Luopuminen

 Tuntuu kuin olisin liian vanha hevosen omistamiseen, vaikka sille ei ole yläikärajaa, ja vaikka en ole vielä edes ihan kolmeakymmentä. Aloitin tieni hevosenomistajaksi ollessani vasta seitsemäntoista ja Mayan hoitaja. Vaikka sain Mayan itselleni vasta vuosikausia sen jälkeen, tunsin aina juuri sen olevan minun hevoseni: tehty minua varten. Pond tuli Mayan kaveriksi, ja kun Maya oli jo aika vanha, nuoren Pondin kanssa oli ihanaa esimerkiksi hypätä ja kilpailla.

Sitten Maya kuitenkin kuoli.

Siitä on jo monta vuotta, mutta vieläkään minua ei huvita mikään. Kun katson Pondia, haluaisin nähdä Mayan. Se on niin epäreilua Pondia kohtaan, että se on ollut Suentaipaleen Riitan ratsastuskoulussa ja olen käynyt katsomassa sitä vain noin kerran viikossa. Ratsastuskoulun tytöt rakastavat sitä. Minäkin rakastan, mutta en tarpeeksi.

Tänään kävin katsomassa Pondia. Ajatus, jota olen pyöritellyt jo kauan, vahvistui. Olen varma, että tein oikein, kun Riitta piteli Pondia kentällä ja otin siitä kuvia. Olin harjannut Pondin oikein nätiksi tallityttöjen kanssa. Ajatus erilaisesta tulevaisuudesta tuntuu hankalalta ja surulliselta, mutta silti oikealta.

Minä myyn Pondin.

Vaikka Pond ei ole Maya, se on silti hyvä hevonen. En pidä kiirettä uuden kodin kanssa. Tavallaan toivon, että joku tuttu ostaisi sen. Riitta ei kuitenkaan tarvi Pondin kaltaista hevosta, enkä taida tuntea monia potentiaalisia hevosenomistajia. Olisipa sillä pojalla, sillä pikku apinalla, ei kun siis Buathongin Chailla rahaa pitää hevosta.