Hopiavuoren yömaasto

"Ja sinähän menet", Riitta oli määrännyt puhelimessa luettuaan Hopiavuoren yömaastosta Facebookista. Olin tietenkin vastustellut sen verran kuin olin uskaltanut, mutta ei Riitalle niin vain
pullikoitu vastaan. Niinpä taas kerran pitelin Pondia ohjista Hopiavuoren pihassa, vaikka en halunnut enää hevosia nähdäkään omani kuoltua, mieluiten ikinä. Viimeksi olin ollut siellä kilpailuissa, ja sitä ennen avajaismaastossa. Kilpailuissa olin joutunut sietämään Kontiokorven Mikaelin naamaa, ja avajaismaastossa Buathongin pojan. Mutta viimeinkin olin yksin. Riitan pakottamana. "Pidätki sitte hauskaa tai saat selkäsaunan kun tuut kotia!" kaikui päässäni Riitan äänellä. Vain hän pystyi suhtautumaan hauskanpitoon kuin suoritettavaan projektiin.

Tunsin monta naamaa jo ennalta, edellisistä tapahtumista, vaikka minusta väki tuntui lisääntyneen sitten viimenäkemän. Nyökkäilin tervehdyksiä, ja annoin Ilveksen Hellon painella Pondin omituista päämerkkiä sormillaan ennen lähtöä. Pidin kyllä kuitenkin visusti huolen, etten jäänyt letkassa hänen lähelleen, sillä Ilveksen Hello on kova puhumaan, enkä kaivannut juuri silloin minkäänlaista ristikuulustelua. Sen sijaan ujuttauduin pienen arabin ja suurin piirtein yhtä pienen tupsujalan väliin Pondilla, koska ne vaikuttivat tammoilta ja vieläpä rauhallisilta. Letkan keskivaiheille sijoittui niin nuoren näköistä porukkaa, etten halunnut heidän lähelleen. Minulla oli kuitenkin lainahevonen ja halusin vain olla rauhassa.

Vaikka olin ollut vastahakoinen lähtemään, mikäs Pondin kanssa oli ratsastaessa. Oli ihan hyvä edetä käynnissä. Meitä oli niin iso porukka matkassa, että Pond ei pelännyt, vaikka maastoreitit olivat sille tuntemattomat ja ajankohta oli yö. Minäkään en murehtinut. Katselin juuri ja juuri erottuvia tähtiä ja haaveilin omasta hevosesta. Se saisi kyllä olla vähän helpommin ratsastettava ja ehkä hieman pienempikin kuin Pond. Yhtä kiltti. Vähän vaikka näyttävämpi mieluiten. Toki Pondissakin oli puolensa. Se esimerkiksi astui epäröimättä tieltä metsään, enkä joutunut murehtimaan, kompuroisiko se vai ei. Sen iso askel keinutteli minua lohduttavasti, kun en viitsinyt edes muiden takia esittää istuvani muka aina hevosen selässä hyvässä ryhdissä. Pidin ohjia löyhällä tuntumalla, nojasin välillä käsilläni satulan etukaareen ja katselin maisemia. Täällä minä synnyin ja kasvoin. En Otsonmäellä, mutta en kuitenkaan kovin kaukana täältä. Mielessäni pidin hiljaista monologia, jonka osoitin Pondille. Olin kertovinani sille seikkailuista, jotka lapsena koin ihan samanlaisessa metsässä, ei niin kaukana täältä. Meillä oli karhuja, eikä kukaan ollut niistä huolissaan. Rakensimme majoja, olimme intiaaneja, kesytimme villihevosia ja laukkasimme niiden selässä samanlaisilla poluilla. Vaikka emme me tähän aikaan olisi saaneet metsässä juosta.

Osa väestä halusi uimaan. He lähtivät ravaamaan hevosineen edeltä. Minä annoin Pondin kävellä Hopiavuoren Eetun kiinni, koska kerrankin kaipasin juttuseurakseni jonkun muun kuin hevosen. En minä häntä varsinaisesti tuntenut, mutta kun olimme hyvin karkeasti ottaen samaa ikäluokkaa ja samalla alueella lapsuutemme viettäneet, kyllä meillä hieman edes hevoskuulumisia olisi vaihdettavaksemme. Pond pärskähti ja nyökäytteli päällään sääsket kimpustaan, ja minä toivoin ettei kukaan kysyisi, mihin olin oman hevoseni hylännyt.

KERJ-Cup 6/19 tarinaluokka

EQP

Auburn Estaten järjestämässä KERJ-Cupin tarinaluokassa Reitan ja Pondin sijoitus oli 1/6

Tehtävänantona oli kirjoittaa tarina, jossa käydään vähintään neljän repliikin verran dialogia. Dialogissa ei saa olla johtolauseita, ja keskustelijoiden suhde täytyy tuoda ilmi.


Välillä mietin, miksi vieläkin kävin katsomassa Riitan hevosta, Pondia. Hevosessa ei ollut mitään
vikaa, mutta minussa taisi olla. Olin ollut innoissani, kun olin saanut lainata Pondia Tie Tähtiin -cuppiin, mutta koska olin sen aikana menettänyt oman hevoseni, ihanan Mayani, ei esterankingin voittoruusuke ollut tuntunut kivalta. Olin sanonut Riitalle, etten halua enää edes nähdä hevosia. Hänen mielestään se oli kuitenkin ollut paha sairastumisen merkki. Hän oli saanut lapsuusaikojeni ratsastuksenopettajan ominaisuudessa puhuttua minut kaikesta huolimatta uudelleen Pondin satulaan. Tavallaan oli ihan turvallinen olo nojailla siinä Auburnin kartanon pihassa Pondin kaulaan: niin olin tehnyt jo monet kerrat. Toisaalta taas se sai minut ajattelemaan taas omaa hevostani. Mutta kotiinhan minä olisin jäänyt itkemään illasta, viikosta ja kuukaudesta toiseen, jos Riitta ei olisi minua pakottanut osallistumaan Pondilla tähänkin kisaan. Vilkaisin tuota kahden kahvin kanssa lähestyvää eläköitynyttä ratsastuksenopettajaa, josta oli tullut Pondin kautta ystäväni. Paljosta olin Riitalle velkaa. En vain hevosen lainaamisesta ja valmentamisesta, vaan eniten huolehtimisesta ja välittämisestä. Riitta oli paitsi sen ikäinen, myös sen oloinen, että olisi voinut olla minun äitini.

"Siinä olis. Kahvi maidolla ja sokerilla. Tai siis sokeri maidolla ja kahvitipalla."
"Kiitti."
"Älä näytä tolta. Sen pitäis olla helppo rata teille."
"En mä sitä murehdikaan."
"Vaan Mayaa taas, eikö niin?"
"En. Kunhan meni roskia silmiin."
"No. Kuule. Joskus ne roskat tulee poiskin sieltä. Tiedätkö mikä sitä auttaa?"
"En."
"Kun nousee satulaan. Katopa. Tällä kertaa ajat Pondin ihan reippaasti lähemmäs noita esteitä. Sitte kun sä oot parhaas tehny, mä ostan sulle jäätelön."
"Riitta. Mä oon kakskytkuus."
"Ja mä oon seitsemäntoista neljänkymmenennenkolmannen kerran ja silti mä haluan jäätelöä. Juo nyt kahvi, sitte näytä niille miten ratsastetaan. Ja Pondi kuule, nyt pitää sunki olla sitte ihmisiksi Reitalle. Sillä on roska silmässä."
"Äiti! Eiku -- Riitta!"

Pond seurasi vakavan näköisenä, kun joku meille vieras ratsukko lämmitteli vieressämme olevalla kentällä omaa suoritustaan varten. Join kahvin loppuun ja ojensin tyhjän pahvimukin Riitalle, joka katsoi minua oikein painokkaan ja merkitsevän näköisesti silmiin. Kun minä en uskaltanut olla ratsastamatta taas, kun Riitta komensi, niin Pond ei myöskään uskaltaisi olla olematta ihmisiksi emännän komennettua sitä. Nousin sen selkään niin kuin monesti aiemminkin ja ajattelin, että kyllä tästä vielä selvittäisiin. Radasta ja elämästä. Olihan minulla Riitta ja lainahevonen, ja aioin käydä katsomassa molempia niin kauan kuin voin.


Tuomarien kommentit
"Napakka tuokiokuvaus ja toimiva vuoropuhelu kahden, pitkään toisensa tunteneen henkilön välillä. Hevonen on jouhevasti ujutettu mukaan niin alkuun, loppuun kuin itse dialogiinkin."
"Taidokkaasti rakennettu keskustelutilaisuus, jossa puhujien suhteet selviävät lukijalle helposti. Surumielinen, mutta silti toiveikas tunnelma."
"Tuotoksen dialogiin oli ujutettu sopivasti ripaus humoristisuutta, jolla kumottiin alkutarinan synkkyyttä."

Hopiavuoren ekat estekisat

Pondin emäntä, ratsastuskoulun eläköitynyt Riitta, osaa pistää tuulemaan. Hänestä Reita on ollut aivan liian maassa menetettyään Mayan, ja kuulemma sellaiseen menetykseen ei auta kuin kilpailu. Reita oli niin loppu ja väsynyt, ettei edes laittanut vastaan, kun Riitta pakotti hänet Hopiavuoreen kilpailemaan: onhan talli ihan naapurisssa. Mikael puolestaan ei ole Riitan mielestä ratsastanut tarpeeksi vakavasti sen jälkeen, kun alkoi seurustella Lolansa kanssa. Siihenkään ei kuulemma auta muu kuin kilpailu, ja niin oli herrat Reita ja Mikael, Riitan entiset ratsastuskuluoppilaat, pakotettu osallistumaan samalla hevosella vuorotellen kisoihin niin kuin pikkukakarat. Molemmat voittivat muuten heA-tasoisen luokkansa. Hopiavuoren kisojen kutsu.

Reitan ja Pondin tehtävänanto, tarina ja kommentit: 
 Kesken radan tapahtuu jotain pientä tai suurta, joka saa hahmosi muistelemaan menneitä. Kirjoita tarina, joka alkaa ja loppuu kisasuorituksen jostain vaiheesta, ja joka sisältää takauman (=muistelua). Takauman ei ole pakko liittyä hevosiin!

Neljä askelta taaksepäin
Pondin emännän, Riitan pakottamana me ravasimme Hopiavuoren kentällä. Ravin tunnisti varmasti keskiraviksi, sen verran lisättyyn me jo pystyimme, ja Pondin asento muistutti aika paljon leppoisaa peräänantoa. Pohkeenväistö oli aina tullut siltä helposti, mutta voltti ei ollut pyöreä.

Sitten piti pysähtyä.

Miten pääsisin eteenpäin ilman elämäni hevosta, Mayaa, jonka vasta tässä kuussa menetin? Kaikki tuntui pysähtyneeltä, ei vain Pond. Kun suljin silmäni, näin aina Mayan. Se kurkotti minua kohti, ja oli edelliskesä, eikä tämä kauhea kesä. Nyt minun kuului ottaa muutama askel eteenpäin, jotta voisin työntää leukani eteen, ja jotta Maya sitten rapsuttelisi sitä ylähuulellaan — niin tämän muiston kuului mennä.

Mutta kouluohjelmassa luki, että piti mennä taaksepäin. Neljä askelta. Tiesin, että olimme seisseet Pondin kanssa ihan liian kauan paikoillamme. En halunnut mennä enää taaksepäin, ja samalla tiesin, ettei neljä askelta riittäisi elämässä. Se riitti ratsastuskisoissa. Neljä askelta kauempana äskeisestä paikastamme nostimme ravin ja lähdimme taas eteenpäin, ja sydäntäni särki.

Jannican kommentti 
Hyvää yksityiskohtaista kuvailua, virheetöntä tekstiä, jossa oli hyvin käytetty tehtävänantoa osana tarinaa. Teksti oli hieman alakuloinen, tunteita oli käsitelty siinä hyvin, mutta paluu suoritukseen olisi kaivannut vielä hiomista. Osallistuminen erottui selkeästi omana yksilönään eikä jäänyt soljumaan perusvaihtoehtoihin, vaan otit rohkeasti kantaa ja uusia näkökulmia myös radasta kertoessasi, hienoa!

mauran kommentti

Vaikka takauma olisikin ehkä saanut mun mielestä olla himpun selkeämmin eroteltu, jäi tarina silti mieleen sillä, mitä tunteita se välitti ja miten se säväytti. Tässä tilanteessa mun mielestä sävy voitti toisen tarinan selkeämmän takauman.

Mikaelin ja Pondin tehtävänanto ja tarina
Kirjoita kuvaus luokasta (tai jostain radan tehtävästä) ulkopuolisen kertojan näkökulmasta. On tavallista kirjoittaa omasta hahmostaan minä-kertojan näkökulmasta. Millaisina hahmosi ja hevosesi näyttäytyvät ulkoapäin? Huom: vaikka kertoja on ulkopuolinen, hänen ei tarvitse olla objektiivinen, vaan hän saa suhtautua kertomaansa vaikka ylimielisesti/huvittuneesti/vähätellen/ylistäen.

Tuttuja?
Onko se..? Kontiokorpi..? Ei se voi olla. Kontiokorpi viettää aikansa Hallavassa. Sillä on villihevonen, koska se on liian hieno kuulkaa omistamaan tavallisia hevosia. Fiini fiini mies, ihan niin kuin koko surkea sukunsa. Ei se voi se olla. Mutta saman oloinen tuo kloppi kyllä on. Vaikka tuo hevonen ei kyllä ole mikään villihevonen. Ihan tavallinen, joku tylsänruskea. Kaulasta ja selästä näkee, ettei sitä treenattu ole. Ja ravista.

Mutta Kontiokorvelta tuo niin kovin näyttää. Kontiokorven kloppi tapaa imeskellä alahuultaan juuri tuolla tavalla, kun oikein keskittyy. Vaikka tuota ei keskittyminen näköjään voltissa auta, ei sitten pätkääkään. Sehän ratsastaa surkeasti: niin surkeasti, että sen perusteella se voisi todella olla Kontiokorpi. Samanlainen tyhjäntoimittajan ilme sillä on, kun se menee pohkeenväistöä. Ihan samanlainen slenderman se on: oikein hölskyy hevosensa huipulla, kun ei ole lihaksia, joilla istua selässä.

Voi vitsit. Kuulutuksista päätellen se on Kontiokorpi. Ja nyt se tulee tänne. Sen eriparisilmät eivät ole havainneet minua vielä, ja se näyttää hölmistyneeltä niin kuin ei olisi havainnut juuri ratsastaneensa radan. Vitsin idiootti. Ei uskoisi, että minä olin tuollaiseen ihastunut peruskoulussa!

Viimeinen (TT-finaali)

TT-finaali Hallavassa

Sijoitus esteillä 3/7, koulussa 15/15. Ranking-ykkönen kokonaiskilpailun esteluokassa -> Estetähti 2019 -titteli. 

Voi luoja, miten innoissani olin, kun Tie Tähtiin -cup alkoi. Siitä tuntuu olevan sata vuotta. Muistan miten hyppäsin Keitaron kanssa maneesilla, ja miten minusta tuntui, että se oli maailman kivoin päivä. Olin vasta tutustunut Pondiin, lainahevoseen. Minulla on kaksi omaa hevosta, joista toinen on maailman laiskin shirenhevonen ja toinen melkein kolmikymppinen. Lienee ymmärrettävää, etten ollut ratsastanut aikoihin kunnolla. Ja että nautin nuoren Pondin jättiloikista täysin siemauksin. Tunsin olevani taas seitsemäntoista, terve ja iloinen. Kaikki oli täydellistä.

Valmentautuminen oli ihanaa. Kisoissakaan ei mennyt huonosti. Voitimme heti ensimmäisistä osakilpailuista elämäni ensimmäisen ruusukkeen Pondin kanssa. Koulukisat eivät menneet ollenkaan niin hyvin, mutta se oli minulle sivuseikka. Halusin hypätä. Ostin uudet ratsastussaappaat -- ensimmäiseni kymmeneen vuoteen -- ja olin niistäkin iloinen. Aloin viettää aikaa Pondin kanssa myös muuten kuin ratsastaen ja huomasin kiintyneeni siihen.

Mutta sitten alkoi alamäki. Mayani, prinsessani, melkein kolmikymppinen hevoseni, kaikkein paras ja pitkäaikaisin ystäväni alkoi voida koko ajan huonommin. Valmennuksissa oli käytävä, olihan niistä maksettu ja olihan minulla Pond niitä varten. Oikeasti olisin kuitenkin halunnut olla Mayani vierellä. Kun olin tallilla, en ollut kiinnostunut Pondista, vaan olin Mayan kanssa. Kun olin valmentautumassa, en voinut keskittyä ja ajatuksissani olin Mayani vierellä. Pelkäsin joka reissulla, ettei se olisi enää vastaanottamassa minua, kun menisin Pondin kanssa kotiin. Samaan aikaan tein yhä parempia tuloksia sekä esteillä että koulussa Pondilla. Mitä täydellisemmin opin uudelleen, kymmenen vuoden tauon jälkeen ratsastamaan, sitä enemmän romahtelin kotimatkoilla. Pondin harjoja pidetään valkoisessa kymmenen litran sangossa. Piilotin kaikki ruusukkeet sen pohjalle harjojen alle. Mitä suuremmaksi ruusukekertymä sangossa kasvoi, sitä enemmän itketti. Podin huonoa omatuntoa paitsi Mayan jättämisestä, myös siitä, etten ollut tarpeeksi kiitollinen Pondista ja menestyksestä. Enkä kiittänyt muita tarpeeksi. Buathongin poika hoiti sekä Mayaa että Miniä kotona joka kerta, kun olin Pondin kanssa reissussa. Riitta, Pondin emäntä, pakotti minut jaksamaan, kun soitin räkäisiä ja kyyneleisiä puheluita hänelle, että haluan palauttaa hevosen ja lopettaa. Vaimo kesti kauheaa tilaani koko loppukisojen ajan, ja maailmani keskipiste, tyttäreni Ruska soitti aina, että miten meni, isi, ja voiko Phondi hyvin... Enkä minä edes vastannut puhelimeen viimeisten osakilpailujen jälkeen...

Mutta tässä sitä ollaan: viimeistä kertaa nojaamassa Pondin kaulaan ja lapaan ennen oman luokan alkua. Huonosti valmistautuneina, vielä huonommin lämmitelleinä, mutta ei enää laput silmillä ja mieli maassa. Kun tein päätöksen, etten voi enää laittaa Mayaa kärsimään menetyksen pelkoni takia, kaikki helpottui ja sain taas hengitettyä. Tiedän, mitä minulla on edessäni huomenna: viimeinen yhteinen päivä Mayan, elämäni rakkauden, maailman upeimman naisen kanssa. Mutta tänään ei ole se päivä. Tänään on ihan eri päivä. Tänään nousen viimeisen kerran nuoren hevosen selkään ja ratsastan nuo esteet niin kuin Mayalla kymmenen vuotta sitten. Sillä ei ole väliä, miten käy sijoituksen kanssa, mutta sillä on, että haluan muistaa tämän hetken. Tämä on minun elämäni viimeinen kilpailu, viimeinen kerta kun näen Pondin, ja toisiksiviimeinen päiväni hevosenomistajana. Se on surullista, mutta tänään keskityn niihin kahteenkymmeneenkuuteen vuoteen, jotka olen saanut hevosten kanssa elää.

Tie Tähtiin: 4. osakilpailu Sateentallilla

Mayan huonontuva tila vie kaiken aikani ja energiani. Tie Tähtiin -tarinacup on kuitenkin saatettava kunnialla loppuun. Starttasimme siis Pondin kanssa tänään neljänsissä osakilpailuisala kummassakin kilpailuluokassa (esteet 100cm ja koulu heA). Molemmissa luokissa sijoituimme toisiksi. (Koulu 2/15, este 2/7.)



Koululuokan tarina

Tie Tähtiin -cup. Neljäs osakilpailu. Harjasin Pondia ja katselin Sateentallin tallipihan vilinää täysin levollisena. Tai no, en tainnut olla edes levollinen. Ei tuntunut miltään. Ensimmäisenä olisi kouluratsastusluokka, ja tähän asti se oli jännittänyt minua aina aivan hirveästi. Olin selviytynyt aikaisemmista koululuokista ajattelemalla, että jos nyt selviytyisin tästä niin kuin iso poika, sillä tavalla reippaasti, saisin palkinnoksi sitten pitää hauskaa esteradalla. Mutta jännitys puuttui kokonaan. Samoin into siitä, että kouluradan jälkeen saisin vielä hypätä Pondin kanssa. 

Syy jännityksen puuttumiseen oli kotitallilla omassa haassaan. Se oli samanlainen ruskea, huomaamattoman näköinen hevonen kuin tämä Pond, mutta sillä oli maailman kaunein nimi, Maya. Joka osakilpailussa ja joka valmennuksessa olin toivonut, että voisin ratsastaa Pondin sijaan sillä, vaan eipä sillä enää tosielämässä ratsastettu. Maya oli paras ja pitkäaikaisin ystäväni, ja tiemme olivat ilmeisesti lopullisesti eroamassa. Olin ollut vielä Tie Tähtiin -cupin alussa tyytyväinen päästessäni kisaamaan Pondilla, mutta tämä osakilpailu tuntui vain selviytymiseltä. Olisin halunnut olla kotona, mutta en voinut enää jättää leikkiä kesken. Sitä paitsi olin satsannut näihin kisoihin paljon. 

Puhdistin kavioita kauemmin kuin oli tarvis. Osasin kouluradan hyvin ulkoa. Sitä oli hinkattu monessa valmennuksessa ja vielä kotonakin. Siirtymisemme olivat erinomaisessa kuosissa aloitustasoomme nähden. Jopa taipumista ja muotoa saattoi aina välillä havaita rautakangessani nimeltään Pond. Vieläkin hard oli meille koulupuolella aivan liian kova taso, mutta enää emme olleet menossa suorastaan kämmäämään luokkaamme, niin kuin tähän asti. Meillä olisi ollut mahdollisuudet sijoittua vaikka luokan keskivaiheille. Jos vain olisin saanut keskityttyä... 

Nostin koulusatulan Pondin selkään. Kun silitin sitä kaulalta, se kääntyi hamuilemaan takinhelmaani. Vasta silloin tajusin, etten ollut vielä vaihtanut kisavaatteisiin, ja minulla alkoi itse asiassa olla kiire. Silti käytin pienen hetken Pondin rapsutteluun ennen satulavyön kiristämistä. Vaikka kaipasin ihan toista hevosta, oli mukavaa, että se oli siinä kanssani. Myös Pond oli hyvä hevonen. Se ei ollut vain tarkoitettu minulle. 

Vaihdoin vaatteet nopeasti. En kokenut olevani yhtä suittu kuin kaikki muut, mutta eipä Pondkaan ollut yhtä kaunis kuin muiden hevoset. Sovimme ihan hyvin yhteen. Mitäs me pitkät hontturat. Pondin lihasköyhä kaula oli minusta aika ihana. Vedin sitä korvasta niin kuin se olisi ollut oma Mayani. Sekin piti siitä, kun hieroin ja vanutin sen korvia. Ihan niin kuin Maya. 

Oli aika lähteä lämmittelyyn. Käytin jakkaraa Pondin selkään kiipeämiseen. En tosiaankaan ollut niin notkea kuin nuorena, tai ehkä en vain viitsinyt enää yrittää, kun tiesin pääseväni jakkaraa käyttäen vähemmällä. Ennen lämmittelyyn ratsastamista katsoin vielä viestit WhatsAppista. Pelotti, että siellä olisi Buathongin pojalta viesti, että hevoseni oli päättänyt lähteä hevosten taivaaseen ilman minua. Ei siellä kuitenkaan mitään sellaista ollut. Laskin puhelimeni autoni katolle Pondin selästä käsin ja ratsastin lämmittelyyn pitkin ohjin. Ei tuntunut vieläkään miltään. 

Provando Shop
Koululuokan ruusuke

Esteluokan tarina

Olen ottanut kaksi kertaa Valiumia ahdistuneisuuteen kahdessa ihan erilaisessa tilanteessa. Ennen kuin lääke on vaikuttanut, sydän on hakannut miljoonaa, on ahdistanut, on tuntunut että oksettaa, että happi loppuu, että ihan oikeasti kuolee. Oikeastaan on jopa toivonut kuolevansa, että se olo vain loppuisi. Mutta sitten lääke on vaikuttanut. Henki on alkanut kulkea. Silmät ovat alkaneet lurpsua. Minusta se tunne ei ole rauhallisuus, vaikka rauhallisuuden tunnetta Valiumin pitäisi ihmisessä simuloida. Se tunne on väliinpitämättömyys. Kun lääke vaikuttaa, on sellainen olo, että tajuaa kyllä katastrofin olevan vieläkin lähellä, mutta ei vain erityisemmin kiinnosta. Ei pelota, eikä ahdista. Ihan sama, mitä käy. Luulen, että vaikka siinä tilassa kokisi jonkin iloisenkin tapahtuman, siihen suhtautuisi yhtä lailla väliinpitämättömästi. Jaa. Toinen lapseni syntyi. Niinpä näkyy. Kappas. 

Kun ratsastin pois esteradalta, minulla oli sellainen olo ilman mitään lääkitystä. Tajusin kyllä, että nyt olisi pitänyt hymyillä, mutta ei kauheasti kiinnostanut. Huomasin katsovani katsomon puolella kököttävää Keitaroakin silmiin aika kauan, mutta en tainnut ilmehtiä mitenkään. Huomasin, että Keitaro rypisti otsaansa siihen malliin, että autossa saattaisi seurata keskustelu auheesta myöhemmin. Sillä ei ollut minulle mitään merkitystä. Sen kun istuin Pondin kyydissä ja annoin sen kävellä pitkin ohjin pois esteradalta, vaikka toki meidän olisi kuulunut ravata hallitusti. 

"Mikä sun on?"

Sitä kysyi Kinnasen Ekku eikä Keitaro. Hänellä oli kai vapaata aikaa; eihän hän ratsastanut esteluokkaa ollenkaan. Kai hän oli jo hoitanut hevosensakin valmiiksi. Hän otti Pondin ohjista kiinni, jotta minun ei tarvinnut huolehtia sen liikkumisesta liukuessani alas sen yleissatulasta. Hetken kuluttua tajusin pidelleeni aika kauan Pondin jalustinhihnasta kiinni ja pakotin itseni toimimaan. Jalustimet ylös, satulavyö auki, satula Fordin isoon tavaratilaan... 

"Hä? Mikä sun on?"

"Mitä?"

"Mayako sua huolettaa?"

"Ainahan se."

"Okei. Mä haen sulle kahvia. Älä lähde mihinkään."

En käyttänyt hirveästi aikaa Pondin harjaamiseen, vaikka meillä ei ollutkaan kiire. Keitaron esteluokka Cuballa olisi vielä edessä. Lastasin kuitenkin Pondin traileriin odottamaan. Kun join Kinnasen tuomaa pahvinmakuista kahvia kertakäyttömukista ja nojailin kaikessa rauhassa autooni, tiesin kyllä, että Keitaron luokka oli meneillään. Väsytti. Ajattelin, etten menisi katsomaan sitä. Sen sijaan keräisin rohkeutta ja katsoisin taas puhelintani. Siellä olisi viesti, jos Maya ei olisi kunnossa. Kunpa siellä ei olisi mitään.

Provando Shop
Esteluokan ruusuke

TT-kouluvalmennus Hallavassa

Kouluvalmennus Hallavassa 19.4.

Ilmoittauduin tähän valmennukseen tasan siksi, että Riitta kiristi, uhkaili ja lahjoi minua. Jostain syystä tykkään nimittäin tehdä ravi- ja laukkaharjoituksia Pondin kanssa, mutta inhoan taivuttelua, johon tässä valmennuksessa keskityttiin. Väitin kyllä Keitarolle vakaasti, että mielipiteideni syy olisi se, että Pondilla on näyttävät askellajit ja se on aivan surkea taipumaan. Oikeasti se taitaa kuitenkin olla täsmälleen mieltymysteni syy. Kuka nyt ei tykkäisi harjoitella itselleen helppoja juttuja? Siitä tulee sellainen olo kuin oikeasti muka osaisi jotain.

Ja kammottava valmennushan siitä tuli, niin kuin uumoilin. Avo- ja sulkutaivutuksissamme ei tosiaankaan ole koskaan ollut kehumista, kokoamisesta puhumattakaan. Vaikka yritin ottaa kaiken irti valmennuksesta, olin turhautunut jo ensimmäisen tehtävämme, nimen omaan niiden taivutusten, alkaessa. En ole muutenkaan ollut tänä keväänä erinomaisella tuulella Mayan takia, mutta silloin minua tuskastutti niin kovasti, että teki mieli ratsastaa kentältä ulos ja häipyä. Mutta en minä tietenkään voinut niin tehdä, koska se olisi ollut ehdottomasti kakaramaista ja typerää. Aikuinen ihminen tulisi valmennukseen ihan lähes vapaaehtoisesti ja sitten häipyisi. Joo ei. Sen sijaan kirosin Riittaa, taivutin Pondia parhaani mukaan ja yritin tehdä pyöreän voltin taivutusten väliin.

Sentään pääty-ympyröissä löytyi keskiravi kuin itsestään, ja ei se kokoaminenkaan loppujen lopuksi huonosti mennyt. Ongelmana oli ennemminkin koottuna pysyminen kuin kokoaminen. Mietin, auttaisiko Pondia hevoshieroja, vai oliko sillä vain kerta kaikkiaan niin olematon lihaskunto.

Kiemurauran siirtymät askellajista toiseen tuntuivat helpoilta, ja silloin tajusin, että olemme me kehittyneet näiden kaikkien valmennusten aikana vaikka kuinka. Emme taivutuksissa ja notkeudessa ehkä ollenkaan, mutta ainakin siirtymissä. Pond tuntui kuuntelevan minua aivan mahtavasti, ja kerrankin se tuntui pehmeältä ratsastettavalta. Olin tehnyt paljon töitä istuntani eteen, kun minulta otettiin sen suhteen luulot pois eräässä valmennuksessa. Ehkä Pond vastasi siihen, tai ehkä johonkin muuhun. Väliäkö sen: kehitystä oli havaittavissa. Moni olisi tietenkin pystynyt Pondilla paljon parempaan kuin minä, mutta eipä itseään kannata liiaksi muihin vertailla. Itseensä vain.

Valmennuksen loputtua olin hikinen, vieläkin aika ärtynyt, mutta tavallaan ihan tyytyväinenkin. Ajattelin, että oli ihan hyvä taas kerran, kun Riitta oli pakottanut minut ja Pondin tähänkin operaatioon. Kun harjoittelisin tarpeeksi taivutuksia ja sensellaista, eivätköhän nekin lopulta sujuisi. Eivät varmaan tämän Tie Tähtiin -cupin aikana, mutta sentään edes jonain päivänä. Harjasin hieman hikistä Pondia ilta-auringossa ja katselin taitavampien ratsastajien expert-tasoista valmennusta joutessani. Heidän menonsa näytti oikein erityisen jalolta. Ei minua oikeastaan edes harmittanut, etten koskaan pääsisi heidän tasolleen, vaikka tietenkin olin hieman kateellinen heille. Olin jo nyt varmasti parempi kuin koko tämän Tie Tähtiin -cupin alussa, ennen yhtäkään valmennusta ja osakilpailua. Ja Pond -- ei ollut huono Pondikaan!

TT-estevalmennus Hallavassa

Tie Tähtiin -estevalmennus Hallavassa 10.4.

Tämä valmennus ei voi olla niin kauhea, eihän? Vakuuttelin sitä itselleni jo satuloidessani Pondia, jonka olin sitonut trailerin kylkeen. Ensinnäkin, tämä pidettäisiin ulkona. Vaikka ulkona oli ties mitä epävarmuustekijöitä, olihan ulkoilmassa ratsastaminen nyt ihan toista kuin pölyisissä maneeseissa, olivat ne kuinka hienoja tahansa. Toisekseen, olin todennut, ettei tämä Dineo Badillo edes katsonut minua viistoon saati sitten kurtistanut kulmiaan, kun epäonnistuin. Ja minä epäonnistuin usein. Hän hymyili aina, mutta ei sillä tavalla rasittavasti niin kuin meidän tallin Buathong. Ennemminkin samalla tavalla äidillisesti kuin opettajat yläasteella niille oppilaille, joilla oli edes jonkin verran käytöstapoja. Kaiken lisäksi, viimeiseksi mutta ei vähimmäiseksi, minun Mayani, silmäteräni, oma hevoseni, oli suostunut syömään taas aamulla. Mitään ei ollut jäänyt kuppiin. Heinätkin se oli syönyt yön aikana. Olin ylpeä siitä.

Mutta Pondiin piti keskittyä. Yritin olla ajattelematta sitä, että minun ja Mayan yhteinen aika taisi olla päättymässä. Sen sijaan ajattelin tietoisesti sitä, että niin oli minun ja Pondinkin, ja minä tuhlasin sitä. Pond oli minulla kilpailemista varten vain tämän kevään. Nousin sen selkään ja ohjasin kentälle.

Laukka nousi hienosti. Nyt keskittyisin ainoastaan Pondiin. Olin joskus aikaisemminkin ratsastanut tähdenmuotoisesti asetellut esteet May... Yhdellä toisella hevosella. Se oli minulle vaikea tehtävä, ja erityisen vaikea se oli Pondin kanssa. Sen jalat tuntuivat olevan aina väärissä paikoissa, vaikka kuinka yritin lyhentää sen askelta.

Ensimmäinen este. Eläinlääkärin mielestä Maya olisi armeliaampaa lopettaa.

Toinen este. Ponnistimme hieman liian läheltä taas kerran, kun en saanut askelia lyhennettyä. Miksi tämä oli niin vaikeaa minulle? Pond ei silti edes hipaissut estettä. Se on taitavampi kuin minä. Ensi kerralla puolipidätteet puolta askelta aiemmin. Hevonen hereille, Reita!

Kolmas este. Halusin pitää Mayan niin kovasti. Olin seitsemäntoista, kun aloitin sen hoitajana. Se taisi olla vuoden 2010 puolella? Maya asui silloin Mêl Serenissä.

Neljäs este. Yritin hakea parempaa ohjastuntumaa. Pond kuunteli aivan selvästi, mutta sillä ei tainnut olla aavistustakaan, että sen pitäisi mennä rauhallisemmin ja tarkemmin. Yritin pysyä tässä todellisuudessa haavemaailman sijaan. Hengitin kerran kunnolla sisään. Sain askelta lyhennettyä tarpeeksi.

Viides este. Kuinkakohan paljon Mayaan sattui? Halusiko se jo mennä?

Kuudes este. Sehän meni hyvin -- ainakin teknisesti. Pond piti hyppäämisestä ja rentoutui. Sitä ei haitannut, että minä olin kaikkea muuta kuin rento. Ei meidän välillämme mitään tunnesidettä ollut. Mitäpä se minusta ja mitäpä minä siitä?

Seitsemäs este. Ei kai minun Mayani olisi ikinä halunnut minua jättää, oli kuinka kipeä tahansa? Kyllähän se halusi jäädä.

Kahdeksas este. Ai vitsit, etukavio kolahti puomiin. Askel oli päässyt taas pitkäksi. Miksi minun oli niin vaikea keskittyä?

Yhdeksäs este. Miten minä muka pärjäisin ilman Mayaa, joka oli ollut olemassa koko aikuisikäni?

Kymmenes este. Lähestyminen meni itse asiassa hyvin. Tunsin miten aloin itse väsyä. Kotona olisin nyt ohjannut hevosen voltille saadakseni hengähdystauon. Kaikkien katsellessa en kyllä kehdannut. Pond sen sijaan ei näyttänyt minkään sortin väsymyksen merkkejä. Sen korvat sojottivat eteenpäin ja se olisi halunnut sännätä. Pidättelin sitä aika onnistuneesti, joskin varmasti aika ruman näköisesti. No, mitä pienistä?

Yhdestoista este. Minun pitäisi pyytää joku ampumaan minun Mayani. Miten uskaltaisin pitää siitä kiinni ja katsella sitä silmiin, kun sen elämän päättyminen oli minusta kiinni?

Kahdestoista este. Pond olisi voinut hypätä vielä vaikka toisen kierroksen. Minä olisin jättänyt hyppäämisen siihen, jos emme olisi jääneet tähtimuodostelman sisäpuolelle. Tajusin, etten ollut ollenkaan siinä mielentilassa, että tästä olisi edes etäisesti hyötyä kisoja ajatellen. Tuskin muistaisin kommentteja. Pitäisiköhän pyytää ne vaikka saneltuna tai kirjoitettuna?

Viimeinen este. Nyt pitäisi olla iso poika ja soittaa hirvimiehille.