Pond, juokale

Chai

Chai kertoo.

Olin yrittänyt houkutella Pondia haasta vaikka kuinka kauan, mutta sillä kertaa se ei halunnut millään tulla. Enni, Tiituksen hevonen, olisi tullut kyllä, mutta Pond vain seisoi tarhaan viimeisimpänä muuttaneen, minulle tuntemattoman hevosen vierellä kauempana ja hiuski hännällään laiskasti ihan niin kuin ei olisi ymmärtänyt, että olin sitä hakemassa. Rutistin sen vihreää riimua rintaani vasten ja tunsin hätäännyksen koko ajan kasvavan rinnassani. Reita oli varta vasten sanonut, että minun  pitäisi olla valmiina. Että hänellä oli tasan kuusikymmentä minuuttia aikaa minulle, aikaa tuhlattavaksi, niin kuin hän sanoi, joten minun olisi sopivaa istua tiukasti hevosen selässä hänen tullessaan. Reita ei ollut ikinä vaarallisen oloinen, mutta... Toisaalta en ollut ikinä oikeasti suututtanut häntä... Hänellä oli sellainen ankara katsekin... Hän hymyili harvoin muutenkin...

"Ai'Pond, tuu nyt", yritin maanitella vielä epätoivoisesti käsi pitkällä, mutta Pond ei hievahtanutkaan. Olin yrittänyt jo kutsumista, lepertämistä ja jopa kissittämistä, mutta se ei aikonut tulla.

Kello tikitti... Vaikka rannekelloni ei pitänyt ääntä sen enempää kuin puhelimenikaan, olin kuulevinani sen... Mitähän Reita tekisi suuttuneena? Jos hän vain ilmoittaisi, ettei enää lainannut hevostaan minulle kilpailuihin, ja ettei aikonut enää valmentaa minua, se olisi tavallaan helpotus: pääsisimpä kauas kaikista oikeistakin ongelmistani samalla. Mutta mitä jos Reita olikin sellainen, kuin selän takana puhuttiin? Ei hän minua varmaan läpsisi, mutta entä jos Pond saisi selkään? Entä jos hän huutaisi minulle niin kovaa, että alkaisin itkeä niin kuin pikkulapsi? Tunsin jo hätäännyksen kyyneleiden kohoavan pistelevästi silmiini.

"Chai", kuului värittömän neutraalisti takaani tallilta päin ja ihokarvani nousivat saman tien pystyyn. Liian myöhäistä.
"Se ei tuu ulos khun phi anteeksi anteeksi mä yritin jo kaikkea mutta mä en saa sitä--" aloin luetella yhteen pötköön jo käännähtäessäni Reitaa kohti.

Reita hymyilee vain harvoin. Hänen tavallinen ilmeensä on läheltä katsottuna neutraalihko ja alakuloinen, vaikka ensialkuun tulkitsin sen vihaiseksi. Siltä hän näytti nytkin. Hän oli työntänyt kätensä hevosenkarvattoman villakangastakin taskuihin ja vetänyt mustan piponkin päähänsä, vaikka enää ei ollut edes lunta kuin ojan reunoilla. Hän oli seisahtunut muutaman askeleen päähän valkoisine karvakauluksisine talvilenkkareineen, joita ei ikinä käyttänyt tallilla. Hän ei tosiaankaan ollut jäämässä tuhlaamaan aikaansa kuin tunniksi minun ja Tie Tähtiin -kisojen takia tänään.

"Maanitteliksä sitä?" Reita katkaisi selitykseni.
"Joo mut en mä varmaan osannu sit ku--"
"Kyllä sä varmaan osasit. Mä kysyn vaan sen takia että mä yritän ensin kiltisti, jos sä et oo vielä yrittäny", Reita sanoi hiljaa ja yhtenäisellä sävelkorkeudella niin kuin Dahlstenin Markus konsanaan ollessaan surullinen.

Hän käveli varovaisesti aidalle viereeni, parin metrin raon päähän tietenkin, ja katsoi tarkasti ettei liannut kenkiään.
"Pond!" Reita äyskähti hakaan kaikki neljä ulkonevaa kulmahammasta paljastettuna, ja Pondin korvat käännähtivät häntä kohti niin kuin niissä olisi ollut jouset. "Tänne!"

Pond käännähti laiskasti tarhakaverinsa vierestä ja lähti lontimaan Reitaa kohti. Sen meno oli hidasta. Seurasin sitä silmät pyöreinä. Miksi se uskoi heti? Reitalle ei kuitenkaan riittänyt sellainen tottelevaisuus.
"Hopi hopi!" Reita komensi vaativasti, ja silloin Pond nosti päänsä ylös ja ravasi viimeiset muutamat askeleet.
"En mä ymmärrä miten se nyt tuli enkä mä muka saanu sitä millään", yritin mutista hädissäni puettaessani Pondille riimua vapisevin käsin.
"Sä oot niin kovin kiltti", Reita sanoi sellaisella äänellä, että se kuulosti kehulta, ja lähti kädet taskuissa tallille päin meitä odottamatta. Ilmeisesti minulla olisi vielä vähän ratsastusaikaa.

Pond to the rescue!

Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 1
Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 2
Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni? osa 3

Chai kertoo

En ollut koskaan ennen ollut yksin maastossa hevosen kanssa. En edes taluttaen sitä, niin kuin silloin tein. Jännitti ihan hirveästi, ja kun minua jännittää, minun tekisi aina mieli hyppiä, nouseskella varpailleni ja venytellä käsiäni. Ramppikuumeessa ihan oksettaa, mutta onneksi maastoon yksin meneminen ei tuntunut ihan yhtä kauhealta.

Onneksi minulla oli kuitenkin mukanani ihan vain Pond, eikä vaikka Kein… Eikä vaikka yhden tyypin sellaista laihaa hevosta, sellaista ahaltekeä. Pond katsoi minua ihan luottavaisena, kun otin sen tarhastaan. Sidoin sen aitaan ja nostin sen kaviot yksi kerrallaan, koska Reita aina sanoo, että yhtä juttua hän ei anna anteeksi, ja se on kiven kävelyttäminen huolimattomuuden takia hevosen kavioon niin että se alkaa ontua. Mutta ei Pondin kavioissa ollut mitään, ei edes lumipaakkuja, vaikka olin varmuuden vuoksi ottanut kaviokoukunkin suulista taskuuni.

”Ole sitte kiltti mulle phi Pond”, mutisin hevoselle anelevasti, kun irrotin sen aidasta.

Alkumatkasta puristin narua tiukasti mustissa villalapasissani ja vilkuilin Pondia levottomana. Tuntui vähäsen vaikealta hengittääkin. Eniten pelkäsin kai, että se yhtäkkiä pillastuisi ja juoksisi päälleni, vaikka ei se ikinä olekaan niin tehnyt. Melkein yhtä paljon pelkäsin, että se joko liukastuisi tai pääsisi minulta karkuun. En voinut käsittää, miten niin iso eläin kuitenkin vain käveli rauhallisesti vierelläni ihan niin kuin hyvin koulutettu koira, vaikka se varmasti tiesi jo, etten minä osaa mitään.
Kun ohitimme tarhat, uskalsin suoristaa selkäni. Työnsin käteni taskuihin, koska niitä paleli lapasista huolimatta. Roikutin riimunarua käsipuolestani ihan niin kuin olin nähnyt Reitan tekevän. Pond seurasi minua pää matalalla ja katseli ympärilleen. Olisi voinut luulla, että se oli utelias uutta paikkaa kohtaan, mutta enhän minä sellaista voi tietää. Ainakin se taisi tykätä kävelystä, koska sen korvat olivat pystyssä ja se näytti silmistään sellaiselta kuin se hymyilisi.

”Kyllä sä oot ihan kiltti heppa phi Pond”, kehuin Pondia, joka pyöräytti korvansa hetkeksi minun suuntaani.
Se ei kuitenkaan vastannut mitään.
”Mutta jos mulla olis joskus oma hevonen, niin se vois olla vähä pienempi.”
Pond ei sanonut siihenkään mitään. Se vain vastasi lyhyesti katseeseeni tarpoessaan vierelläni. Päättelin, ettei se ole juttutuulella, mutta että se tykkäsi kuunnella.

Koska Pond oli selvästi kuuntelija, ja koska hiljaisuus tuntui yksinäiseltä ja oli erityisen syvää lumen takia, päätin alkaa kertoa sille tarinoita.

”Ai Pond, kuulepa tätä”, pyysin. ”Mä kerron sulle sadun ettet sä tylsisty. Se menee näin. Kauan sitten — siis niin kauan sitten että tiikerit poltti sillon vielä tupakkaa piipussa — kaukaisessa maassa — siis semmosessa missä oli aina kesä — eli prinsessa.”

Kaikki Meesangin suvun tarinat alkoivat niin. Kaukaisesta maasta, jossa oli aina kesä. Äiti kertoi ne tarinat paljon paremmin ensin minulle ja sitten pikkusiskolleni. Osasin ne suurimmaksi osaksi ulkoa. Ensimmäinen — se, jota kerroin Pondille — kertoi kaukaisen maan prinsessasta, jonka lohikäärme vei luolaansa, ja jonka oli sitten paettava sieltä niin kauas, ettei lohikäärme löytäisi häntä enää koskaan. Kun minä olin ollut pieni, viimeinen tarina oli kertonut prinsessan pojasta, jonka nimi oli Aurinko, ja joka pelasi jalkapalloa, tykkäsi uida, ja joka seikkaili suuren mustan koiran kanssa lumisessa kaupungissa nimeltään Haapajoki. Nyt, kun tarinoita kerrottiin pikkusiskolleni, ne jatkuivat vielä pidemmälle. Prinsessalla oli niissä toinenkin poika, Kyyhky, ja pikkusiskoni inhosi tätä uutta hahmoa.

Olin päässyt prinsessan tarinassa siihen vaiheeseen, kun hän alkoi juuri tulla toimeen uudessa valtakunnassaan, kun Pond yllättäen jäykistyi ja nosti päänsä ylös. Nyhdin heti kädet taskuistani, joiden suuaukot olivat ihan liian kapeat sellaiseen, ja puristin riimunarua ihan niin kuin olisin muka jaksanut pidellä Pondia, jos se päättäisi karata. Se oli pelottava pää ylhäällä seistessään, koska niin tosi suuri se oli. En olisi millään uskaltanut kääntää siitä katsettani, mutta pakkohan minun oli.
Polulla oli Flida. Sen tunsi heti, koska muita saman värisiä hevosia Hopiavuoressa ei ole. Eikä niin paksujakaan, paitsi ehkä Skotti, mutta se onkin ruskea. Flidaa nojasi kukapa muukaan kuin Noa — jolla oli — jolla ei ollut — apua — jalkaproteesiaan! En voinut estää itseäni ravistelemasta käsiäni ja sitten päätänikin niin kuin koira. Olin hinkkaavinani nenääni takin hihaan, jottei Noa näkisi kun irvistin. Minun teki mieleni vinkua ja ulista niin kuin potkittu koira, mutta tiesin, että minun oli ryhdistäydyttävä.

”Noa?”
”Chai”, Noa tervehti ja hymyili sillä väärällä tavalla, jolla Reita aina hymyili vieraille ja pikkusiskoni Yen äidille.

Yritin kysyä, mitä ihmettä oli tapahtunut, mutta en saattanut sanoa sitä ääneen. Pond kavahteli tahattomia vilunväristyksiäni, mutta en pystynyt edes säikkymään sen reaktiota. Noalla ei ole toista säärtä ollenkaan, ja se oli tarpeeksi kamala ajatus jo sinänsä. Mutta kun siinä ei ollut proteesiakaan ja housunpultin reuna lepatti tuulessa, olin varma, etten kestäisi sitä. Noa virnisti vielä menneensä ”vähä palasiks”, niin kuin tilanne ei olisi aivan uskomattoman kamala. En osannut muuta kuin tuijottaa Noaa silmiin silmät selällään ja kuvitella kerta toisensa jälkeen, miten hänen sääriluunsa oli katkaistu sahalla sairaalassa, ja millainen ääni siitä oli täytynyt kuulua, ja — ja —
Minulla ei ollut edes mukkanani kännykkää, jolla soittaa apua. Noan huulet olivat kalpeat. Oli ajatus hänen jalantyngästään mielestäni kuinka absurdi ja vatsaan sattuva tahansa, minun tulisi saada hänet pois siitä viimasta. Ja minä tiesin täsmälleen, kuinka.

”No niin”, sanoin toettuani, vaikka minua pyörrytti hieman. ”Sä meet Pondin selkään — ei mitää hätää se on tosi kiltti — se on ratsastuskoulun hevonen –”
”Mä sen selkään?”
”Joo joo, kato mä punt… Mä punttaan sua”, takeltelin ja yritin olla ajattelematta, mistä jalasta. ”Sitte me mennään, koska Pondi on ihan kiltti ja mä pidän sitä kiinni.”

Noa vaati suostuttelua. Lopulta peruutin ja asettelin Pondin hänen eteensä, koska hän ei olisi tahtonut sen selkään. Vedin syvään henkeä ja yritin olla ajattelematta katkenneita luita ja irtojalkoja, kun Noa lopulta suostui tarttumaan Pondin harjaan. Sitten minun ei tarvinnutkaan enää yrittää. Noa tuoksui keväältä, männyiltä, joutsenten paluulta ja sateelta, kaikelta hyvältä, ja sen takia minun teki äkisti mieli hukuttautua puolen kilometrin päässä minua odottavaan luomanojaan. En kuitenkaan olisi uskaltanut, koska itsemurhan tekevät ainakin joutuvat Helvettiin.

Kun Noa oli Pondin selässä, kumarruin noukkimaan Flidan riimunarua pitkään ja huolellisesti. Minusta tuntui että lumi olisi sulanut, jos olisin voinut haudata pääni siihen. Miksei Flidaa ollut voinut nojailla joku muu? Joku sellainen, jolla ei ollut tapana hymyillä itsekseen ja sormeilla ajatuksissaan poskipäitään niin, että se herätti takuulla kaikkien huomion.

”Ai’Pond!” toruin, kun Pond otti pieniä sivuaskelia. ”Mä just kehuin kuinka kiltti sä olet.”
”Se vaan hakee tasapainoa”, Noa sanoi leuka jäykkänä niin, että luomanoja vaikutti taas hyvältä vaihtoehdolta.
”Ei se sitte enää heilu kun me kävellään. Kyllä se on ihan kiltti–”
”Hei odota — mun jalka.”

Eikä! Maassa lojui lasikuitusilppua. Rintaani puristi ja ranteitani, polviani ja nilkkojani pisteli ja kuumotti, kun ajattelin, että minun pitäisi kantaa irtopaloja tallille asti. Kyllä minä tiesin, että se oli vain kasa roskaa, lasikuitua ja ruuveja ja niin edelleen, mutta silti en saanut tartutuksi siihen.

”Tai oikeestaan. Sulla on jo kumminki kaks hevosta siinä. Niin ehkä se voi odottaa tossa sivussa.”
Luojan kiitos! Hymyilin nopeasti Noalle, jolla oli ihan tahallaan siniset silmät, ja lähdin taluttamaan kahta tammaa kotiin. Olin ylpeä Pondista, joka selkeästi oli maailman paras pelastushevonen, mutta samalla kurkkuani kuristi kaikki muu — tai no, se miten Noa oli tuoksunut puna-apilalta ja pääskynlaululta. Vakuuttelin itselleni, että kyllä tästä selvittäisiin. Yhteistyöni Pondin kanssa oli määräaikaista, ja sitten en olisi enää Hopiavuoren hevostallilla harhailevine ajatuksineni. Matka tallille kesti kuitenkin ikuisesti, ja koko matkan niskaani pisteli.

Ensimmäinen lento

Chai kertoo

Sunnuntaina olisi estevalmennus Hallavassa. Neljän yön kuluttua. Siis ihan kohta. Puristin  Pondin ohjia. Olin hypännyt jo jonkin verran, muutaman kerran metrinkin esteitä, mutta silti ajatus hyppäämisestä tuntui minusta yhä epäluonnolliselta. Miten hevonen, niin iso eläin, pystyi mitenkään suoriutumaan esteradasta? Lentämään ilman siipiä? Olin tietenkin nähnyt sen tapahtuvan aiemminkin, suorittanut itsekin joitain ratoja, mutta silti se tuntui jo ajatuksen tasolla mahdottomalta. Vähän niin kuin lentokoneen pysyminen ilmassa, vaikka se on suuri ja painava, eikä läpytä pieniä siipiään niin kuin lintu.

Onneksi Reita oli kentällä minun kanssani. Pitkää koulupiiskaa ilmaan heitellen hän sanoi, että tee rauhallinen laukkaympyrä, vaikka kaksikin, ja vauhdin saa pitää hitaana. Hänen rauhallisia ohjeitaan oli helppo totella. Yritin olla ajattelematta varsinaista hyppäämistä. Jos tehtävän purkasi osiin, vaikka Reitan vaihe kerrallaan tulevien ohjeiden avulla, se ei tuntunut yhtä kummallselta.

Lähestyimme estettä rauhallisesti. Niin kuin käskettiin. Muista antaa selkeä puolipidäte, Chai -- nyt -- ja sitten piti ponnistaa. Reita oli sanonut, että Pond hoitaisi sen homman kyllä, ja kun olin saattanut sen oikealle ponnistuspaikalle, minun tarvitsi vain pysyä kyydissä siihen asti, että olisi aika ohjata se taas seuraavalle esteelle.

Reita oli oikeassa. Tukeuduin jalustimiin kun Pond ponnisti ja myötäsin ohjilla niin hyvin kuin osasin. Aika tuntui hidastuvan, kun se irtosi maasta. Kun istuin sen selässä ilmassa, sen lentäessä, tunsin saavani hengitettyä paremmin kuin koskaan. Jännitys ja pelko kiristi vieläkin vatsassa ja niiden takia puna pyrki poskilleni, mutta ei se haitannut. Me lensimme ja lensimme. Se oli ensimmäinen yhteinen hyppymme.

Kun Pond laskeutui, Reita kehotti minua ohjaamaan sitä kohti seuraavaa estettä. Silloin en kuitenkaan totellut. Hidastin Pondin ravin kautta käyntiin ja pysäytin sitten. Päästin ohjat löysiksi. Tarvitsin pienen hetken. Jalkojani vapisutti, kun jännitys ja pelko hellittivät otettaan kehostani.

"Mikä sun tuli?" kuulin Reitan kysyvän, vaikka korvani humisivat.
"Ei mikään, ei mikään, odota vähän aikaa khun phi", vakuuttelin ja nojasin käsilläni satulan etukaareen.

Ei minun mikään tullut tai ollut. Hypppääminen vain tuntui aivan huikealta. Selviytyisin Tie Tähtiin -cupista ja vieläpä kunnialla.

Ennen Hallavan TT-estevalmennusta

Chai  kertoo

"Mä ilmoitin sut TT-valmennukseen", Reita sanoi tervehdykseksi, kun nousi autostaan.

Se oli pelottavinta, mitä ihminen saattoi kuulla aamutuimaan. Seurasin jähmettyneenä, miten Reita nyppäsi avaimet autonsa virtalukossa -- niitä oli kaksi, talon ja auton, ja niissä roikkui puisen näköinen ruskea pieni hevonen ja suuri R-kirjain, jossa luki Edinburgh Edinburgh Edinburgh. Lähestyvästä TT-valmennuksesta ilmoittaminen oli varmasti pelottavinta, mitä Reita olisi voinut sanoa aamutuimaan. Hän työnsi autonsa avaimen kuskin puolen oven avaimenreikään, mutta ei lukinnut autoa, vaan jätti avaimet siihen.

"Mitä?" hän kysyi ilmeettömään ja värittömään tapaansa, enkä pystynyt heti vastaamaan. "Ford vetää välillä ite ovet lukkoon", hän lisäsi puolustelevasti, koska en saanut käännettyä katsettani avaimista, vaikka en niitä kummastellutkaan.
"En mä sitä..."
"Mitäs?"
"Mä en... Mä en tiedä mitä valmennuksessa kuuluu tehdä, enkä mä osaa!"

Käänsin katseeni häneen. Hän oli kävellyt jo hyvän matkaa edelleni. Hän kohotti minulle kulmakarvaansa -- sitä, josta ei ollut paljoa jäljellä -- ja viittilöi minua sitten kävelemään. Seurasin häntä suulin läpi tallipihaan jalat puutuneen tuntuisina.

"Siellä ratsastetaan", Reita sanoi samalla äänensävyllä, jolla puhui Ruskalle, tyttärelleen, joka täyttäisi pian kuusi vuotta.
"Niin mut..."
"Joku pitää sulle tuntia ihan samalla lailla kun mä. Kertoo, mikä sulla menee jo hyvin ja mitä sä teet seuraavaksi."
"Niin kai sitte..."

En viitsinyt sanoa Reitalle, ettei kukaan pidä tuntia niin kuin hän. Jopa Ekku huomautteli minulle kaikesta, minkä tein väärin, kun nousin hänen hevosensa selkään. Reita ei. Hänkin tarkkaili minua kuin hänellä olisi haukansilmät, ja hän puhui paljon äkäisemmin ja töykeämmin kuin Ekku. Hän ei kuitenkaan sanonut samanlaisia asioita. Kun Ekku sanoi, että sulla on ulko-ohja löysällä Chai, Reita sanoi, että nyt sä käytät pohkeita hyvin Chai, mutta pidä ulko-ohja tuntumalla myös. En ehkä selviytyisi siitä, jos joku ilkeä suuri valmentaja huomauttelisi minulle samalla tavalla kuin oma Ekkuni.

Pond tuli meitä vastaan, kun kävelimme haan portille. Tunsin omituista pistelyä, kun Reita painoi otsansa sen otsaa vasten ja silitti sen molempia poskia ja niskaa käsillään. Ajattelin ensin sen olevan kateutta: minä en ikinä osaisi muodostaa hevoseen läheistä suhdetta. Sitten kun Reita otti aidan tolpasta riimun ja avasi sen Pondin turvan edessä odottaen hevosen pukeutuvan siihen itse, tajusin, etten ollut kateellinen. Siinä riimun avaamisessa oli nimittäin jotain kovin tuttua, vaikka Pond ei työntänytkään lopulta päätään riimun sisään ja Reita joutui pukemaan riimun sille tavalliseen tapaan. Hetken näin nimittäin Pondin tilalla Mayan, ja niin oli tainnut nähdä Reitakin. Se oli ollut hevonen, joka oli pukeutunut itse riimuunsa ja opettanut minua ratsastamaan. Minullakin oli sitä ikävä.

Kipitin Pondin oikealla puolella takaisin kohti suulia. Reita talutti hevosia useimmiten vasemmalta, ja olin oppinut, että hän oli puheliaampi ja tyytyväisempi, jos välissämme oli hevonen tai muuten riittävästi tilaa. Pond ei löntystellyt hitaasti pää matalalla niin kuin Maya, mutta löysänä senkin naru pysyi koko ajan. Uskalsin silittää sen kaulaa mennessämme, ja suulin oviaukkoon sitä kiinnittäessään Reita vaikutti tyytyväiseltä suupieliensä ja kulmakarvojensa asennon perusteella. Hän poimi suulin kivijalan reunalta pölyharjan ja ojensi sen minulle.

"Ei tää oo Pondin harja..?"
"Nyt ollaan Luojan kiitos oikeella Pohjanmaalla normaalien ihmisten paris", Reita vain sanoi, ja ilmeisesti se tarkoitti, että harjaa sai käyttää. Ja käytetyn näköinen se olikin: siniharjaksinen, kulunut pölyharja. Pond ei silti pannut pahakseen, vaan antoi minun harjata itseään toiselta puolelta, kun Reita harjasi toiselta puolelta.

Reita mutisi lähtevänsä hakemaan satulaa ja katosi. Minä sen sijaan puhdistin Pondin kaviot ja tunsin mietoa ylpeyttä, kun tiesin osaavani. En huomannut ollenkaan, että se vähäsen Marshallin näköinen tyyppi lähestyi tallipihan puolelta ennen kuin kuulin hänen muumihevosensa kavioiden tömähtelyn ihan läheltä.

"Moi Noa", tervehdin epäröimättä heti kun olin saanut selkäni suoristettua.
Melkein näin, miten hän haki nimeäni aivojensa tiedostoista silmännurkat vähän rypyssä. "Moi."
"Vitsit Flida on jo pyöree -- moi Flida, moi, onks sulla tyttövauva siellä vai poika, onko  -- onks se ollu terveenä?"
"Se voi ihan hyvin", Noa sanoi hevostaan katsoen ja hymyillen sille. "Vai mitä Flida?"
"Tää on Pond", sanoin epävarmasti ja osoitin hevosta. Mietin, kuuluiko hevoset edes esitellä niin kuin ihmiset, mutta ajattelin pelata varman päälle.
"Joo, mä kuulinki tästä", Noa onneksi sanoi. "Terve Pond. Väistäisiksä snadisti niin mä voisin tuoda tän mun hevosen tästä kans lipan alle?"
"Sori!"

Kiirehdin päästämään Pondin irti toiselta puolelta. Sentään sen verran osasin hevosia käsitellä, että sain sen siirtymään pois tieltä, aivan leveän oviaukon oikeaan reunaan, kun painoin  sen kylkeä kädelläni. Huomasin Noan katsovan minua kovin arvioivasti, mutta hän talutti hevosensa kuitenkin ohitsemme. Silloin kävi tallin ovi ja Reita palasi. Hän nyökkäsi Noalle ja Flidalle lyhyesti ja nosti satulan sitten Pondin selkään, vaikka liikutinkin sitä samalla suulin oviaukon keskelle seisomaan.

"Chai", hän sanoi ja katsoi minua pikaisesti silmiin. Hän tapasi katsoa Ruskaakin sillä tavalla, kun aikoi puhutella tätä jostain tempauksesta. Tiesin siis mitä odottaa, mutta en pelännyt. En enää. Se oli turhaa. Pari vuotta sitten olisin saattanut kuolla sydänkohtaukseen, vaikka Reitan ilme ei ollutkaan vihamielinen.

"No?"
"Sitte kun sun pitää väistää toista heppaa tälläsessä paikassa niin seuraavalla kerralla päästä koko heppa irti ja taluta se pois tieltä siks aikaa jos voit, eiks nii?"
"Joo... Mutta miks?"
"On vähä ahdas paikka tämmönen oviaukko hevosten ruveta tappelemaan. Enkä mä halua että sä oot niiden välissä, jos niin käy."
"Ai et halua? Sä välität musta."
"Nokka kiinni ja laita suitset", Reita sanoi ihan eri äänensävyllä. "Mä en välitä mistää muusta kun siitä et Pondin kaviot naarmuunutuu kun ne osuu sun typerään kalloon", hän mumisi hyvin hiljaisesti ja vihamielisesti, mutta kuulin sen kuitenkin.
Hymyilin salaa, varoen ettei hän näkisi, ja tartuin suitsiin.
"Tuuks sä mun kaa sinne TT-valmennukseen?" kysyin vetäessäni suitsien niskahihnaa korvien yli.
"Tarviksä mua?" Reita kysyi taas ihan rauhallisesti.
"En mä oo varma", vastasin rehellisesti. "Jos sä kerrot mitä siellä pitää tehdä... Vähä tarkemmin? Niin ehkä en tarvi."
"Mm, mennään kentälle niin mä kerron samalla. Mä mielellään en tulis koska Ruskalla on sillon karatea."
"Karatea! Harrastaaks se karatea!"
"Joo. Kunnes kyllästyy. Se on lopettanu pianon, savityöt, sirkuskerhon ja näytelmäkerhon. Nyt sillä on karatea, pienoismallikerhoa ja ratsastusta. Laita nyt potta päähän niin harjotellaan sitä hyppäämistä vähä tossa kentällä."
"Hyppäämistä! Nytkö! Joudunko mä hypätä!"
"Chai. Ensviikon lauantai. Se on sun kisapäivä. Me ehditään harjotella hyppäämistä vielä jotain kolme kertaa. Joten hopi hopi--"
"Mä en osaa!"
"Irti! Älä koske muhun."
"Sori, mut mä en osaa!"
"Mä oon nähny et sä osaat ja Pond varsinkin osaa. Mut tiedätkö Chai mikä on kaikken tärkeintä tässä kisajutussa ja hyppäämisessä?"
"Mikä?"
"Se ettet sä enää ikinä tarraudu mun käteen tolla lailla jos et halua selkään."

Pond muuttaa taas: tällä kertaa Hopiavuoreen

Pond asuu Hopiavuoren hevostallilla Tie Tähtiin 2020 -tarinacupin ajan.
Cupissa sillä ratsastaa se poika - se Nitthan Chai Paithoonbuathong.

"Vähän mua jännittää!" se poika papatti Hopiavuoren pihalla jo ennen kuin sain auton oven auki. Sen ääni kuului lohdullisen vaimeasti ikkunalasin läpi, mutta minun oli pakko avata ikkuna sen ihanasta eristämisvaikutuksesta huolimatta.
"No mikä sua ny jännittää", ähkäisin noustessani autosta ja tunsin itseni satavuotiaaksi sen pikku tarmonpesän vierellä.
"Meillä on nyt melkein ku yhteinen hevonen!" se henkäisi ja tarrautui käsivarteeni kaksin käsin. Tietenkin ravistelin sen heti irti.
"Älä koske muhun enää ikinä. Eikä meillä tosiaankaan oo yhteistä hevosta!"
"Mä sanoinkin melkein", Chai sanoi olkiaan kohauttaen ja hypähteli rasittavan holtittomaan tapaansa avaamaan kuljetusauton salpoja väärässä järjestyksessä. Löin tietenkin sitä sormille ja aloin avata salpoja itse.
"Kato. Nää pienet avataan ensin. Jos sä ymmärrät nyt puhetta, sä voit avata toiselta -- Chai! Kuittaa!"
"Ymmärrän!"
Kaikesta huolimatta en halunnut, että se litistyisi rampin alle pudottaessaan sen päälleen. Huokaisin ja nojasin selälläni ramppiin varmuuden vuoksi, kun se räpelsi toisella puolella. Ei minulla ollut sellaisia rahoja, että olisin voinut maksaa vahingonkorvauksia Kinnasen Ekulle tai sen äidille, jos se kuolisi minun vahtivuorollani.

Olin kuljetellut Pondia miljoona kertaa. Kilpailimme paljon. Ei sillä  nyt mitään fanijoukkoa ikinä ollut ollut, mutta aina välillä muutama pikkuipana kinusi valokuvia joillekin ihme virtuaalihevosille tai jotain jo ennen kuin sain hevosen kokonaan ulos trailerista. Se oli siis ihan tottunut Chain kaltaisiin äänekkäisiin fanityttöihin, joten peruutin sen turvallisesti trailerista sen pojan jatkuvaa papatusta oikeastaan edes kuuntelematta. Pihassa silitin Pondin melko kulmikasta päätä. Hätistin Chain yli-innokkaat kädet sen poskilta ja liu'utin omaa kämmentäni sen kaulaa vasten. Hätistin Chain yli-innokkaaat kädet sen lavalta ja koetin itse, olivatko sen lapa ja niska kunnossa. Hätistin Chain yli-innokkaat kädet sen selän päältä ja ärähdin, että pitäisi perkele vaikka narusta kiinni ja toimittaisi aidanseipään virkaa, kun ei muuta osannut kuin olla tiellä koko ajan. Ojensin narun Chain käteen ja kävin Pondin jalat läpi koko ajan sille saakelin pojalle paikallaan pysymisestä muistutellen. Pond oli ehdottomasti kunnossa, joten  nyppäsin riimunarun sen pojan otteesta ja lähdin viemään lainahevostani suuliin. Pond oli sitä tyyppiä, joka jäykistyi. Se tarvitsi ensimmäisenä ratsastusta ja sitten vasta tarhan. 

"Mäki olisin halunnu oppia koittaan onks heppa kunnossa", Chai piipitti niin, että minun kävi sitä sääliksi. Taputin nopeasti sen olkapäätä mennessäni ja sanoin, että seuraavalla kerralla, kunhan hän ei hengittäisi kaikkea minun ilmaani ja heiluisi niin kauheasti. Sen sanominen oli virhe, sillä saman tien siihen poikaan iski taas puheripuli.

"Vähä siistiä ku mä en oo ikinä ratsastanu tämmöse -- tai Mayaa ei lasketa kun se oli ihan eri asia -- mitä sä luulet sattuuks vähemmän ku putoo tän selästä ku Minin -- hei muute--"
"Hae autosta harjat", keskeytin sen pojan  päättömät höpinät, ja onneksi se päätti totella ja oli vieläpä nopea ja reipas.
"Muistaksä ku sä toit kerran mut sun kyytillä Hukkasuosta tänne viime vuonna--" se puhui jo harjasangon kanssa tullessaan.
"Muistan. Hae satula ja suitset autosta."
"Mikä satula?"
"Se ainoa satula."

Jotain se poika oli oppinut Kinnasen kanssa. Harjasin näön vuoksi Pondin  kylkeä saadakseni sen verenkierron vilkastumaan. Chai palasi satuloineen, mätkäytti kantamuksensa jonkin ihan kuin siihen tarkoitukseen suulin reunalle rakennetun puomin päälle ja tarttui -- ei harjaan vaan -- kaviokoukkuun. Se hevosia pelkäävä kikattaja. Seurasin kuinka se liu'utti kättään Pondin etujalkaa pitkin ja nosti sen kavion kyselemättä, eikä sen otteita olisi enää erottanut minkä tahansa taitavan ratsastuskoulun ipanan otteista. Huomasin hymyileväni sen selälle, joten järjestelin naamani nopeasti oikeaan järjestykseen ja otin sen pojan tuomat suitset.

Pond oli nopeasti satuloitu ja suitsittu. Olin olevinani keskittyneempi satulavyön kanssa kuin oikeasti olinkaan, sillä kaikkea ihme porukkaa ramppasi tasaisesti suulissa. Niitä oli niin jumalattoman paljon, etten ikinä oppisi kaikkien nimiä naamoista puhumattakaan. Chai tuntui kuitenkin jostain ihme syystä tuntevan kaikki ja pitävän kaikista. Oli ihan siedettävää olla taustalla, kun hän ravisteli hartioista jotain pörröpäätä ja nauroi, tai kun hän halasi jotain ruskeahiuksista Kinnasen ikäistä naista ja nauroi, tai kun hän sanoi jollekin toiselle naiselle terveisiä Salierille ja nauroi, tai kun hän ihaili jonkun blondin läiskikästä ponia ja nauroi. "Toi on Reita", hän hoki aina välillä. "Me ollaan oltu kavereita vaikka kuinka kauan", se jatkoi, koska ilmeisesti sille ei ollut vielä kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen mennyt jakeluun, että minä en ollut millään muotoa mikään sen kaveri.

Yritin hymyillä kaikille ja nyökytellä, mutta olisin kaivannut rauhaa. Oli ahdistavaa, kun joka puolella oli uusia naamoja, joille en osannut puhua. Huomasin kaipaavani Hukkasuolle. Sielläkin oli muutamia vuosia sitten ollut paljon ihmisiä, mutta se ei ollut haitannut, sillä olin tuntenut kaikki ja tiennyt paikat. Olisin siellä tälläkin hetkellä, jos Maya ei olisi -- estin itseäni ajattelemasta sitä ajatusta loppuun. Täällä en tiennyt edes kahvipannun sijaintia, ja se oli ollut ainakin Hukkasuolla aika elintärkeä tieto. Ajattelin kaivaten jopa Keitaroa, vaikka sainkin kaikessa ahdistuksessa muistutettua itselleni, että itse asiassa minähän vasta kaksitoista tuntia sitten pelasin hänen kanssaan, ja parin tunnin päästä pelaisin taas. Mutta olihan se orpoa, kun tällä tallilla oli ihan eri tallimestari kuin Keitaro. Jos siis Otsonmäen maalaiskommunisteilla edes oli mitään nimettyä tallimestareita: silloin ei nimittäin ollut, kun minä asuin vielä Otsonmäellä...

"Onks tossa kenttä?" kysyin Chailta, kun hän irtaaantui viimein keskustelusta jonkun sellaisen kanssa, joka yritti taluttaa ihan tosi raskaana olevaa puoliveritammaa ohitsemme sisään. Kyllähän minä olin kentän nähnyt tullessamme, joten sen verran tiesin.
"Joo. Sä voit vaan mennä siihen", se poika kertoi silmät loistaen ja oli jo viilettämässä ilmeisesti sisään talliin, mutta tartuin sen takinhihasta kiinni.
"Kaks asiaa--", aloitin, mutta se keskeytti.
"Mitkä kaks?"
"Ensinnäkin, mistä sä tunnet kaikki? Ja toisekseen--"
"Mä olin täällä töissä."
"Jaa. Toisekseen, mihin sä olet menossa?"
"Mä ajattelin käydä kattoos... Jos yks Eira olis... Sillä aikaa kun sä ratsastat?"
"Minä? Potta päähän ja kipi kipi kohti kenttää."
"Ai saanks mä ratsastaa!"
"Voi kristus sun kanssas..."
"Älä lausu väärin her--"
"Chai."
"Okei."

Kentällä meni ruunikolla joku nainen, jolla oli silmiinpistävän keveä ja miellyttävä ohjastuntuma ainakin Chaihin verrattuna.
"Outi!" Chai huusi hänelle.
"Chai?" se Outi vastasi, eikä selkeästi kyllä ollut Chain kanssa yhtä hyvissä väleissä kuin Chai kuvitteli olevansa hänen kanssaan.

Chai tarttui Pondin ohjiin ja alkoi pälättää. Siinä tuli Outille selväksi varmasti kaikki ja ihan käsittämättömän nopeasti. Chai esitteli Pondin ja minut, ja minä nostin kättä ja nyökkäsin. Hän esitteli Tie Tähtiin -suunnitelmamme, ja minä nyökkäsin taas. Puhuessaan hän talutti Pondin keskelle kenttää kiinnittämättä siihen juurikaan huomiota. Onneksi se oli sellainen tamma, että se oli tottunut jo kaiken maailman taaperoihin ympärillään ja käyttäytyi tosi rauhallisesti. Se poika ei kuitenkaan noussut Pondin selkään. Sen sijaan se tarttui satulan etukaareen vasemmalla kädellään ja takakaareen oikeallaan ja katsoi minua vaativasti. Viitoin sille kädelläni, että nousisi vain satulaan, mutta ei se tehnyt elettäkään.

"No?" huusin sille lopulta kentän portilta.
"Punttaa mut ylös!" se huusi takaisin ja kehtasi vielä koukistaa vasemman jalkansakin törrölleen valmiiksi.
"Mitä sä nyt meinaat! En tasan punttaa!"
"En mä pääse muuten", se väitti, vaikka oli todistettavasti päässyt parimetrisen Mininkin selkään vielä vuosi sitten.
"Pääseppähän."
"No joo", se myönsi, asetteli jalkansa jalustimeen ja nousi keveästi Pondin selkään. "Nää jalustimet on liian pitkät", se kertoi.
"No lyhennä."
"En mä osaa. En mä kato osaa mitään."
"Osaatpa!"

Chai nauroi. Se ravisteli jalkansa jalustimista ja hinkutti toista jalustinhihnaa lyhemmäksi Pondin huokaistessa. Se meinasi liukua alas hevosen selästä ja tarrautui kauhuissaan satulaan. Tasapainon saavutettuaan se nauroi taas ja hoki olevansa idiootti. Siinä se oli ihan oikeassa. En ollut varma, puhuiko se Outille vai minulle, mutta ainakin Outi taisi heltyä sen höpötykselle ja kysyi tarvitseeko se apua. Onneksi se ymmärsi sentään sanoa, että ei tarvitse, vaan haluaa harjoitella itse. Olisin etukäteen veikannut, että se huolisi heti apua. Vielä pari vuotta sitten se tuntui rakastavan, jos kuka tahansa otti sen äidin tai isän roolin. Ehkä se oli kasvanut hieman.

"Reita", Chai kailotti saatuaan jalustinhihnat säädettyä.
"No?"
"Tuu käveleen mun vierellä. Mä en ehkä osaa ratsastaa", se sanoi, eikä nauranut. Sen suu oli sellaisena huulia pureksivana viivana, että sitä taisi sillä kertaa jännittää oikeasti, eikä edes millään hyvällä tavalla.
"Selvä", huokaisin ja kävelin Pondin vierelle.

Sen pojan ratsastuttaminen oli samanlaista kuin Ruskan ratsastuttaminen. Kävelin kädet villakangastakin taskuissa kaviouran viertä Pondin pään vierellä ja Pond, ammattimainen ratsastuskoulun hevonen kun oli, seurasi ennemminkin minua kuin Chain ohjeita. Sen ratsastaja oli kerrankin hyvin hiljaa, vaikka sille olisi ollut ominaista jatkaa tälle Outille huutelemista. Välillä kuulin, miten Chain hengitys tuhisi. En ollut muistanutkaan, että se poika piti niin raivostuttavaa ääntä silloin harvoin, kun oli muuten hiljaa ja hengitti nenänsä kautta. Vaikka olihan siitä jo vuoden verran, kun hänet viimeksi näin. Siinä ajassa kai unohtaa kaikki ärsyttävät asiat toisesta. Tai ainakin joitain ärsyttäviä asioita.

"Koska sä lähdit Hukkasuolta?" kysyin Chailta, jotta Pond saisi kulkea edes vähän rennomman ratsastajan kanssa.
"Vähän sun jälkeen", se poika vastasi.
"Miksi?"
"Mä en voinu enää..." se aloitti, mutta sen ääni hiipui kesken kaiken.
Vilkaisin sen silmiä. Se katsoi Pondin niskaa ja räpytteli ripsiään. Näin miten se nieleksi. Tiesin, mitä se ajatteli. Tai oikeastaan ketä.
"Ehkä sulle teki hyvää vähä vaihtaa maisemaa", sanoin sille. Meinasin taputtaa sen säärtä, mutta muutin mieltäni ja taputinkin Pondin kaulaa.
"Niin kyllä teki", se sanoi, ja sen kasvot kirkastuivat taas, eikä se enää istunut hevosen selässä niin kuin heinäseipään nielaissut.
"Ravaa tonne pitkän sivun loppuun nyt ja sitten meet ton lyhyen sivun käyntiä. Mä katon tosta kentän keskeltä."
"En mä osaa."
"Osaatpa. Pondi on ihan yhtä kiltti kun Maya oli."
"Onks sun ikävä sitä? Mayaa?"
"On. Noni, ravaa jo."

Chain silmät laajenivat, kun Pond aloitti pomppivan ravinsa. Nopeasti ratsastaja pääsi kuitenkin rytmiin. Chai valitsi oikean kevennyksen ja näytti miltä tahansa tuntiratsastajalta Pondin selässä. Ohjastuntumakin pysyi koko ajan melko tasaisena, eivätkä pohkeet viuhtoneet edestakaisin. Chai osasi ratsastaa -- ja ihmehän se olisi ollut, jos ei olisi osannut. Minä olin tehnyt parhaani Hukkasuolla, jotta Chaista tulisi joskus harrasteratsastaja, ja siitä ravista päätellen paljon oli ratsastettu vielä minun Hukkasuolta lähtemiseni jälkeenkin.

"Hyvä. Mee vaan uudestaan ravia tossa seuraavalla pitkällä sivulla taas."
"Vähäks tää pom -- tai siis en mä muistanu et Maya pomppii näin paljo!"
"Ei Maya pomppinukkaa."
"Ai jaa! Oliks oikee kevennys silti?"
"Oli oli. Hyvin meni."
"Mä oon hypännykki Ekun hevosella."
"Joo mä huomaan et sä oot menny paljo. Mee silti nyt sitä ravia vaan se pitkä sivu."

Parin ravipätkän jälkeen sain siirtyä taas kentään ulkopuolelle. Pond oli hyvin Chain hallussa. Voltit olivat kananmunan muotoisia varsinkin ravissa ja taipuminen olematonta, mutta mitäpä pienistä. Uskoin, että kunhan Chai ja Pond totuttelisivat toisiinsa pari päivää, meno näyttäisi jo ihan erilaiselta. Katselin, kuinka se poika laukkasi lainahevosellani hoipertelevalla pääty-ympyrällä suhteellisen hallitusti ja tunsin omituista ylpeyttä. Kinnanenhan sen kanssa oli suurimman osan työstä tehnyt, mutta minä olin laittanut alulle tuon penikan ratsastusharrastuksen omin pikku kätösin. Olin löytänyt Chain Hukkasuon eräästä karsinasta surkeana kuin hylätyn kissanpennun, kun se oli nyyhkyttänyt Keitaronsa perään, ja nostanut sen hevosen selkään. Joka hetki sen pojan kanssa saattoi olla ärsyttävä, mutta sillä oli hyvä sydän, eikä se ansainnut olla surullinen. Tavallaan minulla oli ollut vähän ikäväkin sen idioottimaisia juttuja. En minä muuten olisi sille soittanut, vaan olisin kinunnut jonkun muun teinin Pondille ratsastajaksi cupin ajaksi.