Minun oli painettava käteni rintaani vasten ja tarkistettava, vieläkö sydämeni löi, kun kaikista maailman hevosista violetti Tie Tähtiin -ruusuke pujotettiin juuri Pondin suitsiin. Löi se. Tiheästi. En osannut muuta kuin nojata kämmenilläni satulan etukaareen ja tuijottaa violettia ruusukkeen kulmaa, joka ihan vähän pilkotti Pondin niskan ja posken reunalta minun näkyviini, kun istuin satulassa. Se oli sanoinkuvaamattoman hienoa. En ollut koskaan voittanut mitään. Tai no, jalkapallossa olin tietenkin, mutta se oli vähän eri asia -- meillä oli ollut ihan käsittämättömän hyvä joukkue vielä Hukkasuolla asuessani... Mutta että minä ja Pondkin olisimme voineet voittaa, sitä en olisi ikinä uskonut. Pond. Minun kanssani. Pond.
Pond huojahti hieman vaihtaessaan painoa jalalta toiselle ja se havahdutti minut, kun pelkäsin putoavani satulasta. Tamma ei suinkaan lähtenyt liikkeelle yllättäen, mutta tarrauduin jo kouristuksenomaisesti satulaan ja tokenin ruusuketranssistani. Nielaisin ja rintaani alkoi puristaa, vaikka palkintojenjako oli vielä kesken ja minun olisi pitänyt hymyillä niin kuin voittaja. En voinut olla ajattelematta, että mitähän seuraavaksi tapahtuisi.
Olin kilpaillut Jesseä, Marshallia, Outia, Tiitusta ja Agnesia vastaan. Kaikki olivat harjoitelleet kovasti. Taitotasoruusuketta heistä oli havitellut myös Jesse. Vaistomaisesti aloin etsiä häntä katseellani ihmisten seasta, mutta en löytänyt. Hänen täytyi olla vihainen. Hän varmasti oli vihainen. Jesse ei muutenkaan ollut mikään ilopilleri, ja vaikka olimme tulleet toimeen, tästä eteenpäin saisin varoa häntä. Olisin halunnut edes nähdä hänen vihaisen ilmeensä varmistukseksi, mutta en löytänyt häntä muiden joukosta.
Sen sijaan katseeni osui Marshalliin, joka istui vähän matkan päässä Arlekinin selässä ryhdikkäämpänä kuin minä Pondin selässä. Hän hymyili minulle nopeasti sininen ruusuke hevosensa suitsissa. Olin nähnyt samanlaisen ruusukkeen Pondin karsinan ovessa Hukkasuolla viime vuonna. Sain hymyiltyä hänelle takaisin, sillä silloisen ruusukkeen kunniapaikasta päättelin, että Marshallin ja Arlekinin ruusuke kertoi suuresta voitosta. Sitten ryhdyin taas haravoimaan sekalaista ihmisjoukkoa katseellani löytääkseni Jessen, tai edes Outin... Agnesin... Tiituksen... Kaikki, joiden paikan olin vienyt...
Lupa lähteä kentältä ja luisua alas Pondin selästä oli kuin palkinto, vaikka tätä nykyä viihdyinkin lainaratsuni satulassa hyvin. En nostanut Pondin jalustimia ylös, vaan lähdin vetämään hämmentynyttä hevosta perässäni kohti kuljetusautoa muita odottamatta. Ainakin Jesse olisi todennäköisimmin siellä. Jos olisin itse ansainnut tämän violetin ruusukkeen ja joku tyhmä idiootti olisi vienyt sen ansiotta, olisin ollut varmaan itsekin kuljetusvaunun luona odottamassa pääseväni kotiin.
Pond hörisi, kun lähestyimme autoa ja vaunua. Se harvoin tervehti ihmisiä hörinällä, joten siitä ei voinut päätellä mitään. Ehkä se hörisi vaunulle, koska se sai aina syödä kuljetuksen aikana, ja levätäkin se varmasti pystyi siellä rankan päivän jälkeen. Ramppi oli vielä ylhäällä, sen näin, mutta minä vain etsin Jesseä, joka selkeästi ei ollut paikalla.
Sidoin Pondin vaunun kylkeen aikeinani jättää se siihen ja mennä etsimään Jesseä, mutta tulin heti järkiini. Ei kuulostanut kauhean turvalliselta ratkaisulta hylätä hevosta yksin autojen väliin. Rapsutin sen kaulaa anteeksipyytävästi, vaikka se ei voinutkaan tietää, mitä typeryyksiä olin juuri ollut tekemäisilläni. Nostin viimeinkin sen kyljillä heiluneet jalustimet ylös ja avasin satulavyön. Mitä nopeammin saisin sen lastattua, sitä nopeammin pääsisin etsimään Jesseäkin, vaikka en minä kyllä yksin edes osaisi hevosta lastata.
Nostin satulan maahan, kun sille ei mitään muutakaan kätevää paikkaa ollut. Sitten avasin suitsien hihnat, eikä Pond piitannut mitään. Se viittoili korvillaan ympäriinsä. Kun tartuin niskahihnaan aikeinani vetää suitset pois sen päästä ja tuikata nopeasti riimu tilalle, tulin silittäneeksi ruusuketta kämmensyrjälläni.
Kerran lapsena olin silittänyt perhosta. Sen siipi oli tuntunut melkein samalta, joskin vielä hienostuneemmalta. En ollut ymmärtänyt, ettei perhonen voinut lentää enää, jos sen siipiin koski. Anna, yksi seurakunnan kerhon mukavimmista tytöistä, oli suuttunut ihan hirveästi ja yrittänyt lyödä minua rangaistukseksi. Hän oli kuitenkin osunut käsivarrellani istuvaan perhoseen ja liiskannut sen. Olin sanonut häntä murhaajaksi. Nyt pelkäsin, että estäisin Jesseäkin lentämästä enää, kun olin iskenyt likaiset näppini ruusukkeeseen, joka ei minulle voinut kuulua. Tartuin sen perhosmaiseen reunaan, nyppäsin irti suitsista ja työnsin taskuuni. Minusta tuntui samalta kuin silloin kerran, kun olin kolmen vanhana varastanut Pokemon-korttipakkauksen kaupasta ja äiti oli sanonut minun olevan kriminaali.
Sydämeni tuntui muljahtelevan, kun kuulin tuttuja askelia Pondin toiselta puolelta. Joka askeleella kuului kaksi rahahdusta, kun kävelijän kantapää pyyhkäisi kevyesti hiekkaa hänen liikuttaessaan jalkaansa. Tartuin Pondin suitsien poskihihnaan jotain tukea maailmassa saadakseni, mutta suitsetkin olivat jo auki...
"Onnea, tähtiratsukko", Jesse sanoi hiljaisella ja tasaisella äänellään.
Kurkistin häntä Pondin kaulan alta. Hän sipaisi hevosen kaulaa toiselta puolelta sen lyhyen ja kuluneen harjan alta. Katuvaisena kumarruin ja astuin hevosen kaulan alta esiin, hänen puolelleen. En ihan uskaltanut katsoa häntä silmiin, vaan katsoin sen sijaan vasempaan kenkään ja purin huultani.
"Mitä?" Jesse kysyi ihan vähän naurahtaen samalla, sillä tavalla että piti kuunnella äärimmäisen tarkasti havaitakseen naurahduksen. "Onko jotain sattunu?" hän kysyi vielä hiljempaa, kun en saanut vastattua mitään, ja näin ratsastussaappaista miten hän vaihtoi painonsa kantapäiltä päkiöille.
Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja pakottauduin katsomaan häntä.
Jesse näytti samalta kuin aina; ehkä hieman pyöreäsilmäisemmältä ja poskistaan jännittyneemmältä.
"Anteeksi", sain kakistettua, ja jostain syystä ojensin käsiäni hieman häntä kohti. Odotinko hänen laittavan minut käsirautoihin vai mitä?
"Mistä?"
"Kun..."
"Chai? Varjo -- missä Varjo on? Mitä tapahtui?"
Jesse tarttui valonnopeudella kuljetusvaunun takaseinää paikallaan pitäviin lukkoihin, vaikka hänen kätensä olivat alkaneet täristä.
"Siellä se on!" sanoin nopeasti ja tartuin hänen salpoja kiskoviin käsiinsä estääkseni häntä turhaan aukomasta lukkoja hätääntyneenä. Hän veti kätensä saman tien pois, ja ne olivat kylmät niin kuin vampyyrillä. "Jos sä jätit sen sinne, siellä se on."
"Miksi sä sitten säikäytit mut? Miksi sä oot noin kummallinen?"
"Mä vahingossa vein -- ne antoi mulle -- mä en tiedä miten, mutta mulla on... Jesse mulla on se violetti ruusuke", kerroin, ja tunnustus oli niin kamala, että minun piti peittää suuni molemmin käsin jo puhuessani. Jopa Pond valpastui ja nosti päänsä ylös. Jokainen ihokarvani nousi pystyyn.
Jesse katsoi minua kulmat kurtussa, silmät sirrillään ja suu hieman auki hyvän aikaa ennen kuin puhui taas.
"Okei?"
Tunsin naamani vääntäytyvän samaan asentoon kuin hänen. Pond kuului rauhoittuvan avonaiset suitset päässään.
"Se sun ruusuke", täydensin. Miksei hän ymmärtänyt.
"Mun ruusuke?"
Mietin, pitäisikö minun kaivella ruusuke taskustani, mutta se tuntui yhtä kamalalta ajatukselta kuin riisuutua alasti. Onneksi silloin ymmärrys rentoutti Jessen kasvot.
"Aaa! Kuule. Ne teettää joka vuosi uudet ruusukkeet. Mun oma on jossain kotona."
"En mä sitä..."
"Okei? No annapa mulle vähän enemmän kontekstia tälle jutulle."
Käännyin Pondin puoleen, koska en voinut millään katsoa Jesseä puhuessani. Ryhdyin vaihtamaan sen suitsia vihdoinkin riimuun samaan aikaan kun puhuin. Jostain syystä Jessen käsi lennähti Pondin harjaan juuri silloin, kun vedin suitset sen päästä ja tarjosin riimua sille tilalle. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään koko aikana kun puhuin.
Kerroin katuvaisena, että olin ilmeisesti voittanut rankingin Pondin kanssa, vaikka olinkin kaikkein huonoin ratsastaja. Olimme varmaan voittaneet Pondin takia, koska Pond on kuitenkin oikea ratsastuskoulun hevonen, joten se osaa mennä minunlaisteni kanssa vaikka kuinka hienosti. Sopotin, miten Marshall, Outi, Tiitus ja Agnes olivat kaikki menneet paremmin kuin minä, niin kuin tietenkin Jessekin, mutta jonkin virheen takia minulla oli nyt tämä palkinto. Ja vaikka olisikin niin, että olisin sen ansainnut, en olisi tahallani vienyt sitä.
Puhuttuani katsoin Jesseä, joka oli kuin olikin vihainen aina kohotettua leukaa ja kiristyneitä suupieliä myöten. En uskaltanut katsella häntä kauaa, mutta jäin kuitenkin seisomaan kasvot häntä kohti. Nojasin Pondin lapaan varmuuden vuoksi, etten lyyhistyisi niin kuin pikkukakara tai muuta typerää, kun hän haluaisi haukkua minua.
"Sun pitää ihan totta saada itsevarmuutta", Jesse tiuskaisi.
"Niin..."
"Hymyileviä voittajia ihmiset haluaa nähdä, eikä mitään huokailevia. Sä muistutat mua ihan viime vuonna kun mä -- kun yks toinen mun tuttu voitti jotain täs skabas ja hajoili kans tolleen."
"Ai--"
"Eli lopeta. Pääset paljo vähemmällä. Kukaa ei oo vihainen. Sulla meni hyvin."
"Ai?"
"Joo."
Pyörittelin Pondin riimunarua käsissäni ja hymyilin vähän Jessen saappaille. Tarkastaisin kyllä ranking-pisteet ennen kuin uskoisin mihinkään voittoon, mutta enää minun ei tehnyt mieli suorittaa seppukua kuljetusvaunun takana. Jesse kääntyi ympäri kengät rahahtaen ja oli jo lähdössä pois.
"Jesse?"
"No?"
"Mihin sä meet?"
"Röökille."
"Mä en osaa lastata hevosta itte..."
"Noi voi auttaa. Mä käyn."
Jessen hutaisemalla osoittamasta suunnasta minua, Pondia ja kuljetusautoa lähestyivät Marshall ja Agnes, sekä Arlekin ja Lex, joiden jalustimet oli nostettu kauniisti ylös.
"Chai!" Agnes huudahti ja kiristi tahtinsa pikakävelyksi, millä sai Marshallinkin kiiruhtamaan. "Me ajateltiin että mihin sä menit!"
"Mä vaan..." mumisin, mutta Agnesin repliikki ei ollutkaan ollut kysymys.
"Koska me saatiin -- tadaa!"
Marshall ojensi minua kohti melko pientä pokaalia hymyillen leveästi. Hän puristi sitä jalan kohdasta nyrkistään, enkä nähnyt lukea laattaa.
"Mikä tää on?"
"Me voitimme joukkuekilpailun", Marshall kertoi.
"Vau! Tosi hyvin tehty! Onnea!"
"Chai... Siis säkin oot meidän tiimissä", Agnes sanoi vakavana, mutta alkoi sitten nauraa.
Silloin en voinut muuta kuin hymyillä, eikä minua ahdistanut yhtään. Ei kukaan voisi pitää minua uhkana, vaikka voittaisin ratsastuskouluhevosten Olympialaiset, kun olin kuitenkin näin tyhmä. Unohtaisin varmaan kuitenkin, mitä maata edes edustin.
Chai sijoittui viimeisessä TT:n koululuokassaan viidenneksi, esteillä neljänneksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti