Ei kukaan voisi pitää minua uhkana

 Chai kertoo. TT2020 finaali Hallavassa 17.5.2020.

Minun oli painettava käteni rintaani vasten ja tarkistettava, vieläkö sydämeni löi, kun kaikista maailman hevosista violetti Tie Tähtiin -ruusuke pujotettiin juuri Pondin suitsiin. Löi se. Tiheästi. En osannut muuta kuin nojata kämmenilläni satulan etukaareen ja tuijottaa violettia ruusukkeen kulmaa, joka ihan vähän pilkotti Pondin niskan ja posken reunalta minun näkyviini, kun istuin satulassa. Se oli sanoinkuvaamattoman hienoa. En ollut koskaan voittanut mitään. Tai no, jalkapallossa olin tietenkin, mutta se oli vähän eri asia -- meillä oli ollut ihan käsittämättömän hyvä joukkue vielä Hukkasuolla asuessani... Mutta että minä ja Pondkin olisimme voineet voittaa, sitä en olisi ikinä uskonut. Pond. Minun kanssani. Pond.

Pond huojahti hieman vaihtaessaan painoa jalalta toiselle ja se havahdutti minut, kun pelkäsin putoavani satulasta. Tamma ei suinkaan lähtenyt liikkeelle yllättäen, mutta tarrauduin jo kouristuksenomaisesti satulaan ja tokenin ruusuketranssistani. Nielaisin ja rintaani alkoi puristaa, vaikka palkintojenjako oli vielä kesken ja minun olisi pitänyt hymyillä niin kuin voittaja. En voinut olla ajattelematta, että mitähän seuraavaksi tapahtuisi.

Olin kilpaillut Jesseä, Marshallia, Outia, Tiitusta ja Agnesia vastaan. Kaikki olivat harjoitelleet kovasti. Taitotasoruusuketta heistä oli havitellut myös Jesse. Vaistomaisesti aloin etsiä häntä katseellani ihmisten seasta, mutta en löytänyt. Hänen täytyi olla vihainen. Hän varmasti oli vihainen. Jesse ei muutenkaan ollut mikään ilopilleri, ja vaikka olimme tulleet toimeen, tästä eteenpäin saisin varoa häntä. Olisin halunnut edes nähdä hänen vihaisen ilmeensä varmistukseksi, mutta en löytänyt häntä muiden joukosta.

Sen sijaan katseeni osui Marshalliin, joka istui vähän matkan päässä Arlekinin selässä ryhdikkäämpänä kuin minä Pondin selässä. Hän hymyili minulle nopeasti sininen ruusuke hevosensa suitsissa. Olin nähnyt samanlaisen ruusukkeen Pondin karsinan ovessa Hukkasuolla viime vuonna. Sain hymyiltyä hänelle takaisin, sillä silloisen ruusukkeen kunniapaikasta päättelin, että Marshallin ja Arlekinin ruusuke kertoi suuresta voitosta. Sitten ryhdyin taas haravoimaan sekalaista ihmisjoukkoa katseellani löytääkseni Jessen, tai edes Outin... Agnesin... Tiituksen... Kaikki, joiden paikan olin vienyt...

Lupa lähteä kentältä ja luisua alas Pondin selästä oli kuin palkinto, vaikka tätä nykyä viihdyinkin lainaratsuni satulassa hyvin. En nostanut Pondin jalustimia ylös, vaan lähdin vetämään hämmentynyttä hevosta perässäni kohti kuljetusautoa muita odottamatta. Ainakin Jesse olisi todennäköisimmin siellä. Jos olisin itse ansainnut tämän violetin ruusukkeen ja joku tyhmä idiootti olisi vienyt sen ansiotta, olisin ollut varmaan itsekin kuljetusvaunun luona odottamassa pääseväni kotiin.

Pond hörisi, kun lähestyimme autoa ja vaunua. Se harvoin tervehti ihmisiä hörinällä, joten siitä ei voinut päätellä mitään. Ehkä se hörisi vaunulle, koska se sai aina syödä kuljetuksen aikana, ja levätäkin se varmasti pystyi siellä rankan päivän jälkeen. Ramppi oli vielä ylhäällä, sen näin, mutta minä vain etsin Jesseä, joka selkeästi ei ollut paikalla.

Sidoin Pondin vaunun kylkeen aikeinani jättää se siihen ja mennä etsimään Jesseä, mutta tulin heti järkiini. Ei kuulostanut kauhean turvalliselta ratkaisulta hylätä hevosta yksin autojen väliin. Rapsutin sen kaulaa anteeksipyytävästi, vaikka se ei voinutkaan tietää, mitä typeryyksiä olin juuri ollut tekemäisilläni. Nostin viimeinkin sen kyljillä heiluneet jalustimet ylös ja avasin satulavyön. Mitä nopeammin saisin sen lastattua, sitä nopeammin pääsisin etsimään Jesseäkin, vaikka en minä kyllä yksin edes osaisi hevosta lastata.

Nostin satulan maahan, kun sille ei mitään muutakaan kätevää paikkaa ollut. Sitten avasin suitsien hihnat, eikä Pond piitannut mitään. Se viittoili korvillaan ympäriinsä. Kun tartuin niskahihnaan aikeinani vetää suitset pois sen päästä ja tuikata nopeasti riimu tilalle, tulin silittäneeksi ruusuketta kämmensyrjälläni.

Kerran lapsena olin silittänyt perhosta. Sen siipi oli tuntunut melkein samalta, joskin vielä hienostuneemmalta. En ollut ymmärtänyt, ettei perhonen voinut lentää enää, jos sen siipiin koski. Anna, yksi seurakunnan kerhon mukavimmista tytöistä, oli suuttunut ihan hirveästi ja yrittänyt lyödä minua rangaistukseksi. Hän oli kuitenkin osunut käsivarrellani istuvaan perhoseen ja liiskannut sen. Olin sanonut häntä murhaajaksi. Nyt pelkäsin, että estäisin Jesseäkin lentämästä enää, kun olin iskenyt likaiset näppini ruusukkeeseen, joka ei minulle voinut kuulua. Tartuin sen perhosmaiseen reunaan, nyppäsin irti suitsista ja työnsin taskuuni. Minusta tuntui samalta kuin silloin kerran, kun olin kolmen vanhana varastanut Pokemon-korttipakkauksen kaupasta ja äiti oli sanonut minun olevan kriminaali.

Sydämeni tuntui muljahtelevan, kun kuulin tuttuja askelia Pondin toiselta puolelta. Joka askeleella kuului kaksi rahahdusta, kun kävelijän kantapää pyyhkäisi kevyesti hiekkaa hänen liikuttaessaan jalkaansa. Tartuin Pondin suitsien poskihihnaan jotain tukea maailmassa saadakseni, mutta suitsetkin olivat jo auki...

"Onnea, tähtiratsukko", Jesse sanoi hiljaisella ja tasaisella äänellään.

Kurkistin häntä Pondin kaulan alta. Hän sipaisi hevosen kaulaa toiselta puolelta sen lyhyen ja kuluneen harjan alta. Katuvaisena kumarruin ja astuin hevosen kaulan alta esiin, hänen puolelleen. En ihan uskaltanut katsoa häntä silmiin, vaan katsoin sen sijaan vasempaan kenkään ja purin huultani.

"Mitä?" Jesse kysyi ihan vähän naurahtaen samalla, sillä tavalla että piti kuunnella äärimmäisen tarkasti havaitakseen naurahduksen. "Onko jotain sattunu?" hän kysyi vielä hiljempaa, kun en saanut vastattua mitään, ja näin ratsastussaappaista miten hän vaihtoi painonsa kantapäiltä päkiöille.

Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja pakottauduin katsomaan häntä.

Jesse näytti samalta kuin aina; ehkä hieman pyöreäsilmäisemmältä ja poskistaan jännittyneemmältä.

"Anteeksi", sain kakistettua, ja jostain syystä ojensin käsiäni hieman häntä kohti. Odotinko hänen laittavan minut käsirautoihin vai mitä?

"Mistä?"
"Kun..."
"Chai? Varjo -- missä Varjo on? Mitä tapahtui?"

Jesse tarttui valonnopeudella kuljetusvaunun takaseinää paikallaan pitäviin lukkoihin, vaikka hänen kätensä olivat alkaneet täristä.

"Siellä se on!" sanoin nopeasti ja tartuin hänen salpoja kiskoviin käsiinsä estääkseni häntä turhaan aukomasta lukkoja hätääntyneenä. Hän veti kätensä saman tien pois, ja ne olivat kylmät niin kuin vampyyrillä. "Jos sä jätit sen sinne, siellä se on."
"Miksi sä sitten säikäytit mut? Miksi sä oot noin kummallinen?"
"Mä vahingossa vein -- ne antoi mulle -- mä en tiedä miten, mutta mulla on... Jesse mulla on se violetti ruusuke", kerroin, ja tunnustus oli niin kamala, että minun piti peittää suuni molemmin käsin jo puhuessani. Jopa Pond valpastui ja nosti päänsä ylös. Jokainen ihokarvani nousi pystyyn.

Jesse katsoi minua kulmat kurtussa, silmät sirrillään ja suu hieman auki hyvän aikaa ennen kuin puhui taas.

"Okei?"

Tunsin naamani vääntäytyvän samaan asentoon kuin hänen. Pond kuului rauhoittuvan avonaiset suitset päässään.

"Se sun ruusuke", täydensin. Miksei hän ymmärtänyt.
"Mun ruusuke?"

Mietin, pitäisikö minun kaivella ruusuke taskustani, mutta se tuntui yhtä kamalalta ajatukselta kuin riisuutua alasti. Onneksi silloin ymmärrys rentoutti Jessen kasvot.

"Aaa! Kuule. Ne teettää joka vuosi uudet ruusukkeet. Mun oma on jossain kotona."
"En mä sitä..."
"Okei? No annapa mulle vähän enemmän kontekstia tälle jutulle."

Käännyin Pondin puoleen, koska en voinut millään katsoa Jesseä puhuessani. Ryhdyin vaihtamaan sen suitsia vihdoinkin riimuun samaan aikaan kun puhuin. Jostain syystä Jessen käsi lennähti Pondin harjaan juuri silloin, kun vedin suitset sen päästä ja tarjosin riimua sille tilalle. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään koko aikana kun puhuin.

Kerroin katuvaisena, että olin ilmeisesti voittanut rankingin Pondin kanssa, vaikka olinkin kaikkein huonoin ratsastaja. Olimme varmaan voittaneet Pondin takia, koska Pond on kuitenkin oikea ratsastuskoulun hevonen, joten se osaa mennä minunlaisteni kanssa vaikka kuinka hienosti. Sopotin, miten Marshall, Outi, Tiitus ja Agnes olivat kaikki menneet paremmin kuin minä, niin kuin tietenkin Jessekin, mutta jonkin virheen takia minulla oli nyt tämä palkinto. Ja vaikka olisikin niin, että olisin sen ansainnut, en olisi tahallani vienyt sitä.

Puhuttuani katsoin Jesseä, joka oli kuin olikin vihainen aina kohotettua leukaa ja kiristyneitä suupieliä myöten. En uskaltanut katsella häntä kauaa, mutta jäin kuitenkin seisomaan kasvot häntä kohti. Nojasin Pondin lapaan varmuuden vuoksi, etten lyyhistyisi niin kuin pikkukakara tai muuta typerää, kun hän haluaisi haukkua minua.

"Sun pitää ihan totta saada itsevarmuutta", Jesse tiuskaisi.
"Niin..."
"Hymyileviä voittajia ihmiset haluaa nähdä, eikä mitään huokailevia. Sä muistutat mua ihan viime vuonna kun mä -- kun yks toinen mun tuttu voitti jotain täs skabas ja hajoili kans tolleen."
"Ai--"
"Eli lopeta. Pääset paljo vähemmällä. Kukaa ei oo vihainen. Sulla meni hyvin."
"Ai?"
"Joo."

Pyörittelin Pondin riimunarua käsissäni ja hymyilin vähän Jessen saappaille. Tarkastaisin kyllä ranking-pisteet ennen kuin uskoisin mihinkään voittoon, mutta enää minun ei tehnyt mieli suorittaa seppukua kuljetusvaunun takana. Jesse kääntyi ympäri kengät rahahtaen ja oli jo lähdössä pois.

"Jesse?"
"No?"
"Mihin sä meet?"
"Röökille."
"Mä en osaa lastata hevosta itte..."
"Noi voi auttaa. Mä käyn."

Jessen hutaisemalla osoittamasta suunnasta minua, Pondia ja kuljetusautoa lähestyivät Marshall ja Agnes, sekä Arlekin ja Lex, joiden jalustimet oli nostettu kauniisti ylös.

"Chai!" Agnes huudahti ja kiristi tahtinsa pikakävelyksi, millä sai Marshallinkin kiiruhtamaan. "Me ajateltiin että mihin sä menit!"
"Mä vaan..." mumisin, mutta Agnesin repliikki ei ollutkaan ollut kysymys.
"Koska me saatiin -- tadaa!"

Marshall ojensi minua kohti melko pientä pokaalia hymyillen leveästi. Hän puristi sitä jalan kohdasta nyrkistään, enkä nähnyt lukea laattaa.

"Mikä tää on?"
"Me voitimme joukkuekilpailun", Marshall kertoi.
"Vau! Tosi hyvin tehty! Onnea!"
"Chai... Siis säkin oot meidän tiimissä", Agnes sanoi vakavana, mutta alkoi sitten nauraa.
Silloin en voinut muuta kuin hymyillä, eikä minua ahdistanut yhtään. Ei kukaan voisi pitää minua uhkana, vaikka voittaisin ratsastuskouluhevosten Olympialaiset, kun olin kuitenkin näin tyhmä. Unohtaisin varmaan kuitenkin, mitä maata edes edustin.


Chai sijoittui viimeisessä TT:n koululuokassaan viidenneksi, esteillä neljänneksi.

Pond, juokale

Chai

Chai kertoo.

Olin yrittänyt houkutella Pondia haasta vaikka kuinka kauan, mutta sillä kertaa se ei halunnut millään tulla. Enni, Tiituksen hevonen, olisi tullut kyllä, mutta Pond vain seisoi tarhaan viimeisimpänä muuttaneen, minulle tuntemattoman hevosen vierellä kauempana ja hiuski hännällään laiskasti ihan niin kuin ei olisi ymmärtänyt, että olin sitä hakemassa. Rutistin sen vihreää riimua rintaani vasten ja tunsin hätäännyksen koko ajan kasvavan rinnassani. Reita oli varta vasten sanonut, että minun  pitäisi olla valmiina. Että hänellä oli tasan kuusikymmentä minuuttia aikaa minulle, aikaa tuhlattavaksi, niin kuin hän sanoi, joten minun olisi sopivaa istua tiukasti hevosen selässä hänen tullessaan. Reita ei ollut ikinä vaarallisen oloinen, mutta... Toisaalta en ollut ikinä oikeasti suututtanut häntä... Hänellä oli sellainen ankara katsekin... Hän hymyili harvoin muutenkin...

"Ai'Pond, tuu nyt", yritin maanitella vielä epätoivoisesti käsi pitkällä, mutta Pond ei hievahtanutkaan. Olin yrittänyt jo kutsumista, lepertämistä ja jopa kissittämistä, mutta se ei aikonut tulla.

Kello tikitti... Vaikka rannekelloni ei pitänyt ääntä sen enempää kuin puhelimenikaan, olin kuulevinani sen... Mitähän Reita tekisi suuttuneena? Jos hän vain ilmoittaisi, ettei enää lainannut hevostaan minulle kilpailuihin, ja ettei aikonut enää valmentaa minua, se olisi tavallaan helpotus: pääsisimpä kauas kaikista oikeistakin ongelmistani samalla. Mutta mitä jos Reita olikin sellainen, kuin selän takana puhuttiin? Ei hän minua varmaan läpsisi, mutta entä jos Pond saisi selkään? Entä jos hän huutaisi minulle niin kovaa, että alkaisin itkeä niin kuin pikkulapsi? Tunsin jo hätäännyksen kyyneleiden kohoavan pistelevästi silmiini.

"Chai", kuului värittömän neutraalisti takaani tallilta päin ja ihokarvani nousivat saman tien pystyyn. Liian myöhäistä.
"Se ei tuu ulos khun phi anteeksi anteeksi mä yritin jo kaikkea mutta mä en saa sitä--" aloin luetella yhteen pötköön jo käännähtäessäni Reitaa kohti.

Reita hymyilee vain harvoin. Hänen tavallinen ilmeensä on läheltä katsottuna neutraalihko ja alakuloinen, vaikka ensialkuun tulkitsin sen vihaiseksi. Siltä hän näytti nytkin. Hän oli työntänyt kätensä hevosenkarvattoman villakangastakin taskuihin ja vetänyt mustan piponkin päähänsä, vaikka enää ei ollut edes lunta kuin ojan reunoilla. Hän oli seisahtunut muutaman askeleen päähän valkoisine karvakauluksisine talvilenkkareineen, joita ei ikinä käyttänyt tallilla. Hän ei tosiaankaan ollut jäämässä tuhlaamaan aikaansa kuin tunniksi minun ja Tie Tähtiin -kisojen takia tänään.

"Maanitteliksä sitä?" Reita katkaisi selitykseni.
"Joo mut en mä varmaan osannu sit ku--"
"Kyllä sä varmaan osasit. Mä kysyn vaan sen takia että mä yritän ensin kiltisti, jos sä et oo vielä yrittäny", Reita sanoi hiljaa ja yhtenäisellä sävelkorkeudella niin kuin Dahlstenin Markus konsanaan ollessaan surullinen.

Hän käveli varovaisesti aidalle viereeni, parin metrin raon päähän tietenkin, ja katsoi tarkasti ettei liannut kenkiään.
"Pond!" Reita äyskähti hakaan kaikki neljä ulkonevaa kulmahammasta paljastettuna, ja Pondin korvat käännähtivät häntä kohti niin kuin niissä olisi ollut jouset. "Tänne!"

Pond käännähti laiskasti tarhakaverinsa vierestä ja lähti lontimaan Reitaa kohti. Sen meno oli hidasta. Seurasin sitä silmät pyöreinä. Miksi se uskoi heti? Reitalle ei kuitenkaan riittänyt sellainen tottelevaisuus.
"Hopi hopi!" Reita komensi vaativasti, ja silloin Pond nosti päänsä ylös ja ravasi viimeiset muutamat askeleet.
"En mä ymmärrä miten se nyt tuli enkä mä muka saanu sitä millään", yritin mutista hädissäni puettaessani Pondille riimua vapisevin käsin.
"Sä oot niin kovin kiltti", Reita sanoi sellaisella äänellä, että se kuulosti kehulta, ja lähti kädet taskuissa tallille päin meitä odottamatta. Ilmeisesti minulla olisi vielä vähän ratsastusaikaa.

Kuinka stalkkaan IG-käyttäjää nitttchai

Se poika ei ollut lähettänyt minulle viestejä kotiin, vaikka sillä oli sen elämän toiset kisat, enkä ollut lähtenyt sen mukaan. Olin pitänyt puhelimessa äänet päällä, tarkistellut muutaman kerran WhatsAppia ja jopa koettanut kerran soittaa Maijan puhelimeen, jotta puhelimeni varmasti toimi. Mitä myöhemmäksi kello tikitti, sitä hermostuneemmaksi tulin, mutta minulla ei ollut aikomustakaan soittaa tai laittaa viestiä. Se poika luulisi muutoin pian, että jotenkin halusin olla sen kanssa tiiviimmin yhteyksissä. Silti jännitin sen puolesta.

Kello tuli seitsemän. Ruska halusi, että leikkisin hänen kanssaan barbeilla olohuoneen lattialla. Hänen barbinsa valmistautuivat sirkusesitykseen. Ruskan suosikkibarbi, jonka hän sanoi muistuttavan äitiään, oli miekannielijä ja osasi ilmeisesti myös lentää hieman. Oletin tietenkin, että minun barbini kouluttaisi hevosia, mutta Ruska ilmoitti, ettei se käy. Hevosten pitäminen sirkuksessa on eläinrääkkäystä, eikä sellaisia hänen sirkuksessaan sitten ole, ja hänen minulle ojentamansa barbi oli sitä paitsi kuulemma balleriina.

Kello tuli kahdeksan. Ei viestiä. Sirkusesitys oli ohitse. Barbit nukkuivat takan edessä vierekkäin. Vain ActionMan oli hereillä, koska se oli kuulemma sirkustirehtööri ja viimeisteli seuraavan päivän esitystä. Maija oli ojentanut Ronjankin minulle, ja hän nukkui polvitaipeessani koiran kanssa.

Kello tuli vartin ylitse. Barbit heräsivät seuraavaan päivään, ja minun omani oli vieläkin balleriina. Ehdotin, että se voisi ajaa vaikka moottoripyörällä sellaisessa pienessä häkissä, mutta Ruskalle ei käynyt, koska nurin päin käännetty sukkalaatikko oli kuulemma huono moottoripyörähäkki. Ilmoitin, että barbini menee pakolliseen sirkuskoulutukseen vähäksi aikaa ja nousin se kädessäni ja Ronja toisessa tavoittelemaan taas puhelintani. Ei viestiä.

Puolelta, kun barbit pakkasivat sirkustaan ActionManin autoon, en voinut kuin hymyillä. Osaksi se johtui siitä, kuinka ActionManin autosta tuli mieleen pellekupla, kun sinne pinottiin toistakymmentä sirkustaiteilijabarbia. Osaksi se johtui kuitenkin siitä, että tiesin tasan tarkasti, kuinka kisoissa oli käynyt. Chain oli täytynyt onnistua esteluokassaan erinomaisesti. Jos kisat olisivat menneet penkin alle, hän olisi jo ehdottomasti soittanut ja pyydellyt anteeksi aitoa itkua äänessään, ihan niin kuin olisin muka ollut vihainen, tai ihan niin kuin jotkut ratsastuskoulun kisat oikeasti olisivat niin tosi vakava juttu, että niiden takia tarvitsisi itkeä.

Ruska sanoi, ettei minua enää tarvittu barbien muuttamisessa, koska olin kuulemma pyllyousu enkä puhunut tarpeeksi barbimaisella äänellä. Siirryin siis sohvalle kera kännykän ja Ronjan -- siinä on muuten helppo vauva, ei yhtään niin kuin isosiskonsa oli -- ja tarkastin vielä viestit. Kun niitä ei ollut, alennuin huokaisten etsimään Instasta seuraajistani Chain, jota minulla ei ollut aikomustakaan seurata.

Käyttäjän nitttchai viimeisin kuva oli sokerisesta pullasta. Sitä piteli käsi, joka ei tosiaankaan ollut Chain, koska se oli paljon vaaleampi ja jonkun naisen. Kuvan alla oli teksti, että voitonpulla. Kun tekstin avasi, se jatkui, että tai no, sijoituksen pulla. Kun rullasin Chain feediä peukalolla vähän alemmas, seuraavassa kuvassa oli minun ylläpitohevoseni, minun Pondini, ruma reppana, sininen ruusuke harjassaan. Jos olisin pidellyt kahvikuppia, olisin varmasti pudottanut sen yllätyksestä, mutta Ronjaa en koskaan pitelisi niin huolettomasti.

Soitin heti sille pojalle. Se kihersi ja nauroi kuplivasti, ja minä onnittelin sitä. Se hoki, etteihän hän toki mitään osaa, mutta Pond oli ratsastuskoulun hevonen, joten se osasi kaikki. Käskin sen pitää nokkansa kiinni aina, kun sen teki mieli hokea, ettei se osaa mitään, koska kyllähän se nyt jo aika paljon osaa. Vaikka olisin minä siitä ylpeä ollut silloinkin, jos se ei olisi ikinä saanut mitään ruusukkeita, vaan olisi vieläkin itkenyt salaa Hukkasuon karsinoissa, että siitä ei tule ikinä mitään, ja se joutuu helvettiin Keitaron takia. Se oli hyvä poika. Aivan uskomattoman rasittava, mutta silti tosi hyvä poika.

TT2020: Lehtovaaran 2. osakilpailu

 Lehtovaaran TT-osakilpailuissa Chai ja Pond sijoittuivat 2/18 koulussa ja 10/14 esteillä. Tässä on Chain kertomia tarinoita päivästä.

Matkalla kilpailuun

Jesse istui vierelläni takapenkillä ja tuijotti ikkunasta ulos. Tiitus, joka ajoi, raapi niskaansa toinen käsi tiukasti ratissa. Outi vahti etupenkillä puhelimensa näytöltä Enniä ja Pondia, jotka matkustivat kuljetusautossa. Oli hiljaista, mutta ei sillä tavalla ahdistavasti, vaan rauhallisesti. Tiesin, että Tiitus ja Outi olivat jonkin verran reissanneet jo yhdessä valmennuksissa.

Käänsin katseeni ohitse vilistäviin maisemiin Jessen esimerkin mukaan. Yritin haaveilla hevosista. Joskus pienenä, kun olin katsellut ulos kesämökkimatkoilla äidin ajaessa, olin kuvitellut vierellemme juoksevia hienoja villikoiria. Olin rakastanut Hopeanuoli-sarjaa. Nyt yritin nähdä hevosia, mutta niitä ei vilistellyt puiden välissä, vaikka kuinka tahdoin. Ei siellä ollut koiriakaan.

Kaduin taas kaikkea: oli sellainen päivä. Taisin olla kirottu. Jos Jumala on kerran luonut jokaisen ihmisen, miksi hän on tehnyt minusta tällaisen? Kun Jumala etukäteen tiesi, mikä on syntiä, miksi hänen piti istuttaa sellaisia kauheita asioita minuun? Kuinka kauan minun piti vielä pyytää Häneltä apua, että olisin ehjä taas?

Taas olin tilanteessa, josta en päässyt edes pakoon. Jos olisin päässyt, olisin paennut taas. Olisin mennyt vaikka johonkin vuorille Sveitsiin, asettunut puoliksi romahtaneeseen majaan ja elänyt vailla ihmiskontakteja, jos olisin sillä päässyt Taivaaseen. Nyt olin kuitenkin autossa matkalla Tie Tähtiin -kilpailuihin, eikä minulla ollut pääsyä pois. Olin luvannut ratsastaa Reitan hevosella kilpailusarjan loppuun, eikä Reita ottaisi kuuleviin korviinsakaan Pondin siirtämistä toiselle tallille, vaikka sitten kertoisin ihan syynkin.

”Ajatuksia tulee ja menee”, Reita sanoi silloin viimeksikin, kun kerroin, miten hirvittävä ihminen minä olen. ”Sitä paitsi, sun ajatukset ei edes koske toisen ihmien satuttamista niinku mun nyt kun sä hengität taas kaiken mun hapen”, hän oli vielä äyskähtänyt, ihan niin kuin minun ajatukseni eivät olisi enemmän väärin kuin se, jos hän tosiaan ajatteli minun lyömistäni.

Puiden välissä ei juossut villihevosia, ja Outin hiljaisesta juttelusta päätellen kesyhevosilla oli kaikki hyvin hevosenkuljetusvaunussa. Räpyttelin pisteleviä silmiäni ja ajattelin, että olinpa sentään nyt kaukana kaikesta edes tämän päivän. Kukaan näistä ihmisistä ei halunnut olla minulle seurana, mutta sentään minulla oli Pond, joka tykkäsi kaikista, ja joka hyppäsi turvallisen tuntuisesti.

***
***

Lämmittelykentällä

”Nitthan Chai Paithoonbuathong!”

Minulle tuli ihan äiti mieleen, kun meidät kutsuttiin lämmittelyyn esteluokkaa varten Pondin kanssa. Kutsu tuli samalla nuotilla. Äitikin tapasi kutsua minua ihan sukunimeltä, jos oli vihainen tai tyytymätön.

Ratsastin pää pystyssä lämmittelyradalle. Hopiavuoresta oli lähtenyt kilpailuihin iso porukka, olihan meitä kaksi joukkueellista, mutta minä en tuntenut kuuluvani heidän joukkoonsa. Olimme vain minä ja Pond, kahden. Hymyilin silti ohimennen Tiitukselle. Ei ollut syytä kaataa muiden niskaan sitä, etten minä koskaan kuulunut minnekään.

Ravasin Pondilla pitkään. Huimasi, kun ajattelin, miten normaalilta se tuntui. Pondin pomppiva ravi olisi ollut minulle ylivoimaista vuosi sitten. Kaikki muukin oli minulle ylivoimaista vuosi sitten. Olin silloinkin paikassa, johon en kuulunut.

Lämmittelyradalla oli muutama este. En tarvinnut Reitaa kertomaan, milloin Pond oli tarpeeksi vetreytynyt hypätäkseen ne. Sen vain tunsi. Sen tiesi askelten joustavuudesta ja Pondin kaulan laskeutumisesta. Ohjasin sen lämmittelyestettä kohti. Ajattelin, että ottaisin vähän tuntumaa. Olin oppinut pitämään hyppäämisestä.

Pieni punainen pystyeste lähestyi. Hillitsin Pondia vähän ohjasta, jotta se lyhentäisi askeltaan ja ehtisi ottaa vielä yhden askeleen ennen estettä. Kaikki tuntui automaattiselta. Puolipidäte puolta askelta ennen ponnistusta, niin kuin robotti. Tunsin hymyilevänikin automaattisesti.

Esteen ylitse lentäessämme olin hengissä pienen hetken. Vatsassa tuntui taas samalta kuin vuoristoradassa. Hetkeksi hymyni muuttui väkisin irvistykseksi, mutta se johtui vain kovasta vauhdista ja huimasta tunteesta vatsassa. Kun Pond otti hypyn etujaloillaan vastaan ja kallisti niskaansa minua kohti pysyäkseen tasapainossa, kaikki tuntui olevan ohitse. Lämmittely ainakin alkoi olla ohitse.

”Nitthan Chai Paithoonbuathong”, sanoi kaiuttimiin jonkun miesääni sillä nuotilla, että hän oli opetellut etukäteen sanomaan minun nimeni. ”Ja Sand Pond.”
Se kuulosti minusta kovin vieraalta nimeltä, mutta annoin Pondin silti kävellä kentälle. Melkein yhtä erikoista taisi olla se, että minua tarkoittava nimi sanottiin yhdessä Reitan hevosen nimen kanssa taas. Ihan niin kuin minä olisin oikea ratsastaja.

Pond tuntui hyvältä. En ollut viimeksikään pudonnut satulasta kesken kaiken, enkä oikeastaan peöännyt sitä enää. Olin tehnyt tämän jo kerran.


***
***

Esteluokka

Yksi laaja laukkaympyrä ennen esteitä. Siitä oli tullut minulle sellainen rituaali, että en voinut enää aloittaa ilman sitä. En voinut edes harjoituksissa. Pond ei olisi sitä tarvinnut, mutta Reita oli kehottanut minua laukkaamaan aina ympyrän, jotta rauhoittuisin. Ja rauhoittumista minä toden totta kaipasin!

Jätin kaikki ikävät ajatukseni taakseni ratsastaessani estekentälle. Tunsin pelkkää kasvavaa jännitystä. Se oli samanlaista kuin ennen kuin teatterin esirippu nousi. Se oli kamalaa, ja samaan aikaan se oli ihanaa. Se esti minua toimimasta normaalisti, mutta samalla se antoi minulle käsittämättömän paljon uutta energiaa tehdä uusia, luovia ratkaisuja.

”Jännittää, jännittää, jännittää”, hoin samaa mantraa jokaisella Pondin askeleella, kuin mitä olin aina melkein äänettömästi hokenut hyppiessäni paikoillani ja ottaessani viimeisiä kierroksia teatterin lavalla esiripun takana. Kaipasin Markusta, minun Markustani, joka tarttui aina silloin olkapäihini, hymyili minulle hämmentävän suoralla hammasrivistöllän ja kumartui sitten kuiskaamaan:
”hyvä, niin pitääkin!”

Markuksen kuiskauksen jälkeen jännitys ei koskaan laantunut, mutta jo ennen kuin esirippu aukeni, minulla oli vain kerta kaikkiaan hauskaa. Tunsin saman olin nytkin. Se kupli rinnassa, hartioissa ja ylävatsassakin, kun este lähestyi. Lapsena tuntui samalta, kun äidin mies, Jari, oli leikkinyt ja juossut minun kanssani pihalla, tai vienyt minua uimaan kesällä Kuusijärvelle.

Pond hyppäsi kuin itsestään. Tiesin, että este meni hyvin. Yritin olla innostumatta liikaa, vaikka Pond tuskin innostuisi. Se oli vanha ratsastuskoulun hevonen, tasainen kuin mikä! Minä sen sijaan voisin ihan helposti pilata kaiken, jos innostuisin liikaa, sillä en osaa tehdä mitään oikein.

Toinen este lähestyi. Pond hyppäsi taas niin kuin pikku enkelihevonen — vaikka sitä ei enkelihevoseksi saanutkaan koskaan sanoa, tai Reita meni tosi vakavaksi. Ponnistus oli vähän kaukaa, mutta mitä siitä: olisin tarkempi ja parempi kuski seuraavalla esteellä. Ei saanut jäädä vanhoja murehtimaan, minulle sanottiin usein. Tai siis Reita ja Markus tapasivat sanoa.

Mutta entä jos tulevaisuus huoletti? Ohjasin Pondin itsevarmana kohti kolmatta estettä, mutta lähestymiskulma oli surkea. Ja minä, maailman huonoin ratsastaja, huomasin sen kun oli ollut jo kauan lliian myöhäistä.


***
***

Koululuokka

Ei se ollut minun vahvuuteni, se kouluratsastus. Reita oli kuitenkin ollut sitä mieltä, että samalla sitä osallistuisin molempiin lajeihin, kun samalla ilmoittautumismaksulla pääsi, niin voisin katsoa sen ilmaiseksi kokemuksen kartuttamiseksi. Kuulemma kouluratsastus ei ollut Pondinkaan juttu.

Lehtovaaran
ruusuke

Kun ratsastin kilpakentälle, yritin pitää hymyn kasvoillani ja mielessäni Reitan sanat siitä, että Pond oli haastava kouluratsu taitavammillekin kuin minä. Reita sanoi sen olevan jäykkä pötkylä, ja olevansa pahoillaan, ettei se pystynyt parempaan. Tosiasiahan oli, että minä tässä en pystynyt. Kyllä Reita sen näytti saavan taipumaan paremmin, vaikka mitä minä mistään edes ymmärsin.

Pysäytin Pondin keskelle kenttää ja tervehdin tuomaria.
”Se on helppoo sulle, poka”, kuulin silloin Reitan äänen korvissani. Ajatus siitä kommentista hymyilyttikin minua ihan aidosti. Reitaa ärsytti, kun hänen sanojensa mukaan virnistelin. Olin joskus kysynyt, ärsyttikö todella. Kuulemma ei. Rehellisyyden puuskassaan hän oli myöntänyt olevansa vain kateellinen.

Jatkoin kootussa ravissa ja käännyin vasemmalle. vaikka kouluradalla ei ollut mitään niin huimaa kuin esteradalla oli, nimittäin esteitä ja kovaa vauhtia, koulurata ahdisti minua silti enemmän. Esteradalla pystyi aina päättelemään, minkä esteen piti hypätä seuraavaksi. Kouluohjelma piti oikeasti muistaa ilman vihjeitää, ja sekös oli jännittyneenä erityisen rankkaa. Vaikka kyllä minä sen muistin, että seuraavaksi tuli avotaivutuksia! Vaan mitä ihmettä tuli sen jälkeen!

”Puoliympyröitä”, kuulin Reitan äänellä ja melkein näin hänet keskellä kenttää heittelemässä piiskaa ilmaan, mitä hän tapasi tehdä. ”Kato: kun sä joudut raukka Pondilla mennä, niin avotaivutus menee vaan puoliks oikein. Sitte jatkat vaan puoliskoilla. Puoliympyrää tohon vaan, pyörit tälleen samaan suuntaan ku oot menossaki, ja tadaa, toiseen suuntaan, ja sit…”

Kyllä minä taas hetken matkaa muistin: kiitos silti. Seuraavaksi mentiin erilaisia raveja, ja se oli mennyt harjoituksissa ihan kivasti, ainakin Saga Isbergin valmennuksessa kokemani valaistumisen jälkeen. Kun nyt vain jännitykseni ei pilaisi kaikkea…

”Muista pysähtyä tohon”, muistin Reitan sanoneen, ja silloin hänen ilmeestään näki, kuinka hän yritti keksiä taas uutta mahdollisimman hyödytöntä muistisääntöä. ”Sä muistat sen siitä, että siinä on C-kirjain, ja sitä ei oo sanoissa ’muista nyt ääliö pysähtyä tohon’.”

Neljä sekuntia siinä piti olla ja sitten jatkaa. Yritin olla nauramatta ja varsinkin ajattelematta suunnanmuutokseen liittyvää muistisääntöä. Kyllä minä radan osasin, kun tällä tavalla rentouduin. Se oli sitten eri asia, kuinka hirveästi meillä taas menisi.

Pyöreä Pond (estemietteitä ja treeniä)

”Ai sinulla on täällä kesken…”

Hidastin Pondin käyntiin ennen kuin uskalsin kääntää katseeni sivuun. Maneesin ovelta tulvi valoa, ja siinä valossa seisoi Marshall, vakavana niin kuin aina, hevosensa käsipuolessaan. Tartuin oikealla kädelläni satulaan ja huomasin nostavani vasemman kämmenen pystysuorana suurin piirtein nenäni korkeudelle kömpelöön yksikätseen waihin ennen kuin ehdin estää itseäni olemasta taas kummallinen. Jokin Marshallin olemuksessa sai minut aina hermostumaan samalla tavalla kuin äidin ollessa lähellä, ja äidin läsnäolo tarkoitti wai-tervehdyksiä, puhutteluliitteitä ja vierasta, käsittämätöntä kieltä, josta en kirjoitettuna tunnistanut edes kirjaimia.

”Eiku kyllä sä tänne mahdut, ja hei, mä voin mennä kyllä muutenki pois tieltä — kun enhän mä mitään edes osaa — kunhan vähän koitin että jos mä saisin tän meneen silleen pyöreemmin…”
Marshall hymyili ihan vähän ja nyökkäsi. Suljin suuni, käänsin katseeni eteenpäin taas ja nostin uuden laukan. En aikonut jäädä murehtimaan outouttani: Marshallin täytyi tietää jo muutenkin, että minussa oli jotain vikaa.

Kun käänsin Pondin pääty-ympyrälle, tunsin istuvani sen satulassa niin kuin minut olisi liimattu siihen. Ajattelin esteratsastusta, joka tuntui minusta vuoristoradalta. Joskus laukkaaminenkin oli tuntunut. Jos tunsin olevani nyt jo koukussa siihen huimaan tunteeseen, jota olin pelännyt, tarvitsisinko tulevaisuudessa aina vain kovempia aineita — aina vain korkeampia esteitä? Entä sitten, jos joskus osallistuisin Tie Tähtiin -kilpailuissa expert-luokkaan? Mitä sen jälkeen oli enää olemassa? Sitäkö varten kenttäratsastus oli keksitty, että joillekin ei enää riittänyt mikään?

”Chai”, Marshall sanoi viereltäni, ja vaikka hänen äänensä oli hiljainen, hätkähdin.
”Khun phi”, inahdin täsmälleen niin kuin olisin inahtanut äidillekin osoitukseksi siitä, että kuuntelin.
”Laske kädet alas. Sitten ei tarvitse kuin pidättää sitä vähän edestä, ja se on jo pyöreämpi.”

Marshall katsoi minua hieman kulmiensa alta. Hymyilin ja nyökkäsin, ja rapsutin poskeani, sillä olin taas erehtymäisilläni tekemään jonkin omituisen eleen. Kuinkahan kauan minulla menisi tottua siihen, että Marshallkaan ei turhia naureskellut, eikä vaihdellut sävelkorkeutta puhuessaan? Siihenkin oli mennyt vuosi, etten tulkinnut Reitan ilmettä enää automaattisesti vihamielisenä.

Kun laskin käteni alemmas ja pidätin Pondia edestä, se pyöristi niskaansa. Kun vielä ajoin sitä pohkeilla hieman eteenpäin, se oli pyöreä koko hevonen. Ainakin ravissa. Vielä kun saisin sen pysymään laukassakin sellaisena. Odotin, että vastakkaisessa päässä ravaava Marshall katsoi minua ja Pondia, ja nostin sitten nyrkkini ilmaan tuuletukseksi. Hän näytti peukkua, eikä tuntunut sillä hetkellä ollenkaan uhkaavalta.

Huippuvalmentaja Ruska Svartin pitämä valmennus

Chai meni huippuvalmentaja Svartin valmennu

kseen. Huippuvalmentaja Svart on melkein kuusi vuotta vanha Reitan tytär.
”Jäähylle Šaai!” Ruska karjaisi ja suoristautui.

Minua oli naurattanut, mutta se loppui heti. Kunnianarvoisa valmentaja Ruska Svart oli melkein kuusi vuotta vanha, mutta sillä tavalla keltaisten kumppariensa rapaiset kannat yhteen paukauttaessaan, koko ruotonsa suoristaessaan ja äärimmäisen käskevästi koko kädellään ilmeisesti jäähypaikkaani kohti viitaten hän oli paljon vakuuttavampi kuin mikään aikuinen ihminenkään.

”En mä edes tehny mitään”, yritin sanoa Pondin selästä, sillä vastahan men olimme Ruskan alkeisharjoituksia tosi kiltisti suorittaneet, ja olin muutenkin koettanut suhtautua kuusivuotiaan pitämään leikkivalmennukseen asiaan kuuluvalla vakavuudella.
”Kyllä sä teit!” Ruska sanoi hiljaa mutta ihan varmasti ja kuulosti sillä hetkellä täsmälleen omalta isältään. Reita puhutteli kiukkukohtauksen saavaa Ruskaa täsmälleen samalla äänensävyllä, johon ei ollut vastaan sanomista.
”Mitä muka?” kysyin kuitenkin, vaikka käänsinkin jo Pondin Ruskan osoittamaan suuntaan. Meidän oli tarkoitus viettää jäähymme ilmeisesti katsomon puolen portin edessä.
”Tiesikkö Šaai, joillekki voi tulla paha mieli näsäviisastelusta”, Ruska sanoi tiukasti, käsi edelleen ojossa, ja taisi olla ihan oikeassa.

Pond seisoi pitkin ohjin kentän laidassa, kun muut jatkoivat valmennusta ja minä suoritin katuvaisena jäähyäni. Olin irvaillut Outille ohjastuntumasta, ja samalla vähän Ruskalle tomerasta valmennuksesta. Sellainen ei erityisesti kuulunut tapoihini. Nojasin rauhallisena seisoskelevan Pondin niskaan molemmilla käsilläni selkääni venytellessäni ja ajattelin, että taisin sortua Hopiavuoressa aika usein kummallisiin ylilyönteihin. Oli rankkaa, kun ei ollut kavereita, ja näihin ihmisiin en osannut edes tutustua. Otsonmäelläkin olin viettänyt jo jonkin aikaa, Ievannevalla, Kinnasissa, mutta en silti tuntelut ketään.

”P’Šaai!” Ruska kutsui minua, kädellään taas viittoillen tietenkin, kun oli aika laukata. Se tarkoitti, että jäähyni oli ohitse. Viitottuaan hän katsahti kuitenkin hätäisen näköisenä ympärilleen ja kutsui minua uudelleen: ”Nitthan Dwngtawan Paithoonbuathong siis, saat tulla jäähyltä pois!” Ilmeisesti valmentajamme arvolle ei sopinut kutsua valmennettaviaan isoveleikseen.

Nyökkäsin vakavana Ruskan suuntaan ja kävelytin hevosen huolellisesti uralle, ettei vain tulisi taas sanomista. Sitten nostin laukan, sillä Ruska oli tarkka, että hänen alkeellisissa laukkaharjoituksissaan pitkän sivun jokainen askel otettiin laukassa. Onneksi Pond oli jo tottunut Ruskan valmennuskuvioihin ennalta.

Tie Tähtiin 2020: 1. osakilpailun esteluokka

Chai ja Pond sijoittuvat Tie Tähtiin 2020 ensimmäisessä esteluokassaan 5/14.
Tässä on kisapäivän tarina. 

Jännitys on niin kuin jäävettä vatsassa. Pelkäsin, että hölskyisin ylitse jo kun nostin laukan. Jännitys kuuluu kuitenkin asiaan. Kun sydän takoo ja posket punehtuvat, on elossa. Sitä minulle aina hoettiin teatterillakin, kun jännitin jännittämistä ja kuvittelin, että oikea näyttelijä pääsee siitä joskus eroon. Minä en ainakaan ole päässyt, mutta minä en olekaan mikään oikea näyttelijä, vaan olin oikeastaan pelkkä tarjoilija. Sen sijaan opin tulemaan jännityksen kanssa toimeen. Kun kädet tärisivät, niiden piti antaa täristä, ja silti piti tehdä niin hyvä suoritus kuin osaa, oli laji mikä hyvänsä.

Pondin kanssa jännittäminen oli kuitenkin erilaista kuin teatterin esiripun takana sen nousemista odottava jännittäminen. Jo se, että se oli esteradalla yhdessä minun kanssani, auttoi. Sen tasainen liike auttoi. Se, miten se käänsi korvansa minua kohti ja luotti minuun, auttoi.

Laukkasimme yhden rauhallisen ympyrän ennen kuin käänsin Pondin kohti ensimmäistä estettä. Olin jo monesti todennut sen olevan luotettava hyppääjä ja tunsin sen liikkeitä jo sen verran, ettei ajatus itse lentämisestä saanut minua tolaltani.

Este lähestyi. Pidin huolta, että se lähestyi tasaiseen tahtiin, eikä kertarysäyksellä. Pondilla oli paha tapa kiihdyttää ja sännätä, mutta kun sen tiesi, ei ollut mitään hätää. Pond on kiltti. Tein puolipidätteen puristamalla käsiäni hieman nyrkkiin ja jännittämällä pohjelihaksiani aavistuksen. Sitten piti hypätä.

Se oli ensimmäinen kilpailuhyppyni. Se oli ihan samanlainen kuin kotonakin. Yhtä huima. Oli yhtä häikäisevä ajatus kuin aina ennenkin, että Pondin kokoinen olento ylipäätään osaa lentää, tai suostuu lentämään kun minä pyydän. Minä, joka pelkään hevosia, kovaa vauhtia ja korkeita paikkoja, en voinut kuin hymyillä. Lentäminen kutitti vatsanpohjaa, josta jäävesi oli kadonnut täsmälleen silloin, kun Pondin takajalat irtosivat kentän pinnasta. Olin niin kuin pikkupojat Linnanmäen Mustekalassa: hirvitti ja nauratti samaan aikaan, enkä olisi halunnut ollenkaan pois laitteestani.

Kun Pond laskeutui, annoin sille hieman pohkeita, sillä sen tapana oli hidastaa vauhtiaan hetkeksi esteen jälkeen. En jäänyt murehtimaan sitä, miten raskaasti olin itse istunut laskeutumisessa, tai miten olin tainnut vetää ohjista vahingossa. Minä opettelisin tosi hyväksi ratsastajaksi, ja Pond antoi paljon anteeksi.

Tie Tähtiin 2020: 1. osakilpailun koululuokka

Chai ja Pond sijoittuivat Tie Tähtiin 1. osakilpailun koululuokassa sijalle 15/18.
Tässä on kisapäivän tarina. 

WhatsApp

Chai:
Mä en tiedä miten meni
Mut arvaa
Mä muistin radan kuitenki
Ei ollu voltit pyörwurö
*pyöreitä
Mut mä tein niinku sä sanoit
Ratsastin silti ihan omaa suoritusta loppuun asti
Enkä murehtinu
Mut nyt mä murehdin
Mä jään viimeseksi
Onko se paha jäädä viimeseksi phi?
Reita?
Haloo?

Reita:
Jos sä spämmit mulle, mä laitan puhelimen äänettömälle. Mä sanoin että hätätapauksessa laita viestiä, tai jos tuntuu ettet selvii siellä.

Chai:
Nyt on hätä
*hätätapaus
Haittaako jos on viimenen?
Hä?
Ei kai sinne kutsuta mihkää palkintojenjakoon kaikkia?
Eikö niin että vaan voittajat ja sijoittuneet?

Reita:
Ei kutsuta kaikkia! Istu nyt persees päälle ja ota vaikka kahvi. Ei haittaa yhtää vaikka olisit kuinka viimenen. Tää on sun eka koulukisa.
Tai ota sittenki mehua. Älä missään tapauksessa ota kahvia.

Chai:
Musta tuntuu että mä en voi hypätä sitä esteluokkaa
En mä osaa tarpeeks
Mä näin kun kaikki muut meni, kaikki muut osaa kaikki asiat ja mä en osaaaaaaaa mitää mä en pysty!!!
Mua jännittää.
Ihan tosi kovaa
Mutta Pondi meni hyvin kummiski
Nii ja joku asia edes onnistu
Ravijutut meni silleen ihan hyvin kuitenki

Reita:
No ni kato ny.

Chai:
Arvaa, täällä on ihan tosi paljo väkee, ei varmaan ollu näin paljoo viime vuonna kun ne tuli Hukkasuolle
Mä muistaisin kyllä
Ja suurin piirtein kaikki on mun luokassa
Mut ei se mitää, onneks ei oo katsojia paljo
Kun ei ne ratsastajat ehdi vissiin kauheesti kattoa ja nauraa että mikä toiki on
Vai ehtiikö?
Eihän ehdi?
Reita?
Ehdikkö sä kattoa sillon muita?

Reita:
Mä laitan nyt puhelimen kiinni. Kukaan ei kattonu kun sä menit, eikä varsinkaan kukaan mitenkää arvostele sua. Ne on kaikki alottanu jostain, ja sä oot kuitenki menny tosi paljo. Mä en nyt vaan jaksa enää jankata sulle tätä samaa asiaa, okei? Soita Maijan puhelimeen jos sulla on oikeeta asiaa. Siis oikeesti oikeeta asiaa.

Chai:
Oke
Mut jos mä saisin semmosen ruusukkeen niin miten se haetaan?
Pitääksi sinne ratsastaa vai taluttaa?
Vai miten?
Reita?

Karo Helanderin kouluvalmennus Hopiavuoressa

Chai ja Pond treenasivat TT-cuppia varten kotitallilla, eikä se mennyt hirveän hyvin...

"Sä vedät sitä taas suusta. Mä sanoin, että pehmeämpi käsi."

Nipistin suuni kiinni ja annoin Pondille enemmän ohjaa sen ravatessa. Olin pahoillani, että olin niin huono ratsastaja ja se joutui kärsimään minusta. En osaa mitään. Edes ohjia en osaa pidellä. Olisin halunnut pysäyttää Pondin ja silitellä sen vähäsen sameaa kaulaa, jotta se olisi ymmärtänyt, etten minä tahallani tällainen ollut.

"Älä nyt pitkää ohjaa anna! Myötää sen liikettä siinä siirtymisessä äläkä tolleen tee."

Nielaisin. Yritin kerätä ohjia paremmin käsiini ja myödätä Pondin liikettä. Keskilaukassa sen pää nyökytteli jotenkin enemmän. Lisätty laukka, joka oli minulle uusi sana, oli rauhallisempaa. Harjoittelimme siirtymisiä ja nimen omaan siirtymän hetki tuntui vaikealta ohjilla myötäämisen näkökulmasta, koska en osannut ennakoida Pondin liikkeitä lainkaan. Valmentaja Helander sanoi, että kaikki siirtymät olivat rysähtäviä, enkä tiennyt ollenkaan, mitä se tarkoitti. Kysyäkään en uskaltanut. Sen sijaan räpyttelin silmiäni, etten vain missään tapauksessa alkaisi itkeä niin kuin pikkulapsi. Kaikilla muilla tuntui nimittäin olevan valmennuksessa ihan mukavaa.

"No joo, ei tosta nyt oikeen... Chaihan sä olit?"
"Joo."
"Vähä iloa siihen ratsastamiseen nyt. Sä näytät aiva siltä ku joku kohtelis sua väärin tai olis pakottanu sut tänne. Sun pitää saada ne siirtymät hiottua tai tosta touhusta ei tuu mitään. Tää on ihan alottelijan hommaa tämmönen. Jännitäksä jotain vai?"
"Joo."
"Mitä?"

En saanut heti vastattua mitään. Miten siihen olisi voinut vastatakaan kohteliaasti? Onneksi valmentaja Helander ei oikeastaan edes odottanut vastausta, vaan jatkoi puhumistaan. Minun pitää saada selästä asti itseeni enemmän liikettä. Minun pitää myödätä enemmän. Minun pitää saada ne siirtymät kuntoon tai mistään ei tule mitään. Minä teen aloittelijoiden virheitä.

"Turha on hevosta syyttää", Helander lopetti lopulta ohjeistuksensa minulle.

Silloin pysäytin Pondin, vaikka olin Helanderin silmien alla vieläkin, ja vaikka Marshall ja joku Jesse ja kaikki olivat paikalla. En uskaltanut enää katsoa kehenkään, vaan tuijotin Pondin niskaa, joka näytti luotettavalta ja rauhalliselta. Mitä minä valmennuksessa tein tekemässä aloittelijoiden virheitä tämän valmentaja Helanderin edessä? Poskiani pisteli ja kurkkuani kuristi.

"No?" valmentaja kysyi. Hän oli niin lähellä, että kuulin hänen takkinsa kankaan kahahduksesta miten hän siirsi ainakin toisen käden lanteilleen.
"En mä syytä hevosta", sanoin siihen.
"Hyvä", hän tokaisi, mutta ei niin  että olisi kehunut minua. "Mee sitte jatkamaan siitä."

En kehdannut olla menemättä. Vältellen katsomasta kehenkään muuhun pyysin Pondilta käyntiä ja sitten uudelleen laukkaa. Vielä parikymmentä minuuttia valmennusta, niin menisin kertomaan Reitalle, etten minä osannut mitään, tein aloittelijoiden virheitä koko ajan, enkä siksi voinut osallistua myöskään Tie Tähtiin -kilpailuun valmentautumisesta huolimatta.

Hallavan TT-valmennus

Chai kertoo Hallavan TT-valmennuksesta. 

Jesse ajoi lainatulla autollaan, veti lainattua traileria ja vilkaisi lainattuja hevosiamme puhelimensa näytöltä, joka välitti kuvaa trailerista. Minun puhelimeni näytöllä puolestaan oli vaalea puhekupla, jossa luki yksi pieni kysymys. Miten meni? Sen oli lähettänyt Reita, ja se oli ensimmäinen koskaan vaihtamamme WhatsApp-viesti. Minun teki mieli näyttää sitä Jesselle, mutta tyydyin vain vilkaisemaan häntä. Ei Jesse ymmärtäisi, mistä tässä oli kyse. Eikä varmaan Reitakaan.

Ehkä pitäisi siis keskittyä viestin sisältöön ja yrittää vastata siihen. Miten meni? Miten meni valmentaja Gwylnin estevalmennuksessa -- elämäni toisessa estevalmennuksessa Reitan ylläpitohevosen kanssa?

Hyvin kai? Aluksi oli jännittänyt ihan hirveästi, eikä Pond ollut edes ravannut suoraa linjaa. Sitten olin kokenut saman kuin viime valmennuksessa ratsastuskeskus Eevassa. Sen tunteen, joka oli huimausta ja pelkoa, mutta myös sellaista hyvää jännitystä, ettei sellaista oikein olekaan: saman tunteen, jonka olin kokenut aina teatterilla näytelmien ensi-illoissa. Pond oli tietenkin suoriutunut hyvin, muuta siltä ei niin matalilla esteillä voinut kuulemma odottaakaan, mutta minäkin olin nauttinut. Valmentaja Gwylnillä oli ollut paitsi miellyttävä, hieman etäinen puheen nuotti, myös mieleenpainuva tapa hakea erikoissanastoa englannin kautta niin kuin minä joskus haen perhesanastoa äidin puhuman kielen kautta.

Toisaalta, halusiko lie Reita kuulla sellaisista asioista? Ehkä meillä ei ollutkaan mennyt hyvin. Minulla oli ollut koko valmennuksen ajan vaikeuksia saada Pondin askelta lyhennettyä, joten samalla ponnistuspaikkojen arviointi oli mennyt huonosti. Pond oli kokonaista neljä kertaa päässyt hyppäämään askelta liian aikaisin ja yllättänyt minut. Valmentaja Gwyln oli sanonut, että ratsastan välillä kovin hätäisesti ja kiihdytän Pondia itsekin. Ehkä Reita halusi tietää kaiken tämän?

Vilkaisin uudelleen Jesseä, joka ei halunnut hirveästi jutella muusta kuin hevosista välillä, ja Hallavasta, jossa valmennus oli pidetty. Naputtelin puhelinta ja painoin lähetä. Vihreässä puhekuplassa luki lähestymisistä, ponnistuspaikoista, tekemistäni virheistä, mutta myös vähän viimeisimmästä harjoituksestamme, jossa olimme onnistuneet ihan hyvin Pondin kanssa, lähinnä Pondin ansiosta tietenkin -- enhän minä osaa mitään.

Reita kirjoitti. Vihreän puhekuplan alle ilmestyi vaalea, jossa luki älä jaarittele. Sen alle ilmestyi vielä yksi.
Mä tarkotin et millä mielellä sä oot.

Napsautin puhelimen näytön pimeäksi ja katsoin kojelautaan kiinnitetystä Jessen kännykästä hevosia. Pond nuokkui pää heinäverkossa. Minun silmiäni kutisi ja kirvelsi hieman, joten hinkkasin niitä hupparini hihaan ja haukottelin muodon vuoksi. Reita oli kysynyt minulta kuullumisia, ja ainakin sen takia muistaisin aina ensimmäisen TT-valmennukseni.

Valmennus ratsastuskeskus Eevassa

Chai ja Pond osallistuivat ratsastuskeskus Eevan valmennukseen 27.3.

Hui vitsi se meni lujaa. Reita oli vakuuttanut, että Pond on tottunut matkaaja, ja että pärjäisimme vallan mainiosti ilman häntäkin valmennusreissullamme, varsinkin kun Oona hevosautoineen haki minut, Nellyn, Agnesin ja hevoset suoraan pihasta, niin että edes matkasta ei tarvinnut murehtia. Ensimmäisiä hyppyjä suorittaessamme en ollut kuitenkaan ollenkaan niin varma, että selviytyisimme reissusta elävinä, koska hui vitsi Pond meni lujaa!

"Sä voit pitää sen temmon rauhallisena, vaikka sä annat sen pidentää askelpituutta", sanoi Eeva, se joka piti valmennusta, ihan rauhallisesti, vaikka koko tilanteesta oli rauhallisuus kaukana.
"Okei", vinkaisin Pondin selästä sydän vieläkin hakaten ja tunsin olevani ihan tosi eksyksissä ja yksin, vaikka ketän ulkopuolella olikin tuttuja naamoja.

Silmiäni kirveli, kun ratsastin Pondilla laukkaympyrän rauhoittuakseni. En kai ole mikään itkijätyyppi, mutta minun oli silti niiskutettava pidätellyt kauhunkyyneleet nenästäni ennen kuin ohjasin Pondin uudelleen esteelle.

Vuosi aikaisemmin olin vielä kuvitellut, että ihminen osaa ratsastaa silloin, kun ei enää koko ajan meinaa pudota hevosen selästä. Tietenkin nyt olin jo pitkään tiennyt, että siitä se opettelu vasta alkoi. Koin etäistä ylpeyttä, kun olin ymmärtänyt Eevan yksinkertaisen ohjeen. Pondin askelpituutta säädeltiin ohjilla: sen askel piteni, kun antoi etupäälle enemmän tilaa liikkua. Sen tempo puolestaan hidastui, kun pidätin sitä istunnallani aavistuksen. Olen varmasti maailman huonoin ratsastaja, mutta jotain olin oppinut. Tai oikeastaan, ainakin tämä ratsastuskouluhevonen ymmärsi minua, koska oli oppinut ymmärtämään talutustuntilaisiakin.

Kun sain Pondin lähestymään esteitä hallitummin, ei meillä ollut mitään hätää. Siinä ainakin Reita oli vuokrahevosensa suhteen ihan oikeassa, että se hyppäsi mitä tahansa. Kun en antanut sille lupaa rynnätä, minun ei tarvinnut kuin ohjata se kohti esteitä ja tarkkailla, että se ei ponnistanut yhtä askelta liian varhain, niin kuin sillä oli tapana.

Kymmenen hypyn rata onnistui toisella yrittämällämme. Se oli matalampi kuin tuleva TT-kilparatamme, jota varten harjoittelimme, mutta mitäpä pienistä. Valahdin  Pondin kaulalle ja halasin sitä antaumuksella, kun se oli antanut minun jäädä taas kerran henkiin.

"Tempo sais olla tasaisempi", Eeva sanoi minulle kävellessään Pondin vierellä. "Tossa keskivaiheilla se ryntäsi vähän. Ihan rauhassa vaan lähestyt niitä esteitä ja tarvittaessa ohjallakin voi pidättää. Selkeät puolipidätteet rauhottaa sitä kans. Perusjuttuja. Ihan hyvinhän sulla menee, jos sä nyt ekoja kertoja tosiaan hyppäät -- Nitthan?"
"No?"
"Kuunteletko sä?"
"Anteeksi phii, mä vaan jännitän niin kovaa, mä en osaa mitää, mun pitää vähä rauhottua ensin!"

Onneksi tämä Eeva oli minua kohtaan lempeä. Hän soi minulle hymyn, johon vastasin, ja taputti Pondin kaulaa. Sain jäädä hetkeksi kävelemään kentän reunalle, jotta pystyisin prosessoimaan palautetta.

Oscar-puhe

Chai kertoo. (TT2020: 302 sanaa.)

Kun joku voittaa Oscar-palkinnon, hän kiittää kaikkia mahdollisia ihmisiä aina. Olen tietenkin kuullut oman osani voittopuheista, ja aina ajatellut, että sellainen on vähän läpinäkyvää tekokohteliaisuutta. Antaa nyt toisille väkisin kunniaa omasta voitostaan! Ajattelin, että jos voittaisin joskus jotain, mitä tahansa, sanoisin palkintoa ojennettaessa vain kiitos. Niin kuuluu tehdä.

Taisin ajatella näin, koska en ole koskaan voittanut mitään, enkä edes kilpaillut missään voittoa tavoitellen, ellei jalkapalloa lasketa. Eikä jalkapalloa lasketa, koska ennen vanhaan voitimme aina Markuksen ja Maijan takia, ja jalkapallossa voitosta ei muutenkaan seuraa tavallisessa elämässä mitään palkintojenjakoa. Nyt, kun kilpailen ensimmäistä kertaa elämässäni muunlaisesta voitosta ja oikeista palkintoruusukkeista Reitan hevosella, olen kuitenkin ihan toista mieltä Oscar-puheista.

Yksilökilpailun voittoon vaaditaan näköjään suuri tiimi. Meitä onkin monta, vaikka muilla tuntuu olevan enemmän ihmisiä ympärillään kuin minulla -- vaikka pian sekin muuttuu, kun tutustun. Minulla ja Pondilla on ollut tähän mennessä Reita ja ratsastuskeskus Eevan Eeva, ja sitten se Hopiavuoressa valmentanut valmentajasetä. Näiden välittömien vaikuttajien lisäksi tiimissämme on Eetu ja Camilla, jotka huolehtivat Pondin pihalle aamulla ja antavat  ruokaa ja pitävät silmällä. On kengittäjää ja eläinlääkäriä. Tärkeitä ovat myös muut Hopiavuoren Tie Tähtiin -cupin  osallistujat. On paljon helpompaa ratsastaa, vaikka pelottaa, kun tietää ainakin muutaman ihmisen kannustavan ja hymyilevän ja olevan meidän puolellamme.

Jos ajatellaan vieläkin laajemmin, tiimimme jatkuu kauemmaskin: Hukkasuon hevostalliin asti. Siellä minä opin ratsastamaan Lassella, joka siellä kuulemma vieläkin asuu, ja Snorrella, jonka nykyisestä tilanteesta en tiedä mitään. Minua opettivat Crimis ja Kei Reitan lisäksi. Ja joku on Pondinkin opettanut. Reita sanoo, että sillä on omistajakin, joku ratsastuskoulun täti, joka on pitänyt siitä huolta, mutta sitä ennen se on jo opetettu ratsuksi. Reita itse on kilpaillut sillä paljon, ja treenannut koko ajan, joten sekin tietenkin vaikuttaa.

Jos siis voittaisin Oscar-palkinnon, ei kun Tie Tähtiin -palkinnon, kiittäisin jo nyt montaa ihmistä. Varmaan tiivistäisin sanomani niin, että mainitsisin Reitan, Hopiavuoren väen ja yleisesti valmentajat.

Ensimmäinen lento

Chai kertoo

Sunnuntaina olisi estevalmennus Hallavassa. Neljän yön kuluttua. Siis ihan kohta. Puristin  Pondin ohjia. Olin hypännyt jo jonkin verran, muutaman kerran metrinkin esteitä, mutta silti ajatus hyppäämisestä tuntui minusta yhä epäluonnolliselta. Miten hevonen, niin iso eläin, pystyi mitenkään suoriutumaan esteradasta? Lentämään ilman siipiä? Olin tietenkin nähnyt sen tapahtuvan aiemminkin, suorittanut itsekin joitain ratoja, mutta silti se tuntui jo ajatuksen tasolla mahdottomalta. Vähän niin kuin lentokoneen pysyminen ilmassa, vaikka se on suuri ja painava, eikä läpytä pieniä siipiään niin kuin lintu.

Onneksi Reita oli kentällä minun kanssani. Pitkää koulupiiskaa ilmaan heitellen hän sanoi, että tee rauhallinen laukkaympyrä, vaikka kaksikin, ja vauhdin saa pitää hitaana. Hänen rauhallisia ohjeitaan oli helppo totella. Yritin olla ajattelematta varsinaista hyppäämistä. Jos tehtävän purkasi osiin, vaikka Reitan vaihe kerrallaan tulevien ohjeiden avulla, se ei tuntunut yhtä kummallselta.

Lähestyimme estettä rauhallisesti. Niin kuin käskettiin. Muista antaa selkeä puolipidäte, Chai -- nyt -- ja sitten piti ponnistaa. Reita oli sanonut, että Pond hoitaisi sen homman kyllä, ja kun olin saattanut sen oikealle ponnistuspaikalle, minun tarvitsi vain pysyä kyydissä siihen asti, että olisi aika ohjata se taas seuraavalle esteelle.

Reita oli oikeassa. Tukeuduin jalustimiin kun Pond ponnisti ja myötäsin ohjilla niin hyvin kuin osasin. Aika tuntui hidastuvan, kun se irtosi maasta. Kun istuin sen selässä ilmassa, sen lentäessä, tunsin saavani hengitettyä paremmin kuin koskaan. Jännitys ja pelko kiristi vieläkin vatsassa ja niiden takia puna pyrki poskilleni, mutta ei se haitannut. Me lensimme ja lensimme. Se oli ensimmäinen yhteinen hyppymme.

Kun Pond laskeutui, Reita kehotti minua ohjaamaan sitä kohti seuraavaa estettä. Silloin en kuitenkaan totellut. Hidastin Pondin ravin kautta käyntiin ja pysäytin sitten. Päästin ohjat löysiksi. Tarvitsin pienen hetken. Jalkojani vapisutti, kun jännitys ja pelko hellittivät otettaan kehostani.

"Mikä sun tuli?" kuulin Reitan kysyvän, vaikka korvani humisivat.
"Ei mikään, ei mikään, odota vähän aikaa khun phi", vakuuttelin ja nojasin käsilläni satulan etukaareen.

Ei minun mikään tullut tai ollut. Hypppääminen vain tuntui aivan huikealta. Selviytyisin Tie Tähtiin -cupista ja vieläpä kunnialla.

Ennen Hallavan TT-estevalmennusta

Chai  kertoo

"Mä ilmoitin sut TT-valmennukseen", Reita sanoi tervehdykseksi, kun nousi autostaan.

Se oli pelottavinta, mitä ihminen saattoi kuulla aamutuimaan. Seurasin jähmettyneenä, miten Reita nyppäsi avaimet autonsa virtalukossa -- niitä oli kaksi, talon ja auton, ja niissä roikkui puisen näköinen ruskea pieni hevonen ja suuri R-kirjain, jossa luki Edinburgh Edinburgh Edinburgh. Lähestyvästä TT-valmennuksesta ilmoittaminen oli varmasti pelottavinta, mitä Reita olisi voinut sanoa aamutuimaan. Hän työnsi autonsa avaimen kuskin puolen oven avaimenreikään, mutta ei lukinnut autoa, vaan jätti avaimet siihen.

"Mitä?" hän kysyi ilmeettömään ja värittömään tapaansa, enkä pystynyt heti vastaamaan. "Ford vetää välillä ite ovet lukkoon", hän lisäsi puolustelevasti, koska en saanut käännettyä katsettani avaimista, vaikka en niitä kummastellutkaan.
"En mä sitä..."
"Mitäs?"
"Mä en... Mä en tiedä mitä valmennuksessa kuuluu tehdä, enkä mä osaa!"

Käänsin katseeni häneen. Hän oli kävellyt jo hyvän matkaa edelleni. Hän kohotti minulle kulmakarvaansa -- sitä, josta ei ollut paljoa jäljellä -- ja viittilöi minua sitten kävelemään. Seurasin häntä suulin läpi tallipihaan jalat puutuneen tuntuisina.

"Siellä ratsastetaan", Reita sanoi samalla äänensävyllä, jolla puhui Ruskalle, tyttärelleen, joka täyttäisi pian kuusi vuotta.
"Niin mut..."
"Joku pitää sulle tuntia ihan samalla lailla kun mä. Kertoo, mikä sulla menee jo hyvin ja mitä sä teet seuraavaksi."
"Niin kai sitte..."

En viitsinyt sanoa Reitalle, ettei kukaan pidä tuntia niin kuin hän. Jopa Ekku huomautteli minulle kaikesta, minkä tein väärin, kun nousin hänen hevosensa selkään. Reita ei. Hänkin tarkkaili minua kuin hänellä olisi haukansilmät, ja hän puhui paljon äkäisemmin ja töykeämmin kuin Ekku. Hän ei kuitenkaan sanonut samanlaisia asioita. Kun Ekku sanoi, että sulla on ulko-ohja löysällä Chai, Reita sanoi, että nyt sä käytät pohkeita hyvin Chai, mutta pidä ulko-ohja tuntumalla myös. En ehkä selviytyisi siitä, jos joku ilkeä suuri valmentaja huomauttelisi minulle samalla tavalla kuin oma Ekkuni.

Pond tuli meitä vastaan, kun kävelimme haan portille. Tunsin omituista pistelyä, kun Reita painoi otsansa sen otsaa vasten ja silitti sen molempia poskia ja niskaa käsillään. Ajattelin ensin sen olevan kateutta: minä en ikinä osaisi muodostaa hevoseen läheistä suhdetta. Sitten kun Reita otti aidan tolpasta riimun ja avasi sen Pondin turvan edessä odottaen hevosen pukeutuvan siihen itse, tajusin, etten ollut kateellinen. Siinä riimun avaamisessa oli nimittäin jotain kovin tuttua, vaikka Pond ei työntänytkään lopulta päätään riimun sisään ja Reita joutui pukemaan riimun sille tavalliseen tapaan. Hetken näin nimittäin Pondin tilalla Mayan, ja niin oli tainnut nähdä Reitakin. Se oli ollut hevonen, joka oli pukeutunut itse riimuunsa ja opettanut minua ratsastamaan. Minullakin oli sitä ikävä.

Kipitin Pondin oikealla puolella takaisin kohti suulia. Reita talutti hevosia useimmiten vasemmalta, ja olin oppinut, että hän oli puheliaampi ja tyytyväisempi, jos välissämme oli hevonen tai muuten riittävästi tilaa. Pond ei löntystellyt hitaasti pää matalalla niin kuin Maya, mutta löysänä senkin naru pysyi koko ajan. Uskalsin silittää sen kaulaa mennessämme, ja suulin oviaukkoon sitä kiinnittäessään Reita vaikutti tyytyväiseltä suupieliensä ja kulmakarvojensa asennon perusteella. Hän poimi suulin kivijalan reunalta pölyharjan ja ojensi sen minulle.

"Ei tää oo Pondin harja..?"
"Nyt ollaan Luojan kiitos oikeella Pohjanmaalla normaalien ihmisten paris", Reita vain sanoi, ja ilmeisesti se tarkoitti, että harjaa sai käyttää. Ja käytetyn näköinen se olikin: siniharjaksinen, kulunut pölyharja. Pond ei silti pannut pahakseen, vaan antoi minun harjata itseään toiselta puolelta, kun Reita harjasi toiselta puolelta.

Reita mutisi lähtevänsä hakemaan satulaa ja katosi. Minä sen sijaan puhdistin Pondin kaviot ja tunsin mietoa ylpeyttä, kun tiesin osaavani. En huomannut ollenkaan, että se vähäsen Marshallin näköinen tyyppi lähestyi tallipihan puolelta ennen kuin kuulin hänen muumihevosensa kavioiden tömähtelyn ihan läheltä.

"Moi Noa", tervehdin epäröimättä heti kun olin saanut selkäni suoristettua.
Melkein näin, miten hän haki nimeäni aivojensa tiedostoista silmännurkat vähän rypyssä. "Moi."
"Vitsit Flida on jo pyöree -- moi Flida, moi, onks sulla tyttövauva siellä vai poika, onko  -- onks se ollu terveenä?"
"Se voi ihan hyvin", Noa sanoi hevostaan katsoen ja hymyillen sille. "Vai mitä Flida?"
"Tää on Pond", sanoin epävarmasti ja osoitin hevosta. Mietin, kuuluiko hevoset edes esitellä niin kuin ihmiset, mutta ajattelin pelata varman päälle.
"Joo, mä kuulinki tästä", Noa onneksi sanoi. "Terve Pond. Väistäisiksä snadisti niin mä voisin tuoda tän mun hevosen tästä kans lipan alle?"
"Sori!"

Kiirehdin päästämään Pondin irti toiselta puolelta. Sentään sen verran osasin hevosia käsitellä, että sain sen siirtymään pois tieltä, aivan leveän oviaukon oikeaan reunaan, kun painoin  sen kylkeä kädelläni. Huomasin Noan katsovan minua kovin arvioivasti, mutta hän talutti hevosensa kuitenkin ohitsemme. Silloin kävi tallin ovi ja Reita palasi. Hän nyökkäsi Noalle ja Flidalle lyhyesti ja nosti satulan sitten Pondin selkään, vaikka liikutinkin sitä samalla suulin oviaukon keskelle seisomaan.

"Chai", hän sanoi ja katsoi minua pikaisesti silmiin. Hän tapasi katsoa Ruskaakin sillä tavalla, kun aikoi puhutella tätä jostain tempauksesta. Tiesin siis mitä odottaa, mutta en pelännyt. En enää. Se oli turhaa. Pari vuotta sitten olisin saattanut kuolla sydänkohtaukseen, vaikka Reitan ilme ei ollutkaan vihamielinen.

"No?"
"Sitte kun sun pitää väistää toista heppaa tälläsessä paikassa niin seuraavalla kerralla päästä koko heppa irti ja taluta se pois tieltä siks aikaa jos voit, eiks nii?"
"Joo... Mutta miks?"
"On vähä ahdas paikka tämmönen oviaukko hevosten ruveta tappelemaan. Enkä mä halua että sä oot niiden välissä, jos niin käy."
"Ai et halua? Sä välität musta."
"Nokka kiinni ja laita suitset", Reita sanoi ihan eri äänensävyllä. "Mä en välitä mistää muusta kun siitä et Pondin kaviot naarmuunutuu kun ne osuu sun typerään kalloon", hän mumisi hyvin hiljaisesti ja vihamielisesti, mutta kuulin sen kuitenkin.
Hymyilin salaa, varoen ettei hän näkisi, ja tartuin suitsiin.
"Tuuks sä mun kaa sinne TT-valmennukseen?" kysyin vetäessäni suitsien niskahihnaa korvien yli.
"Tarviksä mua?" Reita kysyi taas ihan rauhallisesti.
"En mä oo varma", vastasin rehellisesti. "Jos sä kerrot mitä siellä pitää tehdä... Vähä tarkemmin? Niin ehkä en tarvi."
"Mm, mennään kentälle niin mä kerron samalla. Mä mielellään en tulis koska Ruskalla on sillon karatea."
"Karatea! Harrastaaks se karatea!"
"Joo. Kunnes kyllästyy. Se on lopettanu pianon, savityöt, sirkuskerhon ja näytelmäkerhon. Nyt sillä on karatea, pienoismallikerhoa ja ratsastusta. Laita nyt potta päähän niin harjotellaan sitä hyppäämistä vähä tossa kentällä."
"Hyppäämistä! Nytkö! Joudunko mä hypätä!"
"Chai. Ensviikon lauantai. Se on sun kisapäivä. Me ehditään harjotella hyppäämistä vielä jotain kolme kertaa. Joten hopi hopi--"
"Mä en osaa!"
"Irti! Älä koske muhun."
"Sori, mut mä en osaa!"
"Mä oon nähny et sä osaat ja Pond varsinkin osaa. Mut tiedätkö Chai mikä on kaikken tärkeintä tässä kisajutussa ja hyppäämisessä?"
"Mikä?"
"Se ettet sä enää ikinä tarraudu mun käteen tolla lailla jos et halua selkään."

Vieras hevonen

Chai, tämän tarinan kertoja

Illalla oli alkanut sataa. Se oli tehnyt minusta levottoman. Ukki ja Ekku olivat jutelleet levollisesti tupakeittiön pirtinpöydän ääressä, mutta minä olin kaivannut yhtäkkiä pois. Ekku, joka aina tuntuu aistivan mielentilani, oli ojentanut minulle ukin auton avaimia ja sanonut hymyillen, että näytin kaipaavan ajelua.

Tähän olin siis tullut, enkä käsitä miksi juuri kaikista paikoista tähän. Sadepisarat olivat jo kastelleet hiukseni ja valuivat laiskasti kasvoillani ja niskassani. Tuijotin ruskeaa tammaa, joka ei ollut Maya, ja yritin käsittää viimeaikojen tapahtumia.

Tuo hevonen oli viimevuotinen Tie Tähtiin -estetähti. Viime vuonna minä en ollut vilkaissutkaan sitä, vaikka olin käynyt sen kanssa samalla tallilla päivittäin. Olin katsonut ihan toista samassa luokassa kilpailevaa hevosta, ruskeanvalkoista, Cuba-nimistä, tai oikeastaan sen ratsastajaa. Vuosi sitten olin jäänyt tallille tuon hevosen lähtiessä kilpailemaan, ja suurin hevossaavutukseni oli ollut  paljon rauhallisempien tammojen taluttaminen hakaan kuolematta. Reita oli kilpaillut tuon kanssa metrin luokissa silloin, kun minä olin opetellut pysymään hevosen selässä putoamatta edes käynnissä. Ja nyt, vaivaista vuotta myöhemmin, minun pitäisi muka pystyä samanlaisiin stuntteihin.

Kei, joka ratsasti Cuballa
Tie Tähtiin 2019 -tarinacupissa

Käänsin katseeni hevosesta ja tähyilin ympärilleni. Yhtäkkiä kaipasin taas seuraa, mutta kukapa siellä sateessa olisi seissyt. Suurin osa hevosistakin oli sisällä. Tiesin, että tuvassa kahviteltaisiin, mutta en ollut varma, saisinko mennä sinne enää. Kaipasin kotiin, Markuksen kämppikseksi taas. Kaipasin maidon vaahdottamista teatterin kahvilassa jonkun tilaamaa lattea varten, ja erityisesti viimeisekseni jääneesssä Yksi lensi yli käenpesän -näytelmässä näyttelemistä. Minulla oli ollut entistä elämääni ikävä vain harvoin, mutta nyt ikävöin sitä kovemmin kuin koskaan. Se oli Reitan syytä, ja Pondin syytä se oli, Tie Tähtiin -cupin syytä ja tämän kauhean sään syytä.

Ojensin ruskealle tammalle käteni. Se kurotti minua kohti hakansa portin ylitse ja vesi valui sen turpaa pitkin. Se hamuili huulillaan kättäni ja antoi minun sitten silittää poskeaan. Sen karva oli aika karkeaa. Painoin suukon sen märälle turvalle. Kyllä minä itseni tunsin. Ainahan minä muutoksista hermoilin ja jännitin kaikkea. Oksentaisin varmasti ennen ensimmäistä osakilpailua, mutta oksensin minä aina ennen jokaista roolianikin teatterilla. Tottahan minä osasin rakastaa sellaisiakin asioita, joita pelkäsin. Niin kuin teatteria. Ja hevosia. Ja ehkä sitä kilpailemistakin.

Pond muuttaa taas: tällä kertaa Hopiavuoreen

Pond asuu Hopiavuoren hevostallilla Tie Tähtiin 2020 -tarinacupin ajan.
Cupissa sillä ratsastaa se poika - se Nitthan Chai Paithoonbuathong.

"Vähän mua jännittää!" se poika papatti Hopiavuoren pihalla jo ennen kuin sain auton oven auki. Sen ääni kuului lohdullisen vaimeasti ikkunalasin läpi, mutta minun oli pakko avata ikkuna sen ihanasta eristämisvaikutuksesta huolimatta.
"No mikä sua ny jännittää", ähkäisin noustessani autosta ja tunsin itseni satavuotiaaksi sen pikku tarmonpesän vierellä.
"Meillä on nyt melkein ku yhteinen hevonen!" se henkäisi ja tarrautui käsivarteeni kaksin käsin. Tietenkin ravistelin sen heti irti.
"Älä koske muhun enää ikinä. Eikä meillä tosiaankaan oo yhteistä hevosta!"
"Mä sanoinkin melkein", Chai sanoi olkiaan kohauttaen ja hypähteli rasittavan holtittomaan tapaansa avaamaan kuljetusauton salpoja väärässä järjestyksessä. Löin tietenkin sitä sormille ja aloin avata salpoja itse.
"Kato. Nää pienet avataan ensin. Jos sä ymmärrät nyt puhetta, sä voit avata toiselta -- Chai! Kuittaa!"
"Ymmärrän!"
Kaikesta huolimatta en halunnut, että se litistyisi rampin alle pudottaessaan sen päälleen. Huokaisin ja nojasin selälläni ramppiin varmuuden vuoksi, kun se räpelsi toisella puolella. Ei minulla ollut sellaisia rahoja, että olisin voinut maksaa vahingonkorvauksia Kinnasen Ekulle tai sen äidille, jos se kuolisi minun vahtivuorollani.

Olin kuljetellut Pondia miljoona kertaa. Kilpailimme paljon. Ei sillä  nyt mitään fanijoukkoa ikinä ollut ollut, mutta aina välillä muutama pikkuipana kinusi valokuvia joillekin ihme virtuaalihevosille tai jotain jo ennen kuin sain hevosen kokonaan ulos trailerista. Se oli siis ihan tottunut Chain kaltaisiin äänekkäisiin fanityttöihin, joten peruutin sen turvallisesti trailerista sen pojan jatkuvaa papatusta oikeastaan edes kuuntelematta. Pihassa silitin Pondin melko kulmikasta päätä. Hätistin Chain yli-innokkaat kädet sen poskilta ja liu'utin omaa kämmentäni sen kaulaa vasten. Hätistin Chain yli-innokkaaat kädet sen lavalta ja koetin itse, olivatko sen lapa ja niska kunnossa. Hätistin Chain yli-innokkaat kädet sen selän päältä ja ärähdin, että pitäisi perkele vaikka narusta kiinni ja toimittaisi aidanseipään virkaa, kun ei muuta osannut kuin olla tiellä koko ajan. Ojensin narun Chain käteen ja kävin Pondin jalat läpi koko ajan sille saakelin pojalle paikallaan pysymisestä muistutellen. Pond oli ehdottomasti kunnossa, joten  nyppäsin riimunarun sen pojan otteesta ja lähdin viemään lainahevostani suuliin. Pond oli sitä tyyppiä, joka jäykistyi. Se tarvitsi ensimmäisenä ratsastusta ja sitten vasta tarhan. 

"Mäki olisin halunnu oppia koittaan onks heppa kunnossa", Chai piipitti niin, että minun kävi sitä sääliksi. Taputin nopeasti sen olkapäätä mennessäni ja sanoin, että seuraavalla kerralla, kunhan hän ei hengittäisi kaikkea minun ilmaani ja heiluisi niin kauheasti. Sen sanominen oli virhe, sillä saman tien siihen poikaan iski taas puheripuli.

"Vähä siistiä ku mä en oo ikinä ratsastanu tämmöse -- tai Mayaa ei lasketa kun se oli ihan eri asia -- mitä sä luulet sattuuks vähemmän ku putoo tän selästä ku Minin -- hei muute--"
"Hae autosta harjat", keskeytin sen pojan  päättömät höpinät, ja onneksi se päätti totella ja oli vieläpä nopea ja reipas.
"Muistaksä ku sä toit kerran mut sun kyytillä Hukkasuosta tänne viime vuonna--" se puhui jo harjasangon kanssa tullessaan.
"Muistan. Hae satula ja suitset autosta."
"Mikä satula?"
"Se ainoa satula."

Jotain se poika oli oppinut Kinnasen kanssa. Harjasin näön vuoksi Pondin  kylkeä saadakseni sen verenkierron vilkastumaan. Chai palasi satuloineen, mätkäytti kantamuksensa jonkin ihan kuin siihen tarkoitukseen suulin reunalle rakennetun puomin päälle ja tarttui -- ei harjaan vaan -- kaviokoukkuun. Se hevosia pelkäävä kikattaja. Seurasin kuinka se liu'utti kättään Pondin etujalkaa pitkin ja nosti sen kavion kyselemättä, eikä sen otteita olisi enää erottanut minkä tahansa taitavan ratsastuskoulun ipanan otteista. Huomasin hymyileväni sen selälle, joten järjestelin naamani nopeasti oikeaan järjestykseen ja otin sen pojan tuomat suitset.

Pond oli nopeasti satuloitu ja suitsittu. Olin olevinani keskittyneempi satulavyön kanssa kuin oikeasti olinkaan, sillä kaikkea ihme porukkaa ramppasi tasaisesti suulissa. Niitä oli niin jumalattoman paljon, etten ikinä oppisi kaikkien nimiä naamoista puhumattakaan. Chai tuntui kuitenkin jostain ihme syystä tuntevan kaikki ja pitävän kaikista. Oli ihan siedettävää olla taustalla, kun hän ravisteli hartioista jotain pörröpäätä ja nauroi, tai kun hän halasi jotain ruskeahiuksista Kinnasen ikäistä naista ja nauroi, tai kun hän sanoi jollekin toiselle naiselle terveisiä Salierille ja nauroi, tai kun hän ihaili jonkun blondin läiskikästä ponia ja nauroi. "Toi on Reita", hän hoki aina välillä. "Me ollaan oltu kavereita vaikka kuinka kauan", se jatkoi, koska ilmeisesti sille ei ollut vielä kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen mennyt jakeluun, että minä en ollut millään muotoa mikään sen kaveri.

Yritin hymyillä kaikille ja nyökytellä, mutta olisin kaivannut rauhaa. Oli ahdistavaa, kun joka puolella oli uusia naamoja, joille en osannut puhua. Huomasin kaipaavani Hukkasuolle. Sielläkin oli muutamia vuosia sitten ollut paljon ihmisiä, mutta se ei ollut haitannut, sillä olin tuntenut kaikki ja tiennyt paikat. Olisin siellä tälläkin hetkellä, jos Maya ei olisi -- estin itseäni ajattelemasta sitä ajatusta loppuun. Täällä en tiennyt edes kahvipannun sijaintia, ja se oli ollut ainakin Hukkasuolla aika elintärkeä tieto. Ajattelin kaivaten jopa Keitaroa, vaikka sainkin kaikessa ahdistuksessa muistutettua itselleni, että itse asiassa minähän vasta kaksitoista tuntia sitten pelasin hänen kanssaan, ja parin tunnin päästä pelaisin taas. Mutta olihan se orpoa, kun tällä tallilla oli ihan eri tallimestari kuin Keitaro. Jos siis Otsonmäen maalaiskommunisteilla edes oli mitään nimettyä tallimestareita: silloin ei nimittäin ollut, kun minä asuin vielä Otsonmäellä...

"Onks tossa kenttä?" kysyin Chailta, kun hän irtaaantui viimein keskustelusta jonkun sellaisen kanssa, joka yritti taluttaa ihan tosi raskaana olevaa puoliveritammaa ohitsemme sisään. Kyllähän minä olin kentän nähnyt tullessamme, joten sen verran tiesin.
"Joo. Sä voit vaan mennä siihen", se poika kertoi silmät loistaen ja oli jo viilettämässä ilmeisesti sisään talliin, mutta tartuin sen takinhihasta kiinni.
"Kaks asiaa--", aloitin, mutta se keskeytti.
"Mitkä kaks?"
"Ensinnäkin, mistä sä tunnet kaikki? Ja toisekseen--"
"Mä olin täällä töissä."
"Jaa. Toisekseen, mihin sä olet menossa?"
"Mä ajattelin käydä kattoos... Jos yks Eira olis... Sillä aikaa kun sä ratsastat?"
"Minä? Potta päähän ja kipi kipi kohti kenttää."
"Ai saanks mä ratsastaa!"
"Voi kristus sun kanssas..."
"Älä lausu väärin her--"
"Chai."
"Okei."

Kentällä meni ruunikolla joku nainen, jolla oli silmiinpistävän keveä ja miellyttävä ohjastuntuma ainakin Chaihin verrattuna.
"Outi!" Chai huusi hänelle.
"Chai?" se Outi vastasi, eikä selkeästi kyllä ollut Chain kanssa yhtä hyvissä väleissä kuin Chai kuvitteli olevansa hänen kanssaan.

Chai tarttui Pondin ohjiin ja alkoi pälättää. Siinä tuli Outille selväksi varmasti kaikki ja ihan käsittämättömän nopeasti. Chai esitteli Pondin ja minut, ja minä nostin kättä ja nyökkäsin. Hän esitteli Tie Tähtiin -suunnitelmamme, ja minä nyökkäsin taas. Puhuessaan hän talutti Pondin keskelle kenttää kiinnittämättä siihen juurikaan huomiota. Onneksi se oli sellainen tamma, että se oli tottunut jo kaiken maailman taaperoihin ympärillään ja käyttäytyi tosi rauhallisesti. Se poika ei kuitenkaan noussut Pondin selkään. Sen sijaan se tarttui satulan etukaareen vasemmalla kädellään ja takakaareen oikeallaan ja katsoi minua vaativasti. Viitoin sille kädelläni, että nousisi vain satulaan, mutta ei se tehnyt elettäkään.

"No?" huusin sille lopulta kentän portilta.
"Punttaa mut ylös!" se huusi takaisin ja kehtasi vielä koukistaa vasemman jalkansakin törrölleen valmiiksi.
"Mitä sä nyt meinaat! En tasan punttaa!"
"En mä pääse muuten", se väitti, vaikka oli todistettavasti päässyt parimetrisen Mininkin selkään vielä vuosi sitten.
"Pääseppähän."
"No joo", se myönsi, asetteli jalkansa jalustimeen ja nousi keveästi Pondin selkään. "Nää jalustimet on liian pitkät", se kertoi.
"No lyhennä."
"En mä osaa. En mä kato osaa mitään."
"Osaatpa!"

Chai nauroi. Se ravisteli jalkansa jalustimista ja hinkutti toista jalustinhihnaa lyhemmäksi Pondin huokaistessa. Se meinasi liukua alas hevosen selästä ja tarrautui kauhuissaan satulaan. Tasapainon saavutettuaan se nauroi taas ja hoki olevansa idiootti. Siinä se oli ihan oikeassa. En ollut varma, puhuiko se Outille vai minulle, mutta ainakin Outi taisi heltyä sen höpötykselle ja kysyi tarvitseeko se apua. Onneksi se ymmärsi sentään sanoa, että ei tarvitse, vaan haluaa harjoitella itse. Olisin etukäteen veikannut, että se huolisi heti apua. Vielä pari vuotta sitten se tuntui rakastavan, jos kuka tahansa otti sen äidin tai isän roolin. Ehkä se oli kasvanut hieman.

"Reita", Chai kailotti saatuaan jalustinhihnat säädettyä.
"No?"
"Tuu käveleen mun vierellä. Mä en ehkä osaa ratsastaa", se sanoi, eikä nauranut. Sen suu oli sellaisena huulia pureksivana viivana, että sitä taisi sillä kertaa jännittää oikeasti, eikä edes millään hyvällä tavalla.
"Selvä", huokaisin ja kävelin Pondin vierelle.

Sen pojan ratsastuttaminen oli samanlaista kuin Ruskan ratsastuttaminen. Kävelin kädet villakangastakin taskuissa kaviouran viertä Pondin pään vierellä ja Pond, ammattimainen ratsastuskoulun hevonen kun oli, seurasi ennemminkin minua kuin Chain ohjeita. Sen ratsastaja oli kerrankin hyvin hiljaa, vaikka sille olisi ollut ominaista jatkaa tälle Outille huutelemista. Välillä kuulin, miten Chain hengitys tuhisi. En ollut muistanutkaan, että se poika piti niin raivostuttavaa ääntä silloin harvoin, kun oli muuten hiljaa ja hengitti nenänsä kautta. Vaikka olihan siitä jo vuoden verran, kun hänet viimeksi näin. Siinä ajassa kai unohtaa kaikki ärsyttävät asiat toisesta. Tai ainakin joitain ärsyttäviä asioita.

"Koska sä lähdit Hukkasuolta?" kysyin Chailta, jotta Pond saisi kulkea edes vähän rennomman ratsastajan kanssa.
"Vähän sun jälkeen", se poika vastasi.
"Miksi?"
"Mä en voinu enää..." se aloitti, mutta sen ääni hiipui kesken kaiken.
Vilkaisin sen silmiä. Se katsoi Pondin niskaa ja räpytteli ripsiään. Näin miten se nieleksi. Tiesin, mitä se ajatteli. Tai oikeastaan ketä.
"Ehkä sulle teki hyvää vähä vaihtaa maisemaa", sanoin sille. Meinasin taputtaa sen säärtä, mutta muutin mieltäni ja taputinkin Pondin kaulaa.
"Niin kyllä teki", se sanoi, ja sen kasvot kirkastuivat taas, eikä se enää istunut hevosen selässä niin kuin heinäseipään nielaissut.
"Ravaa tonne pitkän sivun loppuun nyt ja sitten meet ton lyhyen sivun käyntiä. Mä katon tosta kentän keskeltä."
"En mä osaa."
"Osaatpa. Pondi on ihan yhtä kiltti kun Maya oli."
"Onks sun ikävä sitä? Mayaa?"
"On. Noni, ravaa jo."

Chain silmät laajenivat, kun Pond aloitti pomppivan ravinsa. Nopeasti ratsastaja pääsi kuitenkin rytmiin. Chai valitsi oikean kevennyksen ja näytti miltä tahansa tuntiratsastajalta Pondin selässä. Ohjastuntumakin pysyi koko ajan melko tasaisena, eivätkä pohkeet viuhtoneet edestakaisin. Chai osasi ratsastaa -- ja ihmehän se olisi ollut, jos ei olisi osannut. Minä olin tehnyt parhaani Hukkasuolla, jotta Chaista tulisi joskus harrasteratsastaja, ja siitä ravista päätellen paljon oli ratsastettu vielä minun Hukkasuolta lähtemiseni jälkeenkin.

"Hyvä. Mee vaan uudestaan ravia tossa seuraavalla pitkällä sivulla taas."
"Vähäks tää pom -- tai siis en mä muistanu et Maya pomppii näin paljo!"
"Ei Maya pomppinukkaa."
"Ai jaa! Oliks oikee kevennys silti?"
"Oli oli. Hyvin meni."
"Mä oon hypännykki Ekun hevosella."
"Joo mä huomaan et sä oot menny paljo. Mee silti nyt sitä ravia vaan se pitkä sivu."

Parin ravipätkän jälkeen sain siirtyä taas kentään ulkopuolelle. Pond oli hyvin Chain hallussa. Voltit olivat kananmunan muotoisia varsinkin ravissa ja taipuminen olematonta, mutta mitäpä pienistä. Uskoin, että kunhan Chai ja Pond totuttelisivat toisiinsa pari päivää, meno näyttäisi jo ihan erilaiselta. Katselin, kuinka se poika laukkasi lainahevosellani hoipertelevalla pääty-ympyrällä suhteellisen hallitusti ja tunsin omituista ylpeyttä. Kinnanenhan sen kanssa oli suurimman osan työstä tehnyt, mutta minä olin laittanut alulle tuon penikan ratsastusharrastuksen omin pikku kätösin. Olin löytänyt Chain Hukkasuon eräästä karsinasta surkeana kuin hylätyn kissanpennun, kun se oli nyyhkyttänyt Keitaronsa perään, ja nostanut sen hevosen selkään. Joka hetki sen pojan kanssa saattoi olla ärsyttävä, mutta sillä oli hyvä sydän, eikä se ansainnut olla surullinen. Tavallaan minulla oli ollut vähän ikäväkin sen idioottimaisia juttuja. En minä muuten olisi sille soittanut, vaan olisin kinunnut jonkun muun teinin Pondille ratsastajaksi cupin ajaksi.

Ei kun mä ajattelin sua, Chai

Mitenhän hemmetissä olin päätynyt sen nassikan, Chain, kanssa saman falafelin äärelle? Sen posket pullottivat niin kuin hamsterilla, kun se poimi falafelpyörykän lautaseltaan paljain käsin Isonkylän Pizza-Kebab Celebin vaatimattomassa loosissa ja dippasi sen ketsuppiin ennen kuin työnsi sen

Chai

kitaansa toisen samanlaisen seuraksi. Se pureskeli nautinnollisesti, nielaisi mahtavasti ja nosti sitten kokiskupin huulilleen kaksin käsin niin kuin lapsi. Tuijotin sen juomista ruokaani koskematta. Minun teki mieli tarttua servettiin ja pyyhkiä sen suu ihan niin kuin se ei olisi melkein aikuinen mies, vaan minun viisivuotias tyttäreni Ruska. Kinnanen sen vierellä pureskeli ranskalaisia ja pyöritteli hiussuortuvaansa sormensa ympärille ihan niin kuin ei olisi istunut sikaihmisen vieressä tai seurustellut sellaisen kanssa.


”Oi… Hyvää”, sikaihminen huokaisi ja hymyili minulle. Sillä oli pienet vampyyrinhampaat, hieman salaattia tarrautuneena toiseen niistä, ja Kinnanen katsoi sitä silti hellästi. Minun teki mieli perua koko typerä Tie Tähtiin -ideani jo hyvissä ajoin, jo ennen kuin sanoisin mitään sille pojalle. Pudistin päätäni ja tartuin haarukkaan. Ruokani jäähtyisi.

”Kiva nähdä sua pitkästä aikaa”, se poika vakuutteli minulle tomerasti nyökytellen. ”Mitä oot tehny?”
”Töitä.”
”Jaa! Kivaa. Sähän tykkäät töistä. Mä ja Ekku ollaan — tai hei — arvaa, musta tulee kengittäjä. Joo! Kuka olis arvannu et musta tulee — mut miten Ruska voi?”
”Hyvin.”
”Ja Maija?”
”Hyvin.”
”Mini?”
”Hyvin — lopeta nyt toi räpättäminen jo!”

Siinä pojassa oli jotain todella ärsyttävää vielä kaiken tämän ajan jälkeenkin. Kun ärähdin sille, se muuttui heti vakavaksi ja räpytteli neuvottomana silmiään. Huomasin Kinnasen laskevan kätensä sen reidelle pöydän alla ja taputtavan sitä. Silloin sen kasvoille levisi taas hymy ja se kallisti minulle päätään niin kuin meidän koirat tapaavat tehdä.

”Miks sä halusit nähdä meidät?” se poika kysyi ihan niin kuin en olisi sille koskaan ärähtänytkään.
”Mulla oli asiaa sulle”, huokaisin vastahakoisesti. Pakko kai minun oli ehdotukseni kertoa.
”Mitä asiaa? Ai mulle? Siis mulle! Vau!”
”Keskity Chai. Tie Tähtiin -cup. Muistakko?”
”Mä muistan”, Kinnanen sanoi ja osoitti minua hillitysti haarukalla. ”Me osallistuttiin Osiriksen kanssa. Sä menit sillä Suentaipaleen Riitan hevosella, mikä sen nimi nyt olikaan, Pondilla. Etkö sä voittanu?”
”Joo voitin esteosuuden. Mutta musta tuntui jo sillon että mä oon jotain kolkyt vuotta liian vanha siihen kisaan”, kerroin Kinnaselle ystävällisesti. ”Mutta Pond, joka on nyt by the way taas mun ylläpitohevonen–”
”Sä oot kakskytseittämän. Mut onnea ylläpitohevosesta!” se poika, se Chai huudahti, ja mulkaisin sitä.
”– ja mä en vaan jaksa enää kilpailla kun siellä ei oikeen oo mun ikäisiä. Niin mä ajattelin–”
”Sä ajattelit et Ekku voi kilpailla!” se poika innostui ja melkein lähti lentoon istuimeltaan. ”Ekku on tosi hyvä: se vois vaikka voittaa. Se on sikahyvä varsinkin kouluratsastuksessa mut osaa se este–”
”En mä Ekkua ajatellu”, keskeytin sen pojan ja vilkaisin Kinnasta. ”Vaan sua Chai.”
”..mua?”
”Se on ratsastuskoulukilpailu. Pond on ratsastuskoulun hevonen. Sä osaat jo hyvin kaikkea.”
”En mä oikeestaan osaa mitään”, se poika piipitti rasittavan huolestuneen näköisenä.
”Osaatpa. Mä ainakin opetin sulle joskus vuosi sitten tarpeeksi”, väitin ja join lisää kokista.
”Se vois olla Chai hyvä idea”, Kinnanen nyökytteli katse Celebin rasvaisessa katossa.
”Emmä nyt tiedä…”
”Mä sanoisin että susta ja Pondista tulis ihan hyvä tiimi”, Kinnanen sanoi sille pojalle hymyillen ja vähän sen olkapäätä omalla olkapäällään pukaten.
”Ja Reitasta”, se poika huudahti, taas virtaa täynnä, ja minun teki mieli heittää sitä falafel-pullalla täysillä naamaan.

Niin siinä sitten kävi, että ajellessani Kyrönjoen vartta Tervajoella Ylistaroa ja kotia kohti, otin puhelun Hopiavuoren Eetulle Suentaipaleen Riitan ja no, koko muun maailmankin suosittelemana. Ja vähän ehkä siksikin, että olinhan juossut hänen kanssaan samoissa metsissä inkkarileikkejä leikkimässä parikymmentä vuotta sitten. Hopiavuoren hevostalli voisi olla sopiva sijoituspaikka Pondille Tie Tähtiin -cupin ajaksi. Olihan minun nopeampi ajaa Ylistarosta sinne Pondin luo kuin Laihialle sitä katsomaan, ja Kinnanen ja se poikakin asuivat Otsonmäen Ievannevalla, eli ihan Hopiavuoren Eetun tallin lähellä. Vuokrakin oli alhaisempi kuin Riitan ratsastuskoululla.

Ajelin kotiin jonkun sellaisen idiootin perässä, jonka autonromulla ei päässyt edes kahdeksaakymppiä. Ajattelin, että tämä oli nyt Reitan ja Pondin toinen tie tähtiin, joskin nyt olisin katsomossa. Onneksi. Chain pyytäminen ratsastajaksi saattoi olla virhe, mutta toisaalta olihan hän lempeä ja ystävällinen, vaikka olikin ihan sairaan ärsyttävä. Ensi vuonna tyttäreni Ruska olisi jumalan kiitos tarpeeksi vanha, että voisi sääntöjen mukaan osallistua ensimmäistä kertaa, niin ettei minun tarvitsisi kestää Buathongin poikaa kuin tämän yhden kevään verran. Kyllä minä sen verran kestäisin päästäkseni tavallaan vähän mukaan Tie Tähtiin -cuppiin.