Power Jump 2020 erikoisluokka

 Reita ja Pond sijoittuivat Power Jump 2020 -tarinaluokassa sijalle 4/54.

© Lynn

Jos en olisi katsonut Power Jumpin lämmittelyalueen ja varikon hulinaa kuin ruumiini ulkopuolelta, olisin ollut kauhuissani. Ihmismassan tasainen jännittynyt juttelu kuulosti meren kohinalta ja tasainen liikekin toi mieleen aallot Torreviejan lämpöisillä rannoilla. Kai kauhun takia näinkin itseni istumassa buddhamaisen tyyneksi jäykistyneenä kaiken kokeneen ruunikkoni selässä. Tiesin jo sitä hetkeä eläessäni, että myöhemmin mielikuvani olisivat lasimaalauksen kaltaisia, eivät ollenkaan todellisen tuntuisia. Sellaisista hetkistä kuului muistaa väenpaljous, kuulutukset, kuuluisat ihailemani ratsastajat, viimeisen päälle haravoidut tallipihat, jännitys, aiemmin vain sanomalehtien ja Sukupostin kuvista näkemäni kilpahevoset... Sellainen tärkeä, tähdellinen, erityinen. Siitä huolimatta näin itseni vain nyppimässä ratsastustakkini hihansuuta. Kultaisesta napista, jossa oli huomaamaton kohokuva leijonasta, roikkui yksi tummansininen, melkein musta lanka. Yritin niin kovasti nypätä sen pois, mutta se ei lähtenyt irti ennen lämmittelyvuoroani. Ei sellaista voisi kertoa kenellekään, kun minulta kysyttäisiin, millaista oli toteuttaa suurin ja mahdottomin unelmani, Power Jump.

Vasta lämmittelyvuoroni lopussa tunsin palaavani ruumiiseeni, eikä ruumiini voinut hyvin. Nenää ja silmiä poltti kuin olisin hengittänyt uimahallivettä, ja keuhkojen ympärille oli puristunut rautavanteita, vaikka siinä olisi kuulunut olla vain kylkiluita. Olisin halunnut vielä kuiskuttaa Pondilleni, että ihan jo viiden minuutin kuluttua olo olisi parempi, kun rata olisi ohitse. Että esteitä koristavia säntillisen sokeripalan muotoisia ruukkuistutuksia ei tarvinnut säikähtää, vaikka ne olivat toista kuin tavanomaiset silkkikukat. Leukani tuntui kuitenkin lukkiutuneen ja huuleni halvaantuneen. Pond, jonka muihin ratsuihin verrattuna laihaa kaulaa en edes osannut siinä hetkessä hävetä, lohduttikin minua tasaisella askeleellaan. Sen rauhallinen hengitysliike muistutti viimeinkin päästämään ajatukset irti hihastani roikkuvasta langanpätkästä, leijonanapista ja sokeripalaistutuksista. Luotin siihen kuin maitovarsa emäänsä, vaikka suhteemme olikin juuri siksi nurinkurinen.

Niin minä päästin irti. Yli kymmenen vuotta olin lukenut sanomalehdistä Power Jumpista, viime vuonna kylläkin digilehdestä paperisen sijaan. En ollut koskaan kehdannut sanoa kenellekään, miten palavasti olisin itsekin halunnut hypätä siellä. Vasta vuosi sitten olin tohtinut sanoa vaimolleni. Mutta siellä minä olin, laukkaamassa yhtä tuttua ympyrää ennen hyppyjä, onnea tuova keltainen ampiaispaita piilossa kilpatakkini alla, ja viimein, vasta Pondin ponnistettua ensimmäiselle esteelle täsmällisesti, minä uskoin sen todeksi. Unohdin napit ja langat, kun irtauduimme Pondin kanssa yleisön merellisestä kohinasta ja kentän pinnasta hypätäksemme salaisimman unelmani todeksi.