Pyöreä Pond (estemietteitä ja treeniä)

”Ai sinulla on täällä kesken…”

Hidastin Pondin käyntiin ennen kuin uskalsin kääntää katseeni sivuun. Maneesin ovelta tulvi valoa, ja siinä valossa seisoi Marshall, vakavana niin kuin aina, hevosensa käsipuolessaan. Tartuin oikealla kädelläni satulaan ja huomasin nostavani vasemman kämmenen pystysuorana suurin piirtein nenäni korkeudelle kömpelöön yksikätseen waihin ennen kuin ehdin estää itseäni olemasta taas kummallinen. Jokin Marshallin olemuksessa sai minut aina hermostumaan samalla tavalla kuin äidin ollessa lähellä, ja äidin läsnäolo tarkoitti wai-tervehdyksiä, puhutteluliitteitä ja vierasta, käsittämätöntä kieltä, josta en kirjoitettuna tunnistanut edes kirjaimia.

”Eiku kyllä sä tänne mahdut, ja hei, mä voin mennä kyllä muutenki pois tieltä — kun enhän mä mitään edes osaa — kunhan vähän koitin että jos mä saisin tän meneen silleen pyöreemmin…”
Marshall hymyili ihan vähän ja nyökkäsi. Suljin suuni, käänsin katseeni eteenpäin taas ja nostin uuden laukan. En aikonut jäädä murehtimaan outouttani: Marshallin täytyi tietää jo muutenkin, että minussa oli jotain vikaa.

Kun käänsin Pondin pääty-ympyrälle, tunsin istuvani sen satulassa niin kuin minut olisi liimattu siihen. Ajattelin esteratsastusta, joka tuntui minusta vuoristoradalta. Joskus laukkaaminenkin oli tuntunut. Jos tunsin olevani nyt jo koukussa siihen huimaan tunteeseen, jota olin pelännyt, tarvitsisinko tulevaisuudessa aina vain kovempia aineita — aina vain korkeampia esteitä? Entä sitten, jos joskus osallistuisin Tie Tähtiin -kilpailuissa expert-luokkaan? Mitä sen jälkeen oli enää olemassa? Sitäkö varten kenttäratsastus oli keksitty, että joillekin ei enää riittänyt mikään?

”Chai”, Marshall sanoi viereltäni, ja vaikka hänen äänensä oli hiljainen, hätkähdin.
”Khun phi”, inahdin täsmälleen niin kuin olisin inahtanut äidillekin osoitukseksi siitä, että kuuntelin.
”Laske kädet alas. Sitten ei tarvitse kuin pidättää sitä vähän edestä, ja se on jo pyöreämpi.”

Marshall katsoi minua hieman kulmiensa alta. Hymyilin ja nyökkäsin, ja rapsutin poskeani, sillä olin taas erehtymäisilläni tekemään jonkin omituisen eleen. Kuinkahan kauan minulla menisi tottua siihen, että Marshallkaan ei turhia naureskellut, eikä vaihdellut sävelkorkeutta puhuessaan? Siihenkin oli mennyt vuosi, etten tulkinnut Reitan ilmettä enää automaattisesti vihamielisenä.

Kun laskin käteni alemmas ja pidätin Pondia edestä, se pyöristi niskaansa. Kun vielä ajoin sitä pohkeilla hieman eteenpäin, se oli pyöreä koko hevonen. Ainakin ravissa. Vielä kun saisin sen pysymään laukassakin sellaisena. Odotin, että vastakkaisessa päässä ravaava Marshall katsoi minua ja Pondia, ja nostin sitten nyrkkini ilmaan tuuletukseksi. Hän näytti peukkua, eikä tuntunut sillä hetkellä ollenkaan uhkaavalta.

Huippuvalmentaja Ruska Svartin pitämä valmennus

Chai meni huippuvalmentaja Svartin valmennu

kseen. Huippuvalmentaja Svart on melkein kuusi vuotta vanha Reitan tytär.
”Jäähylle Šaai!” Ruska karjaisi ja suoristautui.

Minua oli naurattanut, mutta se loppui heti. Kunnianarvoisa valmentaja Ruska Svart oli melkein kuusi vuotta vanha, mutta sillä tavalla keltaisten kumppariensa rapaiset kannat yhteen paukauttaessaan, koko ruotonsa suoristaessaan ja äärimmäisen käskevästi koko kädellään ilmeisesti jäähypaikkaani kohti viitaten hän oli paljon vakuuttavampi kuin mikään aikuinen ihminenkään.

”En mä edes tehny mitään”, yritin sanoa Pondin selästä, sillä vastahan men olimme Ruskan alkeisharjoituksia tosi kiltisti suorittaneet, ja olin muutenkin koettanut suhtautua kuusivuotiaan pitämään leikkivalmennukseen asiaan kuuluvalla vakavuudella.
”Kyllä sä teit!” Ruska sanoi hiljaa mutta ihan varmasti ja kuulosti sillä hetkellä täsmälleen omalta isältään. Reita puhutteli kiukkukohtauksen saavaa Ruskaa täsmälleen samalla äänensävyllä, johon ei ollut vastaan sanomista.
”Mitä muka?” kysyin kuitenkin, vaikka käänsinkin jo Pondin Ruskan osoittamaan suuntaan. Meidän oli tarkoitus viettää jäähymme ilmeisesti katsomon puolen portin edessä.
”Tiesikkö Šaai, joillekki voi tulla paha mieli näsäviisastelusta”, Ruska sanoi tiukasti, käsi edelleen ojossa, ja taisi olla ihan oikeassa.

Pond seisoi pitkin ohjin kentän laidassa, kun muut jatkoivat valmennusta ja minä suoritin katuvaisena jäähyäni. Olin irvaillut Outille ohjastuntumasta, ja samalla vähän Ruskalle tomerasta valmennuksesta. Sellainen ei erityisesti kuulunut tapoihini. Nojasin rauhallisena seisoskelevan Pondin niskaan molemmilla käsilläni selkääni venytellessäni ja ajattelin, että taisin sortua Hopiavuoressa aika usein kummallisiin ylilyönteihin. Oli rankkaa, kun ei ollut kavereita, ja näihin ihmisiin en osannut edes tutustua. Otsonmäelläkin olin viettänyt jo jonkin aikaa, Ievannevalla, Kinnasissa, mutta en silti tuntelut ketään.

”P’Šaai!” Ruska kutsui minua, kädellään taas viittoillen tietenkin, kun oli aika laukata. Se tarkoitti, että jäähyni oli ohitse. Viitottuaan hän katsahti kuitenkin hätäisen näköisenä ympärilleen ja kutsui minua uudelleen: ”Nitthan Dwngtawan Paithoonbuathong siis, saat tulla jäähyltä pois!” Ilmeisesti valmentajamme arvolle ei sopinut kutsua valmennettaviaan isoveleikseen.

Nyökkäsin vakavana Ruskan suuntaan ja kävelytin hevosen huolellisesti uralle, ettei vain tulisi taas sanomista. Sitten nostin laukan, sillä Ruska oli tarkka, että hänen alkeellisissa laukkaharjoituksissaan pitkän sivun jokainen askel otettiin laukassa. Onneksi Pond oli jo tottunut Ruskan valmennuskuvioihin ennalta.

Karo Helanderin kouluvalmennus Hopiavuoressa

Chai ja Pond treenasivat TT-cuppia varten kotitallilla, eikä se mennyt hirveän hyvin...

"Sä vedät sitä taas suusta. Mä sanoin, että pehmeämpi käsi."

Nipistin suuni kiinni ja annoin Pondille enemmän ohjaa sen ravatessa. Olin pahoillani, että olin niin huono ratsastaja ja se joutui kärsimään minusta. En osaa mitään. Edes ohjia en osaa pidellä. Olisin halunnut pysäyttää Pondin ja silitellä sen vähäsen sameaa kaulaa, jotta se olisi ymmärtänyt, etten minä tahallani tällainen ollut.

"Älä nyt pitkää ohjaa anna! Myötää sen liikettä siinä siirtymisessä äläkä tolleen tee."

Nielaisin. Yritin kerätä ohjia paremmin käsiini ja myödätä Pondin liikettä. Keskilaukassa sen pää nyökytteli jotenkin enemmän. Lisätty laukka, joka oli minulle uusi sana, oli rauhallisempaa. Harjoittelimme siirtymisiä ja nimen omaan siirtymän hetki tuntui vaikealta ohjilla myötäämisen näkökulmasta, koska en osannut ennakoida Pondin liikkeitä lainkaan. Valmentaja Helander sanoi, että kaikki siirtymät olivat rysähtäviä, enkä tiennyt ollenkaan, mitä se tarkoitti. Kysyäkään en uskaltanut. Sen sijaan räpyttelin silmiäni, etten vain missään tapauksessa alkaisi itkeä niin kuin pikkulapsi. Kaikilla muilla tuntui nimittäin olevan valmennuksessa ihan mukavaa.

"No joo, ei tosta nyt oikeen... Chaihan sä olit?"
"Joo."
"Vähä iloa siihen ratsastamiseen nyt. Sä näytät aiva siltä ku joku kohtelis sua väärin tai olis pakottanu sut tänne. Sun pitää saada ne siirtymät hiottua tai tosta touhusta ei tuu mitään. Tää on ihan alottelijan hommaa tämmönen. Jännitäksä jotain vai?"
"Joo."
"Mitä?"

En saanut heti vastattua mitään. Miten siihen olisi voinut vastatakaan kohteliaasti? Onneksi valmentaja Helander ei oikeastaan edes odottanut vastausta, vaan jatkoi puhumistaan. Minun pitää saada selästä asti itseeni enemmän liikettä. Minun pitää myödätä enemmän. Minun pitää saada ne siirtymät kuntoon tai mistään ei tule mitään. Minä teen aloittelijoiden virheitä.

"Turha on hevosta syyttää", Helander lopetti lopulta ohjeistuksensa minulle.

Silloin pysäytin Pondin, vaikka olin Helanderin silmien alla vieläkin, ja vaikka Marshall ja joku Jesse ja kaikki olivat paikalla. En uskaltanut enää katsoa kehenkään, vaan tuijotin Pondin niskaa, joka näytti luotettavalta ja rauhalliselta. Mitä minä valmennuksessa tein tekemässä aloittelijoiden virheitä tämän valmentaja Helanderin edessä? Poskiani pisteli ja kurkkuani kuristi.

"No?" valmentaja kysyi. Hän oli niin lähellä, että kuulin hänen takkinsa kankaan kahahduksesta miten hän siirsi ainakin toisen käden lanteilleen.
"En mä syytä hevosta", sanoin siihen.
"Hyvä", hän tokaisi, mutta ei niin  että olisi kehunut minua. "Mee sitte jatkamaan siitä."

En kehdannut olla menemättä. Vältellen katsomasta kehenkään muuhun pyysin Pondilta käyntiä ja sitten uudelleen laukkaa. Vielä parikymmentä minuuttia valmennusta, niin menisin kertomaan Reitalle, etten minä osannut mitään, tein aloittelijoiden virheitä koko ajan, enkä siksi voinut osallistua myöskään Tie Tähtiin -kilpailuun valmentautumisesta huolimatta.

Hallavan TT-valmennus

Chai kertoo Hallavan TT-valmennuksesta. 

Jesse ajoi lainatulla autollaan, veti lainattua traileria ja vilkaisi lainattuja hevosiamme puhelimensa näytöltä, joka välitti kuvaa trailerista. Minun puhelimeni näytöllä puolestaan oli vaalea puhekupla, jossa luki yksi pieni kysymys. Miten meni? Sen oli lähettänyt Reita, ja se oli ensimmäinen koskaan vaihtamamme WhatsApp-viesti. Minun teki mieli näyttää sitä Jesselle, mutta tyydyin vain vilkaisemaan häntä. Ei Jesse ymmärtäisi, mistä tässä oli kyse. Eikä varmaan Reitakaan.

Ehkä pitäisi siis keskittyä viestin sisältöön ja yrittää vastata siihen. Miten meni? Miten meni valmentaja Gwylnin estevalmennuksessa -- elämäni toisessa estevalmennuksessa Reitan ylläpitohevosen kanssa?

Hyvin kai? Aluksi oli jännittänyt ihan hirveästi, eikä Pond ollut edes ravannut suoraa linjaa. Sitten olin kokenut saman kuin viime valmennuksessa ratsastuskeskus Eevassa. Sen tunteen, joka oli huimausta ja pelkoa, mutta myös sellaista hyvää jännitystä, ettei sellaista oikein olekaan: saman tunteen, jonka olin kokenut aina teatterilla näytelmien ensi-illoissa. Pond oli tietenkin suoriutunut hyvin, muuta siltä ei niin matalilla esteillä voinut kuulemma odottaakaan, mutta minäkin olin nauttinut. Valmentaja Gwylnillä oli ollut paitsi miellyttävä, hieman etäinen puheen nuotti, myös mieleenpainuva tapa hakea erikoissanastoa englannin kautta niin kuin minä joskus haen perhesanastoa äidin puhuman kielen kautta.

Toisaalta, halusiko lie Reita kuulla sellaisista asioista? Ehkä meillä ei ollutkaan mennyt hyvin. Minulla oli ollut koko valmennuksen ajan vaikeuksia saada Pondin askelta lyhennettyä, joten samalla ponnistuspaikkojen arviointi oli mennyt huonosti. Pond oli kokonaista neljä kertaa päässyt hyppäämään askelta liian aikaisin ja yllättänyt minut. Valmentaja Gwyln oli sanonut, että ratsastan välillä kovin hätäisesti ja kiihdytän Pondia itsekin. Ehkä Reita halusi tietää kaiken tämän?

Vilkaisin uudelleen Jesseä, joka ei halunnut hirveästi jutella muusta kuin hevosista välillä, ja Hallavasta, jossa valmennus oli pidetty. Naputtelin puhelinta ja painoin lähetä. Vihreässä puhekuplassa luki lähestymisistä, ponnistuspaikoista, tekemistäni virheistä, mutta myös vähän viimeisimmästä harjoituksestamme, jossa olimme onnistuneet ihan hyvin Pondin kanssa, lähinnä Pondin ansiosta tietenkin -- enhän minä osaa mitään.

Reita kirjoitti. Vihreän puhekuplan alle ilmestyi vaalea, jossa luki älä jaarittele. Sen alle ilmestyi vielä yksi.
Mä tarkotin et millä mielellä sä oot.

Napsautin puhelimen näytön pimeäksi ja katsoin kojelautaan kiinnitetystä Jessen kännykästä hevosia. Pond nuokkui pää heinäverkossa. Minun silmiäni kutisi ja kirvelsi hieman, joten hinkkasin niitä hupparini hihaan ja haukottelin muodon vuoksi. Reita oli kysynyt minulta kuullumisia, ja ainakin sen takia muistaisin aina ensimmäisen TT-valmennukseni.

Valmennus ratsastuskeskus Eevassa

Chai ja Pond osallistuivat ratsastuskeskus Eevan valmennukseen 27.3.

Hui vitsi se meni lujaa. Reita oli vakuuttanut, että Pond on tottunut matkaaja, ja että pärjäisimme vallan mainiosti ilman häntäkin valmennusreissullamme, varsinkin kun Oona hevosautoineen haki minut, Nellyn, Agnesin ja hevoset suoraan pihasta, niin että edes matkasta ei tarvinnut murehtia. Ensimmäisiä hyppyjä suorittaessamme en ollut kuitenkaan ollenkaan niin varma, että selviytyisimme reissusta elävinä, koska hui vitsi Pond meni lujaa!

"Sä voit pitää sen temmon rauhallisena, vaikka sä annat sen pidentää askelpituutta", sanoi Eeva, se joka piti valmennusta, ihan rauhallisesti, vaikka koko tilanteesta oli rauhallisuus kaukana.
"Okei", vinkaisin Pondin selästä sydän vieläkin hakaten ja tunsin olevani ihan tosi eksyksissä ja yksin, vaikka ketän ulkopuolella olikin tuttuja naamoja.

Silmiäni kirveli, kun ratsastin Pondilla laukkaympyrän rauhoittuakseni. En kai ole mikään itkijätyyppi, mutta minun oli silti niiskutettava pidätellyt kauhunkyyneleet nenästäni ennen kuin ohjasin Pondin uudelleen esteelle.

Vuosi aikaisemmin olin vielä kuvitellut, että ihminen osaa ratsastaa silloin, kun ei enää koko ajan meinaa pudota hevosen selästä. Tietenkin nyt olin jo pitkään tiennyt, että siitä se opettelu vasta alkoi. Koin etäistä ylpeyttä, kun olin ymmärtänyt Eevan yksinkertaisen ohjeen. Pondin askelpituutta säädeltiin ohjilla: sen askel piteni, kun antoi etupäälle enemmän tilaa liikkua. Sen tempo puolestaan hidastui, kun pidätin sitä istunnallani aavistuksen. Olen varmasti maailman huonoin ratsastaja, mutta jotain olin oppinut. Tai oikeastaan, ainakin tämä ratsastuskouluhevonen ymmärsi minua, koska oli oppinut ymmärtämään talutustuntilaisiakin.

Kun sain Pondin lähestymään esteitä hallitummin, ei meillä ollut mitään hätää. Siinä ainakin Reita oli vuokrahevosensa suhteen ihan oikeassa, että se hyppäsi mitä tahansa. Kun en antanut sille lupaa rynnätä, minun ei tarvinnut kuin ohjata se kohti esteitä ja tarkkailla, että se ei ponnistanut yhtä askelta liian varhain, niin kuin sillä oli tapana.

Kymmenen hypyn rata onnistui toisella yrittämällämme. Se oli matalampi kuin tuleva TT-kilparatamme, jota varten harjoittelimme, mutta mitäpä pienistä. Valahdin  Pondin kaulalle ja halasin sitä antaumuksella, kun se oli antanut minun jäädä taas kerran henkiin.

"Tempo sais olla tasaisempi", Eeva sanoi minulle kävellessään Pondin vierellä. "Tossa keskivaiheilla se ryntäsi vähän. Ihan rauhassa vaan lähestyt niitä esteitä ja tarvittaessa ohjallakin voi pidättää. Selkeät puolipidätteet rauhottaa sitä kans. Perusjuttuja. Ihan hyvinhän sulla menee, jos sä nyt ekoja kertoja tosiaan hyppäät -- Nitthan?"
"No?"
"Kuunteletko sä?"
"Anteeksi phii, mä vaan jännitän niin kovaa, mä en osaa mitää, mun pitää vähä rauhottua ensin!"

Onneksi tämä Eeva oli minua kohtaan lempeä. Hän soi minulle hymyn, johon vastasin, ja taputti Pondin kaulaa. Sain jäädä hetkeksi kävelemään kentän reunalle, jotta pystyisin prosessoimaan palautetta.

TT-kouluvalmennus Hallavassa

Kouluvalmennus Hallavassa 19.4.

Ilmoittauduin tähän valmennukseen tasan siksi, että Riitta kiristi, uhkaili ja lahjoi minua. Jostain syystä tykkään nimittäin tehdä ravi- ja laukkaharjoituksia Pondin kanssa, mutta inhoan taivuttelua, johon tässä valmennuksessa keskityttiin. Väitin kyllä Keitarolle vakaasti, että mielipiteideni syy olisi se, että Pondilla on näyttävät askellajit ja se on aivan surkea taipumaan. Oikeasti se taitaa kuitenkin olla täsmälleen mieltymysteni syy. Kuka nyt ei tykkäisi harjoitella itselleen helppoja juttuja? Siitä tulee sellainen olo kuin oikeasti muka osaisi jotain.

Ja kammottava valmennushan siitä tuli, niin kuin uumoilin. Avo- ja sulkutaivutuksissamme ei tosiaankaan ole koskaan ollut kehumista, kokoamisesta puhumattakaan. Vaikka yritin ottaa kaiken irti valmennuksesta, olin turhautunut jo ensimmäisen tehtävämme, nimen omaan niiden taivutusten, alkaessa. En ole muutenkaan ollut tänä keväänä erinomaisella tuulella Mayan takia, mutta silloin minua tuskastutti niin kovasti, että teki mieli ratsastaa kentältä ulos ja häipyä. Mutta en minä tietenkään voinut niin tehdä, koska se olisi ollut ehdottomasti kakaramaista ja typerää. Aikuinen ihminen tulisi valmennukseen ihan lähes vapaaehtoisesti ja sitten häipyisi. Joo ei. Sen sijaan kirosin Riittaa, taivutin Pondia parhaani mukaan ja yritin tehdä pyöreän voltin taivutusten väliin.

Sentään pääty-ympyröissä löytyi keskiravi kuin itsestään, ja ei se kokoaminenkaan loppujen lopuksi huonosti mennyt. Ongelmana oli ennemminkin koottuna pysyminen kuin kokoaminen. Mietin, auttaisiko Pondia hevoshieroja, vai oliko sillä vain kerta kaikkiaan niin olematon lihaskunto.

Kiemurauran siirtymät askellajista toiseen tuntuivat helpoilta, ja silloin tajusin, että olemme me kehittyneet näiden kaikkien valmennusten aikana vaikka kuinka. Emme taivutuksissa ja notkeudessa ehkä ollenkaan, mutta ainakin siirtymissä. Pond tuntui kuuntelevan minua aivan mahtavasti, ja kerrankin se tuntui pehmeältä ratsastettavalta. Olin tehnyt paljon töitä istuntani eteen, kun minulta otettiin sen suhteen luulot pois eräässä valmennuksessa. Ehkä Pond vastasi siihen, tai ehkä johonkin muuhun. Väliäkö sen: kehitystä oli havaittavissa. Moni olisi tietenkin pystynyt Pondilla paljon parempaan kuin minä, mutta eipä itseään kannata liiaksi muihin vertailla. Itseensä vain.

Valmennuksen loputtua olin hikinen, vieläkin aika ärtynyt, mutta tavallaan ihan tyytyväinenkin. Ajattelin, että oli ihan hyvä taas kerran, kun Riitta oli pakottanut minut ja Pondin tähänkin operaatioon. Kun harjoittelisin tarpeeksi taivutuksia ja sensellaista, eivätköhän nekin lopulta sujuisi. Eivät varmaan tämän Tie Tähtiin -cupin aikana, mutta sentään edes jonain päivänä. Harjasin hieman hikistä Pondia ilta-auringossa ja katselin taitavampien ratsastajien expert-tasoista valmennusta joutessani. Heidän menonsa näytti oikein erityisen jalolta. Ei minua oikeastaan edes harmittanut, etten koskaan pääsisi heidän tasolleen, vaikka tietenkin olin hieman kateellinen heille. Olin jo nyt varmasti parempi kuin koko tämän Tie Tähtiin -cupin alussa, ennen yhtäkään valmennusta ja osakilpailua. Ja Pond -- ei ollut huono Pondikaan!

TT-estevalmennus Hallavassa

Tie Tähtiin -estevalmennus Hallavassa 10.4.

Tämä valmennus ei voi olla niin kauhea, eihän? Vakuuttelin sitä itselleni jo satuloidessani Pondia, jonka olin sitonut trailerin kylkeen. Ensinnäkin, tämä pidettäisiin ulkona. Vaikka ulkona oli ties mitä epävarmuustekijöitä, olihan ulkoilmassa ratsastaminen nyt ihan toista kuin pölyisissä maneeseissa, olivat ne kuinka hienoja tahansa. Toisekseen, olin todennut, ettei tämä Dineo Badillo edes katsonut minua viistoon saati sitten kurtistanut kulmiaan, kun epäonnistuin. Ja minä epäonnistuin usein. Hän hymyili aina, mutta ei sillä tavalla rasittavasti niin kuin meidän tallin Buathong. Ennemminkin samalla tavalla äidillisesti kuin opettajat yläasteella niille oppilaille, joilla oli edes jonkin verran käytöstapoja. Kaiken lisäksi, viimeiseksi mutta ei vähimmäiseksi, minun Mayani, silmäteräni, oma hevoseni, oli suostunut syömään taas aamulla. Mitään ei ollut jäänyt kuppiin. Heinätkin se oli syönyt yön aikana. Olin ylpeä siitä.

Mutta Pondiin piti keskittyä. Yritin olla ajattelematta sitä, että minun ja Mayan yhteinen aika taisi olla päättymässä. Sen sijaan ajattelin tietoisesti sitä, että niin oli minun ja Pondinkin, ja minä tuhlasin sitä. Pond oli minulla kilpailemista varten vain tämän kevään. Nousin sen selkään ja ohjasin kentälle.

Laukka nousi hienosti. Nyt keskittyisin ainoastaan Pondiin. Olin joskus aikaisemminkin ratsastanut tähdenmuotoisesti asetellut esteet May... Yhdellä toisella hevosella. Se oli minulle vaikea tehtävä, ja erityisen vaikea se oli Pondin kanssa. Sen jalat tuntuivat olevan aina väärissä paikoissa, vaikka kuinka yritin lyhentää sen askelta.

Ensimmäinen este. Eläinlääkärin mielestä Maya olisi armeliaampaa lopettaa.

Toinen este. Ponnistimme hieman liian läheltä taas kerran, kun en saanut askelia lyhennettyä. Miksi tämä oli niin vaikeaa minulle? Pond ei silti edes hipaissut estettä. Se on taitavampi kuin minä. Ensi kerralla puolipidätteet puolta askelta aiemmin. Hevonen hereille, Reita!

Kolmas este. Halusin pitää Mayan niin kovasti. Olin seitsemäntoista, kun aloitin sen hoitajana. Se taisi olla vuoden 2010 puolella? Maya asui silloin Mêl Serenissä.

Neljäs este. Yritin hakea parempaa ohjastuntumaa. Pond kuunteli aivan selvästi, mutta sillä ei tainnut olla aavistustakaan, että sen pitäisi mennä rauhallisemmin ja tarkemmin. Yritin pysyä tässä todellisuudessa haavemaailman sijaan. Hengitin kerran kunnolla sisään. Sain askelta lyhennettyä tarpeeksi.

Viides este. Kuinkakohan paljon Mayaan sattui? Halusiko se jo mennä?

Kuudes este. Sehän meni hyvin -- ainakin teknisesti. Pond piti hyppäämisestä ja rentoutui. Sitä ei haitannut, että minä olin kaikkea muuta kuin rento. Ei meidän välillämme mitään tunnesidettä ollut. Mitäpä se minusta ja mitäpä minä siitä?

Seitsemäs este. Ei kai minun Mayani olisi ikinä halunnut minua jättää, oli kuinka kipeä tahansa? Kyllähän se halusi jäädä.

Kahdeksas este. Ai vitsit, etukavio kolahti puomiin. Askel oli päässyt taas pitkäksi. Miksi minun oli niin vaikea keskittyä?

Yhdeksäs este. Miten minä muka pärjäisin ilman Mayaa, joka oli ollut olemassa koko aikuisikäni?

Kymmenes este. Lähestyminen meni itse asiassa hyvin. Tunsin miten aloin itse väsyä. Kotona olisin nyt ohjannut hevosen voltille saadakseni hengähdystauon. Kaikkien katsellessa en kyllä kehdannut. Pond sen sijaan ei näyttänyt minkään sortin väsymyksen merkkejä. Sen korvat sojottivat eteenpäin ja se olisi halunnut sännätä. Pidättelin sitä aika onnistuneesti, joskin varmasti aika ruman näköisesti. No, mitä pienistä?

Yhdestoista este. Minun pitäisi pyytää joku ampumaan minun Mayani. Miten uskaltaisin pitää siitä kiinni ja katsella sitä silmiin, kun sen elämän päättyminen oli minusta kiinni?

Kahdestoista este. Pond olisi voinut hypätä vielä vaikka toisen kierroksen. Minä olisin jättänyt hyppäämisen siihen, jos emme olisi jääneet tähtimuodostelman sisäpuolelle. Tajusin, etten ollut ollenkaan siinä mielentilassa, että tästä olisi edes etäisesti hyötyä kisoja ajatellen. Tuskin muistaisin kommentteja. Pitäisiköhän pyytää ne vaikka saneltuna tai kirjoitettuna?

Viimeinen este. Nyt pitäisi olla iso poika ja soittaa hirvimiehille.

TT-estevalmennus Hallavassa

Tie Tähtiin -estevalmennus Hallavassa 20.4.


"Pond!"
"Voisit vähän ennakoida niillä puolipidätteillä ehkä enemmän."

"Pond!!"
"Uudestaan vaan. Ei se saa rynnätä tolleen!"

"Voi paska!"
"Reita."
"Siis Pond!"
"Vielä kerran. Nyt vaikka pakota se. Se tietää että sä annat sen mennä kuitenkin suoraan. Äläkä sano paska, kun katsomo on täynnä lapsia!"

Noin miljoonas yritys toden sanoo. Pond oli oppinut aikaisemmissa harjoituksissa, että esteet ovat pituushalkaisijalla ja piste. Nyt se ryntäsi väkisin ensimmäiseltä esteeltä seuraavalle, vaikka sen olisi pitänyt kääntyä oikealle. Oloni oli kuin joskus pikkulapsena serkun pohjoisruotsinhevosen selässä. Olin oppinut, että hevonen kääntyy oikealle kun vetää oikeasta ohjasta, vasemmalle kun vetää vasemmasta ja pysähtyy kun vetää molemmista. Kun vähän hytkyy sen selässä, se menee lujempaa eteenpäin. Jos se ei toiminutkaan näistä nappuloista, en tosiaankaan tiennyt mitä tehdä. Nyt osasin ratsastaa ehkä hitusen hienovaraisemmin, mutta fiilis oli ihan sama kuin silloinkin. Suutitti niin että tukka nousi kypärän alla pystyyn. Pelottanut ei, eikä pelottanut silloinkaan. Silloin se johtui siitä, etten kai vielä osannut pelätä. Nyt se johtui siitä, että olin ihan liian väsynyt ja turhautunut pelkäämään.

Pystyeste lähestyi. Pondilla oli luonnostaan isot askeleet. Lyhensin niitä parhaani mukaan. Tämän hevosen kanssa ei ollut sitä vaaraa, että se alkaisi epäröidä ennen hyppyä, jos sen askelta rajoittaisi liikaa. Yritin pitää laukan temmonkin maltillisena, jotta saisin aikaa. Hyppy meni hienosti. Painoin vasemman pohkeeni Pondin kylkeen, nojasin oikealle ja puristin oikean käteni kunnolla nyrkkiin. Olin jo itse menossa oikealle, joten tuntui aivan uskomattoman epämiellyttävältä, kun hevonen menikin silti suoraan. Tein sen, mitä ei olisi ikinä saanut tehdä ja vedin ohjasta. En ole edes varma, teinkö sen enää kääntääkseni hevosta vai suutuspäissäni. Se laukkasi vielä yhden askeleen pää vinossa, mutta kääntyi sitten kun kehotin sitä vielä oikein vasemman jalan kantapäällä. Se hyppäsi okserin omituisesta kulmasta, mutta sen jälkeen sen korvat kääntyivät minua kohti.

Vaikka meillä alkoi mennä hyvin sillä hetkellä, ajattelin jo etukäteen, miltä tuntuisi saada hylky seuraavista osakilpailuista. Olisi sekin näky, kun hyvä hevonen ei tottelisi. Ajatukseni olivat jatkuvasti kotona oman sairastavan hevoseni luona, mutta olisi minun, aikuisen ihmisen, pitänyt sen verran pystyä irrottautumaan. Kestäisin kyllä sen, että koulukisat menisivät penkin alle: niinhän meillä aina. Mutta että esteetkin. Kyllä meidän nyt metriä piti osata Pondin kanssa hypätä. Ei ole vaikeaa. Pikkuesteitä Pondin kokoiselle hevoselle ja minun kokoiselleni miehelle.

Viimeisen esteen jälkeen oli helppoa hidastaa ja ohjata Pond sivuun siltä esteeltä, jolta olimme aloittaneet. Hidastin sen laukasta raviin ja se pudisteli hölmön näköisesti päätään mennessään. Toivoin, etten ollut satuttanut sitä kiskoessani sitä ohjasta niin kuin idiootti. Mitenhän hevoselta pyydetään anteeksi niin että se varmasti ymmärtää?

Hallavan TT-estevalmennus

Hallavassa järjestettiin eilen Tie Tähtiin -estevalmennus. 

No. Jos siitä Hallavan valmennuksesta jotain hyvää pitäisi keksiä, niin Pond oli täsmällinen. Siis ihan kaikessa. Silloin kun meni hyvin, meni tosi hyvin: se nosti laukan heti kun käskettiin ja hypyt osuivat kohdilleen. Kolmen esteen sarjan hyppäsin joka kerta kauempaa ulkoa kuin kukaan muu, mutta se oli Pondin kanssa suorastaan hyvin taktikoitu. En saa lyhennettyä sen askelia tarpeeksi, jotta se mahtuisi ponien kanssa sujuvasti samoihin sarjaesteisiin. Vaikka sen emäntä, Riitta, kyllä saakin ja koko ajan helpomman näköisesti.

Pyydetyt pysähdykset ja voltitkin Pond teki juuri niin kuin käskin, eli päin hemmettiä. Olin jotenkin askeleen myöhässä ihan kaikessa, jos ei ponnistuksia lasketa. Enkä edes ollut ajatuksissani tai mitään! Koin keskittyväni ihan täysillä, mutta jotenkin ei vaan taas sujunut. Tai no. Ajatukseni usein kyllä käy siinä, mitä minulle Näyhön valmennuksessa sanottiin. Siitä pitäen olen epäillyt itseäni joka kymmenen minuutin perästä. Minä en osaa ratsastaa. Sitten kun sellainen ajatus pääsee valloilleen, en tosiaan osaakaan. Pond kuitenkin yrittää parhaansa, vaikka sellaisen hyppääjän kuuluisikin mennä jonkun paremman ratsastajan kanssa: sellaisen, joka osaa ja pystyy pitämään itsensä kasassa edes radan ajan.

En ollut siis erityisen tyytyväinen itseeni, kun valmennus oli ohitse, vaikka hevosesta olinkin ylpeä ihan aina. Pond otti senkin niin suloisesti. Vaikka se ei ole edes oma hevoseni ja lemmikkini, se hamuili huulillaan kauluksiani, kun huokailin synkkyyttäni sen satulan pois otettuani ja autoon laitettuani. Varmasti se vain halusi herkkuja, mutta ihan kuin se olisi yrittänyt lohduttaa minua. Painoin otsani sen otsaa vasten ja kuvittelin, että se oli minun oma Mayani, ja että Mayani oli nuori ja terve taas.

Yritin käydä siinä vielä kaiken samani palautteen läpi päässäni. Puolipidätteet aiemmin, Reita. Selkeämmät pohjeavut vaan, Reita. Lähde aiemmin siihen hyppyyn mukaan, Reita. Laskeutumiset olivat kai olleet hyviä, siis ainakin suhteellisen hyviä, kun ottaa huomioon että me olemme molemmat Pondin kanssa ihan ihmisen kokoisia, emmekä mitään poneja ja ponityttöjä. Muut kehut, sikäli kun niitä edes oli, olin tainnut jo unohtaa. Sentään ne kaikki korjauskehotukset ja kaiken kritiikin muistin, ja pyörittelinkin niitä usein unettomina öinä. Ja samaan aikaan kun olin onnellinen Pondista ja kilpailemisesta, mietin, että tästäkö minä tosiaan niin kauan haaveilin? Oli helppoa teeskennellä hyvää ratsastajaa, kun käytössä oli vain huonoja ratsuja.

Vitsit kun aina sitä paitsi ratsastin valmennuksissa vieläkin huonommin kuin kotona. Jännittihän se nyt, mennä aina kaikkien muiden eteen mokailemaan. Kisat eivät kuitenkaan jännittäneet ikinä yhtä paljon, koska eipä siellä ollut muilla ratsastajilla aikaa katsella ja tuomita minua. Miten ihmeessä olin niin korkealla kokonaisrankingissa? Kenetköhän Riitta oli lahjonut vääristelemään pisteitäni?

No. Seuraava kerta sujuisi taas paremmin. Eikö niin Maya -- eiku Pond!

2x TT-kouluvalmennus

Ensimmäinen teksti on Auburnin kouluvalmennuksesta 20.3.

"Se menee nyt suorana. Niin kuin harjanvarsi. Sekä hyvässä että pahassa mielessä."

Niin niin, se oli kuultu monta kertaa ja monesta suusta. Kun Pondin piti ravata eteenpäin, se meni luotisuoraan ja mutkittelematta. Mutta myös koko sen ruumis oli suora. Se kantoi itseään jo paremmin kuin alussa, mutta edistyksemme oli aivan kohtuuttoman vähäistä suhteessa näkemämme vaivan määrään. En kerta kaikkiaan saanut sitä liikkumaan riittävän hyvin, ja näkyihän se sijoituksissammekin. Ja kyllä minä koetin kuunnella ohjeita.

Tämä Näyhön Heidi neuvoi nätisti. Pondin omistaja, vakivalmentajamme Riitta olisi äyskäissyt jo, että "Reita! Toi ei ole lisättyä ravia! Sä nostat vaan tempoa nyt kun piti pidentää askelta! Yritä nyt edes!" Se Näyhö ei kuitenkaan sanonut niin. Ennemminkin hän kehotti kuin kritisoi, ja silti se oli tuhat kertaa hirveämpää kuin Riitan äyskäisyt. Hän nimittäin sanoi, että vika lähtee nyt paitsi siitä, että hevonen on saanut viimeiset kymmenen vuotta tehdä vähän mitä tahtoi ratsastuksessa, myös siitä, etten istu kunnolla. Samaan aikaan kun pyysin Pondilta liikettä ja rentoutumista, estin sitä omalla istunnallani. Minun teki mieli pudottaa ohjat ja hieroa naamaani kaksin käsin niin voimakkaasti, että nahka lähtisi. Voi veljet. Miksen ole edes kerran kuussa käynyt ratsastamassa kunnon hevosella vaikka ratsastuskoulussa? Joskus saatoin sanoa, että jos en muuta osannut, niin erinomainen istunta minulla oli. Ja siksen ollut kiinnittänyt siihen huomiota.

Jouduin siinä valmennuksessa tavallaan aloittamaan koko ratsastustouhun alusta. Tuntui, etten osannutkaan ylipäätään mitään. Minusta ratsastus alkaa istunnasta. Se on ensimmäinen asia, joka pitää osata. Kaikki perustuu siihen. Oli aika itkettävää kuulla, ettei osannutkaan sitä perustaa, jonka oli kuvitellut olevan vahva, ja jolle kaiken muun piti rakentua. Teki suoraan sanottuna mieli lopettaa. Mennä kotiin Mayan ja Minin luokse ja teeskennellä, että huono ratsastukseni johtuu huonoista hevosistani. Vitsin Pond. Vitsin taitava Pond. Pilasi illuusioni.

Vaikka itsetuntoni sai kolauksen, Pondin laukkasiirtymät eivät. Olin masentuneempi kuin koskaan hevosen selässä, ja silti taisin ratsastaa paremmin kuin koskaan. Pieniä hetkiä kerrallaan Pond näytti ihan kilpahevoselta - näin peilistä! Ei se ollut tosiaankaan muodoltaan lähelläkään sellaista virkkuukoukkuhevosta kuin sen olisi kai pitänyt olla, mutta kyllä minä tunsin sen selän pyöristyvän. Ja kun se käytti lihaksiaan, kunnolliset siirtymät olivat ylipäätään mahdollisia.

Kotona Keitaro kysyi meiltä, kuinka meni. Teki mieli haistatella, mutta nielin kiukkuni ja ylpeyteni ja sanoin vain olevani maailman huonoin ratsastaja.
"Joka tietää, ettei tiedä mitään ratsastuksesta, tietää enemmän kuin se, joka ei vielä tiedä, ettei tiedä mitään", Keitaro sanoi.
"Jaa. Lähdetäänkö kaljalle?" minä kysyin, kun väsyneet aivoni eivät tuntuneet millään saavan kiinni siitä surkeasta filosofoinnista.
"Tietenkin", Keitaro vastasi ja tarttui Pondin harjasankoon minua auttaakseen. "Mun mielestä on ihan viihdyttävää kuunnella kun sä vellot itsesäälissä!"

---

Toinen teksti on Hallavan kouluvalmennuksesta 25.3.

Mikä ihme niissä avo- ja sulkutaivutuksissa on käynnissä? Ihan niin kuin hevonen ei osaisi, vaikka olen kyllä ihan varmasti nähnyt sen onnistuvan omistajansa Riitan, sen topakan tädin kanssa! Tänään ei onnistunut, ei sitten millään. Tottakai syy on minussa, mutta kertokaahan, mitä varten ravissa ne menivät sitten itse asiassa yllättävän hyvin heti niiden käyntifiaskojen jälkeen?

Valmentaja Dineo sanoi, että ongelma on pohjimmiltaan eteenpäinpyrkimyksessä. Viimeksi kävin sen Näyhön likan valmennuksessa ja itsetuntoni sai kolauksen, kun istuntani ei ollutkaan niin hyvä kuin olin kuvitellut. Ja nyt pitäisi keksiä sellainenkin taikasauva, jolla saisi korjattua jotain nimeltään eteenpäinpyrkimys. Ravissa ongelmia ei ollut kai siksi, että Pondilla on muutenkin tasoonsa nähden aika vahva ravi. Mutta voi sitä käyntiä...

Okei, jos kyseessä olisi oma tuttu hevoseni, lähtisin korjaamaan ongelmaa keventämällä ohjasotetta, parantamalla omaa ryhtiäni ja antamalla puolipidätteetkin siihen malliin, että nyt taivutaan eikä leikitä. Mutta kun Pond ei toimi niin kuin oma hevoseni. Jos sen ohjasotetta hellittää, se valahtaa kummalliseen, pitkään muotoon ja sen etupää alkaa laahata. Takapää marssii silti hyvin. Ja oman ryhtini suhteen en enää tiedä, mitä tekisin. Näyhön valmennuksen jälkeen olen nimittäin todellakin tarkkaillut istuntaani vainoharhaisen tarkasti sekä ihan fiilispohjalta että peilistä ja videolta, enkä vain keksi enää parannettavaa. Kyllä minä olen suorassa, ja kyllä minä olen suorana! Ja aivan sitten varmasti myötään hevosen liikkeitä just eikä melkein, ja keskityn siihen nyt kaiken muun kustannuksella. Ja mitä puolipidätteisiin tulee, noh... Yhtään ronskimmat otteet saisivat Pondin varmaan jo epäröimään. En yleensä ratsasta tällä tavalla, mutta nyt oli kokeiltava jotain uutta. Ryhdikkäämpää otetta.

Valmennuksen jälkeen, kun Pond oli jo lastattu Hukkasuolta lainattuun traileriin, istuin autossa ja soitin hevosen omistajalle. Riitta vastasi kertatuuttauksella.
"Riitta", hän tokaisi siihen malliin, että jo hänen vastauksessaan oli käskevä sävy.
"Mitä mä teen, mitä mä teen, mitä mä teen?" uikutin puhelimeen ja selitin ongelmani. Jo siinä vaiheessa kuulin pelkästä Riitan hengityksestä, että hänellä oli vähintään väliaikainen ratkaisu jo valmiina meitä varten.

Riitan ratkaisu oli yksinkertainen. Keskity hyvä mies nyt siihen, mikä sujuu, kun kerran jopa ravissa taipuminen on ollut tälle hevoselle mahdotonta minun kanssani niin pitkään. Hän äyskäisi puhelimeen, että se on suuri saavutus meille, ja olemme parantaneet paljon sen Hukkasuon ensimmäisen osakilpailun koulukatastrofimme jälkeen. Se äyskähdys oli tarkoitettu lohdutukseksi. Niin minulla oli ihan hyvä mieli, kun ajelin kotiin. Jos Riitta sanoi, että tämä riitti tälle päivälle, niin tämä riitti. Se Dineo oli vähän vihjannut samaa, mutta eihän häntä nyt voi uskoa samalla tavalla kuin Riittaa. Ei kukaan ole niin vakuuttava kuin Riitta!

TT-estevalmennus Auburnissa

Auburn Estate järjesti tänään Tie Tähtiin -estevalmennuksen. 

Kouluratsastusta on harjoiteltu paljon, koska Riitta, Pondin emäntä, on ollut sitä mieltä, että se on meille äärimmäisen tarpeellista. Väitin aluksi vastaan, koska hypätähän minä halusin. Sittemmin vastaanväitteideni loppuminen ei suinkaan tarkoittanut sitä, että olisin ollut Riitan kanssa koko ajan enemmän ja enemmän samaa mieltä! Ei: pikemminkin hän uuvutti minut. Tänään päästessämme pitkästä aikaa hyppäämään Pondin kanssa, minun oli kuitenkin myönnettävä itselleni, että Riitta on ollut oikeassa kouluvalmennuksista.

Minusta tuntuu, että Pondin lihaskunto on kehittynyt niin paljon, kuin näin lyhyessä ajassa on mahdollista. Se kantaa itsensä paremmin ja vaivattomammin, vaikka onkin yhä vielä melko rautakankimainen pötkylä. Se on aina osannut hypätä, mutta nyt lähestymisissä ja ponnistuksissa oli jotain sellaista jäntevyyttä, joka siltä on aikaisemmin puuttunut. Se laukkasi aina suoraan rohkeasti esteelle, uskalsi mennä rennosti tarpeeksi lähelle ja jopa hyppäsi matalammalta. Olen kuvitellut tähän asti, että Pondin suhteettoman suuret hypyt johtuivat joko esittämisenhalusta tai konkariudesta: lainattu tammanihan hyppää puolitoista metriä ratana. Nyt minusta alkoi tuntua, että epävarmuudesta ne johtuivat! Pond ei ole luottanut kroppaansa, ei varsinkaan minun kanssaan, ja on ikään kuin varmuuden vuoksi ponnistanut aina vähän liian aikaisin ja liian korkealle. Mutta poissa oli kaikki se. Jopa okseri, joka oli meidän molempien mielestä radan kunnioitettavin este. ylittyi rennolla, sopivalla ilmavaralla.

Tämän valmennuksen pääaiheena olivat kuitenkin hyvät tiet. Teiden suoruudessahan meillä ei ole ikinä ollut ongelmia! Pond on niitä hevosia, jotka ajautuvat oikeaan kurssiin mielellään ja pysyvät siinä mutkittelematta ja vääntyilemättä. Ennemminkin tiukat käännökset ovat ongelmakohtamme. Pond on yhtä raskas, pitkä ja suuri hevonen kuin minä ratsastaja, ja vaikka meillä molemmilla on pitkät jalat, joilla on helppo juosta lujaa, ei meistä tule ikinä yhtä ketteriä kuin ponitytöistä ja tyttöjen poneista. Tällä radalla oli tilaa tehdä laajoja kurveja. Itse asiassa tiet oli rakennettukin niin, että meidän piti kiertää muut esteet aina ulkopuolelta ennen seuraavaa hyppyä. Jos joskus, kerrankin, sattuisi kisoihin tällainen rata, siitä olisi meille ihan uskomaton etu. Pond on kuin tehty tähän, eikä niihin pieniin ja ketteriin käännöksiin, joita yleensä halutaan.

Laukanvaihdot menivät muuten jälleen kerran surkeasti. Se on ehdottomasti minun syyni. Olen nähnyt miten Riitta ratsastaa itse Pondilla. Hänelläkin on vaikeuksia, vaikka hän on minua merkittävästi taitavampi, mutta kyllä hän sentään ihan tavalliset laukanvaihdot saa osumaan kohdilleen. Minä en, vaikka tiedän sen olevan yksi kompastuskivistäni ja kiinnitän siihen paljon huomiota myös kotona harjoitellessamme. Mutta kyllä minä vielä saan niistäkin kiinni! Olemmehan me jo näin paljon kehittyneet kaikessa muussakin! Varmaan pitää mennä vielä tosi moneen niihin Riitan pakottamista kouluvalmennuksista, niin alkaa sujua myös esteillä.

TT-estevalmennus Saaristossa

Saaristossa järjestettiin tänään Tie Tähtiin -estevalmennus, jossa olimme mukana. 

Viikko sitten olimme hypäneet viimeksi, ja silloinkin valmennuksessa. Kaiken sen inhoamani kouluharjoittelun jälkeen oli ihanaa päästä siirtymään vähän enemmän omilta tuntuviin juttuihin, esteille. Varsinkin Pond tuntui ilahtuvan jo esteet havaittuaan. Se ei tainnut pitää koulun aktiivisesta harjoittelusta sen enempää kuin minäkään.

Lämmittelyssä innokkaassa Pondissa olikin pitelemistä! Sen askel tuntui ponnistavan jo ravissakin enemmän ylös- kuin eteenpäin. Sen pää törrötti aika pitkään pystyssä ja etupää tuntui vaarallisen kevyeltä. Korvat pyörivät villisti päässä, ihan niin kuin se olisi ollut railakas pikkuvarsa. Suostuttelin sen parhaani mukaan kuulolle, ja taisin onnistuakin. Kun valmennuksen varsinaiset tehtävät - kolme rataa - suoritettiin, Pond pysyi jo paremmin nahoissaan ja keskittyi minun ohjaukseni tasoon nähden hienosti.

Ensimmäsen radan kaksi ensimmäistä estettä ylitettiin korkealta ja vauhdikkaasti, mutta se meni Pondin iloisuuden piikkiin. Laukanvaihto tuntui minusta samalta kuin se, miten musiikki hypähtää vähän, jos CD-levyssä on pieni naarmu. Se ei ollut sulavaa nähnytkään, mutta sentään se tapahtui silloin kun huomasin pyytää. Palautetta tuli puolipidätteistä. Lainaratsuni Pond ei ole maailman välkyin tapaus, ja sitä pitäisi varoittaa tällaisista jutuista hyvissä ajoin etukäteen. Vinot esteet ja toisiksiviimeinen pysty menivät silti hienosti, joskin vieläkin aivan liioitellulla ilmavaralla. Tunsin itse, että minun pitäisi kehittää tasapainoani. Jos tätä Tie Tähtiin -cuppia ja sen valmennuksia ei lasketa, viimeisistä hyppykerroistani on aikaa. Samoin siitä, kun viimeksi ratsastin oikealla ratsulla.

Ja muuri. Ai että, saimme hypätä oikean muurin. Pondin korvat, jotka yleensä osoittavat minua kohti, osoittivat terävinä ja pönäköinä muuria. Näin niiden asennosta, että se olisi nauranut, jos se olisi osannut. Se olisi halunnut lisää ohjaa, ja tunsin miten se olisi tahtonut rynnätä. Pidättelin sitä lempeästi ja tein selkeät puolipidätteet kertoakseni, että minä olin vieläkin kuski. Se hyppäsi hallitusti, mutta pari askelta esteen jälkeen taisin antaa sille vähän liikaa löysiä. Tamma nimittäin pukitteli riemastuneen pukkisarjan. Se ei suinkaan yrittänyt pudottaa minua selästään: kunhan tuuletti. Minun tasapainollani ei olisi pysytty tosiaan riehuvan hevosen selässä.

Toisella, kahdeksikon muotoisella radalla yritin keskittyä nyt niihin laukanvaihtoihin. Onnahtelevia ne vieläkin olivat. Täsmällisemmillä avuilla asiaa voisi kuulemma auttaa. Ja harjoituksella. En vaatinut Pondilta kuulemma tarpeeksi. Ja tottahan se oli: se oli minulla lainassa huvittelua varten.

Kolmas rata alkoi muurilta, ja Pondin koko huomio oli tietysti kiinnittynyt siihen. Sen mielestä muuri tuntui olevan hauska. Silti estin taas sitä parhaani mukaan ryntäämästä, ja tällä kertaa sen riemukaan ei purkautunut pukein. Vinot esteet se hyppäsi aivan liian korkealta, vaikka vauhti ei ollutkaan liian kova tällä kertaa. En voi väittää, että onnistuimme laukanvaihdoissa, mutta jotenkin Pond tuntui saaneen edes oikean vaihteen silmään. Se tuntui jo tietävän, että puolipidätettä esteen jälkeen seurasi laukanvaihto.

TT-kouluvalmennus Auburnissa

Auburn Estate järjesti tänään kouluvalmennuksen Tie Tähtiin -kisoja varten.

Minä ja Kinnasen likka harjasimme hevosemme Hukkasuon kuljetuskopin kupeessa paljoa ylimääräistä puhelematta. Kinnasen Osiris oli kaunis hevonen, mutta silti Pondin satulaa mahdollisimman pikaisesti sen selkään köyttäessäni ajattelin sen olevan kivempi, vaikka se onkin ruma kuin kananmuna. Hymyilin hevoselle, joka hamuili hiuksiani. Minun teki mieli halata sitä niin kuin se olisi minun, mutta en kehdannut. Kinnanen katseli. Ja oli siellä muitakin Sen sijaan rapsutin sitä mahdollisimman huomaamattomasti leuasta. Valmennus Auburn Estatella hermostutti minua. Niin pröystäilevä paikka. Ja minulla oli mukanani Pond: maailman rumin ja taitavin estehyppääjä, joka ei tosiaankaan ollut kouluratsu sen enempää kuin minä ratsastaja. Kinnasen musta ori oli sekin jo enemmän Auburnin tyyliä.

Mutta kun Riitta, Pondin omistaja ja lähiratsastuskoulun kovaääninen eläköitynyt omistaja käskee, niin Reita tottelee kiltisti. Pian jo koetin parhaani mukaan koota Pondia ravissa, ja tunsin miten sen ratsastuskouluhevosen ammatti paistoi siitä niin kuin olisimme kantaneet jotain kylttiä. Tiesin kyllä monen muunkin kilpailevan ratsastuskoulun hevosella, mutta he kaikki olivat minua nuorempia, ja kaikilla oli Hukkasuon osakilpailussa tekemieni havaintojen mukaan komeammat hevoset. Sitä paitsi en edes pidä ratsastuskoulun hevosia mitenkään huonompina, mutta jokin Auburnin ympäristössä sai ajatukseni totaalisesti kieroon. Ei siis ollut ihme, että ravimme Pondin kanssa ei ollut ainakaan parempaa kuin yleensä! Pond viipotti menemään suorana kuin viivoitin, ja vaikka se kuunteli minua, sain tehdä ihan kohtuuttomasti töitä muutaman kunnollisen kootun askeleen eteen.

Laukkasiirtymien aikaan päätin vakaasti unohtaa missä olin. Valmennuksessa nyt kuitenkin pyöri kanssani Kinnanen ihan niin kuin kotitallilla, ja muistin Hallavan-Jessen nimen osuttuamme usein samoihin valmennuksiin. Eli jos unohdin Isabella Sokan ja kaks vierasta tyttöä, enkä pahemmin katsellut ympärilleni, olisin kuin kotona, eikö niin? Jännittävää kyllä laukka sujui paremmin ja kootummin kuin ravi, vaikka Pondin emännän mukaan ravi on sen vahvin askellaji. Pond tuntui jotenkin myös heräävän kunnolla vasta siirtymissä ja alkoi muistuttaa jotenkin keskitason luokkien kouluhevosta. Minä taas ilahduin pienistä onnistumisista heti, joten positiivinen kierre oli valmis. Siitä eteenpäin meillä sujui tasoomme nähden hyvin.

Laukanvaihdoissa Pond oli hyvin hereillä ja pisti parastaan. Ei siitä ikinä mitään ammattimaista kouluratsua saisi: se on siihen ihan liian jäykkä ja kankea. Silti laukanvaihtoharjoitus oli minusta todella miellyttävä. Esteillä me yleensä saamme sellaisia onnistumisen kokemuksia jakaa, emmekä suinkaan koulukentillä.

Taas kerran muistan parhaiten saamastani palautteesta sen, että ohjastuntuma saisi olla napakampi. Vaikka sitä on sanonut Isabella Sokan lisäksi nyt jo Riitta, Keitaro, Anne ja Aleksi, olin vieläkin eri mieltä. Toteltava minun kuitenkin oli. Pondiin tulee ehdottomasti ryhtiä napakammasta ohjastuntumasta, mutta kun haluaisin saavuttaa sen saman ryhdin eri tavalla.

Valmennuksen jälkeen Pondia kuljetusta varten loimittaessani toivoin taas, ettei tämä kevät loppuisi koskaan. Helmikuu ei ole koskaan mennyt näin nopeasti. Kunpa aika pysähtyisi. Tai kunpa minulla olisi rahaa ostaa Pond omakseni ja ylläpitää sitä, ettei minun tarvitsisi ikinä luopua siitä.

TT-kouluvalmennus Seppeleessä

Tänään Seppeleessä järjestettiin Tie Tähtiin -kouluvalmennus. Valmennuksen piti Anne. 

"Pitää sun nyt edes vähän yrittää, Reita." Niin oli sanonut Riitta, vuokrahevoseni Pondin omistaja. Olin ottanut Tie Tähtiin -tarinakisasarjan kouluosuuden aika kevyesti. Olin ajatellut pitää vain hauskaa esteillä, ja siinä sivussa kisata kouluakin, kun kerran luokat olivat aina samoina päivinä. Riitta oli kuitenkin sitä mieltä, että kun kerran hevosen ylläpitoa ja kisamaksuja makselin, niin sama se oli yrittää sitten pärjätäkin. Enkä minä tosiaankaan uskaltanut sanoa Riitalle vastaan! Sitä varten minä olin siinä, Pondin satulassa, Seppeleen juuri uudelleenrakennetussa maneesissa, yhdessä kilpakumppanieni kanssa. Nyökkäilin tutuille naamoille, vaikka uusien ihmisten lähellä oleminen onkin minulle vaikeaa. Ensimmäisen, meillä kotona Hukkasuossa järjestetyn kilpailun kuulutusten perusteella tiesin muutaman muun nimen. Jessellä oli pieni suomenhevonen, jonka kanssa oli ollut vauhtiongelmia ensimmäisessä yhteisessä estevalmennuksessamme Hallavassa. Stellan hieman hätäisen hevosen nimi oli Betume, mutta sen rotua saatoin vain arvailla.

Pondilla oli tottavie virtaa ihan lämmittelystä saakka. Riitta syytti sen kaahailusta aina aiheellisesti minua. Olin antanut sen ryntäillä, koska halusin kaahata itsekin. Olinhan vain huvitellut ja ottanut ilon irti nuoresta lainahepasta. Omani oli kuitenkin melkein kolmenkymmenen, enkä muista koska olisin viimeksi saanut hullutella. Yritin sillä kertaa kuitenkin keskittyä. Tahdoin niin kauheasti saada Pondin ratsastettua muotoon ja yhteistyökykyiseksi työpariksi itselleni, mutta se ei totta tosiaan ollut tämän hevosen kanssa helppo juttu. Kevyessä ravissa ja laukassa se vähän piristyi ja haki itsekin hyvää asentoa, mutta aina kun hidastin hitusenkaan tempoa, se lösähti pitkäksi ja veltoksi. Siitä hevosen omistaja ei kuitenkaan minua syyttänyt: kuulemma se oli ihan samanlainen kaikilla, ja hänelläkin Pond teetti hirveästi töitä kulkeakseen nätisti.

Laukkasiirtymät, kaarrot ja taivutukset tekivät meille todella hyvää, vaikka en voi sanoa suoritustamme mitenkään kauniiksi. Pond on sellainen kaveri, että sillä on helppo pitää tempoa yllä ja tehdä laukkasiirtymiä, mutta kömpelöiksi nekin jäävät, kun se taipuu yhtä helposti kuin paksu rautakanki. En saanut sitä kuuntelemaan ohjaa ja pohjetta tarpeeksi tarkasti sitten millään! Osin voin syyttää sen huonoa lihaskuntoa ja siitä johtuvaa kehnoa kehonhallintaa, mutta vain pieneksi osaksi. Kyllä minä tiedän, että suurin syy oli minussa. Tiedän haukanneeni aivan liian suuren palan osallistumalla kouluratsastukseen taitotasolla hard, mutta kun niin kuin sanoin, halusin hypätä, ja koulukisat hoituvat siinä näpsäkästi samalla.

Kun otin huomattavasti ronskimman ohjastuntuman, Pond alkoi joten kuten taipua. Olen kovin helläkätinen ratsastaja ja tämä on minulle vielä melko vieras hevonen. En tunne läheskään kaikkia sen jippoja. Ohjien pitely niin jämäkästi tuntui minusta vähän inhottavalta hevosen takia, ja vähän huijaamiselta: ihan kuin olisin runnonut hevosta muotoonsa. Pondia se ei kuitenkaan tuntunut haittaavan yhtään. Se hakeutui vihdoinkin kuolaimelle ihan eri tavalla ja sen viimeiset laukanvaihdot olivat tosi rentoja. Ei se tietenkään taipunut niin kuin muut, mutta sentään paremmin kuin kisoissa kotona Hukkasuossa. Tämän valmennuksen suurinta antia olikin se, että käsitin, ettei kaikkia ratsuja oikeasti voi ratsastaa samalla tavalla kuin minun mummoikäistä Mayaani olen viimeiset kymmenen vuotta ratsastanut.

Oli helpottavaa päästää Pond pitkälle ohjalle loppukäyntien ajaksi. Yritin muka pitää yllä kepeää ja ryhdikästä istuntaa muiden edessä, vaikka rehellisesti sanoen tapasin kotona vain matkustella satulassa loppukäynnit. Katseenikin pidin siellä minne olimme menossa. Jokuhan saattaisi muuten vaikka tulla juttelemaan, ja sitten en tietäisi oikein mitä sanoa.

TT-estevalmennus Seppeleessä

Tie Tähtiin -estevalmennus Seppeleessä: kutsu.

Noni Pond. Meille on kivasti laitettu kolmen esteen sarja heti alkuun. Sarjaesteet olivat ehdottomasti suurin kompastuskivemme. Melkein olivat puomit kolisseet kotona Hukkasuon ensimmäisessä osakilpailussa, ja sitä ennen meillä oli ollut kahden esteen sarjalla aivan suunnattomia vaikeuksia Hallavan estevalmennuksessa. Eikä tämänkään valmennuksen kolmen esteen sarja hyvin mennyt! Sellainen on pitkäaskelisella Pondilla niin vaikea juttu minulle, että olisin voinut hinkata pelkästään sitä yhtä sarjaa koko valmennuksen ajan.

Kaiken huipuin juttu oli, että tätä sarjaa seurasi Pondin kokoon ja notkeuteen nähden tiukka käännös ja uusi sarja, tällä kertaa kahden esteen pituinen. Taas kerran se, että puomeja ei pudonnut, johtui vain siitä millainen ammattilaistausta Pondilla on. Kun se oli ollut kilparatsu ennen ratsastuskoululle päätymistään, metrin esteet olivat olleet sille suupaloja. Tiesin minä senkin, että sarjaesteiden meneminen on Pondilla periaatteessa mahdollista: sen omistaja Riittakin saa sillä mentyä sarjat nätisti, joskin suurella vaivannäöllä. Minulla puolestaan ei ollut aavistustakaan, miten auttaa Pondia sarjoissa. Kyllä minä puolipidätteet tein, ja koetin rauhallisempaa lähestymistä niin kuin käskettiin, mutta Pondin isot askeleet eivät kerta kaikkiaan sopineet esteiden väliin. Taas kerran minulle suositeltiin jo ihan esteratsastuksenkin vuoksi kouluvalmennukseen osallistumista: Pondin harppomista voisi kyllä kompensoida, kunhan malttaisin opetella. Onneksi olin ilmoittautunut pariinkin kouluvalmennukseen ennen seuraavaa osakilpailua...

Yksittäiset esteet eivät tuottaneet meille mitään ongelmia. En voi ottaa siitä kunniaa. Lainahevoseni on paljon minua taitavampi. Tein sillä laajempia kaaria kuin olisin pienemmillä ja ketterämmillä hevosilla tehnyt. Se oli minulla lainassa, eikä meillä olisi aikaa korjata mitään sen suurempia ketteryysongelmia. Jos Pond olisi minun, pyrkisin saamaan siitä notkeamman ajan kanssa.

Ja sitten taas oltiin sarjoilla. Keskityin niin, että päätäni särki. Yritin koota Pondia vielä viimeiseen asti parhaani mukaan. Lyhentää sen askelta. Ponnistus osui oikeaan kohtaan, hyppy oli kaunis. Esteiden väliin mahtui yksi askel, ja vaikka kuinka yritin, se venähti ihan liian pitkäksi. Pondin ponnistuspaikka oli jälleen kerran liian lähellä jälkimmäistä estettä, ja yli mentiin vain sen korkean tason turvin tälläkin kertaa.

Minun teki mieleni ihan kauheasti luovuttaa ennen kolmen esteen sarjaa. Tein puolipidätteitä aika ronskisti ja sain Pondin kuulolle. Ponnistuspaikka osui kohdilleen, ja tunsin olevani hypyssä mukana. Pidätin hevosta hieman jo ennen kuin se laskeutui. Nyt jumaliste Pond, nyt sen askeleen on mahduttava tähän! Ja mahtuihan se, vaikka askeleen lyhentämisen olisi tottavie voinut hoitaa kivemmallakin tavalla kuin ohjista vetämällä. Seurasi kuitenkin hyvä hyppy. Taas pidätin Pondia, ja seuraavakin askel mahtui esteiden väliin. Taisin olla niin hirveän helpottunut ja tyytyväinen jo ennen ponnistusta, että lopetin ratsastamisen vähän kesken ja horjahdin. Pondin takajalat osuivat puomiin, mutta eihän sellaisella ole väliä. Olo oli kuin voittajalla, vaikka tietenkin kyseessä oli vain yksi osittainen onnistuminen!

TT-estevalmennus Hallavassa

Reita osallistuu Pondilla Tie Tähtiin -tarinakilpailusarjaan. Tänään Hallavassa järjestettiin estevalmennus, johon ratsukko osallistui. 

En tosiaankaan muista, koska minulla olisi viimeksi ollut niin kivaa kuin ylläpitoheppani Pondin kanssa. Se ei ollut minun, enkä minä rakastanut sitä niin kuin lemmikkiä, joten saatoin ottaa sen kanssa ihan löysin rantein ja kohdella sitä harrastuskaverina kullannupun sijaan. Kymmenen vuoden tauon jälkeen kilpailin taas ihan oikealla hevosella, ja vaikka pitkä tauko kyllä näkyi, kenelläkään ei varmasti ollut sinä päivänä Hallavan Tie Tähtiin -valmennuksessa niin mukavaa kuin minulla ja Pondilla.

Aloitimme valmennuksen hyppäämällä kahta ristikkoa. Pondille ne olivat tietenkin naurettavan helppoja, koska olihan sen omistaja sanonut sen hyppäävän 150-senttisiä kivan näköisesti. Minulle se ei ollut yhtä helppoa, koska en ollut kymmeneen vuoteen hypännyt milliäkään. Yli me tietenkin pääsimme, ei ollut kyse siitä. Pikemminkin ensimmäiset hypyt menivät niin, että Pond hyppäsi ja minä matkustin sen mukana. Sentään muistin pysäyttää sen esteiden välissä, niin kuin komennettiin, vaikka eipä sekään pysähdys tainnut ihan keskelle osua.

Ristikoiden jälkeen seurasi korotettuja ravipuomeja. Taisin suhtautua niihin aika ylimielisesti helppona tehtävänä: sen kun mentäisiin vain. Kun Pondin kaviot kolahtelivat puomeihin, tajusin ettei siitä ihan niin vain mennäkään. Viimeisin kunnon ratsuni oli oma hevoseni, silloinen hoitohevoseni Maya roimasti nuorempana, ja sille tehtävä olisi ollut aivan liian helppo. Tajusin sillä hetkellä, että Pond oli kuitenkin todella paljon pitkäjalkaisempi ja luonteeltaan suurpiirteisempi kuin nuori Maya.  Minun pitäisi oikeasti ratsastaa sillä ne maapuomit.

Onneksi saimme yrittää uudelleen. Lyhensin Pondin laukkaa ja sain ryhtiä siihen koko touhuun. Pond hyppäsi pienen ristikon ihan tosissaan, niin kuin se olisi jo ollut yli metrin este. Sain sen pysähtymään aika hyvin oikeaan kohtaan, joskaan en ihan tasajaloin, ja liikkeellehän se lähti aina tehokkaasti, vaikka olikin iso hevonen pienessä tilassa. Se hyppäsi ristikon taas liioitellun korkealta ja siirtyi kiltisti raviin. Minun oli lyhennettävä sen askelta, jotta se sopi paremmin maapuomien lomaan. Se on muuten helpommin sanottu kuin tehty Pondilla. Se menee luonnostaan niin askel kuin niskakin pitkänä ja löysänä.

Kun rata koottiin uudelleen, muuttuivat ristikot pystyiksi, eikä niiden välissä pysähdelty. Pondin laukka oli rentoa ja rauhallista sen lähestyessä ensimmäistä estettä Se ylittyi mukavan tuntuisesti. Seuraavaksi edessämme oli pystystä ja okserista koottu sarja. Olin ratsastanut Pondin omistajan ohjauksessa jo tällä hevosella, ja tiesin että sen pitäisi hypätä sarja puolta askelta aiemmin kuin yksittäinen este, jotta se mahtuisi toimimaan kahden esteen välissä. Pondin heikkous on aivan järjetön kömpelyys yhdistettynä suureen kokoon, ja vielä kun kuskina olin minä, niin tarvitsimme todella tilaa. Puolentoista metrin korkuisilla esteillä sellainen keinottelu ei olisi kai onnistunut, mutta pikkuesteillä se oli vielä helppoa. Vaikka Pond hyppäsi omituisen laakean loikan ja laskeutui hyvin lähelle ensimmäistä estettä, sillä tuntui olevan liian vähän tilaa. Meidät pelasti tämän tuntiratsun ammattihyppääjätausta. Se ponnisti okserille huonosta paikasta, mutta irtosi maasta melkein pystysuorasti eteenpäin ja pääsi toiselle puolelle. Minun pitäisi kyllä tehdä sen kanssa kaiken maailman harjoituksia temmosta ja askelpituudesta, koska vaikka Pondin koko ja kömpelyys eivät olleet korjattavissa, ne olivat kompensoitavissa.

Nolon hypyn jälkeen jatkoimme ristikolle, joka korvasi ravipuomit. Liian isolla hypyllä yli mentiin, niin kuin seuraavakin ristikko, mutta kunniaksemme on sanottava, että ponnistuspaikka oli oikea, alastulokin nätti - ja minulla oli ihanaa hypätessäni surkeasti ihan oikealla kilpahevosella. Sitten rataamme kuului pysähdys, jonka aikana oli hyvä hinkata kutiavia silmiä, ja sitten laukkasimme Pondimaisen laiskan kaarteen kohti viimeistä hyppyä.

Valmennuksen lopussa rata oli kaikkein mukavin mennä. Ensimmäiset esteet menivät hyvin ja rennosti, mutta pystyn ja okserin sarja meni taas ihan samalla tavalla pieleen, vaikka puomit eivät kolisseetkaan. Niiden jälkeen yksittäinen pysty meni siihen nähden liian vauhdikkaasti, ettemme olleet vain yksin kotona höntsäämässä. Suoralle asetelluista esteistä ensimmäinen oli aika nappisuoritus sekä minulta että hevoselta varsinkin minun nykyiseen taitotasooni nähden, mutta toisella päästin Pondin liian lähelle. Vielä kaksi ihan hyvänpuoleista, joskin aavistuksen liioiteltua hyppyä myöhemmin rata oli ohitse liian nopeasti.

Tiedänpähän ainakin, mitä pitää hioa ennen toista osakilpailua. Taputin Pondia kaulalle ja olin erittäin tyytyväinen hieman hurjasteltuun rataamme. Olinhan täällä vain verestämässä kilpailumuistojani hyvällä lainahevosella, ja se tavoite ainakin oli saavutettu jo nyt.

Mikael menee Pondilla valmennuksen

Kari Nokkonen piti valmennusviikonlopun Helmen tallilla, ja Mikael lähti sinne Pondin kanssa hioakseen taitojaan hevostaan Apassia varten.

Mikael

Mikael kertoo (kirj. Oresama):
Kun Nokkosen Kari pitää valmennuksen, niin sinnehän on mentävä: enhän minä niin hullu ole että päästäisin sellaisen tilaisuuden käsistäni! Harmi vain, että hevoseni Apassi ei oikein ole ainakaan vielä sentasoinen, että sen kanssa kannattaisi ajella yhtään kenenkään valmennukseen. Soittelin siis hevostuttuni läpi toivoen löytäväni jostain kivan hepan, jonka kanssa voisin hioa edes omia taitojani Apassia varten. Muutaman mutkan kautta päädyin soittamaan erään ratsastuskoulun eläköityneelle Riitta-omistajalle, jota en ennalta tuntenut kuin nimestä. Kerroin kuulleeni mutkien kautta Pondista, ja pyysin sitä lainaan. Rasittuneen kuuloinen Riitta lupasi hevosensa heti minulle.
"Kunhan viet sen pois tosta jaloista pyörimästä", hän taisi huokaista.

Niin minä ja Pond osallistuimme yhdessä valmennukseen, ja voin kertoa, ettei se hirveän hyvin mennyt! Se Pondhan oli laiska ja puuhevosmainen tamma! Vaikka kuinka yritin, en saanut sitä ratsastettua muotoon. Kaikki oli ihan hirveän vaikeaa. Se heräsi eloon vasta siinä vaiheessa, kun teimme ratsastuskoulumaisia raviharjoituksia, joissa tuli vuoroin ravata, vuoroin pysähtyä ja vuoroin peruuttaa.

Laukkasiirtymistä sain sentään jotain irti, vaikka eivät nekään häävisti menneet. Tai siis lähinnä taisin saada ideoita Apassin treenaamiseen. Kyllä minä huomasin miten tämä Pond yritti kiltisti parhaansa, mutta minun toistaitoisuuteni ja sen ratsastuskouluhevosmaisuus näkyi kyllä kauas.

Valmennuksesta oli kuitenkin suuri hyöty. Vein ratsastuskoulun Riitalle takaisinpäin paitsi Pondin, myös Nokkosen Karin vinkit sen eteenpäinviemiseen. Pondin hoitaja taisi innostua niistä enemmän kuin Riitta. Hän oli kuulemma epäillyt, että hänessä on jokin vika, kun hän ei saa Pondia edes peräänantoon. Sanoin, että sitten minussa on se sama vika. Apassille vein kotiin puolestaan ripakopallisen treeni-ideoita, joista olisin maksanut mielelläni vaikka enemmän kuin yhden valmennuksen ilmoittautumismaksun.

Kiitti Kari.


Allaoleva kertomus ja kommentti valmennuksesta © VRL-14761
Kouluvalmennusryhmän ainoan orin pään pyörälle saanut holskitamma Pond tallasi rauhallisesti kaviourassa. Ruunikkoa neitiä ei uusi maneesi ja tuntemattomat ratsukot stressanneet, vaan Pond eteni varmoin, kuitenkin hitain ja jokseenkin laahustavin askelin eteenpäin. Tamman selässä istuvalle Mikaelille asiasta mainitessani ratsastaja pyrki laittamaan ratsuunsa lisää liikettä. Pond ei näyttänyt kuitenkaan pitkäksi aikaa työntekoon heräilevän, joten Mikael sai aloittaa tammansa kanssa ravityöskentelyn hieman muuta ryhmää aiemmin. Tamma lähti kuuliaisesti liikkeelle, tosin Mikael kevensi tamman ravia aivan liikaa eteenpäin. Niinpä pyysin ratsukkoa liikkumaan reippaammin ja Mikaelin keventävän vain sitä liikettä mitä tammasta todella irtoaa. Kun ratsastaja lopetti ylikeventämisen alkoi Pond jälleen hidastella, niinpä Mikael sai patistella ratsunsa hereille ja kavioihin lisää liikettä. Lopulta aloittaessamme peruutus-ravi-pysähdys-ravi tehtävän Pond heräsi työntekoon. Kenties Mikael oli tarpeeksi sinnikäs tai Pond joutui sen verran miettimään mitä ratsastaja tämän haluaa tekevän, että liikkeet saatiin hieman vaivattomammiksi. Mikaelilla oli ihailtavan pehmeä kuolaintuntuma, tosin kuolaintuntumasta huolimatta tamma ei kummoisemmin taipunut ympyröillä. Oli myös turha odotella tamman hakeutuvan automaattisesti mukavaan asentoon, vaan tamma paineli niskasuorana aina uralle päästessään. Mikaelilla oli siis kädet täynnä töitä Pondia asetellessaan ja taivutellessaan. Harjoituslaukka-ravi-keskilaukka-ravi siirtymät loivan kiemurauran mukaisesti saivat Pondin reipastumaan, ja Mikael sai tamman hieman tarkkaavaisemmaksi. Harjoituslaukassa tamma jäi hieman laahustamaan takajaloillaan, mutta keskilaukassa Mikael sai keskittyä vain oman asentonsa säilyttämiseen. Pondilla alkoi pikku hiljaa paukut loppua, olihan ryhmä jo tunteroisen verran treenaillut. Tamman uupuessa oli luvassa kuitenkin vielä kiemurauralla työskentelyä. Vastalaukassa Pond teki monta kertaa pudotuksen raville, sillä tamma ei millään tohtinut kantaa omaa etuosaansa kaarteisiin. Mikael yritti saada Pondista vielä viimeisetkin voimat ulos, ja kun kiemurauralla alettiin tekemään laukanvaihtoja aina kaarteen suuntaan reipastui tamma vielä hetkeksi. Puoliverinen teki oikein nöyrästi kaikki laukanvaihdot. Jos laukanvaihtoja olisi tehty valmennuksen alkupuolella, olisi tamma varmasti väläytellyt hieman pontevampia laukanvaihtoja. Loppuraveissa Pond oli jo aivan valmis kävelemään traileriin ja kurvailemaan kotiin, mutta sen sijaan Mikael taivutteli vielä tammaansa pehmein ottein. Maneesin keskelle pysähdyttyään Pond näytti minun silmääni siltä, että kunhan tamma pääsee viimein omaan karsinaansa on sillä päiväunien aika.

Pond on selvästi hieman kyllästynyt pyörimään maneesissa rinkiä, joten tamman kanssa voisi kokeilla taivuttelua ja treenailua maastopoluilla, pellolla tai vaikkapa järven jäällä. Ruunikko on kaikesta huolimatta rento harrastelukaveri, josta saa varmasti paljon irti jos sen kanssa vain ennättää tekemään vaihtelevaa, monipuolista treeniä. Tamman liikkeistä puuttui selvästi etuosan keveys, joten etuosaa voisi kokeilla treenata puomi- tai kavalettiharjoituksilla. Näin talvisin voi myös tehdä hankitreeniä, mikäli Pond vain rohkenee kahlaamaan lumessa. Täytyy sanoa että Mikaelilla oli kyllä lehmänhermot ja Pondin laiskottelusta huolimatta ratsastaja ei herpaantuntut vaan jatkoi aktiivista ratsastusta koko valmennuksen ajan, loppukäynteihin saakka. Pond ei automaattisesti hakeutunut peräänantoon tai edes pyöristynyt niskastaan, mutta Mikael osasi vedellä oikeista naruista ja sai Pondin kulkemaan oikein sievästi useampaankin otteeseen. Jos tamman kanssa koulukentillä halajaa starttailla, täytyy Pondin kanssa aloittaa tavoitteellinen treenaaminen ja tamman etuosaan on hankittava tavalla tai toisella hieman lisää lihasta.

​