Tuntuu kuin olisin liian vanha hevosen omistamiseen, vaikka sille ei ole yläikärajaa, ja vaikka en ole vielä edes ihan kolmeakymmentä. Aloitin tieni hevosenomistajaksi ollessani vasta seitsemäntoista ja Mayan hoitaja. Vaikka sain Mayan itselleni vasta vuosikausia sen jälkeen, tunsin aina juuri sen olevan minun hevoseni: tehty minua varten. Pond tuli Mayan kaveriksi, ja kun Maya oli jo aika vanha, nuoren Pondin kanssa oli ihanaa esimerkiksi hypätä ja kilpailla.
Sitten Maya kuitenkin kuoli.
Siitä on jo monta vuotta, mutta vieläkään minua ei huvita mikään. Kun katson Pondia, haluaisin nähdä Mayan. Se on niin epäreilua Pondia kohtaan, että se on ollut Suentaipaleen Riitan ratsastuskoulussa ja olen käynyt katsomassa sitä vain noin kerran viikossa. Ratsastuskoulun tytöt rakastavat sitä. Minäkin rakastan, mutta en tarpeeksi.
Tänään kävin katsomassa Pondia. Ajatus, jota olen pyöritellyt jo kauan, vahvistui. Olen varma, että tein oikein, kun Riitta piteli Pondia kentällä ja otin siitä kuvia. Olin harjannut Pondin oikein nätiksi tallityttöjen kanssa. Ajatus erilaisesta tulevaisuudesta tuntuu hankalalta ja surulliselta, mutta silti oikealta.
Minä myyn Pondin.
Vaikka Pond ei ole Maya, se on silti hyvä hevonen. En pidä kiirettä uuden kodin kanssa. Tavallaan toivon, että joku tuttu ostaisi sen. Riitta ei kuitenkaan tarvi Pondin kaltaista hevosta, enkä taida tuntea monia potentiaalisia hevosenomistajia. Olisipa sillä pojalla, sillä pikku apinalla, ei kun siis Buathongin Chailla rahaa pitää hevosta.
Sand Pond
keskiviikko 21. heinäkuuta 2021
Luopuminen
keskiviikko 12. elokuuta 2020
Power Jump 2020 erikoisluokka
Reita ja Pond sijoittuivat Power Jump 2020 -tarinaluokassa sijalle 4/54.
© Lynn |
Jos en olisi katsonut Power Jumpin lämmittelyalueen ja varikon hulinaa kuin ruumiini ulkopuolelta, olisin ollut kauhuissani. Ihmismassan tasainen jännittynyt juttelu kuulosti meren kohinalta ja tasainen liikekin toi mieleen aallot Torreviejan lämpöisillä rannoilla. Kai kauhun takia näinkin itseni istumassa buddhamaisen tyyneksi jäykistyneenä kaiken kokeneen ruunikkoni selässä. Tiesin jo sitä hetkeä eläessäni, että myöhemmin mielikuvani olisivat lasimaalauksen kaltaisia, eivät ollenkaan todellisen tuntuisia. Sellaisista hetkistä kuului muistaa väenpaljous, kuulutukset, kuuluisat ihailemani ratsastajat, viimeisen päälle haravoidut tallipihat, jännitys, aiemmin vain sanomalehtien ja Sukupostin kuvista näkemäni kilpahevoset... Sellainen tärkeä, tähdellinen, erityinen. Siitä huolimatta näin itseni vain nyppimässä ratsastustakkini hihansuuta. Kultaisesta napista, jossa oli huomaamaton kohokuva leijonasta, roikkui yksi tummansininen, melkein musta lanka. Yritin niin kovasti nypätä sen pois, mutta se ei lähtenyt irti ennen lämmittelyvuoroani. Ei sellaista voisi kertoa kenellekään, kun minulta kysyttäisiin, millaista oli toteuttaa suurin ja mahdottomin unelmani, Power Jump.
Vasta lämmittelyvuoroni lopussa tunsin palaavani ruumiiseeni, eikä ruumiini voinut hyvin. Nenää ja silmiä poltti kuin olisin hengittänyt uimahallivettä, ja keuhkojen ympärille oli puristunut rautavanteita, vaikka siinä olisi kuulunut olla vain kylkiluita. Olisin halunnut vielä kuiskuttaa Pondilleni, että ihan jo viiden minuutin kuluttua olo olisi parempi, kun rata olisi ohitse. Että esteitä koristavia säntillisen sokeripalan muotoisia ruukkuistutuksia ei tarvinnut säikähtää, vaikka ne olivat toista kuin tavanomaiset silkkikukat. Leukani tuntui kuitenkin lukkiutuneen ja huuleni halvaantuneen. Pond, jonka muihin ratsuihin verrattuna laihaa kaulaa en edes osannut siinä hetkessä hävetä, lohduttikin minua tasaisella askeleellaan. Sen rauhallinen hengitysliike muistutti viimeinkin päästämään ajatukset irti hihastani roikkuvasta langanpätkästä, leijonanapista ja sokeripalaistutuksista. Luotin siihen kuin maitovarsa emäänsä, vaikka suhteemme olikin juuri siksi nurinkurinen.
Niin minä päästin irti. Yli kymmenen vuotta olin lukenut sanomalehdistä Power Jumpista, viime vuonna kylläkin digilehdestä paperisen sijaan. En ollut koskaan kehdannut sanoa kenellekään, miten palavasti olisin itsekin halunnut hypätä siellä. Vasta vuosi sitten olin tohtinut sanoa vaimolleni. Mutta siellä minä olin, laukkaamassa yhtä tuttua ympyrää ennen hyppyjä, onnea tuova keltainen ampiaispaita piilossa kilpatakkini alla, ja viimein, vasta Pondin ponnistettua ensimmäiselle esteelle täsmällisesti, minä uskoin sen todeksi. Unohdin napit ja langat, kun irtauduimme Pondin kanssa yleisön merellisestä kohinasta ja kentän pinnasta hypätäksemme salaisimman unelmani todeksi.
maanantai 29. kesäkuuta 2020
Hiivurin suomenhevosten tarinakisat
Equestrian Pro |
Isi ja Pond sijoittuivat 1/8 ja Ruska sai erityismaininnan Kilpailujen paras muumi, mistä hän on hyvin ylpeä!
Tehtävänanto
Olet ottanut kisoihin mukaan kisahoitajan. Kirjoita teksti kisasuorituksesta hänen näkökulmastaan. Onko hoitajallasi tapana analysoida tuomarin tapaan hoitohevosensa jokaiset liikkeet vai meneekö radan seuraaminen lähinnä sormien välistä vilkuillen ja täristen? Vai eikö hoitaja ollutkaan kentän laidalla tsemppaamassa, mitä tapahtui?
Tänään minä sain olla meidän iskän ja Pondin muumi, kerta minä olen jo iso, melkein kuuden. Minä olen nähnyt, että isoissa kisoissa on sellaisia muumeja, jotka hoitavat hevosia, kun ratsastajat eivät kerkiä. Ratsastajalla on nimittäin tosi monta hommaa päivän aikana. Meidän iskälläkin oli. Sen piti juoda kahvia pahvimukista, puhua joillekin sedille ja tädeille ja kaikkea sellaista, niin että minä sitten hoidin Pondia kun olin muumina. Tai iskä auttoi vähän harjaamisessa, kun en yltänyt. Ja satulankin se laittoi. Ja suitset, kun Pondin pää on niin korkealla. Ja puhdisti kaviot, kun äiti sanoo etten minä saa kun se on vaarallista, vaikka salaa kotona iskä antaa minun kuitenkin puhdistaa, jos äiti ei vain näe. Iskä sanoo, ettei se vaarallista ole, ja äiti ei vain ymmärrä hevosten päälle, kun kerta käy vaan jalkapallossa, eikä oikeissa hyvissä harrastuksissa, niin kuin ratsastamassa.
Kotona minä saan istua iskän kanssa hevosen selässä aina aluksi ja lopuksi, ja aina välillä ratsastan itse, mutta nyt se ei käynyt, kerta oltiin kisoissa. Iskä meni ihan yksin, ja äiti halusi pitää minua sylissä vaikka olen jo iso kylläkin. Iskä teki minulle aina hassuja ilmeitä kun se meni ohi siinä lämmittelykentällä, mutta sitten sen piti mennä siihen oikeaan kisakenttään, niin sitten se ei ilmeillyt enää ja me mentiin äidin kanssa katsomon penkille. Siellä minä sanoin yhdelle tytölle, että toi on mun iskä, ja sitten me katsottiin kuinka iskä ja Pond menivät vähäsen jotain ravijuttuja.
Kun olen kerta muumi ja iskän ja Pondin valmentaja vähäsen myös, katsoin tarkkaan mitä iskä teki, että voisin sitten antaa palautetta sille. Meidän ratsastuksenopekin antaa aina palautetta että mikä yksi asia pitää korjata ja mitkä monta asiaa meni hyvin. Ensimmäisenä painoin mieleen, että iskä ei osaa vielä vissiin kunnolla kevyttä ravia, kun meni harjoitusravia koko aika. Minun ratsastuskoulun openi ainakin sanoo, että on maailman tärkein asia osata oikea kevennys, ja nyt iskä ei kyllä osannut yhtään. Toinen juttu, josta sille pitää sanoa, on vauhti. Minä olen kyllä mennyt ravia meidän Pondilla monta kertaa, ja se pääsee paljon lujempaa kuin mitä iskä meni. Meidän ratsastuskoulun ope ei ole sanonut tätä, mutta itse minä tiedän, että kaikkein nopein hevonen on paras hevonen, ja iskä meni tosi hiljaa. En ole saanut vielä laukata Pondilla, mutta sekin näytti tosi hitaalta, ja meidän ope sanoo että laukka on kuitenkin hevosen nopein askellaji.
Minä aion sanoa iskälle myös ohjasotteesta. Meidän open mukaan heppaa ohjataan pohkeella ja ohjalla, ja iskä ei nyt kyllä tainnut oikein ohjata ohjalla, kun ei kerta näkynyt mitään ohjaamista. Sillä oli kädetkin melkein yhdessä. Ei Pond voi tietää kumpaan suuntaan sen pitää kääntyä, jos ei vedä vähäsen sivullepäin. Apujen pitää olla selkeitä. Niin meidän ope sanoo. Meidän open nimi on Riitta ja se tietää kaiken hevosista kylläkin, kerta sillä on oma ratsastuskoulu.
Mutta meidän iskä näytti kyllä ihan kivalta kun se meni. Meidän kerhon tytöt on joskus huudelleet minulle, että minun iskä on hirviö ja syö lapsia, kun sillä ei ole kerta toisessa silmässä ripsiäkään, mutta ei se ole edes totta. Iskä on ihan kiltti ja se tykkää minusta ja äitistä ja Pondista ja meidän koirista, ja aina välillä se laulaa meidän marsuille kun luulee etten minä näe. Se vain näyttää vähäsen hassulta välillä, mutta ei se haittaa, ja sitä paitsi ei sitä edes huomaa enää sitten kun vaan on sen kanssa. Mutta kisoissa iskä olisi varmasti näyttänyt meidän kerhon tyttöjenkin mielestä kivalta, kerta sillä oli sellainen musta takki kuin minun sleich-ratsastajaukkelillanikin on, ja se hymyili itsekseen. Iskä hymyilee tosi harvoin, mutta yleensä silloin kun se on minun tai Pondin kanssa, tai kun se laulaa marsuille, tai kun se tanssii salaa koirien kanssa kun äiti on kaupassa ja minä vakoilen sitä omasta huoneesta. Iskä on kiltin näköinen, kun se hymyilee.
Iskä ei viitsinyt ratsastaa kauhean kauaa. Kotona se ratsastaa ainakin sata tuntia aina ennen kuin on minun vuoro, mutta nyt se meni vain vähäsen. Sanoin äitille, että nyt pitää mennä, kun minä olen kerta muumi. Äiti kuitenkin kuvasi iskää vieläkin kännykällä ja hyssytteli ja hoki etten minä ole mikään groomi. Minä lähdin sitten yksin hoitamaan hevosta, ja äiti juoksi täysillä minun perääni ja puristi minua käsivarresta niin kovaa että tasan tuli kyllä mustelma. Ajattelin että kantelen kyllä iskälle, mutta vasta sitten autossa, kun kerta meillä muumeilla on niin paljon hommia ettei siinä ehdi valittaa. Paitsi että satulavyötä en saanut avata, kun sekin on äitin mielestä vaarallista. Enkä yltänyt ottamaan satulaa pois. Enkä harjaamaan. Enkä saanut puhdistaa kavioita, kun äitin mielestä hevoset on hulluja ja vaarallisia. Mutta iskä osti minulle kuitenkin pehmiksen, kerta tein niin kovasti hommia.
maanantai 18. toukokuuta 2020
Ei kukaan voisi pitää minua uhkana
Minun oli painettava käteni rintaani vasten ja tarkistettava, vieläkö sydämeni löi, kun kaikista maailman hevosista violetti Tie Tähtiin -ruusuke pujotettiin juuri Pondin suitsiin. Löi se. Tiheästi. En osannut muuta kuin nojata kämmenilläni satulan etukaareen ja tuijottaa violettia ruusukkeen kulmaa, joka ihan vähän pilkotti Pondin niskan ja posken reunalta minun näkyviini, kun istuin satulassa. Se oli sanoinkuvaamattoman hienoa. En ollut koskaan voittanut mitään. Tai no, jalkapallossa olin tietenkin, mutta se oli vähän eri asia -- meillä oli ollut ihan käsittämättömän hyvä joukkue vielä Hukkasuolla asuessani... Mutta että minä ja Pondkin olisimme voineet voittaa, sitä en olisi ikinä uskonut. Pond. Minun kanssani. Pond.
Pond huojahti hieman vaihtaessaan painoa jalalta toiselle ja se havahdutti minut, kun pelkäsin putoavani satulasta. Tamma ei suinkaan lähtenyt liikkeelle yllättäen, mutta tarrauduin jo kouristuksenomaisesti satulaan ja tokenin ruusuketranssistani. Nielaisin ja rintaani alkoi puristaa, vaikka palkintojenjako oli vielä kesken ja minun olisi pitänyt hymyillä niin kuin voittaja. En voinut olla ajattelematta, että mitähän seuraavaksi tapahtuisi.
Olin kilpaillut Jesseä, Marshallia, Outia, Tiitusta ja Agnesia vastaan. Kaikki olivat harjoitelleet kovasti. Taitotasoruusuketta heistä oli havitellut myös Jesse. Vaistomaisesti aloin etsiä häntä katseellani ihmisten seasta, mutta en löytänyt. Hänen täytyi olla vihainen. Hän varmasti oli vihainen. Jesse ei muutenkaan ollut mikään ilopilleri, ja vaikka olimme tulleet toimeen, tästä eteenpäin saisin varoa häntä. Olisin halunnut edes nähdä hänen vihaisen ilmeensä varmistukseksi, mutta en löytänyt häntä muiden joukosta.
Sen sijaan katseeni osui Marshalliin, joka istui vähän matkan päässä Arlekinin selässä ryhdikkäämpänä kuin minä Pondin selässä. Hän hymyili minulle nopeasti sininen ruusuke hevosensa suitsissa. Olin nähnyt samanlaisen ruusukkeen Pondin karsinan ovessa Hukkasuolla viime vuonna. Sain hymyiltyä hänelle takaisin, sillä silloisen ruusukkeen kunniapaikasta päättelin, että Marshallin ja Arlekinin ruusuke kertoi suuresta voitosta. Sitten ryhdyin taas haravoimaan sekalaista ihmisjoukkoa katseellani löytääkseni Jessen, tai edes Outin... Agnesin... Tiituksen... Kaikki, joiden paikan olin vienyt...
Lupa lähteä kentältä ja luisua alas Pondin selästä oli kuin palkinto, vaikka tätä nykyä viihdyinkin lainaratsuni satulassa hyvin. En nostanut Pondin jalustimia ylös, vaan lähdin vetämään hämmentynyttä hevosta perässäni kohti kuljetusautoa muita odottamatta. Ainakin Jesse olisi todennäköisimmin siellä. Jos olisin itse ansainnut tämän violetin ruusukkeen ja joku tyhmä idiootti olisi vienyt sen ansiotta, olisin ollut varmaan itsekin kuljetusvaunun luona odottamassa pääseväni kotiin.
Pond hörisi, kun lähestyimme autoa ja vaunua. Se harvoin tervehti ihmisiä hörinällä, joten siitä ei voinut päätellä mitään. Ehkä se hörisi vaunulle, koska se sai aina syödä kuljetuksen aikana, ja levätäkin se varmasti pystyi siellä rankan päivän jälkeen. Ramppi oli vielä ylhäällä, sen näin, mutta minä vain etsin Jesseä, joka selkeästi ei ollut paikalla.
Sidoin Pondin vaunun kylkeen aikeinani jättää se siihen ja mennä etsimään Jesseä, mutta tulin heti järkiini. Ei kuulostanut kauhean turvalliselta ratkaisulta hylätä hevosta yksin autojen väliin. Rapsutin sen kaulaa anteeksipyytävästi, vaikka se ei voinutkaan tietää, mitä typeryyksiä olin juuri ollut tekemäisilläni. Nostin viimeinkin sen kyljillä heiluneet jalustimet ylös ja avasin satulavyön. Mitä nopeammin saisin sen lastattua, sitä nopeammin pääsisin etsimään Jesseäkin, vaikka en minä kyllä yksin edes osaisi hevosta lastata.
Nostin satulan maahan, kun sille ei mitään muutakaan kätevää paikkaa ollut. Sitten avasin suitsien hihnat, eikä Pond piitannut mitään. Se viittoili korvillaan ympäriinsä. Kun tartuin niskahihnaan aikeinani vetää suitset pois sen päästä ja tuikata nopeasti riimu tilalle, tulin silittäneeksi ruusuketta kämmensyrjälläni.
Kerran lapsena olin silittänyt perhosta. Sen siipi oli tuntunut melkein samalta, joskin vielä hienostuneemmalta. En ollut ymmärtänyt, ettei perhonen voinut lentää enää, jos sen siipiin koski. Anna, yksi seurakunnan kerhon mukavimmista tytöistä, oli suuttunut ihan hirveästi ja yrittänyt lyödä minua rangaistukseksi. Hän oli kuitenkin osunut käsivarrellani istuvaan perhoseen ja liiskannut sen. Olin sanonut häntä murhaajaksi. Nyt pelkäsin, että estäisin Jesseäkin lentämästä enää, kun olin iskenyt likaiset näppini ruusukkeeseen, joka ei minulle voinut kuulua. Tartuin sen perhosmaiseen reunaan, nyppäsin irti suitsista ja työnsin taskuuni. Minusta tuntui samalta kuin silloin kerran, kun olin kolmen vanhana varastanut Pokemon-korttipakkauksen kaupasta ja äiti oli sanonut minun olevan kriminaali.
Sydämeni tuntui muljahtelevan, kun kuulin tuttuja askelia Pondin toiselta puolelta. Joka askeleella kuului kaksi rahahdusta, kun kävelijän kantapää pyyhkäisi kevyesti hiekkaa hänen liikuttaessaan jalkaansa. Tartuin Pondin suitsien poskihihnaan jotain tukea maailmassa saadakseni, mutta suitsetkin olivat jo auki...
"Onnea, tähtiratsukko", Jesse sanoi hiljaisella ja tasaisella äänellään.
Kurkistin häntä Pondin kaulan alta. Hän sipaisi hevosen kaulaa toiselta puolelta sen lyhyen ja kuluneen harjan alta. Katuvaisena kumarruin ja astuin hevosen kaulan alta esiin, hänen puolelleen. En ihan uskaltanut katsoa häntä silmiin, vaan katsoin sen sijaan vasempaan kenkään ja purin huultani.
"Mitä?" Jesse kysyi ihan vähän naurahtaen samalla, sillä tavalla että piti kuunnella äärimmäisen tarkasti havaitakseen naurahduksen. "Onko jotain sattunu?" hän kysyi vielä hiljempaa, kun en saanut vastattua mitään, ja näin ratsastussaappaista miten hän vaihtoi painonsa kantapäiltä päkiöille.
Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja pakottauduin katsomaan häntä.
Jesse näytti samalta kuin aina; ehkä hieman pyöreäsilmäisemmältä ja poskistaan jännittyneemmältä.
"Anteeksi", sain kakistettua, ja jostain syystä ojensin käsiäni hieman häntä kohti. Odotinko hänen laittavan minut käsirautoihin vai mitä?
"Mistä?"
"Kun..."
"Chai? Varjo -- missä Varjo on? Mitä tapahtui?"
Jesse tarttui valonnopeudella kuljetusvaunun takaseinää paikallaan pitäviin lukkoihin, vaikka hänen kätensä olivat alkaneet täristä.
"Siellä se on!" sanoin nopeasti ja tartuin hänen salpoja kiskoviin käsiinsä estääkseni häntä turhaan aukomasta lukkoja hätääntyneenä. Hän veti kätensä saman tien pois, ja ne olivat kylmät niin kuin vampyyrillä. "Jos sä jätit sen sinne, siellä se on."
"Miksi sä sitten säikäytit mut? Miksi sä oot noin kummallinen?"
"Mä vahingossa vein -- ne antoi mulle -- mä en tiedä miten, mutta mulla on... Jesse mulla on se violetti ruusuke", kerroin, ja tunnustus oli niin kamala, että minun piti peittää suuni molemmin käsin jo puhuessani. Jopa Pond valpastui ja nosti päänsä ylös. Jokainen ihokarvani nousi pystyyn.
Jesse katsoi minua kulmat kurtussa, silmät sirrillään ja suu hieman auki hyvän aikaa ennen kuin puhui taas.
"Okei?"
Tunsin naamani vääntäytyvän samaan asentoon kuin hänen. Pond kuului rauhoittuvan avonaiset suitset päässään.
"Se sun ruusuke", täydensin. Miksei hän ymmärtänyt.
"Mun ruusuke?"
Mietin, pitäisikö minun kaivella ruusuke taskustani, mutta se tuntui yhtä kamalalta ajatukselta kuin riisuutua alasti. Onneksi silloin ymmärrys rentoutti Jessen kasvot.
"Aaa! Kuule. Ne teettää joka vuosi uudet ruusukkeet. Mun oma on jossain kotona."
"En mä sitä..."
"Okei? No annapa mulle vähän enemmän kontekstia tälle jutulle."
Käännyin Pondin puoleen, koska en voinut millään katsoa Jesseä puhuessani. Ryhdyin vaihtamaan sen suitsia vihdoinkin riimuun samaan aikaan kun puhuin. Jostain syystä Jessen käsi lennähti Pondin harjaan juuri silloin, kun vedin suitset sen päästä ja tarjosin riimua sille tilalle. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään koko aikana kun puhuin.
Kerroin katuvaisena, että olin ilmeisesti voittanut rankingin Pondin kanssa, vaikka olinkin kaikkein huonoin ratsastaja. Olimme varmaan voittaneet Pondin takia, koska Pond on kuitenkin oikea ratsastuskoulun hevonen, joten se osaa mennä minunlaisteni kanssa vaikka kuinka hienosti. Sopotin, miten Marshall, Outi, Tiitus ja Agnes olivat kaikki menneet paremmin kuin minä, niin kuin tietenkin Jessekin, mutta jonkin virheen takia minulla oli nyt tämä palkinto. Ja vaikka olisikin niin, että olisin sen ansainnut, en olisi tahallani vienyt sitä.
Puhuttuani katsoin Jesseä, joka oli kuin olikin vihainen aina kohotettua leukaa ja kiristyneitä suupieliä myöten. En uskaltanut katsella häntä kauaa, mutta jäin kuitenkin seisomaan kasvot häntä kohti. Nojasin Pondin lapaan varmuuden vuoksi, etten lyyhistyisi niin kuin pikkukakara tai muuta typerää, kun hän haluaisi haukkua minua.
"Sun pitää ihan totta saada itsevarmuutta", Jesse tiuskaisi.
"Niin..."
"Hymyileviä voittajia ihmiset haluaa nähdä, eikä mitään huokailevia. Sä muistutat mua ihan viime vuonna kun mä -- kun yks toinen mun tuttu voitti jotain täs skabas ja hajoili kans tolleen."
"Ai--"
"Eli lopeta. Pääset paljo vähemmällä. Kukaa ei oo vihainen. Sulla meni hyvin."
"Ai?"
"Joo."
Pyörittelin Pondin riimunarua käsissäni ja hymyilin vähän Jessen saappaille. Tarkastaisin kyllä ranking-pisteet ennen kuin uskoisin mihinkään voittoon, mutta enää minun ei tehnyt mieli suorittaa seppukua kuljetusvaunun takana. Jesse kääntyi ympäri kengät rahahtaen ja oli jo lähdössä pois.
"Jesse?"
"No?"
"Mihin sä meet?"
"Röökille."
"Mä en osaa lastata hevosta itte..."
"Noi voi auttaa. Mä käyn."
Jessen hutaisemalla osoittamasta suunnasta minua, Pondia ja kuljetusautoa lähestyivät Marshall ja Agnes, sekä Arlekin ja Lex, joiden jalustimet oli nostettu kauniisti ylös.
"Chai!" Agnes huudahti ja kiristi tahtinsa pikakävelyksi, millä sai Marshallinkin kiiruhtamaan. "Me ajateltiin että mihin sä menit!"
"Mä vaan..." mumisin, mutta Agnesin repliikki ei ollutkaan ollut kysymys.
"Koska me saatiin -- tadaa!"
Marshall ojensi minua kohti melko pientä pokaalia hymyillen leveästi. Hän puristi sitä jalan kohdasta nyrkistään, enkä nähnyt lukea laattaa.
"Mikä tää on?"
"Me voitimme joukkuekilpailun", Marshall kertoi.
"Vau! Tosi hyvin tehty! Onnea!"
"Chai... Siis säkin oot meidän tiimissä", Agnes sanoi vakavana, mutta alkoi sitten nauraa.
Silloin en voinut muuta kuin hymyillä, eikä minua ahdistanut yhtään. Ei kukaan voisi pitää minua uhkana, vaikka voittaisin ratsastuskouluhevosten Olympialaiset, kun olin kuitenkin näin tyhmä. Unohtaisin varmaan kuitenkin, mitä maata edes edustin.
Chai sijoittui viimeisessä TT:n koululuokassaan viidenneksi, esteillä neljänneksi.
maanantai 11. toukokuuta 2020
Iso ruusuke
Hannaby Hanami Week |
Hevonen ruusukkeen takana oli sama vanha tamma kuin aina. Sillä oli vieläkin liian lyhyt kaula, harva kulunut harja ja omituinen toispuoleinen nenäpilkku. Se oli täsmälleen sama Pond, joka kulki vielä viime vuonna Riitan ratsastuskoululla alkeiskurssilaisten potkittavana ja paineltavana eikä ollut moksiskaan. Ei alkeiskurssilaisista, eikä Hannaby Hanami Weekistä. Pond, tavallinen tamma, räpytti silmäänsä, jota ei kokonaan ruusukkeen takaa näkynyt, eikä ihmetellyt edes tuijotustani.
Olisin halunnut ottaa kuvan Pondista Instaan, mutta sen sijaan vedinkin sen päästä suitset ruusukkeineen ja laitoin sen tavallisen, kulahtaneenvihreän riimun tilalle. Siihen se oli tyytyväisempi kuin suitsiin. Kuvan voisin laittaa, koska olihan maisema kirsikkapuineen upea. Ruusuke ei kuitenkaan voisi olla kuvassa. Muutenkin jo kuulemma puhuttiin, että Svartin Reita on koppava ja ilkeä. Svartin Reita näyttää nokkavalta, ylpeältä ja vihaiselta. Puolittain olin äärettömän ylpeä sekä Pondista että itsestäni. Toinen puoli minusta muisteli Dressage Mastersista saamaani kommenttia, joka ei koskenut suoritusta, vaan valintaani tuoda nippa nappa vaativan B:n tasoinen hevonen sellaiseen tarinaluokkaan.
Pond ja minä olimme saavuttaneet suuren voiton ja oloni oli epäuskoisen lisäksi kamala. Painoin kasvoni Pondin kaulaan ja tärisevät käteni myös. Sen kaula oli lämpöinen, mutta karva ei ollut vieläkään niin sileä kuin terveellä hevosella kuului olla. Pond hengitti rauhallisesti, sillä minun hiljainen ahdistukseni ei koskaan saanut sitä hermostumaan. Se odotti, että irtautuisin siitä. Se odottaisi vaikka tunnin. Sen jälkeen se hengittelisi rauhallisesti kämmeneeni, kun soittaisin kotiin vaimolle. Se antaisi minun rapsutella otsaansa ja vanuttaa otsahiuksiaan, kun Maija kertoisi rauhallisesti puhelimesta, ettei minulla ole mitään hätää, eikä minun tarvitse kokea huonoa oloa vanhoista tai tulevista asioista. Pond seisoisi rauhallisesti ja odottaisi, kunnes olisin itsekin hetken verran varma, että minullakin oli lupa olla onnellinen ja ylpeä, eikä se automaattisesti tehnyt minusta koppavaa ja ilkeää.
Jo kun irrottauduin Pondista, jo ennen kuin todella soitin Maijalle, olin hiljaa ylpeä siitä ja itsestäni. Suukotin sen turpaa niin että maiskahti, eikä se säikähtänyt. Sitten otin askeleen taaksepäin, nostin hienon suuren ruusukkeen sen tavanomaisen näköisen ruskean pään viereen ja avasin kännykkäni kameran. Voisin sentään lähettää kuvan Maijalle, Pondin omistajalle Riitalle ja ehkä jopa alati menestyksestämme kyselevälle Chaille, vaikka en Instaan laittaisikaan. Puhdas rata ja puhdas uusinta olivat edes sen arvoisia.
tiistai 5. toukokuuta 2020
Kolmas osakilpailu
Hymyillen se poika ravasi myös pois kentältä. Se tiesi kyllä, että sen piti laskeutua Pondin selästä heti tultuaan kentältä, mutta jostain syystä se ei toiminut niin. Sen antoi Pondin kävellä minun luokseni, ja silloin Ruska karkasi. Pieni kuusivuotias tyttöni tömähti voimalla vasten Pondin etujalkoja ja halasi niitä. Onneksi Pond on kiltti eikä kaatunut, sillä Chailla ei ollut mitään mahdollisuuksia reagoida ajoissa.
Kun otin ohjista kiinni ja katsoin kunnolla sitä poikaa, sen posket olivat liian punaiset ja sen silmät kiilsivät.
"Eikö menny hyvin?" se kysyi, mutta sen hymy vipatti ja se ravisteli jalustimet jaloistaan.
"Se oli sun paras rata", vahvistin. "Nyt ei sijoituksellakaan ole väliä. Sä teit niin hyvin kun osasit ja vielä paremmin."
"Voinko mä käydä vähä juomassa?"
"Mee ihmeessä."
Ennen esteluokkaansa Chai kulki ihmisen luota toisen luo, kujersi, nauroi ja toimitti. Sillä tuntui olevan hauskaa. Jossain vaiheessa sen jännitys taas laantui ja se väsähti. Se vetäytyi Pondin karsinaan, ja kun sen oma lämmittelyvuoro lähestyi, se kiinnitti Pondin toiselta puolelta suuliin ja kyyhötti sen selässä saman näköisenä kuin kastelluilla kissoilla on tapana kyyhöttää puskanjuurissa.
Radalle se meni hymyillen, ja vaikka se puristi hampaita yhteen aina hymyillessään, näin miten sen huulet hieman nykivät. Hampaidensa takana se luetteli nimittäin itselleen tsemppilitanniaansa. Se pelkäsi hyppäämistä. Silti se hyppäsi hyvin taas kerran, eikä laskeutunut Pondin selästä kentän ulkopuolella, vaan antoi sen taas tulla minun luokseni parkkipaikalle. Tällä kertaa Ruska ei rynnännyt hevosen jalkoihin, kun osasin varautua ja uhkailin jo etukäteen kotiin viemisellä.
Chai ja Pond, jotka kuvasi Noa. Noan tarina aiheesta. |
Chailla oli taas sama kiiluvasilmäinen rättiväsynyt ilme ja hengitystavasta päätellen hengenahdistusta.
"Pärjääksä?" kysyin siltä, ja toivoin että se pärjäisi, jotten joutuisi huolehtimaan siitä.
"Joo." Luojan kiitos. "Voisiksä vaan viedä mut suuliin varjoon?"
"Mene ite!"
"Na na, khun phi..."
"Mä vien jos sä et", Ruska ilmoitti, ja se sai minut taluttamaan Pondia toisella kädellä ja Ruskaa toisella hyvin nopeasti.
Suulissa Chai laskeutui vapisevan näköisenä Pondin selästä ja vetäytyi itselleen epätyypillisesti pimeimpään nurkkaan istumaan kivijalalle. Se harmitti minua ihan tosi paljon. Olisin halunnut katsoa kisoja. Olisin oikeastaan halunnut tehdä mitä tahansa muuta kuin ahtautua johonkin pikku nurkkaan idiootin kanssa, sillä tyhmyys toden totta voi tarttua. Mitä minä olisin kuitenkaan voinut tehdä? Jättää sen pojan sinne yksin vai? Istuin vastentahtoisesti viereiselle seinälle, nurkan toiselle puolelle, etten joutuisi hengittämään ihan samaa ilmaa kuin se. Ruska heilutteli siinä hetken myös jalkojaan, mutta kyllästyi ja lähti tallin vintille leikkimään, kun Chai ei pelannut hänen kanssaan taputusleikkiä.
"Kerro", komensin, ja mieleeni palasi elävästi, mitä kävi, kun viimeksi komensin häntä sillä sannalla. Silloin hän purskahti itkuun ja valahti veteläksi Mayani karsinan pohjalle ja halusi kuolla. Ja turhan takia. Tällä kertaa tilanne ei onneksi näyttänyt yhtä kamalalta. Silloin viimeksi Chai oli ollut kalpea jo kuukausia.
"Mä en tiedä miksi mä edes kisaan", Chai kuiskasi päätään käsiensä välissä pidellen.
"Aha? No mä kerron. Voittaakses."
"En mä koskaan voita. En mä koskaan pärjää."
"Sä sait viime osakilpailusta ruusukkeen, ääliö. Ja mitä väliä saatko tästä, kun kaikki kuitenki näki miten paljo sä oot oppinu."
"Vaikka mä opin kuinka paljo, en mä ikinä pysty--"
"Ihme levyä sä pyörität itelles päässäs."
"Nii. En mä voi sille mitää."
"Voitpa."
"Mitä?"
"Sano sille turpa kii."
Chai nosti päänsä ja hymyili vaisusti. Sitten sitä alkoi naurattaa. Se ei jaksanut hohottaa ja hihittää niin kuin tavallisesti, mutta sen hartiat hytkyivät.
"Sä varmaan sanotki äänille sun päässä turpa kii", hän nauroi.
"Mä en kuule ääniä", täsmensin.
"Nii mut ajatuksille."
"No totta helvetissä sanon, jos ne ei sano mitää järkevää."
Chai noukki viereltään yksinäisen suan ja pyöritteli sitä käsissään hymyillen. Hän näytti lepäävän hetken, ei niinkään murehtivan. Sitten hän laski harjan siihen, mistä oli sen ottanutkin, ja nousi ylös hartioitaan pyöritellen. Pond odotti sidottuna suulin takareunan oviaukon toiseen puoleen ja Chai ilmoitti jäävänsä sen luokse kunnes viimeiset muutamat ratsastajat olisivat valmiita. Hän kielsi minua ilmoittamasta mitään muita väliaikatietoja kuin että pääsisikö hän uusintaan vai ei.
Chai pääsi uusintaan, mutta ei tuntunut väsyvän siinä niin kuin muissa koitoksissa. Hän laskeutui alas Pondin selästä heti saatuaan omaa tilaa ja eteni sitten puolijuoksua minun luokseni kauemmas kentästä.
"Vitsit", Chai sanoi, mutta näytti siltä, ettei hän pystynyt hengittämään kuin sisäänpäin, ja siksi sanoma loppui siihen.
"Nii-i", vastasin. "Se oli hyvä. Mee hakeen mehua. Vielä ehtii."
"Ei mun oo jano."
"Hae sitte mulle."
Chai nauroi. Se katsoi minua liian pitkään silmiin, niin kuin sillä oli tapana katsoa kaikkia, enkä pystynyt niin pitkään katsekontaktiin. Se ei sitä haitannut, vaan se ojensi ohjat minulle ja juoksi tupaan. Silitin Pondin poskia ja tunsin ylpeyttä. Hevosesta. Ja no, siitä pojastakin, vaikka se oli maailman ärsyttävin tyyppi. Sillä oli kuitenkin hyvä sydän, ja sehän oli tärkeämpää kuin päänsä kiinni pitäminen.
Chai muuttui ilmeettömäksi kun kuuli tulokset. Se oli voittanut koululuokkansa ja sijoittunut esteluokassaan. Vilkuilin sitä niin kuin olisin sen isä, kun se päjötti Pondin selässä vierelläni. Sitten minun piti päästää Pondin ohjasta irti ja katsella, miten Chai ratsasti hidasta käyntiä kentälle suurisilmäisenä kuin mikä. Se otti sinivalkoisen ruusukkeen vastaan hymyttömänä ja katseli sitä niin kuin itse katselin joskus yliopiston tutkintotodistustani, ja tiesin täsmälleen mitä se mietti. Se oli ollut ratsastuksesta yhtä varma kuin minä yliopistosta: että ei meidän taustoillamme voi edes aloittaa sellaista, saati sitten lopettaa kunnialla. Chain vierellä kentällä olivat Marshall, Outi ja Agnes, koko remmi hopiavuorelaisia, eikä Chai pystynyt hymyilemään kenellekään heistä. Sitten pitikin jo poistua kentältä. Annoin sen pojan olla yksin kentän laidalla Pondin selässä ruusukettaan tuijottamassa, kun muita palkintoja jaettiin. Pond ei menisi minnekään, vaikka Chai oli täysin omissa maailmoissaan levitellessään ruusukkeeensa nauhoja ja silittäessään sen pinnan ihan likaiseksi mustilla sormillaan. Hän katseli sitä niin kauan, että hänelle tuli kiire työntää se taskuunsa ennen koululuokan palkintojenjakoa, ja siltikin se pilkotti hänen taskustaan hänen ratsastaessaan uudelleen kentälle.
Sinivalkoinen ruusuke ojennettiin jollekulle ulkonöstä päätellen hallavalaiselle, ja sininen jollekulle tuntemattomalle, jota vastaan en ollut tainnut ainakaan itse koskaan kilpailla. Kun Chai ja Pond saivat valkoisen ruusukkeen, Chai puristi suunsa tiukaksi viivaksi. Sitten kun ruusukkeet oli jo ojennettu ja se hallavalainen käveli jo poispäin kentältä, se purskahti itkuun ja puristi molempia nyrkkejään ja valkoista ruusukettaan naamaansa vasten.
Kävelin sitä vastaan siltä varalta, että se pitäisi hakea kentältä pois, mutta pääsi se kuitenkin itse. Se luisti pois Pondin selästä yhtä velttona kuin Ruska ja ilmiselvästi oli varma, että ottaisin siitä kopin niin kuin Ruskastakin. No otinhan minä, kun en voinut antaa sen maahankaan tömähtää, ja se ketale ottikin minusta kuristusotteen ja alkoi hinkata itkuista naamaansa hartiaani. Hirveän harmissani taputin sen selkää, koska en voinut tuupata sitä poiskaan, vaikka se löyhkäsi Axelta ja mansikalta ja hengitti ihan kaiken saatavilla olevan ilman.
"Mä sain kaks ruusuketta", se hönki, ja mistä vetoa niin sen nenässä oli räkää.
"Joo niin sait, hyvin meni", sanoin ja taputin sen kypärää, joka oli sen päässä. "Arvaa mitä muuta sä saat?"
"No?"
"Selkääs niin että soi, jos sä et päästä musta heti irti."
Se kikatti, mutta päästi voipuneesti irti ja lähti Pondin kanssa tallia kohti. Sen huolettomasta olemuksesta näki, että se oli raivostuttavan varma, ettei saisi kuitenkaan selkäänsä. Ennen finaalia sen tärkein oppi tulisikin olemaan, että jos se tulisi vielä kerran kahta metriä lähemmäs minua, se olisi vainaa.
maanantai 27. huhtikuuta 2020
Pond, juokale
Chai |
Olin yrittänyt houkutella Pondia haasta vaikka kuinka kauan, mutta sillä kertaa se ei halunnut millään tulla. Enni, Tiituksen hevonen, olisi tullut kyllä, mutta Pond vain seisoi tarhaan viimeisimpänä muuttaneen, minulle tuntemattoman hevosen vierellä kauempana ja hiuski hännällään laiskasti ihan niin kuin ei olisi ymmärtänyt, että olin sitä hakemassa. Rutistin sen vihreää riimua rintaani vasten ja tunsin hätäännyksen koko ajan kasvavan rinnassani. Reita oli varta vasten sanonut, että minun pitäisi olla valmiina. Että hänellä oli tasan kuusikymmentä minuuttia aikaa minulle, aikaa tuhlattavaksi, niin kuin hän sanoi, joten minun olisi sopivaa istua tiukasti hevosen selässä hänen tullessaan. Reita ei ollut ikinä vaarallisen oloinen, mutta... Toisaalta en ollut ikinä oikeasti suututtanut häntä... Hänellä oli sellainen ankara katsekin... Hän hymyili harvoin muutenkin...
"Ai'Pond, tuu nyt", yritin maanitella vielä epätoivoisesti käsi pitkällä, mutta Pond ei hievahtanutkaan. Olin yrittänyt jo kutsumista, lepertämistä ja jopa kissittämistä, mutta se ei aikonut tulla.
Kello tikitti... Vaikka rannekelloni ei pitänyt ääntä sen enempää kuin puhelimenikaan, olin kuulevinani sen... Mitähän Reita tekisi suuttuneena? Jos hän vain ilmoittaisi, ettei enää lainannut hevostaan minulle kilpailuihin, ja ettei aikonut enää valmentaa minua, se olisi tavallaan helpotus: pääsisimpä kauas kaikista oikeistakin ongelmistani samalla. Mutta mitä jos Reita olikin sellainen, kuin selän takana puhuttiin? Ei hän minua varmaan läpsisi, mutta entä jos Pond saisi selkään? Entä jos hän huutaisi minulle niin kovaa, että alkaisin itkeä niin kuin pikkulapsi? Tunsin jo hätäännyksen kyyneleiden kohoavan pistelevästi silmiini.
"Chai", kuului värittömän neutraalisti takaani tallilta päin ja ihokarvani nousivat saman tien pystyyn. Liian myöhäistä.
"Se ei tuu ulos khun phi anteeksi anteeksi mä yritin jo kaikkea mutta mä en saa sitä--" aloin luetella yhteen pötköön jo käännähtäessäni Reitaa kohti.
Reita hymyilee vain harvoin. Hänen tavallinen ilmeensä on läheltä katsottuna neutraalihko ja alakuloinen, vaikka ensialkuun tulkitsin sen vihaiseksi. Siltä hän näytti nytkin. Hän oli työntänyt kätensä hevosenkarvattoman villakangastakin taskuihin ja vetänyt mustan piponkin päähänsä, vaikka enää ei ollut edes lunta kuin ojan reunoilla. Hän oli seisahtunut muutaman askeleen päähän valkoisine karvakauluksisine talvilenkkareineen, joita ei ikinä käyttänyt tallilla. Hän ei tosiaankaan ollut jäämässä tuhlaamaan aikaansa kuin tunniksi minun ja Tie Tähtiin -kisojen takia tänään.
"Maanitteliksä sitä?" Reita katkaisi selitykseni.
"Joo mut en mä varmaan osannu sit ku--"
"Kyllä sä varmaan osasit. Mä kysyn vaan sen takia että mä yritän ensin kiltisti, jos sä et oo vielä yrittäny", Reita sanoi hiljaa ja yhtenäisellä sävelkorkeudella niin kuin Dahlstenin Markus konsanaan ollessaan surullinen.
Hän käveli varovaisesti aidalle viereeni, parin metrin raon päähän tietenkin, ja katsoi tarkasti ettei liannut kenkiään.
"Pond!" Reita äyskähti hakaan kaikki neljä ulkonevaa kulmahammasta paljastettuna, ja Pondin korvat käännähtivät häntä kohti niin kuin niissä olisi ollut jouset. "Tänne!"
Pond käännähti laiskasti tarhakaverinsa vierestä ja lähti lontimaan Reitaa kohti. Sen meno oli hidasta. Seurasin sitä silmät pyöreinä. Miksi se uskoi heti? Reitalle ei kuitenkaan riittänyt sellainen tottelevaisuus.
"Hopi hopi!" Reita komensi vaativasti, ja silloin Pond nosti päänsä ylös ja ravasi viimeiset muutamat askeleet.
"En mä ymmärrä miten se nyt tuli enkä mä muka saanu sitä millään", yritin mutista hädissäni puettaessani Pondille riimua vapisevin käsin.
"Sä oot niin kovin kiltti", Reita sanoi sellaisella äänellä, että se kuulosti kehulta, ja lähti kädet taskuissa tallille päin meitä odottamatta. Ilmeisesti minulla olisi vielä vähän ratsastusaikaa.