Tämä ruusuke oli paljon isompi kuin Hukkasuon TT-cupin ekasta osakilpailusta voitettu ruusuke. Vaikka se oli muiden silmissä varmasti arvokkaampi, koska olihan se KERJ-Cupin tarinaluokasta, minulle se oli edellisen kanssa samanarvoinen. Tämä oli isommista kisoista, mutta edellinen oli ensimmäinen. Riiputin sitä nurin päin Pondin karsinassa peukaloni ja etusormeni varassa ja katselin niin kuin jotain hiirtä tai muuta elukkaa. Ojensin sitä Pondiakin kohti hämmentyneenä. Hevonen säpsähti ja peruutti. Kai minä pitelin sitä voitonmerkkiäni niin kummallisesti, että sain hevosenkin sillä pelkäämään sitä.
Pudotin ruusukkeen Pondin harjojen sekaan. Raotin sen karsinan ovea ja hapuilin hevosen halvan, sähköisen, ankeansinisen loimen käteeni. Pond katseli minua edelleen epäileväisenä, mutta antoi minun heittää loimen ylleen.
"Miten meni?" oli Keitaro kysynyt heti helmikuun viimeisenä iltana KERJ-Cupista palattuani.
"Ihan", olin sanonut ja kohauttanut olkiani. Jättänyt kokonaan sanomatta, että ihan miten. Ihan hyvin? Ihan sairaan hyvin? Ihan päin honkia? Keitaro oli kuitenkin tehnyt ihan omia päätelmiään olankohautuksestani ja ilmeisesti esitellyt päätelmänsä muillekin. Kukaan ei ollut nimittäin enää kysynyt, että miten meni. Sen sijaan olin saanut olla maaliskuun ensimmäisen päivän ihan rauhassa hevosineni. Muut kai antoivat tilaa oletetulle pettymykselleni. Se oli hyvä. Tarvitsin tilaa hämmästykselleni. Ja tänään olin häipynyt tahallani kaikkia ihmisiä välteltyäni Seppeleen valmennukseen ja vasta juuri taluttanut väsyneen ratsuni karsinaansa. Hakenut sen harjat, joiden joukossa Cup-ruusuke oli vieläkin piilossa.
Kiinnitin Pondin loimen soljet. Tammareppana riiputti päätään. Sille olisi varmasti tehnyt tosi hyvää mennä vielä ulos, mutta kello oli jo niin paljon, että se olisi täytynyt hakea melkein saman tien takaisin. Hieroin sen niskaa, puristelin sen harjanjuurta. Halasin sitä. Eikä se enää pannut sitä ollenkaan pahakseen. En uskonut, että se oli masentunut, kun sillä tavalla seisoi kaula suorana. Olin melko varma, että se oli vain väsynyt.
Kännykkä oli äänettömällä, mutta tunsin miten se värisi takkini taskussa viestin saapumisen merkiksi. Huokaisten kaivoin sen esiin.
Keitaro:
Tuu tallitupaan
Keitaro:
Tuu jo
Keitaro:
Tuu, smurffi
Silitin vielä Pondin otsaa ennen kuin otin sen harjat kantaakseni ja lähdin kohti tallitupaa. Turhaa minä niitä varustehuoneeseen veisin. Olkoot kopissa vain, koska huomenna taas lähdettäisiin.
Avasin taukotuvan oven. Nyökyttelin päätäni ensin Keitarolle, sitten Crimikselle - ja sille pojalle ja Kinnasen likallekin, kun kerran olivat siellä. Ja siellä oli se uusi venäläinen kloppi, jota epäröin tervehtiäkin aluksi, kun en ollut häntä oikeastaan tavannut. Sanoin kuitenkin hei niin kuin olisin. Ja Hannelekin istui sohvannurkassa.
"Mitä nyt?" kysyin lähinnä Keitarolta ja roikotin Pondin harjoja ovensuussa astumatta kunnolla sisään.
"Me ajateltiin vähä piris-" Crimis aloitti. Keitaro kuitenkin loi häneen sellaisen katseen, että hän hiljeni.
"Onnitella", Keitaro korjasi kulmat kurtussa. "Sitä me ajateltiin, kun ei joka ukko osallistu Cuppiin.
"Jaaha. Vai säälijuhlat", huokaisin, "onko kakkua?"
"Ei. Mutta on Nalle-munkkia ja kahvia", Crimis kertoi.
"Sit käy", kerroin tuomioni ja lähdin hakemaan Nalle-munkkeja. Harjat ja niihin hautautunut Cup-ruusuke jäivät maahan ovensuuhun.
lauantai 2. maaliskuuta 2019
perjantai 1. maaliskuuta 2019
TT-estevalmennus Seppeleessä
Tie Tähtiin -estevalmennus Seppeleessä: kutsu.
Noni Pond. Meille on kivasti laitettu kolmen esteen sarja heti alkuun. Sarjaesteet olivat ehdottomasti suurin kompastuskivemme. Melkein olivat puomit kolisseet kotona Hukkasuon ensimmäisessä osakilpailussa, ja sitä ennen meillä oli ollut kahden esteen sarjalla aivan suunnattomia vaikeuksia Hallavan estevalmennuksessa. Eikä tämänkään valmennuksen kolmen esteen sarja hyvin mennyt! Sellainen on pitkäaskelisella Pondilla niin vaikea juttu minulle, että olisin voinut hinkata pelkästään sitä yhtä sarjaa koko valmennuksen ajan.
Kaiken huipuin juttu oli, että tätä sarjaa seurasi Pondin kokoon ja notkeuteen nähden tiukka käännös ja uusi sarja, tällä kertaa kahden esteen pituinen. Taas kerran se, että puomeja ei pudonnut, johtui vain siitä millainen ammattilaistausta Pondilla on. Kun se oli ollut kilparatsu ennen ratsastuskoululle päätymistään, metrin esteet olivat olleet sille suupaloja. Tiesin minä senkin, että sarjaesteiden meneminen on Pondilla periaatteessa mahdollista: sen omistaja Riittakin saa sillä mentyä sarjat nätisti, joskin suurella vaivannäöllä. Minulla puolestaan ei ollut aavistustakaan, miten auttaa Pondia sarjoissa. Kyllä minä puolipidätteet tein, ja koetin rauhallisempaa lähestymistä niin kuin käskettiin, mutta Pondin isot askeleet eivät kerta kaikkiaan sopineet esteiden väliin. Taas kerran minulle suositeltiin jo ihan esteratsastuksenkin vuoksi kouluvalmennukseen osallistumista: Pondin harppomista voisi kyllä kompensoida, kunhan malttaisin opetella. Onneksi olin ilmoittautunut pariinkin kouluvalmennukseen ennen seuraavaa osakilpailua...
Yksittäiset esteet eivät tuottaneet meille mitään ongelmia. En voi ottaa siitä kunniaa. Lainahevoseni on paljon minua taitavampi. Tein sillä laajempia kaaria kuin olisin pienemmillä ja ketterämmillä hevosilla tehnyt. Se oli minulla lainassa, eikä meillä olisi aikaa korjata mitään sen suurempia ketteryysongelmia. Jos Pond olisi minun, pyrkisin saamaan siitä notkeamman ajan kanssa.
Ja sitten taas oltiin sarjoilla. Keskityin niin, että päätäni särki. Yritin koota Pondia vielä viimeiseen asti parhaani mukaan. Lyhentää sen askelta. Ponnistus osui oikeaan kohtaan, hyppy oli kaunis. Esteiden väliin mahtui yksi askel, ja vaikka kuinka yritin, se venähti ihan liian pitkäksi. Pondin ponnistuspaikka oli jälleen kerran liian lähellä jälkimmäistä estettä, ja yli mentiin vain sen korkean tason turvin tälläkin kertaa.
Minun teki mieleni ihan kauheasti luovuttaa ennen kolmen esteen sarjaa. Tein puolipidätteitä aika ronskisti ja sain Pondin kuulolle. Ponnistuspaikka osui kohdilleen, ja tunsin olevani hypyssä mukana. Pidätin hevosta hieman jo ennen kuin se laskeutui. Nyt jumaliste Pond, nyt sen askeleen on mahduttava tähän! Ja mahtuihan se, vaikka askeleen lyhentämisen olisi tottavie voinut hoitaa kivemmallakin tavalla kuin ohjista vetämällä. Seurasi kuitenkin hyvä hyppy. Taas pidätin Pondia, ja seuraavakin askel mahtui esteiden väliin. Taisin olla niin hirveän helpottunut ja tyytyväinen jo ennen ponnistusta, että lopetin ratsastamisen vähän kesken ja horjahdin. Pondin takajalat osuivat puomiin, mutta eihän sellaisella ole väliä. Olo oli kuin voittajalla, vaikka tietenkin kyseessä oli vain yksi osittainen onnistuminen!
Noni Pond. Meille on kivasti laitettu kolmen esteen sarja heti alkuun. Sarjaesteet olivat ehdottomasti suurin kompastuskivemme. Melkein olivat puomit kolisseet kotona Hukkasuon ensimmäisessä osakilpailussa, ja sitä ennen meillä oli ollut kahden esteen sarjalla aivan suunnattomia vaikeuksia Hallavan estevalmennuksessa. Eikä tämänkään valmennuksen kolmen esteen sarja hyvin mennyt! Sellainen on pitkäaskelisella Pondilla niin vaikea juttu minulle, että olisin voinut hinkata pelkästään sitä yhtä sarjaa koko valmennuksen ajan.
Kaiken huipuin juttu oli, että tätä sarjaa seurasi Pondin kokoon ja notkeuteen nähden tiukka käännös ja uusi sarja, tällä kertaa kahden esteen pituinen. Taas kerran se, että puomeja ei pudonnut, johtui vain siitä millainen ammattilaistausta Pondilla on. Kun se oli ollut kilparatsu ennen ratsastuskoululle päätymistään, metrin esteet olivat olleet sille suupaloja. Tiesin minä senkin, että sarjaesteiden meneminen on Pondilla periaatteessa mahdollista: sen omistaja Riittakin saa sillä mentyä sarjat nätisti, joskin suurella vaivannäöllä. Minulla puolestaan ei ollut aavistustakaan, miten auttaa Pondia sarjoissa. Kyllä minä puolipidätteet tein, ja koetin rauhallisempaa lähestymistä niin kuin käskettiin, mutta Pondin isot askeleet eivät kerta kaikkiaan sopineet esteiden väliin. Taas kerran minulle suositeltiin jo ihan esteratsastuksenkin vuoksi kouluvalmennukseen osallistumista: Pondin harppomista voisi kyllä kompensoida, kunhan malttaisin opetella. Onneksi olin ilmoittautunut pariinkin kouluvalmennukseen ennen seuraavaa osakilpailua...
Yksittäiset esteet eivät tuottaneet meille mitään ongelmia. En voi ottaa siitä kunniaa. Lainahevoseni on paljon minua taitavampi. Tein sillä laajempia kaaria kuin olisin pienemmillä ja ketterämmillä hevosilla tehnyt. Se oli minulla lainassa, eikä meillä olisi aikaa korjata mitään sen suurempia ketteryysongelmia. Jos Pond olisi minun, pyrkisin saamaan siitä notkeamman ajan kanssa.
Ja sitten taas oltiin sarjoilla. Keskityin niin, että päätäni särki. Yritin koota Pondia vielä viimeiseen asti parhaani mukaan. Lyhentää sen askelta. Ponnistus osui oikeaan kohtaan, hyppy oli kaunis. Esteiden väliin mahtui yksi askel, ja vaikka kuinka yritin, se venähti ihan liian pitkäksi. Pondin ponnistuspaikka oli jälleen kerran liian lähellä jälkimmäistä estettä, ja yli mentiin vain sen korkean tason turvin tälläkin kertaa.
Minun teki mieleni ihan kauheasti luovuttaa ennen kolmen esteen sarjaa. Tein puolipidätteitä aika ronskisti ja sain Pondin kuulolle. Ponnistuspaikka osui kohdilleen, ja tunsin olevani hypyssä mukana. Pidätin hevosta hieman jo ennen kuin se laskeutui. Nyt jumaliste Pond, nyt sen askeleen on mahduttava tähän! Ja mahtuihan se, vaikka askeleen lyhentämisen olisi tottavie voinut hoitaa kivemmallakin tavalla kuin ohjista vetämällä. Seurasi kuitenkin hyvä hyppy. Taas pidätin Pondia, ja seuraavakin askel mahtui esteiden väliin. Taisin olla niin hirveän helpottunut ja tyytyväinen jo ennen ponnistusta, että lopetin ratsastamisen vähän kesken ja horjahdin. Pondin takajalat osuivat puomiin, mutta eihän sellaisella ole väliä. Olo oli kuin voittajalla, vaikka tietenkin kyseessä oli vain yksi osittainen onnistuminen!
torstai 28. helmikuuta 2019
KERJ-Cup helmikuu 2019
Riitalla, Pondin omistajalla, on kyllä vaikka mitä suhteita! Riitta sai Reitan ja Pondin puhuttua KERJ-Cupin tarinaluokkaan. Ratsukon sijoitus oli 2/6!
Tehtävänanto:
Tarinaluokan tehtävänä on kirjoittaa raapale (tai kaksi tai maksimissaan kolme raapaletta). Raapale tarkoittaa tasan sadan sanan tekstiä, jolla on selkeä kerronnallinen alku ja loppu. Pituus on rajoitettu vaihtoehtoihin 100 sanaa (yksi raapale), 200 sanaa (kaksi raapaletta) tai 300 sanaa (kolme raapaletta). Tekstin pituus ei saa olla mitään tältä väliltä. Sanojen tulee mennä tasan.
Helpoin vaihtoehto toteuttaa raapalehaaste on kirjoittaa yksi raapale (tasan sata sanaa). Mikäli teet pidemmän tekstin (kaksi tai kolme raapaletta), niin huomaathan, että edes kappaleen tulee vaihtua sadan sanan tultua täyteen. Useamman raapaleen tulee todellakin siis olla useampi raapale, ei yksi miten tahansa jaettu kahden- tai kolmensadan sanan teksti. Tekstin aihe saa säilyä samana, mutta haasteen vuoksi ainakin kappaleen tulee vaihtua. Näin kirjoittaja joutuu pohtimaan sanavalintojaan jättääkseen kunkin osion (raapaleen) tasan satasanaisiksi.
Koska tarinan pituus on näin rajattu, saa sisältö olla mitä vain. Teksti voi olla varsin perinteinen suorituskuvaus, vuoropuhelua sisältävä lyhytnovelli tai vaikkapa ystävänpäivästä inspiroitunut tarina. Arvostelussa huomioidaan tekstin eheys, luettavuus ja luovuus.
Reitan ja Pondin tarina:
No niin, Pond! Ensimmäisten yhteisten kenttäratsastuskisojemme aika. En tiedä mitä olen tekemässä, mutta onneksi sinä olet siinä. Yhdessähän me selviydymme mistä tahansa. Jännittää hirveän paljon. Ei minulle voitolla ole väliä, enkä pelkää hävitä, mutta siitä on kuitenkin jo vuosia, kun olen kilpaillut. Kädet tärisevät niin, että minun on pakko pitää niitä tässä kaulallasi vielä hetken ennen kuin on meidän vuoromme. Onneksi sinä olet aina rauhallinen oma itsesi. Kun suljen silmäni, voin tunnustella hengitystäsi ja rauhoittua itsekin. Et sinä turhaan ole yksi ratsastuskoulun suosituimmista hevosista. Rauhoitat varmasti ensikertalaisetkin olemuksellasi. Ei sinun kanssasi voi pelätä. Rakastan sinua Pond. Nyt on aika mennä.
keskiviikko 27. helmikuuta 2019
Kisatunnelmia Daelwynista
"Miten sä jaksat?" Keitaro kysyi satulahuoneen seinään nojaten, ja minä otin sen heti vittuiluna.
"Pää kii", komensin häntä ja osoitin Pondin koulusatulaa sen merkiksi, että nyt olisi parasta ottaa siitä kiinni ja kantaa se farkku-Fordin takaluukkuun. Yleissatula oli jo siellä: käytin sitä hypätessämme, koska vierastin aina vain estesatulaa. Estesatula on niin topattu, että minä en pitkine jalkoineni saa ikinä polviani mitenkään kivasti, säädin jalustimet ihan miten tahansa. Jo Hukkasuon kisoissa olin päättänyt käyttää yleissatulaa hypätessämme ja se oli ollut ainoa toimiva ratkaisu. Nyt minä lähtisin ajamaan kohti estekisoja, enkä oikeastaan tarvitsisi koulusatulaa, mutta se voisi olla pakattuna Fordiin jo huomista varten.
Keitaro huokaisi ärtyneen näköisenä ja tarttui satulaa etu- ja takakaaresta. Hän roikotti sitä velton oloisesti sylissään. "Mä ihan vilpittömästi kyselin sun vointia", hän huomautti epäkeitaromaisen terävästi. Oli kai kyllästynyt jo tiuskimiseeni. Häipyisi varmaan kohta, kun tarpeeksi lapselliseksi heittäytyisin.
"No anteeks", sanoin sovittelevasti mutta selkä häneen päin, koska muuta en osannut, vaikka kuinka pahoillani olin. Heittelin omien hevosteni tavaroiden joukosta vielä varajalustinhihnat sun muuta krääsää Pondin kaikkien romujen joukkoon ja nostin sitten sen kahteen Ikean muovilaatikkoon pakatut romut syliini. Niin me lähdimme autoa kohti, enkä minä saanut puhuttua monikymmenkiloisen taakkani alla.
Kun Ikean laatikot ja koulusatula oli työnnetty farmari-Fordin ihanan tilavaan tavaratilaan, paiskasin takaluukun kiinni. "Nyt on kuule pakko jaksaa", mutisin Keitarolle ja survoin takaluukkua vielä käsilläni paremmin kiinni. Se ei suostunut aina toimimaan. Auto oli kuitenkin jo aika vanha. "Itse mä olen tämän kaiken lautaselleni lastannut. Sitä paitsi kivaahan tämä on..."
Keitaro taputteli takintaskujaan. Tupakka-askin löydettyään hän kaivoi yhden savukkeen huulilleen. Ojensin käteni, kun hän sytytti sitä, ja savua poispäin minusta puhaltaen hän laski tupakka-askinsa käteeni.
"Eksä lopettanukaan?" hän kysyi, kun sytytin tupakan hänen sytyttimellään ja ojensin askia takaisin.
"Älä nyt perkele sinäkin alota--"
"Älä nyt! Sä oot aivan kummallinen tänään!" Keitaro toppuutteli kämmen minua kohti nostettuna, ja minä hengitin savua oikein syvään.
"Olisit itekin", huokaisin ja kaivoin kännykän taskustani. Avasin muistion ja ojensin puhelinta kohti Keitaroa. "Kato."
Osasin ulkoa kaiken, mitä siellä luki.
Pondin aikataulu
27.2. Daelwyn ERJ 140cm x2
28.2. Auburn Estate KERJ-Cup CIC2
2.3. Seppele estevalmennus
3.3. Seppele kouluvalmennus
5.3. Auburn Estate kouluvalmennus (huom, kimppakyyti Kinnasen kans)
9.3. Saaristo estevalmennus
10.3. Saaristo kouluvalmennus
??.3. Riitan valmennukset
17.3. Seppele TT-kisat
19.3. Helmen talli, KRJ heC
"No. Et sä helpolla itseäs päästä", Keitaro kommentoi ja ojensi puhelimeni takaisin samalla kädellä, jonka sormien välissä tupakka paloi. "Etkä hevostakaan."
"Kuule, kultaseni. Kun kevät koittaa, niin mä en enää ikinä saa kilpailla. Niin nyt täytyy."
"Niin no..."
"Ei vitsi. Nyt mun pitää mennä. Mä myöhästyn!"
Astuin trailerinaisan ylitse auton toiselle puolelle. Imaisin viimeiset savut tupakasta ja istuin autoon. Käänsin avainta virtalukossa. Avasin apukuskin puoleisen ikkunan, kun Keitaro koputti siihen. Mitä se nyt halusi? Läksiäsissuudelman?
"Reita", Keitaro sanoi kummallisesti hymyillen.
"Sano vaan", kannustin hieman kärsimättömästi.
"Etkö sä oo unohtanu jotain?" hän kysyi erinomaisen hyväntuulisesti ja sillä tavalla raivostuttavan keitaromaisesti sisäänpäin hymyillen, että siinä kiireisenä ja tuskaisena minun teki mieli vähän ravistella häntä.
"No! Jos sulla on jotain mielessä, niin sano vähä äkkiä kuule! Mitä mä muka unohdin?"
"Hevosen."
Ja ai että kuinka korvistani nousi melkein savua, kun sammutin auton ja painelin vähän vinkeästi tammatalliin hakemaan sitä lainattua kilparatsuani. Heilautin vain kättäni Keitarolle, joka tuntui nauttivan olostaan. Ajomatkan aikana tunteeni viilentyivät sen verran, että perillä kisapaikalla lähetin Keitarolle kuitenkin Pondin kanssa ottamani selfien. Kirjoitin siihen jonkin hienon kommentin siitä, että täällä me nyt ollaan ja hevonenkin on mukana kiitos sun. Se oli vähän niin kuin anteeksipyyntö. Tai ainakin toivoin, että se olisi: Keitaro on varmasti jo huomannut, että paremmin minä en osaa.
-----------
Pond osallistui kahteen 140-senttiseen ERJ:n alaiseen tarinaluokkaan Daelwynin kilpailuissa tänään. Reita ratsasti sillä, koska sitä varten Pond hänellä lainassa onkin. Riitta, Pondin omistaja ja Reitan epävirallinen valmentaja ja mentori, oli myös mukana kisareissulla. Tällä kertaa sijoituksia ei tullut. Luokassa 2 tulos oli 2/4, luokassa 3 2/3.
TULOKSET
Luokan 2 tehtävänanto:
Anteeksi mikä?!? Muut kilpailun esteet näyttävät kyllä tuiki tavallisilta rataesteiltä, mutta ensimmäisessä on jotain epäilyttävää sekä sinun että ratsusi mielestä. Sehän on piru vie rakennettu lumesta koko este ja jäädytetty sileäksi! Miten kävi, oliko lumikammotus ihan piece of cake vai tuliko niin sanotusti jäinen loppu?
Kuule. Ei se ole sille ongelma", lähiratsastuskoulun eläköitynyt opettaja ja minun satunnaisesti työskentelevä valmentajani Riitta tokaisi. Se oli tarkoitettu rauhoittavaksi äänensävyksi, mutta Riitta olikin niin tomera persoona, että se kuulosti lähinnä torulta. Myös se miten hän taputti selkääni rohkaisevasti oli samanhenkistä kuin se, miten minä hakkaan mattoja mattopiiskalla.
"En mä uskokaan, että se Pondille on mikään ongelma", sanoin lumiestettä tuijottaen ja takahampaitani kauhusta yhteen purren, "vaan mulle."
"Pöh. Kuule Reita. Pysy vaan satulassa. Kyllä mun hevonen sut sitten kuskaa esteen yli."
Olin ratsastanut Pondilla vain pari kertaa aiemmin ja silloinkin Riitan ratsastustunneilla. Se meni kuitenkin siinä uudessa paikassa ihan samalla tavalla kuin kotonaankin. Isoaskelinen ja jäykkä se oli, niin että ponnistukset osuivat lämmittelyssä melkein joka esteellä mihin sattui. Pond oli kuitenkin niin ylivertainen hyppääjä, ettei sellainen pikkuasia kuin surkea ratsastaja saanut sitä pudottamaan ainoatakaan puomia.
Onneksi se lumivalli oli varsinaisen radan ensimmäinen este. Muuten olisin jännittänyt sitä koko ajan ja pilannut koko suorituksen. Aurinko oli sillä tavalla pilvessä, että valo oli hyvin pehmeää. Vaikka yritin räpytellä silmiäni ja pudistella päätäni, en enää hahmottanut koko lumikasaa sitä lähestyessämme. Olisivat nyt vaikka kaataneet siihen jotain väriä päälle, ajattelin hätääntyen koko ajan enemmän. Vastuuttomat!
Seuraavien muutamien askeleiden aikana ehdin ajatella vaikka mitä. Paljonkohan joutuisin maksamaan Pondista Riitalle, jos se murtaisi jalkansa sillä ihan liian vaarallisella esteellä? Sattuisikohan minuun, jos putoaisin ja halvaantuisin? Pääsisiköhän sillä kielellä ohjattavalla halvaantuneiden moottoroidulla rullatuolilla koirien kanssa lenkille, vai joutuisinko antamaan koiratkin pois? Miltähän kuoleminen tuntuu?
Sitten Pond ponnisti. Se tapahtui askelta ennen kuin olin odottanut, ja sen voimakas ponnistus naskautti hampaani ikävästi yhteen ja löi ilmat pihalle keuhkoistani. Kun laskeuduimme, havaitsin puristavani satulan etukaarta. Sen takia olin siis yhä Pondin selässä. Ai vitsit, Reita, mitkä refleksit! Nyt pitäisi kyllä käydä tekemässä ennätys siihen reaktiopeliin, jossa naputellaan niitä erivärisiä nappuloita mahdollisimman nopeasti kun niihin syttyy valo!
Otin uudelleen kiinni Pondin ohjista, jotka olin näköjään pudottanut peloissani kokonaan otteestani. Kun kauhujen este oli takanapäin, nojauduin itse aavistuksen eteenpäin Pondin selässä ja pyysin lisää vauhtia. Vaikka suorituksemme ensimmäinen hyppy olikin ollut ihan kuraa, loppusta voisin oppia vielä jotain uutta. Sitä paitsi minulla oli kiire ratsastaa loppuun, jotta pääsisin valittamaan esteestä vielä ensin Riitalle ja sitten kisanjärjestäjille. Siihen pitäisi oikeasti ampua vaikka värikuulia ennen kuin kukaan muu ehtisi hyppäämään sitä!
Luokan 3 tehtävänanto:
Joko ennen tai jälkeen oman kilpasuorituksen on erinomaista aikaa käydä seikkailemassa vuorille kohoavilla maastoreiteillä. Päätit lähteä reippaasti matkaan ihan kahdestaan ratsusi kanssa, sillä millainen uuno pitää olla, ettei kartan ja opastekylttien avulla selviäisi? Lumiset vuoret kuitenkin yllättävät monella tapaa... Kerro seikkailustanne!
"Joo joo Riitta, kyllä mä pärjään."
"Reita, ihan sut tuntien, niin et sä välttämättä pärjää."
"Mulla on kännykkä."
"Niin ja sulla on mun hevonen myös! Kyllä mun pitäis lähteä mukaan!"
"Siellä on opastetaulut!"
"Mut Pond ei osaa lukea niitä, Reita! Vitsi jos sä hukkaat sen, niin se on kyllä sun viimenen tekos!"
"Mä mitää hukkaa!"
Niin me lähdimme itsevarmoina matkaan, emmekä meinanneet löytää enää takaisin. Sellaiseen hirveään eksymiseen riitti nimittäin hentoinen lumisade, vuorimaisema ja se että joku oli kääntänyt yhden ainoan opastekyltin osoittamaan kohti väärää polkua.
Kaikki alkoi niin, että käännyimme väärään suuntaan osoittavan kyltin perusteella oikealta polulta. En kauheasti pannut merkille mitään maamerkkejä, koska hermoni olivat edelleen riekaleina kilpailuiden takia. Päivänvaloa riitti hyvin, joten tutkin sen sijaan maisemia ja eläinten lumeen jättämiä jälkiä. Toivoin näkeväni jonkun elukan - pupun tai jopa peuran. Pond sen sijaan toivoi kai vain ruuan tulevan tänään etuajassa. Sitä ei olisi kiinnostanut enää kauheasti maastoilla, kun se koki jo tehneensä päivän työnsä hyppäämällä. Mutta eihän tällaista tilaisuutta vain voinut jättää käyttämättä. Oli niin hiljaistakin siellä kevyessä lumisateessa...
Lenkin piti olla lyhyt, mutta polku vain jatkui ja jatkui, ja muuttui koko ajan kapeammaksi ja vaikeammaksi. Ajattelin sen aina helpottavan pian. Seuraavan mutkan, seuraavan pusikon, seuraavan nousun jälkeen olemme perillä. Käännyimme takaisin vasta kun Pond ei olisi enää päässyt eteenpäin kuin suurin vaikeuksin. Alkoi hämärtää, mutta en vielä hätääntynyt. Emme voineet olla kauhean kaukana. Lähdimme seurailemaan omia jälkiämme, ja matka takaisinpäin sisälsi sen verran vähemmän nousuja, että olimme aika nopeita.
Jäljet loppuivat hetken kuluttua. Niihin oli satanut lunta. Risteykseen asti pääsimme suoraa tietä. Mutta kumpaan suuntaan meidän pitikään kääntyä? Olin ollut niin ajatuksissani menomatkan, että minulla ei ollut enää mitään käsitystä mistä olimme tulleet. Kaivoin siis puhelimen taskustani. Kyllä Google Mapsista jotain vihiä saisi. Pond maiskutteli kuolaintaan pää matalalla ja ohjat kaulallaan roikkuen, kun minä yritin päästä Google Mapsiin... Mutta siinä ei ollut kerta kaikkiaan minkäänlaista verkkoa. En päässyt katsomaan karttaa, en pystynyt soittamaan, enkä edes lähettämään viestiä.
Siinä vaiheessa alkoi tuntua aika kurjalta. Vaikka olen ihan aikuinen, olo oli ihan sama kuin jos eksyi lapsena äidistä vieraaseen supermarkettiin. Olin melko varma, että jäisimme siihen seisomaan, lumi peittäisi meidät, jäätyisimme kuoliaaksi ja lopulta sudet söisivät ruumiimme. Kukaan ei ikinä tietäisi, mitä meille kävi... Jopa aina rauhallinen Pond heilutteli levottomasti korviaan, kun istuin neuvottomana sen selässä.
Oli pimeää, eikä minulla ollut mitään muuta valoa kuin kehno kännykän taskulamppu. En uskaltanut valita polkua umpimähkään. Kai minä olin odottanut, että joku etsisi meidät. Sitten keksin pelastuksen. Se on Pondin maha.
"Pond", sanoin hevoselle, ja sen korvat kääntyivät heti minua kohti. "Mennään syömään, Pond! Syömään!"
Pond epäröi hetken. Ei se suunnasta ollut epävarma, vaan siitä että olinkohan minä tosissani luvatessani sille ruokaa. Sitten sen korvat ponnahtivat eteenpäin. Se kääntyi vasemmalle ja lähti puolijuoksua kohti tallipihaa ja omaa tuttua kuljetusvaunuaan, jossa se tiesi ruokansa olevan.
Kuten arvata saattaa, Riitta oli raivoissaan. Onneksi Riitta raivoaa aina kerralla kunnolla, eikä sitten enää palaa aiheeseen.
"Pää kii", komensin häntä ja osoitin Pondin koulusatulaa sen merkiksi, että nyt olisi parasta ottaa siitä kiinni ja kantaa se farkku-Fordin takaluukkuun. Yleissatula oli jo siellä: käytin sitä hypätessämme, koska vierastin aina vain estesatulaa. Estesatula on niin topattu, että minä en pitkine jalkoineni saa ikinä polviani mitenkään kivasti, säädin jalustimet ihan miten tahansa. Jo Hukkasuon kisoissa olin päättänyt käyttää yleissatulaa hypätessämme ja se oli ollut ainoa toimiva ratkaisu. Nyt minä lähtisin ajamaan kohti estekisoja, enkä oikeastaan tarvitsisi koulusatulaa, mutta se voisi olla pakattuna Fordiin jo huomista varten.
Keitaro huokaisi ärtyneen näköisenä ja tarttui satulaa etu- ja takakaaresta. Hän roikotti sitä velton oloisesti sylissään. "Mä ihan vilpittömästi kyselin sun vointia", hän huomautti epäkeitaromaisen terävästi. Oli kai kyllästynyt jo tiuskimiseeni. Häipyisi varmaan kohta, kun tarpeeksi lapselliseksi heittäytyisin.
"No anteeks", sanoin sovittelevasti mutta selkä häneen päin, koska muuta en osannut, vaikka kuinka pahoillani olin. Heittelin omien hevosteni tavaroiden joukosta vielä varajalustinhihnat sun muuta krääsää Pondin kaikkien romujen joukkoon ja nostin sitten sen kahteen Ikean muovilaatikkoon pakatut romut syliini. Niin me lähdimme autoa kohti, enkä minä saanut puhuttua monikymmenkiloisen taakkani alla.
Kun Ikean laatikot ja koulusatula oli työnnetty farmari-Fordin ihanan tilavaan tavaratilaan, paiskasin takaluukun kiinni. "Nyt on kuule pakko jaksaa", mutisin Keitarolle ja survoin takaluukkua vielä käsilläni paremmin kiinni. Se ei suostunut aina toimimaan. Auto oli kuitenkin jo aika vanha. "Itse mä olen tämän kaiken lautaselleni lastannut. Sitä paitsi kivaahan tämä on..."
Keitaro taputteli takintaskujaan. Tupakka-askin löydettyään hän kaivoi yhden savukkeen huulilleen. Ojensin käteni, kun hän sytytti sitä, ja savua poispäin minusta puhaltaen hän laski tupakka-askinsa käteeni.
"Eksä lopettanukaan?" hän kysyi, kun sytytin tupakan hänen sytyttimellään ja ojensin askia takaisin.
"Älä nyt perkele sinäkin alota--"
"Älä nyt! Sä oot aivan kummallinen tänään!" Keitaro toppuutteli kämmen minua kohti nostettuna, ja minä hengitin savua oikein syvään.
"Olisit itekin", huokaisin ja kaivoin kännykän taskustani. Avasin muistion ja ojensin puhelinta kohti Keitaroa. "Kato."
Osasin ulkoa kaiken, mitä siellä luki.
Pondin aikataulu
27.2. Daelwyn ERJ 140cm x2
28.2. Auburn Estate KERJ-Cup CIC2
2.3. Seppele estevalmennus
3.3. Seppele kouluvalmennus
5.3. Auburn Estate kouluvalmennus (huom, kimppakyyti Kinnasen kans)
9.3. Saaristo estevalmennus
10.3. Saaristo kouluvalmennus
??.3. Riitan valmennukset
17.3. Seppele TT-kisat
19.3. Helmen talli, KRJ heC
"No. Et sä helpolla itseäs päästä", Keitaro kommentoi ja ojensi puhelimeni takaisin samalla kädellä, jonka sormien välissä tupakka paloi. "Etkä hevostakaan."
"Kuule, kultaseni. Kun kevät koittaa, niin mä en enää ikinä saa kilpailla. Niin nyt täytyy."
"Niin no..."
"Ei vitsi. Nyt mun pitää mennä. Mä myöhästyn!"
Astuin trailerinaisan ylitse auton toiselle puolelle. Imaisin viimeiset savut tupakasta ja istuin autoon. Käänsin avainta virtalukossa. Avasin apukuskin puoleisen ikkunan, kun Keitaro koputti siihen. Mitä se nyt halusi? Läksiäsissuudelman?
"Reita", Keitaro sanoi kummallisesti hymyillen.
"Sano vaan", kannustin hieman kärsimättömästi.
"Etkö sä oo unohtanu jotain?" hän kysyi erinomaisen hyväntuulisesti ja sillä tavalla raivostuttavan keitaromaisesti sisäänpäin hymyillen, että siinä kiireisenä ja tuskaisena minun teki mieli vähän ravistella häntä.
"No! Jos sulla on jotain mielessä, niin sano vähä äkkiä kuule! Mitä mä muka unohdin?"
"Hevosen."
Ja ai että kuinka korvistani nousi melkein savua, kun sammutin auton ja painelin vähän vinkeästi tammatalliin hakemaan sitä lainattua kilparatsuani. Heilautin vain kättäni Keitarolle, joka tuntui nauttivan olostaan. Ajomatkan aikana tunteeni viilentyivät sen verran, että perillä kisapaikalla lähetin Keitarolle kuitenkin Pondin kanssa ottamani selfien. Kirjoitin siihen jonkin hienon kommentin siitä, että täällä me nyt ollaan ja hevonenkin on mukana kiitos sun. Se oli vähän niin kuin anteeksipyyntö. Tai ainakin toivoin, että se olisi: Keitaro on varmasti jo huomannut, että paremmin minä en osaa.
 |
| Pond helmikuussa 2019, linet BH Stables /dA |
-----------
Pond osallistui kahteen 140-senttiseen ERJ:n alaiseen tarinaluokkaan Daelwynin kilpailuissa tänään. Reita ratsasti sillä, koska sitä varten Pond hänellä lainassa onkin. Riitta, Pondin omistaja ja Reitan epävirallinen valmentaja ja mentori, oli myös mukana kisareissulla. Tällä kertaa sijoituksia ei tullut. Luokassa 2 tulos oli 2/4, luokassa 3 2/3.
TULOKSET
Luokan 2 tehtävänanto:
Anteeksi mikä?!? Muut kilpailun esteet näyttävät kyllä tuiki tavallisilta rataesteiltä, mutta ensimmäisessä on jotain epäilyttävää sekä sinun että ratsusi mielestä. Sehän on piru vie rakennettu lumesta koko este ja jäädytetty sileäksi! Miten kävi, oliko lumikammotus ihan piece of cake vai tuliko niin sanotusti jäinen loppu?
Kuule. Ei se ole sille ongelma", lähiratsastuskoulun eläköitynyt opettaja ja minun satunnaisesti työskentelevä valmentajani Riitta tokaisi. Se oli tarkoitettu rauhoittavaksi äänensävyksi, mutta Riitta olikin niin tomera persoona, että se kuulosti lähinnä torulta. Myös se miten hän taputti selkääni rohkaisevasti oli samanhenkistä kuin se, miten minä hakkaan mattoja mattopiiskalla.
"En mä uskokaan, että se Pondille on mikään ongelma", sanoin lumiestettä tuijottaen ja takahampaitani kauhusta yhteen purren, "vaan mulle."
"Pöh. Kuule Reita. Pysy vaan satulassa. Kyllä mun hevonen sut sitten kuskaa esteen yli."
Olin ratsastanut Pondilla vain pari kertaa aiemmin ja silloinkin Riitan ratsastustunneilla. Se meni kuitenkin siinä uudessa paikassa ihan samalla tavalla kuin kotonaankin. Isoaskelinen ja jäykkä se oli, niin että ponnistukset osuivat lämmittelyssä melkein joka esteellä mihin sattui. Pond oli kuitenkin niin ylivertainen hyppääjä, ettei sellainen pikkuasia kuin surkea ratsastaja saanut sitä pudottamaan ainoatakaan puomia.
Onneksi se lumivalli oli varsinaisen radan ensimmäinen este. Muuten olisin jännittänyt sitä koko ajan ja pilannut koko suorituksen. Aurinko oli sillä tavalla pilvessä, että valo oli hyvin pehmeää. Vaikka yritin räpytellä silmiäni ja pudistella päätäni, en enää hahmottanut koko lumikasaa sitä lähestyessämme. Olisivat nyt vaikka kaataneet siihen jotain väriä päälle, ajattelin hätääntyen koko ajan enemmän. Vastuuttomat!
Seuraavien muutamien askeleiden aikana ehdin ajatella vaikka mitä. Paljonkohan joutuisin maksamaan Pondista Riitalle, jos se murtaisi jalkansa sillä ihan liian vaarallisella esteellä? Sattuisikohan minuun, jos putoaisin ja halvaantuisin? Pääsisiköhän sillä kielellä ohjattavalla halvaantuneiden moottoroidulla rullatuolilla koirien kanssa lenkille, vai joutuisinko antamaan koiratkin pois? Miltähän kuoleminen tuntuu?
Sitten Pond ponnisti. Se tapahtui askelta ennen kuin olin odottanut, ja sen voimakas ponnistus naskautti hampaani ikävästi yhteen ja löi ilmat pihalle keuhkoistani. Kun laskeuduimme, havaitsin puristavani satulan etukaarta. Sen takia olin siis yhä Pondin selässä. Ai vitsit, Reita, mitkä refleksit! Nyt pitäisi kyllä käydä tekemässä ennätys siihen reaktiopeliin, jossa naputellaan niitä erivärisiä nappuloita mahdollisimman nopeasti kun niihin syttyy valo!
Otin uudelleen kiinni Pondin ohjista, jotka olin näköjään pudottanut peloissani kokonaan otteestani. Kun kauhujen este oli takanapäin, nojauduin itse aavistuksen eteenpäin Pondin selässä ja pyysin lisää vauhtia. Vaikka suorituksemme ensimmäinen hyppy olikin ollut ihan kuraa, loppusta voisin oppia vielä jotain uutta. Sitä paitsi minulla oli kiire ratsastaa loppuun, jotta pääsisin valittamaan esteestä vielä ensin Riitalle ja sitten kisanjärjestäjille. Siihen pitäisi oikeasti ampua vaikka värikuulia ennen kuin kukaan muu ehtisi hyppäämään sitä!
Luokan 3 tehtävänanto:
Joko ennen tai jälkeen oman kilpasuorituksen on erinomaista aikaa käydä seikkailemassa vuorille kohoavilla maastoreiteillä. Päätit lähteä reippaasti matkaan ihan kahdestaan ratsusi kanssa, sillä millainen uuno pitää olla, ettei kartan ja opastekylttien avulla selviäisi? Lumiset vuoret kuitenkin yllättävät monella tapaa... Kerro seikkailustanne!
"Joo joo Riitta, kyllä mä pärjään."
"Reita, ihan sut tuntien, niin et sä välttämättä pärjää."
"Mulla on kännykkä."
"Niin ja sulla on mun hevonen myös! Kyllä mun pitäis lähteä mukaan!"
"Siellä on opastetaulut!"
"Mut Pond ei osaa lukea niitä, Reita! Vitsi jos sä hukkaat sen, niin se on kyllä sun viimenen tekos!"
"Mä mitää hukkaa!"
Niin me lähdimme itsevarmoina matkaan, emmekä meinanneet löytää enää takaisin. Sellaiseen hirveään eksymiseen riitti nimittäin hentoinen lumisade, vuorimaisema ja se että joku oli kääntänyt yhden ainoan opastekyltin osoittamaan kohti väärää polkua.
Kaikki alkoi niin, että käännyimme väärään suuntaan osoittavan kyltin perusteella oikealta polulta. En kauheasti pannut merkille mitään maamerkkejä, koska hermoni olivat edelleen riekaleina kilpailuiden takia. Päivänvaloa riitti hyvin, joten tutkin sen sijaan maisemia ja eläinten lumeen jättämiä jälkiä. Toivoin näkeväni jonkun elukan - pupun tai jopa peuran. Pond sen sijaan toivoi kai vain ruuan tulevan tänään etuajassa. Sitä ei olisi kiinnostanut enää kauheasti maastoilla, kun se koki jo tehneensä päivän työnsä hyppäämällä. Mutta eihän tällaista tilaisuutta vain voinut jättää käyttämättä. Oli niin hiljaistakin siellä kevyessä lumisateessa...
Lenkin piti olla lyhyt, mutta polku vain jatkui ja jatkui, ja muuttui koko ajan kapeammaksi ja vaikeammaksi. Ajattelin sen aina helpottavan pian. Seuraavan mutkan, seuraavan pusikon, seuraavan nousun jälkeen olemme perillä. Käännyimme takaisin vasta kun Pond ei olisi enää päässyt eteenpäin kuin suurin vaikeuksin. Alkoi hämärtää, mutta en vielä hätääntynyt. Emme voineet olla kauhean kaukana. Lähdimme seurailemaan omia jälkiämme, ja matka takaisinpäin sisälsi sen verran vähemmän nousuja, että olimme aika nopeita.
Jäljet loppuivat hetken kuluttua. Niihin oli satanut lunta. Risteykseen asti pääsimme suoraa tietä. Mutta kumpaan suuntaan meidän pitikään kääntyä? Olin ollut niin ajatuksissani menomatkan, että minulla ei ollut enää mitään käsitystä mistä olimme tulleet. Kaivoin siis puhelimen taskustani. Kyllä Google Mapsista jotain vihiä saisi. Pond maiskutteli kuolaintaan pää matalalla ja ohjat kaulallaan roikkuen, kun minä yritin päästä Google Mapsiin... Mutta siinä ei ollut kerta kaikkiaan minkäänlaista verkkoa. En päässyt katsomaan karttaa, en pystynyt soittamaan, enkä edes lähettämään viestiä.
Siinä vaiheessa alkoi tuntua aika kurjalta. Vaikka olen ihan aikuinen, olo oli ihan sama kuin jos eksyi lapsena äidistä vieraaseen supermarkettiin. Olin melko varma, että jäisimme siihen seisomaan, lumi peittäisi meidät, jäätyisimme kuoliaaksi ja lopulta sudet söisivät ruumiimme. Kukaan ei ikinä tietäisi, mitä meille kävi... Jopa aina rauhallinen Pond heilutteli levottomasti korviaan, kun istuin neuvottomana sen selässä.
Oli pimeää, eikä minulla ollut mitään muuta valoa kuin kehno kännykän taskulamppu. En uskaltanut valita polkua umpimähkään. Kai minä olin odottanut, että joku etsisi meidät. Sitten keksin pelastuksen. Se on Pondin maha.
"Pond", sanoin hevoselle, ja sen korvat kääntyivät heti minua kohti. "Mennään syömään, Pond! Syömään!"
Pond epäröi hetken. Ei se suunnasta ollut epävarma, vaan siitä että olinkohan minä tosissani luvatessani sille ruokaa. Sitten sen korvat ponnahtivat eteenpäin. Se kääntyi vasemmalle ja lähti puolijuoksua kohti tallipihaa ja omaa tuttua kuljetusvaunuaan, jossa se tiesi ruokansa olevan.
Kuten arvata saattaa, Riitta oli raivoissaan. Onneksi Riitta raivoaa aina kerralla kunnolla, eikä sitten enää palaa aiheeseen.
sunnuntai 24. helmikuuta 2019
Kisojen jälkeen
Vedin ensimmäisellä käteeni sattuneella harjalla Pondin tylsänväriseen kylkeen pitkiä harjanvetoja. On sanomattakin selvää, että olin erinomaisella tuulella. Vilkaisin kalterien lomasta kauempana Tashan karsinassa hevostaan hoitavaa Keitaroa samaan aikaan kuin hän sattui katsomaan minua. Suupieleni pyrkivät väkisin hymyyn, joten käänsin katseeni nopeasti hevoseen ja selkäni Keitarolle. Olin harjaavinani niin kauhean keskittyneesti.
"Kyllä sä voit olla tyytyväinen ihan reilusti, vaikka mulla olis voinu mennä paremminkin", Keitaro kuitenkin huomautti hetken kuluttua ihan tasaisella äänellä. Hän oli sittenkin ehtinyt näkemään hymyni.
"Hyvä. Koska mä oon aivan sairaan tyytyväinen", yritin myöntää ihan rauhallisella äänellä, mutta ei minun ääneni tainnut rauhallisena pysyä.
"Ai jaa? Mä luulin, että sä alkaisit nyt puhua mulle siitä miten se oli taitoa eikä tuuria", Keitaro tuhahti. Kun vilkaisin häntä, hän oli luonut katseensa siihen malliin alaspäin, että hänellä oli Tashan häntä käsissään, tai ainakin hän esitti selvittelevänsä sitä.
"Kyllähän sä nyt tiedät, että se oli oikeasti pelkkää tuuria", hymähdin ja painoin hetkeksi kasvoni Pondin poskea vasten. "Tämä on ihan ammattilainen tämä hevonen..."
"Anteeksi vaan, mutta Cuba on parempi, ja jos sä nyt et pillastu, niin mäkin oon sua parempi. Ja silti kävi näin."
"Niinku mä sanoin. Se oli tuuria. Mutta tulee uusia kilpailuita."
"Älä yritä lohduttaa mua yhtään kuule."
"En niin. Sanonpahan vaan, että ens kerralla menee hyvin. Emilia ja C.. Siis Emiliakaan ei ole siellä. Sä tarvit maisemanvaihdosta."
"Voi olla... Mutta kun sä häviät, sä et voi enää ton puheen jälkeen syyttää huonoa hevosta."
"No en. Syytän huonoa ratsastajaa. Riitta sanoi että se koulurata oli jopa multa nolo veto, ja se ilmotti meidät kahteen TT-valmennukseen... Ei yhtään jännitä mennä sinne nolaamaan itseään..."
"Miksi sä sitten kisaat koulua..?"
"Se on niin kätevästi aina samaan aikaan..."
"Ahneella on Reita paskainen loppu."
"Eikö tää tämänpäivänen kouluveto nyt ollu aika paskainen loppu jo?"
"No joo..."
Harjasin Pondin loppuun. Nyt se saisi ottaa pari päivää vähän rennommin kaiken valmentautumisen ja kilpailemisen jälkeen. Vielä ennen tätä päivää olisin vähät välittänyt sen mahdollisesta ylikunnosta ja jalkojen katkeamisesta: se oli ollut minulle vain urheiluväline. Kotikisojen esteradan jälkeen jokin oli tuntunut kuitenkin ihan erilaiselta Pondin kanssa. Tarkistin nopeasti, että Keitaro oli varmasti erittäin syventynyt hevosensa hoitamiseen ja halasin Pondia sitten nopeasti mutta tiukasti. Se ei arvostanut elettäni ollenkaan: tuskin sitä oli kauheasti halailtu, ja sellainen on hevoselle lähtökohtaisesti uhkaavaa. Se tykkäsi kuitenkin, kun syötin sille taskustani taukotuvasta pöllityn sokerinpalan.
Vaikka oli myöhä, Keitarokin ajautui kuin itsestään vielä hetkeksi taukotupaan kanssani. Roskikset pursuivat ylitse ja lattia oli kuraisempi kuin koskaan, mutta muuten siellä näytti samalta kuin tavallisinakin päivinä. Istuimme sohvalla vierekkäin juomatta kahvia. Kaivoin takkini taskusta ruusukkeen ja laskin sen keskelle pöytää. Hetken me katselimme sitä sanomatta mitään. Se oli jo ruttuinen taskussa pitämisen jäljiltä. Se oli ihan tavanomainen pikkukisoista voitettu ruusuke: ei kerrassaan minkään arvoinen. Se oli kuitenkin minun ensimmäinen ja ainoa estekisoista ikinä voittamani ruusuke. Keitaron käsi kurottui sitä kohti. Hän silitti sen suoraksi asiaankuuluvalla arvokkuudella, vaikka hänellä oli varmasti vaikka kuinka monta hienompaakin ruusuketta kotonaan.
"Kyllä sä voit olla tyytyväinen ihan reilusti, vaikka mulla olis voinu mennä paremminkin", Keitaro kuitenkin huomautti hetken kuluttua ihan tasaisella äänellä. Hän oli sittenkin ehtinyt näkemään hymyni.
"Hyvä. Koska mä oon aivan sairaan tyytyväinen", yritin myöntää ihan rauhallisella äänellä, mutta ei minun ääneni tainnut rauhallisena pysyä.
"Ai jaa? Mä luulin, että sä alkaisit nyt puhua mulle siitä miten se oli taitoa eikä tuuria", Keitaro tuhahti. Kun vilkaisin häntä, hän oli luonut katseensa siihen malliin alaspäin, että hänellä oli Tashan häntä käsissään, tai ainakin hän esitti selvittelevänsä sitä.
"Kyllähän sä nyt tiedät, että se oli oikeasti pelkkää tuuria", hymähdin ja painoin hetkeksi kasvoni Pondin poskea vasten. "Tämä on ihan ammattilainen tämä hevonen..."
"Anteeksi vaan, mutta Cuba on parempi, ja jos sä nyt et pillastu, niin mäkin oon sua parempi. Ja silti kävi näin."
"Niinku mä sanoin. Se oli tuuria. Mutta tulee uusia kilpailuita."
"Älä yritä lohduttaa mua yhtään kuule."
"En niin. Sanonpahan vaan, että ens kerralla menee hyvin. Emilia ja C.. Siis Emiliakaan ei ole siellä. Sä tarvit maisemanvaihdosta."
"Voi olla... Mutta kun sä häviät, sä et voi enää ton puheen jälkeen syyttää huonoa hevosta."
"No en. Syytän huonoa ratsastajaa. Riitta sanoi että se koulurata oli jopa multa nolo veto, ja se ilmotti meidät kahteen TT-valmennukseen... Ei yhtään jännitä mennä sinne nolaamaan itseään..."
"Miksi sä sitten kisaat koulua..?"
"Se on niin kätevästi aina samaan aikaan..."
"Ahneella on Reita paskainen loppu."
"Eikö tää tämänpäivänen kouluveto nyt ollu aika paskainen loppu jo?"
"No joo..."
Harjasin Pondin loppuun. Nyt se saisi ottaa pari päivää vähän rennommin kaiken valmentautumisen ja kilpailemisen jälkeen. Vielä ennen tätä päivää olisin vähät välittänyt sen mahdollisesta ylikunnosta ja jalkojen katkeamisesta: se oli ollut minulle vain urheiluväline. Kotikisojen esteradan jälkeen jokin oli tuntunut kuitenkin ihan erilaiselta Pondin kanssa. Tarkistin nopeasti, että Keitaro oli varmasti erittäin syventynyt hevosensa hoitamiseen ja halasin Pondia sitten nopeasti mutta tiukasti. Se ei arvostanut elettäni ollenkaan: tuskin sitä oli kauheasti halailtu, ja sellainen on hevoselle lähtökohtaisesti uhkaavaa. Se tykkäsi kuitenkin, kun syötin sille taskustani taukotuvasta pöllityn sokerinpalan.
Vaikka oli myöhä, Keitarokin ajautui kuin itsestään vielä hetkeksi taukotupaan kanssani. Roskikset pursuivat ylitse ja lattia oli kuraisempi kuin koskaan, mutta muuten siellä näytti samalta kuin tavallisinakin päivinä. Istuimme sohvalla vierekkäin juomatta kahvia. Kaivoin takkini taskusta ruusukkeen ja laskin sen keskelle pöytää. Hetken me katselimme sitä sanomatta mitään. Se oli jo ruttuinen taskussa pitämisen jäljiltä. Se oli ihan tavanomainen pikkukisoista voitettu ruusuke: ei kerrassaan minkään arvoinen. Se oli kuitenkin minun ensimmäinen ja ainoa estekisoista ikinä voittamani ruusuke. Keitaron käsi kurottui sitä kohti. Hän silitti sen suoraksi asiaankuuluvalla arvokkuudella, vaikka hänellä oli varmasti vaikka kuinka monta hienompaakin ruusuketta kotonaan.
Tie Tähtiin: 1. osakilpailu kotona Hukkasuossa
 |
| Esteluokasta saamamme ruusuke by Equestrian Pro |
Esteet menivät sen sijaan paljon paremmin. Sijoituksemme oli 2/7, ja voin sanoa, ettei Aberash Empirelle häviäminen ollut häpeä! Se on ratsastajineen herran tähden kisannut niin kenttää kuin esteitäkin, ja on ihan ammattilainen! Niin on Pondkin, mutta minun viimeisistä kisoistani on kymmenen vuotta, ellei viime vuoden Tie Tähtiin -kisoja lasketa. Eikä voida laskea, koska hyppäsin Minillä!
Alla ovat vielä osallistumista varten kirjoitetut tarinat kisapäivistä.
-------------------------
-------------------------
HeA (hard)
Olihan se vähän naurettavaa laukata omalle tutulle maneesille niin kuin suurellekin kilpakentälle ja tervehtiä omaa tuttua Thomasia ihan kuin mitä tahansa oikeaa ja vakavasti otettavaa tuomaria. Pond pysähtyi muuten kerrankin tasajaloin, mutta minä en sitten millään osannut suhtautua kotikisoihin niin kuin oikeisiin kilpailuihin. Maneesissa oli ehkä aavistuksen enemmän väkeä kuin yleensä, mutta koska normaalisti siellä oli minun kanssani joko Chai tai Ruska kyselemässä tyhmiä, niin siellä taisi itse asiassa olla tavallista hiljempaa. Hymyilytti. En uskaltanut katsella sivuilleni. Tiesin Ruska olevan kauempana Maijan sylissä, ettei hän vain juoksisi kentälle antamaan isille viime hetken neuvoja. Jos katsoisin sinnepäin, hän vilkuttaisi koko ruumiillaan. Sitten ainakin alkaisin nauraa.
Ei jännittänyt yhtään lähteä ravailemaan kaiken maailman kiemurauria ja vaihtelemaan harjoitusravia keskiraviksi. Ne eivät tosiaankaan olleet tämän hevosen vahvuuksia. Pond tapasi kiitää niska suorana, eikä sitä silläkään kertaa minun taidoillani erityisemmin koottu kauniiseen pakettiin. Toista se olisi ollut mennä nuorella Mayalla: sen kuin laski aavistuksen ohjia ja piti pohkeilla vähän takapään vauhtia yllä, niin kas, jo oltiin ja pysyttiin peräänannossa. Mutta Pond oli toista maata. Sekin taisi vaikuttaa jännityksen puuttumiseen. Otin koulukisat lähinnä harrasteluna. Ne menivät siinä estekisojen siivellä. Ja kun nyt kerrankin oli sopiva hevonen ja kisoja lähitalleilla, niin...
Kyllä Pondin menon keskikäynniksi ja -raviksi tunnisti. Sen askel oli pitkää, ja sen omistajakin hoki ihan todenperäisesti, että tasoonsa nähden tällä hevosella on kiva ravi. Laukkavoltti sen sijaan ei ollut lähelläkään kaunista tai pyöreää, ei edes verrattuna Pondin ja minun harjoituksissa tekemiin voltteihin. Ja vastalaukka oli kauheaa, mikä oli odotettavissa. Vaikka kuinka hellästi koetin ohjista pidellä, pelkäsin Pondin koko ajan pudottavan raville vastalaukassa. Mutta pysyi se oikeassa askellajissa melkein koko ajan: suoritus jäi varmaan vain pari askelta vajaaksi. Pondin keskilaukkaan olin ihan tyytyväinen. Sen laukka ei ole ehkä näyttävintä tai mukavintakaan, mutta se ei sentään säntäillyt, vaan meni ihan hallitusti. Siitäkin huolimatta, että se oli jo oppinut, että minun kanssani sai ja piti säntäillä.
Viimeisiä laukanvaihtoja tehdessämme toivoin, että se Keitaro katselisi juuri nyt, ja vieläpä tarkasti. En minä ole jumaliste mikään turha jätkä. En kyllä mikään kilparatsastajakaan, mutta en ainakaan sellainen tumpelo kuin hän ajatteli. Keitaro taisi ihan tosissaan kuvitella, etten osannut alkeitakaan kunnolla. Näkisipä nyt. Ihme apina. Jos kaikki muut luokan osallistujat sattuisivat epäonnistumaan niin karmeasti, että kömpelöstä suorituksestamme tulisi ihan sijoitus, niin minä kyllä omistaisin sen sijoituksen sitten Keitarolle. Kehystäisin ruusukkeen taukotuvan seinälle. Kirjoittaisin siihen ruusukkeen alle kultatussilla, että rakkaudella Keitarolle, toivoo Reita ja Pond. Mutta ensin piti vielä ratsastaa rata loppuun, ja palkinnoksi olisi luvassa esteiden hyppäämistä!
Muistin tervehtiä tuomaria vielä ennen kuin lähdimme poispäin. Kävellessämme ulos en malttanut olla kumartumatta hinkkaamaan Pondin kaulaa ihan kunnolla molemmin puolin. Kyllä minä tiedän, ettei hevosen kaulalla saa maata kentältä lähtiessään, mutta ei pelkkä kaulan taputtaminen tosiaankaan kerro millekään hevoselle, kuinka hyvin se teki työnsä. Ja olihan lainaratsuni tehnyt tasoonsa ja minun tasooni nähden aika hienon vedon.
---------------------------
---------------------------
100cm (hard)
Chai oli maailman paras kioskinpitäjä. Soitin hänelle kymmentä minuuttia ennen kilpasuoritustani, että juoksuta poika sedälle äkkiä kahvia, ja ai kuinka nopeasti minulla olikaan kahvikupillinen kädessäni. Enkä joutunut edes laskeutumaan satulasta! Annoin Pondin seisoskella lämmittelyalueen reunamilla ja hörpin kahvia sen satulassa muiden lämmitellessä kuumeisesti. Olin sitä mieltä, että me olimme jo tarpeeksi vetreitä ja lämpimiä alkavaa esteluokkaa varten. Ojensin lopulta tyhjän kahvikupin Maijalle, joka piteli Ruskaa.
"Noni Pond. Mennään näyttään mallia", tokaisin leuhkasti, vaikka enhän minä niin hulluja itsestäni tietenkään luullut. Kunhan höpötin. Kyllähän kaikki sen tiesivät.
"Iskä sä näytät ihan ratsastuskilpailuratsastajalta", Ruska kimitti vielä Maijan sylistä. Hänen poskillaan oli kuivuneita kyyneleitä aiemman raivarin jäljiltä. Ruska olisi halunnut osallistua Minillä kisoihin ihan ekstempore. Olin valehdellut nopeasti, että ikäraja oli valitettavasti kymmenen vuotta, ja Ruska oli vasta viiden. Maija puolestaan oli sitä mieltä, että ihan ilman esteitäkin ratsastaminen oli itsemurha.
Vaikka olin viisivuotiaan mielestä melkein oikea kilparatsastaja, omasta mielestäni olin vain pitämässä mahdollisimman paljon hauskaa vuokrahevosellani ennen kuin sen olisi palattava kotiinsa. Nyt pojat hypättäisiin ja tunteella, ajattelin nostaessani laukan.
Pond vaati paljon tilaa lähestyessään esteitä. Aikaratsastusta se ei voittaisi kuitenkaan, joten oli parasta yrittää tehdä puhdas ja nätti rata. Se ei ollut teoriassa temppu eikä mikään, kun Pondin taso oli aikamoinen esteillä. Enkä minäkään hyppäämistä pelännyt. Ensimmäinen este oli nopeasti ylitetty. Pondin korvat ponnahtivat pystyyn ja minä unohdin saman tien kaikki ajatukseni siitä, miten isoaskelisen hevoseni jäsenet ja askeleet tuli sovitella ennen seuraavia esteitä. Annoin sen mennä, joskin ennen ponnistusta minun oli tehtävä parikin puolipidätettä. Pond tahtoi nimittäin rynnätä esteelle. Se oli sitä mieltä, että tässä maneesissa kuului hurjastella, koska sitähän me olimme näin kotioloissa tehneet tähän asti. Ottaneet kaiken ilon irti ja vähät välittäneet putoilevista puomeista ja muista elämän pikkuriikkisistä sivuseikoista.
Sarjaeste oli Pondin ongelma, niin kuin aina. Esteiden väliin olisi mahtunut kaksikin keskikokoisen ponin askelta ihan hyvin, mutta Pondin askelia siihen meni vain yksi, ja sekin hädin tuskin. Yritin yleensä taktikoida sarjaesteet ja laittaa Pondin hyppäämään ensimmäisen esteen niin etuajassa, että se putoaisi maahan mahdollisimman lähelle ensimmäistä estettä. Sillä tavalla sille jäisi enemmän tilaa esteiden väliin. En aikonut sen suuremmin lähteä työstämään tätä ongelmaa: eihän Pond minulle jäisi. Riitta, Pondin omistaja, oli kuitenkin tokaissut vain "paska taktiikka", kun olin puhunut tästä. Sen sijaan hyppäsimme ensimmäisen esteen aavistuksen verran vinosti vasemmallepäin, ja kun jo laskeutumisvaheessa ehdottelin vaimeasti oikealla ohjalla suoristautumista hevoselle, se otti laukka-askeleensa lievästi oikeallepäin. Kappas poikasta: sillä tavalla minimaalisesti siksakaten ja viistosti esteisiin nähden asettuen se mahtui aika hyvin ponnistamaan. Hieman humalaiseltahan se meidän hyppäämisemme näytti, mutta varmasti se oli Pondille kivempaa kuin ensimmäisen hypyn omituinen venyttäminen.
Vatkasin Pondin kaulaa poistuessamme radalta ihan niin kuin koulusuorituksenkin jälkeen. Painoin nenäni sen ei-minkäänpituiseen, huonokuntoiseen harjaan ja hengitin syvään sisäänpäin. Pond oli ollut minulla jotain viisi minuuttia vuokralla, ja jo nyt oli käynyt juuri se mitä pelkäsin. Toivoin, ettei se koskaan lähtisi. Vilkaisin sen jouhien seasta Maijaa, joka esti parhaansa mukaan Ruskaa juoksemasta meitä vastaan. Nyt nautittaisiin tästä keväästä ja kilpailemisesta ja surtaisiin Pondia sitten kesällä.
perjantai 22. helmikuuta 2019
Eräänä yönä...
Paluu kotiin edellisen merkinnän valmennuksesta...
Kello oli jo vaikka mitä. Pond oli selkeästi väsynyt ja turhautunut peruuttaessaan kuljetuskopista Hukkasuon parkkipaikalle. Se kuopi etujalallaan ja pudisteli päätään, mikä oli aika erikoista käytöstä siltä. Yritin luoda siihen lohduttelevan katseen, ihan niin kuin se ymmärtäisi sellaisesta, ja taputin sen lämmintä kaulaa. Kai minä yritin viestittää sille, että olisin päästänyt sen kyllä hetkeksi hakaan rentoutumaan, jos se olisi ollut minusta kiinni. Mutta ei sinne voinut keskellä yötä ketään jättää. Periaatteessa minäkään en saisi olla siellä enää - talli oli kiinni - mutta kun Hallavan estevalmennus oli ollut aika myöhään ja sinne oli kuitenkin ihan mukavasti ajomatkaa.
Kädet jäätyivät tunnottomiksi saman tien. Olin ajatellut selviytyväni Pondin kanssa kyllä talliin ja sitten takaisin autoon ilman kintaita. Huulet olivat rohtuneet pakkasessa. Pond värisi, vaikka sillä oli ohut loimi yllään.
Tallissa oli yhtä pimeää kuin ulkonakin. Jopa Mini hätkähti, kun löin valot päälle astuessamme sisään. Suljin oven, vaikka olin vain käymässä: hevosista osa nukkui varmasti jo, eikä lämpötilan muuttuminen tee hyvää millekään nukkuvalle nisäkkäälle. Kuului Pondin hokkikenkien kalahtelu lattiaa vasten, ja minun niiskaisuni, kun nenä meinasi ruveta pakkasen takia vuotamaan. Väsyttikin niin kauheasti... Joku tammoista hörisi... Minun oli käytävä painamassa käteni hetkeksi Lefun turpaa vasten päästettyäni ensin Pondin karsinaan: se aloitti uhittelevan oventaonnan jäädessään vaille huomiota...
Meni ikuisuus riisuttaa Pond loimestaan. Ainakin koko yö. Ainakin viikko. Vyöt ja soljet eivät suostuneet aukeamaan, ja koko halpa hökötys oli sähköinen ja sai Pondin säpsähtelemään. Minua inhotti ajatus ulos pakkaseen menemisestä. Mieluiten olisin kääriytynyt Pondin loimeen ja nukkunut vähän aikaa. Ihan hetken vain. Hevonen oli lämmittänytkin sen jo minulle valmiiksi...
Loppujen lopuksi vaapuin loimi ympärilläni kohti tallin ovea. Joku soljista hinkkasi lattiaa vaimeasti kilisten, vaikka yritin nykiä kangasta ylemmäs. Hipaisin Minin uteliasta turpaa mennessäni. Löin valot kiinni - ja oven toisella puolella olikin yhtäkkiä Crimis.
"Voi Jeesus kun mä säikähdin!" sihahdin hänelle. Vedin oven kiinni, jotta lämpö pysyisi sisällä.
"Onks siellä kaikki hyvin?" Crimis kysyi. "Ja miks sulla on - onks sulla loimi päällä? Kenen?"
"Siellä on kaikki okei. Täällä on niin kylmä et mun iho kuoriutuu mun ruumiista just niinku Hisashi Ouchilla. Voinks mä aamulla vasta laittaa noi romut tuolta trailerista? Mä kuolen väsyyn."
"Ihan sama mulle niin kauan kun sä parkkeeraat sen johonkin nurkkaan. Mikä on Hisashi Ouchi?"
"Selevä. En tiiä. Varmaan joku Keitaron kaveri. Öitä. Mä meen kotia."
"Otanks mä sen sun loimes..?"
"Hanki oma loimi!"
"...en mä ehkä ihan sitä... Öitä."
Kello oli jo vaikka mitä. Pond oli selkeästi väsynyt ja turhautunut peruuttaessaan kuljetuskopista Hukkasuon parkkipaikalle. Se kuopi etujalallaan ja pudisteli päätään, mikä oli aika erikoista käytöstä siltä. Yritin luoda siihen lohduttelevan katseen, ihan niin kuin se ymmärtäisi sellaisesta, ja taputin sen lämmintä kaulaa. Kai minä yritin viestittää sille, että olisin päästänyt sen kyllä hetkeksi hakaan rentoutumaan, jos se olisi ollut minusta kiinni. Mutta ei sinne voinut keskellä yötä ketään jättää. Periaatteessa minäkään en saisi olla siellä enää - talli oli kiinni - mutta kun Hallavan estevalmennus oli ollut aika myöhään ja sinne oli kuitenkin ihan mukavasti ajomatkaa.
Kädet jäätyivät tunnottomiksi saman tien. Olin ajatellut selviytyväni Pondin kanssa kyllä talliin ja sitten takaisin autoon ilman kintaita. Huulet olivat rohtuneet pakkasessa. Pond värisi, vaikka sillä oli ohut loimi yllään.
Tallissa oli yhtä pimeää kuin ulkonakin. Jopa Mini hätkähti, kun löin valot päälle astuessamme sisään. Suljin oven, vaikka olin vain käymässä: hevosista osa nukkui varmasti jo, eikä lämpötilan muuttuminen tee hyvää millekään nukkuvalle nisäkkäälle. Kuului Pondin hokkikenkien kalahtelu lattiaa vasten, ja minun niiskaisuni, kun nenä meinasi ruveta pakkasen takia vuotamaan. Väsyttikin niin kauheasti... Joku tammoista hörisi... Minun oli käytävä painamassa käteni hetkeksi Lefun turpaa vasten päästettyäni ensin Pondin karsinaan: se aloitti uhittelevan oventaonnan jäädessään vaille huomiota...
Meni ikuisuus riisuttaa Pond loimestaan. Ainakin koko yö. Ainakin viikko. Vyöt ja soljet eivät suostuneet aukeamaan, ja koko halpa hökötys oli sähköinen ja sai Pondin säpsähtelemään. Minua inhotti ajatus ulos pakkaseen menemisestä. Mieluiten olisin kääriytynyt Pondin loimeen ja nukkunut vähän aikaa. Ihan hetken vain. Hevonen oli lämmittänytkin sen jo minulle valmiiksi...
Loppujen lopuksi vaapuin loimi ympärilläni kohti tallin ovea. Joku soljista hinkkasi lattiaa vaimeasti kilisten, vaikka yritin nykiä kangasta ylemmäs. Hipaisin Minin uteliasta turpaa mennessäni. Löin valot kiinni - ja oven toisella puolella olikin yhtäkkiä Crimis.
"Voi Jeesus kun mä säikähdin!" sihahdin hänelle. Vedin oven kiinni, jotta lämpö pysyisi sisällä.
"Onks siellä kaikki hyvin?" Crimis kysyi. "Ja miks sulla on - onks sulla loimi päällä? Kenen?"
"Siellä on kaikki okei. Täällä on niin kylmä et mun iho kuoriutuu mun ruumiista just niinku Hisashi Ouchilla. Voinks mä aamulla vasta laittaa noi romut tuolta trailerista? Mä kuolen väsyyn."
"Ihan sama mulle niin kauan kun sä parkkeeraat sen johonkin nurkkaan. Mikä on Hisashi Ouchi?"
"Selevä. En tiiä. Varmaan joku Keitaron kaveri. Öitä. Mä meen kotia."
"Otanks mä sen sun loimes..?"
"Hanki oma loimi!"
"...en mä ehkä ihan sitä... Öitä."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)