Ei kukaan voisi pitää minua uhkana

 Chai kertoo. TT2020 finaali Hallavassa 17.5.2020.

Minun oli painettava käteni rintaani vasten ja tarkistettava, vieläkö sydämeni löi, kun kaikista maailman hevosista violetti Tie Tähtiin -ruusuke pujotettiin juuri Pondin suitsiin. Löi se. Tiheästi. En osannut muuta kuin nojata kämmenilläni satulan etukaareen ja tuijottaa violettia ruusukkeen kulmaa, joka ihan vähän pilkotti Pondin niskan ja posken reunalta minun näkyviini, kun istuin satulassa. Se oli sanoinkuvaamattoman hienoa. En ollut koskaan voittanut mitään. Tai no, jalkapallossa olin tietenkin, mutta se oli vähän eri asia -- meillä oli ollut ihan käsittämättömän hyvä joukkue vielä Hukkasuolla asuessani... Mutta että minä ja Pondkin olisimme voineet voittaa, sitä en olisi ikinä uskonut. Pond. Minun kanssani. Pond.

Pond huojahti hieman vaihtaessaan painoa jalalta toiselle ja se havahdutti minut, kun pelkäsin putoavani satulasta. Tamma ei suinkaan lähtenyt liikkeelle yllättäen, mutta tarrauduin jo kouristuksenomaisesti satulaan ja tokenin ruusuketranssistani. Nielaisin ja rintaani alkoi puristaa, vaikka palkintojenjako oli vielä kesken ja minun olisi pitänyt hymyillä niin kuin voittaja. En voinut olla ajattelematta, että mitähän seuraavaksi tapahtuisi.

Olin kilpaillut Jesseä, Marshallia, Outia, Tiitusta ja Agnesia vastaan. Kaikki olivat harjoitelleet kovasti. Taitotasoruusuketta heistä oli havitellut myös Jesse. Vaistomaisesti aloin etsiä häntä katseellani ihmisten seasta, mutta en löytänyt. Hänen täytyi olla vihainen. Hän varmasti oli vihainen. Jesse ei muutenkaan ollut mikään ilopilleri, ja vaikka olimme tulleet toimeen, tästä eteenpäin saisin varoa häntä. Olisin halunnut edes nähdä hänen vihaisen ilmeensä varmistukseksi, mutta en löytänyt häntä muiden joukosta.

Sen sijaan katseeni osui Marshalliin, joka istui vähän matkan päässä Arlekinin selässä ryhdikkäämpänä kuin minä Pondin selässä. Hän hymyili minulle nopeasti sininen ruusuke hevosensa suitsissa. Olin nähnyt samanlaisen ruusukkeen Pondin karsinan ovessa Hukkasuolla viime vuonna. Sain hymyiltyä hänelle takaisin, sillä silloisen ruusukkeen kunniapaikasta päättelin, että Marshallin ja Arlekinin ruusuke kertoi suuresta voitosta. Sitten ryhdyin taas haravoimaan sekalaista ihmisjoukkoa katseellani löytääkseni Jessen, tai edes Outin... Agnesin... Tiituksen... Kaikki, joiden paikan olin vienyt...

Lupa lähteä kentältä ja luisua alas Pondin selästä oli kuin palkinto, vaikka tätä nykyä viihdyinkin lainaratsuni satulassa hyvin. En nostanut Pondin jalustimia ylös, vaan lähdin vetämään hämmentynyttä hevosta perässäni kohti kuljetusautoa muita odottamatta. Ainakin Jesse olisi todennäköisimmin siellä. Jos olisin itse ansainnut tämän violetin ruusukkeen ja joku tyhmä idiootti olisi vienyt sen ansiotta, olisin ollut varmaan itsekin kuljetusvaunun luona odottamassa pääseväni kotiin.

Pond hörisi, kun lähestyimme autoa ja vaunua. Se harvoin tervehti ihmisiä hörinällä, joten siitä ei voinut päätellä mitään. Ehkä se hörisi vaunulle, koska se sai aina syödä kuljetuksen aikana, ja levätäkin se varmasti pystyi siellä rankan päivän jälkeen. Ramppi oli vielä ylhäällä, sen näin, mutta minä vain etsin Jesseä, joka selkeästi ei ollut paikalla.

Sidoin Pondin vaunun kylkeen aikeinani jättää se siihen ja mennä etsimään Jesseä, mutta tulin heti järkiini. Ei kuulostanut kauhean turvalliselta ratkaisulta hylätä hevosta yksin autojen väliin. Rapsutin sen kaulaa anteeksipyytävästi, vaikka se ei voinutkaan tietää, mitä typeryyksiä olin juuri ollut tekemäisilläni. Nostin viimeinkin sen kyljillä heiluneet jalustimet ylös ja avasin satulavyön. Mitä nopeammin saisin sen lastattua, sitä nopeammin pääsisin etsimään Jesseäkin, vaikka en minä kyllä yksin edes osaisi hevosta lastata.

Nostin satulan maahan, kun sille ei mitään muutakaan kätevää paikkaa ollut. Sitten avasin suitsien hihnat, eikä Pond piitannut mitään. Se viittoili korvillaan ympäriinsä. Kun tartuin niskahihnaan aikeinani vetää suitset pois sen päästä ja tuikata nopeasti riimu tilalle, tulin silittäneeksi ruusuketta kämmensyrjälläni.

Kerran lapsena olin silittänyt perhosta. Sen siipi oli tuntunut melkein samalta, joskin vielä hienostuneemmalta. En ollut ymmärtänyt, ettei perhonen voinut lentää enää, jos sen siipiin koski. Anna, yksi seurakunnan kerhon mukavimmista tytöistä, oli suuttunut ihan hirveästi ja yrittänyt lyödä minua rangaistukseksi. Hän oli kuitenkin osunut käsivarrellani istuvaan perhoseen ja liiskannut sen. Olin sanonut häntä murhaajaksi. Nyt pelkäsin, että estäisin Jesseäkin lentämästä enää, kun olin iskenyt likaiset näppini ruusukkeeseen, joka ei minulle voinut kuulua. Tartuin sen perhosmaiseen reunaan, nyppäsin irti suitsista ja työnsin taskuuni. Minusta tuntui samalta kuin silloin kerran, kun olin kolmen vanhana varastanut Pokemon-korttipakkauksen kaupasta ja äiti oli sanonut minun olevan kriminaali.

Sydämeni tuntui muljahtelevan, kun kuulin tuttuja askelia Pondin toiselta puolelta. Joka askeleella kuului kaksi rahahdusta, kun kävelijän kantapää pyyhkäisi kevyesti hiekkaa hänen liikuttaessaan jalkaansa. Tartuin Pondin suitsien poskihihnaan jotain tukea maailmassa saadakseni, mutta suitsetkin olivat jo auki...

"Onnea, tähtiratsukko", Jesse sanoi hiljaisella ja tasaisella äänellään.

Kurkistin häntä Pondin kaulan alta. Hän sipaisi hevosen kaulaa toiselta puolelta sen lyhyen ja kuluneen harjan alta. Katuvaisena kumarruin ja astuin hevosen kaulan alta esiin, hänen puolelleen. En ihan uskaltanut katsoa häntä silmiin, vaan katsoin sen sijaan vasempaan kenkään ja purin huultani.

"Mitä?" Jesse kysyi ihan vähän naurahtaen samalla, sillä tavalla että piti kuunnella äärimmäisen tarkasti havaitakseen naurahduksen. "Onko jotain sattunu?" hän kysyi vielä hiljempaa, kun en saanut vastattua mitään, ja näin ratsastussaappaista miten hän vaihtoi painonsa kantapäiltä päkiöille.

Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja pakottauduin katsomaan häntä.

Jesse näytti samalta kuin aina; ehkä hieman pyöreäsilmäisemmältä ja poskistaan jännittyneemmältä.

"Anteeksi", sain kakistettua, ja jostain syystä ojensin käsiäni hieman häntä kohti. Odotinko hänen laittavan minut käsirautoihin vai mitä?

"Mistä?"
"Kun..."
"Chai? Varjo -- missä Varjo on? Mitä tapahtui?"

Jesse tarttui valonnopeudella kuljetusvaunun takaseinää paikallaan pitäviin lukkoihin, vaikka hänen kätensä olivat alkaneet täristä.

"Siellä se on!" sanoin nopeasti ja tartuin hänen salpoja kiskoviin käsiinsä estääkseni häntä turhaan aukomasta lukkoja hätääntyneenä. Hän veti kätensä saman tien pois, ja ne olivat kylmät niin kuin vampyyrillä. "Jos sä jätit sen sinne, siellä se on."
"Miksi sä sitten säikäytit mut? Miksi sä oot noin kummallinen?"
"Mä vahingossa vein -- ne antoi mulle -- mä en tiedä miten, mutta mulla on... Jesse mulla on se violetti ruusuke", kerroin, ja tunnustus oli niin kamala, että minun piti peittää suuni molemmin käsin jo puhuessani. Jopa Pond valpastui ja nosti päänsä ylös. Jokainen ihokarvani nousi pystyyn.

Jesse katsoi minua kulmat kurtussa, silmät sirrillään ja suu hieman auki hyvän aikaa ennen kuin puhui taas.

"Okei?"

Tunsin naamani vääntäytyvän samaan asentoon kuin hänen. Pond kuului rauhoittuvan avonaiset suitset päässään.

"Se sun ruusuke", täydensin. Miksei hän ymmärtänyt.
"Mun ruusuke?"

Mietin, pitäisikö minun kaivella ruusuke taskustani, mutta se tuntui yhtä kamalalta ajatukselta kuin riisuutua alasti. Onneksi silloin ymmärrys rentoutti Jessen kasvot.

"Aaa! Kuule. Ne teettää joka vuosi uudet ruusukkeet. Mun oma on jossain kotona."
"En mä sitä..."
"Okei? No annapa mulle vähän enemmän kontekstia tälle jutulle."

Käännyin Pondin puoleen, koska en voinut millään katsoa Jesseä puhuessani. Ryhdyin vaihtamaan sen suitsia vihdoinkin riimuun samaan aikaan kun puhuin. Jostain syystä Jessen käsi lennähti Pondin harjaan juuri silloin, kun vedin suitset sen päästä ja tarjosin riimua sille tilalle. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään koko aikana kun puhuin.

Kerroin katuvaisena, että olin ilmeisesti voittanut rankingin Pondin kanssa, vaikka olinkin kaikkein huonoin ratsastaja. Olimme varmaan voittaneet Pondin takia, koska Pond on kuitenkin oikea ratsastuskoulun hevonen, joten se osaa mennä minunlaisteni kanssa vaikka kuinka hienosti. Sopotin, miten Marshall, Outi, Tiitus ja Agnes olivat kaikki menneet paremmin kuin minä, niin kuin tietenkin Jessekin, mutta jonkin virheen takia minulla oli nyt tämä palkinto. Ja vaikka olisikin niin, että olisin sen ansainnut, en olisi tahallani vienyt sitä.

Puhuttuani katsoin Jesseä, joka oli kuin olikin vihainen aina kohotettua leukaa ja kiristyneitä suupieliä myöten. En uskaltanut katsella häntä kauaa, mutta jäin kuitenkin seisomaan kasvot häntä kohti. Nojasin Pondin lapaan varmuuden vuoksi, etten lyyhistyisi niin kuin pikkukakara tai muuta typerää, kun hän haluaisi haukkua minua.

"Sun pitää ihan totta saada itsevarmuutta", Jesse tiuskaisi.
"Niin..."
"Hymyileviä voittajia ihmiset haluaa nähdä, eikä mitään huokailevia. Sä muistutat mua ihan viime vuonna kun mä -- kun yks toinen mun tuttu voitti jotain täs skabas ja hajoili kans tolleen."
"Ai--"
"Eli lopeta. Pääset paljo vähemmällä. Kukaa ei oo vihainen. Sulla meni hyvin."
"Ai?"
"Joo."

Pyörittelin Pondin riimunarua käsissäni ja hymyilin vähän Jessen saappaille. Tarkastaisin kyllä ranking-pisteet ennen kuin uskoisin mihinkään voittoon, mutta enää minun ei tehnyt mieli suorittaa seppukua kuljetusvaunun takana. Jesse kääntyi ympäri kengät rahahtaen ja oli jo lähdössä pois.

"Jesse?"
"No?"
"Mihin sä meet?"
"Röökille."
"Mä en osaa lastata hevosta itte..."
"Noi voi auttaa. Mä käyn."

Jessen hutaisemalla osoittamasta suunnasta minua, Pondia ja kuljetusautoa lähestyivät Marshall ja Agnes, sekä Arlekin ja Lex, joiden jalustimet oli nostettu kauniisti ylös.

"Chai!" Agnes huudahti ja kiristi tahtinsa pikakävelyksi, millä sai Marshallinkin kiiruhtamaan. "Me ajateltiin että mihin sä menit!"
"Mä vaan..." mumisin, mutta Agnesin repliikki ei ollutkaan ollut kysymys.
"Koska me saatiin -- tadaa!"

Marshall ojensi minua kohti melko pientä pokaalia hymyillen leveästi. Hän puristi sitä jalan kohdasta nyrkistään, enkä nähnyt lukea laattaa.

"Mikä tää on?"
"Me voitimme joukkuekilpailun", Marshall kertoi.
"Vau! Tosi hyvin tehty! Onnea!"
"Chai... Siis säkin oot meidän tiimissä", Agnes sanoi vakavana, mutta alkoi sitten nauraa.
Silloin en voinut muuta kuin hymyillä, eikä minua ahdistanut yhtään. Ei kukaan voisi pitää minua uhkana, vaikka voittaisin ratsastuskouluhevosten Olympialaiset, kun olin kuitenkin näin tyhmä. Unohtaisin varmaan kuitenkin, mitä maata edes edustin.


Chai sijoittui viimeisessä TT:n koululuokassaan viidenneksi, esteillä neljänneksi.

Iso ruusuke

Hannaby Hanami Week

Sen suitsissa oli iso ruusuke. Ei niihin ollut sellaista ennen ripustettukaan. Ruunaan Kypärä -kilpailuista se oli saanut varmaan kauneimman sinivalkoisen ruusukkeensa, ja senkin ruusukkeen hienous johtui vain kultauksesta, jota siinä ruusukkeessa oli enemmän kuin muissa. Nyt sen poskihihnasta roikkui erikoinen, suuri vaaleanpunaisen ja sinisen värinen ruusuke, ja vaikka siinä ei ollutkaan kultauksia, se oli häikäisevä. Uskomaton. Epätodellinen. En voinut muuta kuin pidellä sen suitsista kiinni ja tuijottaa.

Hevonen ruusukkeen takana oli sama vanha tamma kuin aina. Sillä oli vieläkin liian lyhyt kaula, harva kulunut harja ja omituinen toispuoleinen nenäpilkku. Se oli täsmälleen sama Pond, joka kulki vielä viime vuonna Riitan ratsastuskoululla alkeiskurssilaisten potkittavana ja paineltavana eikä ollut moksiskaan. Ei alkeiskurssilaisista, eikä Hannaby Hanami Weekistä. Pond, tavallinen tamma, räpytti silmäänsä, jota ei kokonaan ruusukkeen takaa näkynyt, eikä ihmetellyt edes tuijotustani.

Olisin halunnut ottaa kuvan Pondista Instaan, mutta sen sijaan vedinkin sen päästä suitset ruusukkeineen ja laitoin sen tavallisen, kulahtaneenvihreän riimun tilalle. Siihen se oli tyytyväisempi kuin suitsiin. Kuvan voisin laittaa, koska olihan maisema kirsikkapuineen upea. Ruusuke ei kuitenkaan voisi olla kuvassa. Muutenkin jo kuulemma puhuttiin, että Svartin Reita on koppava ja ilkeä. Svartin Reita näyttää nokkavalta, ylpeältä ja vihaiselta. Puolittain olin äärettömän ylpeä sekä Pondista että itsestäni. Toinen puoli minusta muisteli Dressage Mastersista saamaani kommenttia, joka ei koskenut suoritusta, vaan valintaani tuoda nippa nappa vaativan B:n tasoinen hevonen sellaiseen tarinaluokkaan.

Pond ja minä olimme saavuttaneet suuren voiton ja oloni oli epäuskoisen lisäksi kamala. Painoin kasvoni Pondin kaulaan ja tärisevät käteni myös. Sen kaula oli lämpöinen, mutta karva ei ollut vieläkään niin sileä kuin terveellä hevosella kuului olla. Pond hengitti rauhallisesti, sillä minun hiljainen ahdistukseni ei koskaan saanut sitä hermostumaan. Se odotti, että irtautuisin siitä. Se odottaisi vaikka tunnin. Sen jälkeen se hengittelisi rauhallisesti kämmeneeni, kun soittaisin kotiin vaimolle. Se antaisi minun rapsutella otsaansa ja vanuttaa otsahiuksiaan, kun Maija kertoisi rauhallisesti puhelimesta, ettei minulla ole mitään hätää, eikä minun tarvitse kokea huonoa oloa vanhoista tai tulevista asioista. Pond seisoisi rauhallisesti ja odottaisi, kunnes olisin itsekin hetken verran varma, että minullakin oli lupa olla onnellinen ja ylpeä, eikä se automaattisesti tehnyt minusta koppavaa ja ilkeää.

Jo kun irrottauduin Pondista, jo ennen kuin todella soitin Maijalle, olin hiljaa ylpeä siitä ja itsestäni. Suukotin sen turpaa niin että maiskahti, eikä se säikähtänyt. Sitten otin askeleen taaksepäin, nostin hienon suuren ruusukkeen sen tavanomaisen näköisen ruskean pään viereen ja avasin kännykkäni kameran. Voisin sentään lähettää kuvan Maijalle, Pondin omistajalle Riitalle ja ehkä jopa alati menestyksestämme kyselevälle Chaille, vaikka en Instaan laittaisikaan. Puhdas rata ja puhdas uusinta olivat edes sen arvoisia.

Kolmas osakilpailu

Se oli niin väsynyt se poika. Tavallisesti se hymyili ja nauroi, ja kouluradalle se jaksoikin vielä ratsastaa sellaisena. Sen silmät säihkyivät kun se ravasi Pondilla, ja Pond tavallaan muistutti vähän kilpahevosta sen pojan itsepäisesti tekemässä rumassa kampauksessaan. Minäkin huomasin hymyileväni katsellessani, vaikka minun piti pitää Ruskaa kiinni kädestä ettei hän karkaisi, ja mutista suupielestäni uhkauksia tasaisin väliajoin.

Hymyillen se poika ravasi myös pois kentältä. Se tiesi kyllä, että sen piti laskeutua Pondin selästä heti tultuaan kentältä, mutta jostain syystä se ei toiminut niin. Sen antoi Pondin kävellä minun luokseni, ja silloin Ruska karkasi. Pieni kuusivuotias tyttöni tömähti voimalla vasten Pondin etujalkoja ja halasi niitä. Onneksi Pond on kiltti eikä kaatunut, sillä Chailla ei ollut mitään mahdollisuuksia reagoida ajoissa.

Kun otin ohjista kiinni ja katsoin kunnolla sitä poikaa, sen posket olivat liian punaiset ja sen silmät kiilsivät.
"Eikö menny hyvin?" se kysyi, mutta sen hymy vipatti ja se ravisteli jalustimet jaloistaan.
"Se oli sun paras rata", vahvistin. "Nyt ei sijoituksellakaan ole väliä. Sä teit niin hyvin kun osasit ja vielä paremmin."
"Voinko mä käydä vähä juomassa?"
"Mee ihmeessä."

Ennen esteluokkaansa Chai kulki ihmisen luota toisen luo, kujersi, nauroi ja toimitti. Sillä tuntui olevan hauskaa. Jossain vaiheessa sen jännitys taas laantui ja se väsähti. Se vetäytyi Pondin karsinaan, ja kun sen oma lämmittelyvuoro lähestyi, se kiinnitti Pondin toiselta puolelta suuliin ja kyyhötti sen selässä saman näköisenä kuin kastelluilla kissoilla on tapana kyyhöttää puskanjuurissa.

Radalle se meni hymyillen, ja vaikka se puristi hampaita yhteen aina hymyillessään, näin miten sen huulet hieman nykivät. Hampaidensa takana se luetteli nimittäin itselleen tsemppilitanniaansa. Se pelkäsi hyppäämistä. Silti se hyppäsi hyvin taas kerran, eikä laskeutunut Pondin selästä kentän ulkopuolella, vaan antoi sen taas tulla minun luokseni parkkipaikalle. Tällä kertaa Ruska ei rynnännyt hevosen jalkoihin, kun osasin varautua ja uhkailin jo etukäteen kotiin viemisellä.

Chai ja Pond, jotka kuvasi Noa.
Noan tarina aiheesta.

Chailla oli taas sama kiiluvasilmäinen rättiväsynyt ilme ja hengitystavasta päätellen hengenahdistusta.
"Pärjääksä?" kysyin siltä, ja toivoin että se pärjäisi, jotten joutuisi huolehtimaan siitä.
"Joo." Luojan kiitos. "Voisiksä vaan viedä mut suuliin varjoon?"
"Mene ite!"
"Na na, khun phi..."
"Mä vien jos sä et", Ruska ilmoitti, ja se sai minut taluttamaan Pondia toisella kädellä ja Ruskaa toisella hyvin nopeasti.

Suulissa Chai laskeutui vapisevan näköisenä Pondin selästä ja vetäytyi itselleen epätyypillisesti pimeimpään nurkkaan istumaan kivijalalle. Se harmitti minua ihan tosi paljon. Olisin halunnut katsoa kisoja. Olisin oikeastaan halunnut tehdä mitä tahansa muuta kuin ahtautua johonkin pikku nurkkaan idiootin kanssa, sillä tyhmyys toden totta voi tarttua. Mitä minä olisin kuitenkaan voinut tehdä? Jättää sen pojan sinne yksin vai? Istuin vastentahtoisesti viereiselle seinälle, nurkan toiselle puolelle, etten joutuisi hengittämään ihan samaa ilmaa kuin se. Ruska heilutteli siinä hetken myös jalkojaan, mutta kyllästyi ja lähti tallin vintille leikkimään, kun Chai ei pelannut hänen kanssaan taputusleikkiä.

"Kerro", komensin, ja mieleeni palasi elävästi, mitä kävi, kun viimeksi komensin häntä sillä sannalla. Silloin hän purskahti itkuun ja valahti veteläksi Mayani karsinan pohjalle ja halusi kuolla. Ja turhan takia. Tällä kertaa tilanne ei onneksi näyttänyt yhtä kamalalta. Silloin viimeksi Chai oli ollut kalpea jo kuukausia.
"Mä en tiedä miksi mä edes kisaan", Chai kuiskasi päätään käsiensä välissä pidellen.
"Aha? No mä kerron. Voittaakses."
"En mä koskaan voita. En mä koskaan pärjää."
"Sä sait viime osakilpailusta ruusukkeen, ääliö. Ja mitä väliä saatko tästä, kun kaikki kuitenki näki miten paljo sä oot oppinu."
"Vaikka mä opin kuinka paljo, en mä ikinä pysty--"
"Ihme levyä sä pyörität itelles päässäs."
"Nii. En mä voi sille mitää."
"Voitpa."
"Mitä?"
"Sano sille turpa kii."

Chai nosti päänsä ja hymyili vaisusti. Sitten sitä alkoi naurattaa. Se ei jaksanut hohottaa ja hihittää niin kuin tavallisesti, mutta sen hartiat hytkyivät.

"Sä varmaan sanotki äänille sun päässä turpa kii", hän nauroi.
"Mä en kuule ääniä", täsmensin.
"Nii mut ajatuksille."
"No totta helvetissä sanon, jos ne ei sano mitää järkevää."

Chai noukki viereltään yksinäisen suan ja pyöritteli sitä käsissään hymyillen. Hän näytti lepäävän hetken, ei niinkään murehtivan. Sitten hän laski harjan siihen, mistä oli sen ottanutkin, ja nousi ylös hartioitaan pyöritellen. Pond odotti sidottuna suulin takareunan oviaukon toiseen puoleen ja Chai ilmoitti jäävänsä sen  luokse kunnes viimeiset muutamat ratsastajat olisivat valmiita. Hän kielsi minua ilmoittamasta mitään muita väliaikatietoja kuin että pääsisikö hän uusintaan vai ei.

Chai pääsi uusintaan, mutta ei tuntunut väsyvän siinä niin kuin muissa koitoksissa. Hän laskeutui alas Pondin selästä heti saatuaan omaa tilaa ja eteni sitten puolijuoksua minun luokseni kauemmas kentästä.
"Vitsit", Chai sanoi, mutta näytti siltä, ettei hän pystynyt hengittämään kuin sisäänpäin, ja siksi sanoma loppui siihen.
"Nii-i", vastasin. "Se oli hyvä. Mee hakeen mehua. Vielä ehtii."
"Ei mun oo jano."
"Hae sitte mulle."

Chai nauroi. Se katsoi minua liian pitkään silmiin, niin kuin sillä oli tapana katsoa kaikkia, enkä pystynyt niin pitkään katsekontaktiin. Se ei sitä haitannut, vaan se ojensi ohjat minulle ja juoksi tupaan. Silitin Pondin poskia ja tunsin ylpeyttä. Hevosesta. Ja no, siitä pojastakin, vaikka se oli maailman ärsyttävin tyyppi. Sillä oli kuitenkin hyvä sydän, ja sehän oli tärkeämpää kuin päänsä kiinni pitäminen.

Chai muuttui ilmeettömäksi kun kuuli tulokset. Se oli voittanut koululuokkansa ja sijoittunut esteluokassaan. Vilkuilin sitä niin kuin olisin sen isä, kun se päjötti Pondin selässä vierelläni. Sitten minun piti päästää Pondin ohjasta irti ja katsella, miten Chai ratsasti hidasta käyntiä kentälle suurisilmäisenä kuin mikä. Se otti sinivalkoisen ruusukkeen vastaan hymyttömänä ja katseli sitä niin kuin itse katselin joskus yliopiston tutkintotodistustani, ja tiesin täsmälleen mitä se mietti. Se oli ollut ratsastuksesta yhtä varma kuin minä yliopistosta: että ei meidän taustoillamme voi edes aloittaa sellaista, saati sitten lopettaa kunnialla. Chain vierellä kentällä olivat Marshall, Outi ja Agnes, koko remmi hopiavuorelaisia, eikä Chai pystynyt hymyilemään kenellekään heistä. Sitten pitikin jo poistua kentältä. Annoin sen pojan olla yksin kentän laidalla Pondin selässä ruusukettaan tuijottamassa, kun muita palkintoja jaettiin. Pond ei menisi minnekään, vaikka Chai oli täysin omissa maailmoissaan levitellessään ruusukkeeensa nauhoja ja silittäessään sen pinnan ihan likaiseksi mustilla sormillaan. Hän katseli sitä niin kauan, että hänelle tuli kiire työntää se taskuunsa ennen koululuokan palkintojenjakoa, ja siltikin se pilkotti hänen taskustaan hänen ratsastaessaan uudelleen kentälle.




Sinivalkoinen ruusuke ojennettiin jollekulle ulkonöstä päätellen hallavalaiselle, ja sininen jollekulle tuntemattomalle, jota vastaan en ollut tainnut ainakaan itse koskaan kilpailla. Kun Chai ja Pond saivat valkoisen ruusukkeen, Chai puristi suunsa tiukaksi viivaksi. Sitten kun ruusukkeet oli jo ojennettu ja se hallavalainen käveli jo poispäin kentältä, se purskahti itkuun ja puristi molempia nyrkkejään ja valkoista ruusukettaan naamaansa vasten.

Kävelin sitä vastaan siltä varalta, että se pitäisi hakea kentältä pois, mutta pääsi se kuitenkin itse. Se luisti pois Pondin selästä yhtä velttona kuin Ruska ja ilmiselvästi oli varma, että ottaisin siitä kopin niin kuin Ruskastakin. No otinhan minä, kun en voinut antaa sen maahankaan tömähtää, ja se ketale ottikin minusta kuristusotteen ja alkoi hinkata itkuista naamaansa hartiaani. Hirveän harmissani taputin sen selkää, koska en voinut tuupata sitä poiskaan, vaikka se löyhkäsi Axelta ja mansikalta ja hengitti ihan kaiken saatavilla olevan ilman.

"Mä sain kaks ruusuketta", se hönki, ja mistä vetoa niin sen nenässä oli räkää.
"Joo niin sait, hyvin meni", sanoin ja taputin sen kypärää, joka oli sen päässä. "Arvaa mitä muuta sä saat?"
"No?"
"Selkääs niin että soi, jos sä et päästä musta heti irti."

Se kikatti, mutta päästi voipuneesti irti ja lähti Pondin kanssa tallia kohti. Sen huolettomasta olemuksesta näki, että se oli raivostuttavan varma, ettei saisi kuitenkaan selkäänsä. Ennen finaalia sen tärkein oppi tulisikin olemaan, että jos se tulisi vielä kerran kahta metriä lähemmäs minua, se olisi vainaa.

Pond, juokale

Chai

Chai kertoo.

Olin yrittänyt houkutella Pondia haasta vaikka kuinka kauan, mutta sillä kertaa se ei halunnut millään tulla. Enni, Tiituksen hevonen, olisi tullut kyllä, mutta Pond vain seisoi tarhaan viimeisimpänä muuttaneen, minulle tuntemattoman hevosen vierellä kauempana ja hiuski hännällään laiskasti ihan niin kuin ei olisi ymmärtänyt, että olin sitä hakemassa. Rutistin sen vihreää riimua rintaani vasten ja tunsin hätäännyksen koko ajan kasvavan rinnassani. Reita oli varta vasten sanonut, että minun  pitäisi olla valmiina. Että hänellä oli tasan kuusikymmentä minuuttia aikaa minulle, aikaa tuhlattavaksi, niin kuin hän sanoi, joten minun olisi sopivaa istua tiukasti hevosen selässä hänen tullessaan. Reita ei ollut ikinä vaarallisen oloinen, mutta... Toisaalta en ollut ikinä oikeasti suututtanut häntä... Hänellä oli sellainen ankara katsekin... Hän hymyili harvoin muutenkin...

"Ai'Pond, tuu nyt", yritin maanitella vielä epätoivoisesti käsi pitkällä, mutta Pond ei hievahtanutkaan. Olin yrittänyt jo kutsumista, lepertämistä ja jopa kissittämistä, mutta se ei aikonut tulla.

Kello tikitti... Vaikka rannekelloni ei pitänyt ääntä sen enempää kuin puhelimenikaan, olin kuulevinani sen... Mitähän Reita tekisi suuttuneena? Jos hän vain ilmoittaisi, ettei enää lainannut hevostaan minulle kilpailuihin, ja ettei aikonut enää valmentaa minua, se olisi tavallaan helpotus: pääsisimpä kauas kaikista oikeistakin ongelmistani samalla. Mutta mitä jos Reita olikin sellainen, kuin selän takana puhuttiin? Ei hän minua varmaan läpsisi, mutta entä jos Pond saisi selkään? Entä jos hän huutaisi minulle niin kovaa, että alkaisin itkeä niin kuin pikkulapsi? Tunsin jo hätäännyksen kyyneleiden kohoavan pistelevästi silmiini.

"Chai", kuului värittömän neutraalisti takaani tallilta päin ja ihokarvani nousivat saman tien pystyyn. Liian myöhäistä.
"Se ei tuu ulos khun phi anteeksi anteeksi mä yritin jo kaikkea mutta mä en saa sitä--" aloin luetella yhteen pötköön jo käännähtäessäni Reitaa kohti.

Reita hymyilee vain harvoin. Hänen tavallinen ilmeensä on läheltä katsottuna neutraalihko ja alakuloinen, vaikka ensialkuun tulkitsin sen vihaiseksi. Siltä hän näytti nytkin. Hän oli työntänyt kätensä hevosenkarvattoman villakangastakin taskuihin ja vetänyt mustan piponkin päähänsä, vaikka enää ei ollut edes lunta kuin ojan reunoilla. Hän oli seisahtunut muutaman askeleen päähän valkoisine karvakauluksisine talvilenkkareineen, joita ei ikinä käyttänyt tallilla. Hän ei tosiaankaan ollut jäämässä tuhlaamaan aikaansa kuin tunniksi minun ja Tie Tähtiin -kisojen takia tänään.

"Maanitteliksä sitä?" Reita katkaisi selitykseni.
"Joo mut en mä varmaan osannu sit ku--"
"Kyllä sä varmaan osasit. Mä kysyn vaan sen takia että mä yritän ensin kiltisti, jos sä et oo vielä yrittäny", Reita sanoi hiljaa ja yhtenäisellä sävelkorkeudella niin kuin Dahlstenin Markus konsanaan ollessaan surullinen.

Hän käveli varovaisesti aidalle viereeni, parin metrin raon päähän tietenkin, ja katsoi tarkasti ettei liannut kenkiään.
"Pond!" Reita äyskähti hakaan kaikki neljä ulkonevaa kulmahammasta paljastettuna, ja Pondin korvat käännähtivät häntä kohti niin kuin niissä olisi ollut jouset. "Tänne!"

Pond käännähti laiskasti tarhakaverinsa vierestä ja lähti lontimaan Reitaa kohti. Sen meno oli hidasta. Seurasin sitä silmät pyöreinä. Miksi se uskoi heti? Reitalle ei kuitenkaan riittänyt sellainen tottelevaisuus.
"Hopi hopi!" Reita komensi vaativasti, ja silloin Pond nosti päänsä ylös ja ravasi viimeiset muutamat askeleet.
"En mä ymmärrä miten se nyt tuli enkä mä muka saanu sitä millään", yritin mutista hädissäni puettaessani Pondille riimua vapisevin käsin.
"Sä oot niin kovin kiltti", Reita sanoi sellaisella äänellä, että se kuulosti kehulta, ja lähti kädet taskuissa tallille päin meitä odottamatta. Ilmeisesti minulla olisi vielä vähän ratsastusaikaa.

Kuinka stalkkaan IG-käyttäjää nitttchai

Se poika ei ollut lähettänyt minulle viestejä kotiin, vaikka sillä oli sen elämän toiset kisat, enkä ollut lähtenyt sen mukaan. Olin pitänyt puhelimessa äänet päällä, tarkistellut muutaman kerran WhatsAppia ja jopa koettanut kerran soittaa Maijan puhelimeen, jotta puhelimeni varmasti toimi. Mitä myöhemmäksi kello tikitti, sitä hermostuneemmaksi tulin, mutta minulla ei ollut aikomustakaan soittaa tai laittaa viestiä. Se poika luulisi muutoin pian, että jotenkin halusin olla sen kanssa tiiviimmin yhteyksissä. Silti jännitin sen puolesta.

Kello tuli seitsemän. Ruska halusi, että leikkisin hänen kanssaan barbeilla olohuoneen lattialla. Hänen barbinsa valmistautuivat sirkusesitykseen. Ruskan suosikkibarbi, jonka hän sanoi muistuttavan äitiään, oli miekannielijä ja osasi ilmeisesti myös lentää hieman. Oletin tietenkin, että minun barbini kouluttaisi hevosia, mutta Ruska ilmoitti, ettei se käy. Hevosten pitäminen sirkuksessa on eläinrääkkäystä, eikä sellaisia hänen sirkuksessaan sitten ole, ja hänen minulle ojentamansa barbi oli sitä paitsi kuulemma balleriina.

Kello tuli kahdeksan. Ei viestiä. Sirkusesitys oli ohitse. Barbit nukkuivat takan edessä vierekkäin. Vain ActionMan oli hereillä, koska se oli kuulemma sirkustirehtööri ja viimeisteli seuraavan päivän esitystä. Maija oli ojentanut Ronjankin minulle, ja hän nukkui polvitaipeessani koiran kanssa.

Kello tuli vartin ylitse. Barbit heräsivät seuraavaan päivään, ja minun omani oli vieläkin balleriina. Ehdotin, että se voisi ajaa vaikka moottoripyörällä sellaisessa pienessä häkissä, mutta Ruskalle ei käynyt, koska nurin päin käännetty sukkalaatikko oli kuulemma huono moottoripyörähäkki. Ilmoitin, että barbini menee pakolliseen sirkuskoulutukseen vähäksi aikaa ja nousin se kädessäni ja Ronja toisessa tavoittelemaan taas puhelintani. Ei viestiä.

Puolelta, kun barbit pakkasivat sirkustaan ActionManin autoon, en voinut kuin hymyillä. Osaksi se johtui siitä, kuinka ActionManin autosta tuli mieleen pellekupla, kun sinne pinottiin toistakymmentä sirkustaiteilijabarbia. Osaksi se johtui kuitenkin siitä, että tiesin tasan tarkasti, kuinka kisoissa oli käynyt. Chain oli täytynyt onnistua esteluokassaan erinomaisesti. Jos kisat olisivat menneet penkin alle, hän olisi jo ehdottomasti soittanut ja pyydellyt anteeksi aitoa itkua äänessään, ihan niin kuin olisin muka ollut vihainen, tai ihan niin kuin jotkut ratsastuskoulun kisat oikeasti olisivat niin tosi vakava juttu, että niiden takia tarvitsisi itkeä.

Ruska sanoi, ettei minua enää tarvittu barbien muuttamisessa, koska olin kuulemma pyllyousu enkä puhunut tarpeeksi barbimaisella äänellä. Siirryin siis sohvalle kera kännykän ja Ronjan -- siinä on muuten helppo vauva, ei yhtään niin kuin isosiskonsa oli -- ja tarkastin vielä viestit. Kun niitä ei ollut, alennuin huokaisten etsimään Instasta seuraajistani Chain, jota minulla ei ollut aikomustakaan seurata.

Käyttäjän nitttchai viimeisin kuva oli sokerisesta pullasta. Sitä piteli käsi, joka ei tosiaankaan ollut Chain, koska se oli paljon vaaleampi ja jonkun naisen. Kuvan alla oli teksti, että voitonpulla. Kun tekstin avasi, se jatkui, että tai no, sijoituksen pulla. Kun rullasin Chain feediä peukalolla vähän alemmas, seuraavassa kuvassa oli minun ylläpitohevoseni, minun Pondini, ruma reppana, sininen ruusuke harjassaan. Jos olisin pidellyt kahvikuppia, olisin varmasti pudottanut sen yllätyksestä, mutta Ronjaa en koskaan pitelisi niin huolettomasti.

Soitin heti sille pojalle. Se kihersi ja nauroi kuplivasti, ja minä onnittelin sitä. Se hoki, etteihän hän toki mitään osaa, mutta Pond oli ratsastuskoulun hevonen, joten se osasi kaikki. Käskin sen pitää nokkansa kiinni aina, kun sen teki mieli hokea, ettei se osaa mitään, koska kyllähän se nyt jo aika paljon osaa. Vaikka olisin minä siitä ylpeä ollut silloinkin, jos se ei olisi ikinä saanut mitään ruusukkeita, vaan olisi vieläkin itkenyt salaa Hukkasuon karsinoissa, että siitä ei tule ikinä mitään, ja se joutuu helvettiin Keitaron takia. Se oli hyvä poika. Aivan uskomattoman rasittava, mutta silti tosi hyvä poika.

TT2020: Lehtovaaran 2. osakilpailu

 Lehtovaaran TT-osakilpailuissa Chai ja Pond sijoittuivat 2/18 koulussa ja 10/14 esteillä. Tässä on Chain kertomia tarinoita päivästä.

Matkalla kilpailuun

Jesse istui vierelläni takapenkillä ja tuijotti ikkunasta ulos. Tiitus, joka ajoi, raapi niskaansa toinen käsi tiukasti ratissa. Outi vahti etupenkillä puhelimensa näytöltä Enniä ja Pondia, jotka matkustivat kuljetusautossa. Oli hiljaista, mutta ei sillä tavalla ahdistavasti, vaan rauhallisesti. Tiesin, että Tiitus ja Outi olivat jonkin verran reissanneet jo yhdessä valmennuksissa.

Käänsin katseeni ohitse vilistäviin maisemiin Jessen esimerkin mukaan. Yritin haaveilla hevosista. Joskus pienenä, kun olin katsellut ulos kesämökkimatkoilla äidin ajaessa, olin kuvitellut vierellemme juoksevia hienoja villikoiria. Olin rakastanut Hopeanuoli-sarjaa. Nyt yritin nähdä hevosia, mutta niitä ei vilistellyt puiden välissä, vaikka kuinka tahdoin. Ei siellä ollut koiriakaan.

Kaduin taas kaikkea: oli sellainen päivä. Taisin olla kirottu. Jos Jumala on kerran luonut jokaisen ihmisen, miksi hän on tehnyt minusta tällaisen? Kun Jumala etukäteen tiesi, mikä on syntiä, miksi hänen piti istuttaa sellaisia kauheita asioita minuun? Kuinka kauan minun piti vielä pyytää Häneltä apua, että olisin ehjä taas?

Taas olin tilanteessa, josta en päässyt edes pakoon. Jos olisin päässyt, olisin paennut taas. Olisin mennyt vaikka johonkin vuorille Sveitsiin, asettunut puoliksi romahtaneeseen majaan ja elänyt vailla ihmiskontakteja, jos olisin sillä päässyt Taivaaseen. Nyt olin kuitenkin autossa matkalla Tie Tähtiin -kilpailuihin, eikä minulla ollut pääsyä pois. Olin luvannut ratsastaa Reitan hevosella kilpailusarjan loppuun, eikä Reita ottaisi kuuleviin korviinsakaan Pondin siirtämistä toiselle tallille, vaikka sitten kertoisin ihan syynkin.

”Ajatuksia tulee ja menee”, Reita sanoi silloin viimeksikin, kun kerroin, miten hirvittävä ihminen minä olen. ”Sitä paitsi, sun ajatukset ei edes koske toisen ihmien satuttamista niinku mun nyt kun sä hengität taas kaiken mun hapen”, hän oli vielä äyskähtänyt, ihan niin kuin minun ajatukseni eivät olisi enemmän väärin kuin se, jos hän tosiaan ajatteli minun lyömistäni.

Puiden välissä ei juossut villihevosia, ja Outin hiljaisesta juttelusta päätellen kesyhevosilla oli kaikki hyvin hevosenkuljetusvaunussa. Räpyttelin pisteleviä silmiäni ja ajattelin, että olinpa sentään nyt kaukana kaikesta edes tämän päivän. Kukaan näistä ihmisistä ei halunnut olla minulle seurana, mutta sentään minulla oli Pond, joka tykkäsi kaikista, ja joka hyppäsi turvallisen tuntuisesti.

***
***

Lämmittelykentällä

”Nitthan Chai Paithoonbuathong!”

Minulle tuli ihan äiti mieleen, kun meidät kutsuttiin lämmittelyyn esteluokkaa varten Pondin kanssa. Kutsu tuli samalla nuotilla. Äitikin tapasi kutsua minua ihan sukunimeltä, jos oli vihainen tai tyytymätön.

Ratsastin pää pystyssä lämmittelyradalle. Hopiavuoresta oli lähtenyt kilpailuihin iso porukka, olihan meitä kaksi joukkueellista, mutta minä en tuntenut kuuluvani heidän joukkoonsa. Olimme vain minä ja Pond, kahden. Hymyilin silti ohimennen Tiitukselle. Ei ollut syytä kaataa muiden niskaan sitä, etten minä koskaan kuulunut minnekään.

Ravasin Pondilla pitkään. Huimasi, kun ajattelin, miten normaalilta se tuntui. Pondin pomppiva ravi olisi ollut minulle ylivoimaista vuosi sitten. Kaikki muukin oli minulle ylivoimaista vuosi sitten. Olin silloinkin paikassa, johon en kuulunut.

Lämmittelyradalla oli muutama este. En tarvinnut Reitaa kertomaan, milloin Pond oli tarpeeksi vetreytynyt hypätäkseen ne. Sen vain tunsi. Sen tiesi askelten joustavuudesta ja Pondin kaulan laskeutumisesta. Ohjasin sen lämmittelyestettä kohti. Ajattelin, että ottaisin vähän tuntumaa. Olin oppinut pitämään hyppäämisestä.

Pieni punainen pystyeste lähestyi. Hillitsin Pondia vähän ohjasta, jotta se lyhentäisi askeltaan ja ehtisi ottaa vielä yhden askeleen ennen estettä. Kaikki tuntui automaattiselta. Puolipidäte puolta askelta ennen ponnistusta, niin kuin robotti. Tunsin hymyilevänikin automaattisesti.

Esteen ylitse lentäessämme olin hengissä pienen hetken. Vatsassa tuntui taas samalta kuin vuoristoradassa. Hetkeksi hymyni muuttui väkisin irvistykseksi, mutta se johtui vain kovasta vauhdista ja huimasta tunteesta vatsassa. Kun Pond otti hypyn etujaloillaan vastaan ja kallisti niskaansa minua kohti pysyäkseen tasapainossa, kaikki tuntui olevan ohitse. Lämmittely ainakin alkoi olla ohitse.

”Nitthan Chai Paithoonbuathong”, sanoi kaiuttimiin jonkun miesääni sillä nuotilla, että hän oli opetellut etukäteen sanomaan minun nimeni. ”Ja Sand Pond.”
Se kuulosti minusta kovin vieraalta nimeltä, mutta annoin Pondin silti kävellä kentälle. Melkein yhtä erikoista taisi olla se, että minua tarkoittava nimi sanottiin yhdessä Reitan hevosen nimen kanssa taas. Ihan niin kuin minä olisin oikea ratsastaja.

Pond tuntui hyvältä. En ollut viimeksikään pudonnut satulasta kesken kaiken, enkä oikeastaan peöännyt sitä enää. Olin tehnyt tämän jo kerran.


***
***

Esteluokka

Yksi laaja laukkaympyrä ennen esteitä. Siitä oli tullut minulle sellainen rituaali, että en voinut enää aloittaa ilman sitä. En voinut edes harjoituksissa. Pond ei olisi sitä tarvinnut, mutta Reita oli kehottanut minua laukkaamaan aina ympyrän, jotta rauhoittuisin. Ja rauhoittumista minä toden totta kaipasin!

Jätin kaikki ikävät ajatukseni taakseni ratsastaessani estekentälle. Tunsin pelkkää kasvavaa jännitystä. Se oli samanlaista kuin ennen kuin teatterin esirippu nousi. Se oli kamalaa, ja samaan aikaan se oli ihanaa. Se esti minua toimimasta normaalisti, mutta samalla se antoi minulle käsittämättömän paljon uutta energiaa tehdä uusia, luovia ratkaisuja.

”Jännittää, jännittää, jännittää”, hoin samaa mantraa jokaisella Pondin askeleella, kuin mitä olin aina melkein äänettömästi hokenut hyppiessäni paikoillani ja ottaessani viimeisiä kierroksia teatterin lavalla esiripun takana. Kaipasin Markusta, minun Markustani, joka tarttui aina silloin olkapäihini, hymyili minulle hämmentävän suoralla hammasrivistöllän ja kumartui sitten kuiskaamaan:
”hyvä, niin pitääkin!”

Markuksen kuiskauksen jälkeen jännitys ei koskaan laantunut, mutta jo ennen kuin esirippu aukeni, minulla oli vain kerta kaikkiaan hauskaa. Tunsin saman olin nytkin. Se kupli rinnassa, hartioissa ja ylävatsassakin, kun este lähestyi. Lapsena tuntui samalta, kun äidin mies, Jari, oli leikkinyt ja juossut minun kanssani pihalla, tai vienyt minua uimaan kesällä Kuusijärvelle.

Pond hyppäsi kuin itsestään. Tiesin, että este meni hyvin. Yritin olla innostumatta liikaa, vaikka Pond tuskin innostuisi. Se oli vanha ratsastuskoulun hevonen, tasainen kuin mikä! Minä sen sijaan voisin ihan helposti pilata kaiken, jos innostuisin liikaa, sillä en osaa tehdä mitään oikein.

Toinen este lähestyi. Pond hyppäsi taas niin kuin pikku enkelihevonen — vaikka sitä ei enkelihevoseksi saanutkaan koskaan sanoa, tai Reita meni tosi vakavaksi. Ponnistus oli vähän kaukaa, mutta mitä siitä: olisin tarkempi ja parempi kuski seuraavalla esteellä. Ei saanut jäädä vanhoja murehtimaan, minulle sanottiin usein. Tai siis Reita ja Markus tapasivat sanoa.

Mutta entä jos tulevaisuus huoletti? Ohjasin Pondin itsevarmana kohti kolmatta estettä, mutta lähestymiskulma oli surkea. Ja minä, maailman huonoin ratsastaja, huomasin sen kun oli ollut jo kauan lliian myöhäistä.


***
***

Koululuokka

Ei se ollut minun vahvuuteni, se kouluratsastus. Reita oli kuitenkin ollut sitä mieltä, että samalla sitä osallistuisin molempiin lajeihin, kun samalla ilmoittautumismaksulla pääsi, niin voisin katsoa sen ilmaiseksi kokemuksen kartuttamiseksi. Kuulemma kouluratsastus ei ollut Pondinkaan juttu.

Lehtovaaran
ruusuke

Kun ratsastin kilpakentälle, yritin pitää hymyn kasvoillani ja mielessäni Reitan sanat siitä, että Pond oli haastava kouluratsu taitavammillekin kuin minä. Reita sanoi sen olevan jäykkä pötkylä, ja olevansa pahoillaan, ettei se pystynyt parempaan. Tosiasiahan oli, että minä tässä en pystynyt. Kyllä Reita sen näytti saavan taipumaan paremmin, vaikka mitä minä mistään edes ymmärsin.

Pysäytin Pondin keskelle kenttää ja tervehdin tuomaria.
”Se on helppoo sulle, poka”, kuulin silloin Reitan äänen korvissani. Ajatus siitä kommentista hymyilyttikin minua ihan aidosti. Reitaa ärsytti, kun hänen sanojensa mukaan virnistelin. Olin joskus kysynyt, ärsyttikö todella. Kuulemma ei. Rehellisyyden puuskassaan hän oli myöntänyt olevansa vain kateellinen.

Jatkoin kootussa ravissa ja käännyin vasemmalle. vaikka kouluradalla ei ollut mitään niin huimaa kuin esteradalla oli, nimittäin esteitä ja kovaa vauhtia, koulurata ahdisti minua silti enemmän. Esteradalla pystyi aina päättelemään, minkä esteen piti hypätä seuraavaksi. Kouluohjelma piti oikeasti muistaa ilman vihjeitää, ja sekös oli jännittyneenä erityisen rankkaa. Vaikka kyllä minä sen muistin, että seuraavaksi tuli avotaivutuksia! Vaan mitä ihmettä tuli sen jälkeen!

”Puoliympyröitä”, kuulin Reitan äänellä ja melkein näin hänet keskellä kenttää heittelemässä piiskaa ilmaan, mitä hän tapasi tehdä. ”Kato: kun sä joudut raukka Pondilla mennä, niin avotaivutus menee vaan puoliks oikein. Sitte jatkat vaan puoliskoilla. Puoliympyrää tohon vaan, pyörit tälleen samaan suuntaan ku oot menossaki, ja tadaa, toiseen suuntaan, ja sit…”

Kyllä minä taas hetken matkaa muistin: kiitos silti. Seuraavaksi mentiin erilaisia raveja, ja se oli mennyt harjoituksissa ihan kivasti, ainakin Saga Isbergin valmennuksessa kokemani valaistumisen jälkeen. Kun nyt vain jännitykseni ei pilaisi kaikkea…

”Muista pysähtyä tohon”, muistin Reitan sanoneen, ja silloin hänen ilmeestään näki, kuinka hän yritti keksiä taas uutta mahdollisimman hyödytöntä muistisääntöä. ”Sä muistat sen siitä, että siinä on C-kirjain, ja sitä ei oo sanoissa ’muista nyt ääliö pysähtyä tohon’.”

Neljä sekuntia siinä piti olla ja sitten jatkaa. Yritin olla nauramatta ja varsinkin ajattelematta suunnanmuutokseen liittyvää muistisääntöä. Kyllä minä radan osasin, kun tällä tavalla rentouduin. Se oli sitten eri asia, kuinka hirveästi meillä taas menisi.

Pyöreä Pond (estemietteitä ja treeniä)

”Ai sinulla on täällä kesken…”

Hidastin Pondin käyntiin ennen kuin uskalsin kääntää katseeni sivuun. Maneesin ovelta tulvi valoa, ja siinä valossa seisoi Marshall, vakavana niin kuin aina, hevosensa käsipuolessaan. Tartuin oikealla kädelläni satulaan ja huomasin nostavani vasemman kämmenen pystysuorana suurin piirtein nenäni korkeudelle kömpelöön yksikätseen waihin ennen kuin ehdin estää itseäni olemasta taas kummallinen. Jokin Marshallin olemuksessa sai minut aina hermostumaan samalla tavalla kuin äidin ollessa lähellä, ja äidin läsnäolo tarkoitti wai-tervehdyksiä, puhutteluliitteitä ja vierasta, käsittämätöntä kieltä, josta en kirjoitettuna tunnistanut edes kirjaimia.

”Eiku kyllä sä tänne mahdut, ja hei, mä voin mennä kyllä muutenki pois tieltä — kun enhän mä mitään edes osaa — kunhan vähän koitin että jos mä saisin tän meneen silleen pyöreemmin…”
Marshall hymyili ihan vähän ja nyökkäsi. Suljin suuni, käänsin katseeni eteenpäin taas ja nostin uuden laukan. En aikonut jäädä murehtimaan outouttani: Marshallin täytyi tietää jo muutenkin, että minussa oli jotain vikaa.

Kun käänsin Pondin pääty-ympyrälle, tunsin istuvani sen satulassa niin kuin minut olisi liimattu siihen. Ajattelin esteratsastusta, joka tuntui minusta vuoristoradalta. Joskus laukkaaminenkin oli tuntunut. Jos tunsin olevani nyt jo koukussa siihen huimaan tunteeseen, jota olin pelännyt, tarvitsisinko tulevaisuudessa aina vain kovempia aineita — aina vain korkeampia esteitä? Entä sitten, jos joskus osallistuisin Tie Tähtiin -kilpailuissa expert-luokkaan? Mitä sen jälkeen oli enää olemassa? Sitäkö varten kenttäratsastus oli keksitty, että joillekin ei enää riittänyt mikään?

”Chai”, Marshall sanoi viereltäni, ja vaikka hänen äänensä oli hiljainen, hätkähdin.
”Khun phi”, inahdin täsmälleen niin kuin olisin inahtanut äidillekin osoitukseksi siitä, että kuuntelin.
”Laske kädet alas. Sitten ei tarvitse kuin pidättää sitä vähän edestä, ja se on jo pyöreämpi.”

Marshall katsoi minua hieman kulmiensa alta. Hymyilin ja nyökkäsin, ja rapsutin poskeani, sillä olin taas erehtymäisilläni tekemään jonkin omituisen eleen. Kuinkahan kauan minulla menisi tottua siihen, että Marshallkaan ei turhia naureskellut, eikä vaihdellut sävelkorkeutta puhuessaan? Siihenkin oli mennyt vuosi, etten tulkinnut Reitan ilmettä enää automaattisesti vihamielisenä.

Kun laskin käteni alemmas ja pidätin Pondia edestä, se pyöristi niskaansa. Kun vielä ajoin sitä pohkeilla hieman eteenpäin, se oli pyöreä koko hevonen. Ainakin ravissa. Vielä kun saisin sen pysymään laukassakin sellaisena. Odotin, että vastakkaisessa päässä ravaava Marshall katsoi minua ja Pondia, ja nostin sitten nyrkkini ilmaan tuuletukseksi. Hän näytti peukkua, eikä tuntunut sillä hetkellä ollenkaan uhkaavalta.