli muuten hiljaa ja hengitti nenänsä kautta. Vaikka olihan siitä jo vuoden verran, kun hänet viimeksi näin. Siinä ajassa kai unohtaa kaikki ärsyttävät asiat toisesta. Tai ainakin joitain ärsyttäviä asioita.

"Koska sä lähdit Hukkasuolta?" kysyin Chailta, jotta Pond saisi kulkea edes vähän rennomman ratsastajan kanssa.
"Vähän sun jälkeen", se poika vastasi.
"Miksi?"
"Mä en voinu enää..." se aloitti, mutta sen ääni hiipui kesken kaiken.
Vilkaisin sen silmiä. Se katsoi Pondin niskaa ja räpytteli ripsiään. Näin miten se nieleksi. Tiesin, mitä se ajatteli. Tai oikeastaan ketä.
"Ehkä sulle teki hyvää vähä vaihtaa maisemaa", sanoin sille. Meinasin taputtaa sen säärtä, mutta muutin mieltäni ja taputinkin Pondin kaulaa.
"Niin kyllä teki", se sanoi, ja sen kasvot kirkastuivat taas, eikä se enää istunut hevosen selässä niin kuin heinäseipään nielaissut.
"Ravaa tonne pitkän sivun loppuun nyt ja sitten meet ton lyhyen sivun käyntiä. Mä katon tosta kentän keskeltä."
"En mä osaa."
"Osaatpa. Pondi on ihan yhtä kiltti kun Maya oli."
"Onks sun ikävä sitä? Mayaa?"
"On. Noni, ravaa jo."

Chain silmät laajenivat, kun Pond aloitti pomppivan ravinsa. Nopeasti ratsastaja pääsi kuitenkin rytmiin. Chai valitsi oikean kevennyksen ja näytti miltä tahansa tuntiratsastajalta Pondin selässä. Ohjastuntumakin pysyi koko ajan melko tasaisena, eivätkä pohkeet viuhtoneet edestakaisin. Chai osasi ratsastaa -- ja ihmehän se olisi ollut, jos ei olisi osannut. Minä olin tehnyt parhaani Hukkasuolla, jotta Chaista tulisi joskus harrasteratsastaja, ja siitä ravista päätellen paljon oli ratsastettu vielä minun Hukkasuolta lähtemiseni jälkeenkin.

"Hyvä. Mee vaan uudestaan ravia tossa seuraavalla pitkällä sivulla taas."
"Vähäks tää pom -- tai siis en mä muistanu et Maya pomppii näin paljo!"
"Ei Maya pomppinukkaa."
"Ai jaa! Oliks oikee kevennys silti?"
"Oli oli. Hyvin meni."
"Mä oon hypännykki Ekun hevosella."
"Joo mä huomaan et sä oot menny paljo. Mee silti nyt sitä ravia vaan se pitkä sivu."

Parin ravipätkän jälkeen sain siirtyä taas kentään ulkopuolelle. Pond oli hyvin Chain hallussa. Voltit olivat kananmunan muotoisia varsinkin ravissa ja taipuminen olematonta, mutta mitäpä pienistä. Uskoin, että kunhan Chai ja Pond totuttelisivat toisiinsa pari päivää, meno näyttäisi jo ihan erilaiselta. Katselin, kuinka se poika laukkasi lainahevosellani hoipertelevalla pääty-ympyrällä suhteellisen hallitusti ja tunsin omituista ylpeyttä. Kinnanenhan sen kanssa oli suurimman osan työstä tehnyt, mutta minä olin laittanut alulle tuon penikan ratsastusharrastuksen omin pikku kätösin. Olin löytänyt Chain Hukkasuon eräästä karsinasta surkeana kuin hylätyn kissanpennun, kun se oli nyyhkyttänyt Keitaronsa perään, ja nostanut sen hevosen selkään. Joka hetki sen pojan kanssa saattoi olla ärsyttävä, mutta sillä oli hyvä sydän, eikä se ansainnut olla surullinen. Tavallaan minulla oli ollut vähän ikäväkin sen idioottimaisia juttuja. En minä muuten olisi sille soittanut, vaan olisin kinunnut jonkun muun teinin Pondille ratsastajaksi cupin ajaksi.