Ruunaan Kypärä: 2. osakilpailu

Reita & Pond sijoittuivat Ruunaan Kypärän 2. osakilpailussa sijalle 3/6. Tässä on iltapäivän tuotos:

Viisisataa euroa. Se oli Pondin hinta, ja Riitan mukaan kuulemma viimeinen hinta. Se ei ollut edes mikään kaveritarjous. Pond oli vain niitä hevosia, joita kukaan ei halunnut. Riitta oli ostanut sen kalliilla ratsastuskouluun, koska ratsastuskouluhevosen työ on vaativaa, ja vain harva yksilö sopii siihen. Pondin oli pitänyt sopia.

Kiristin satulavyön ilmeisesti hieman liian voimakkaasti. Pondin pää nyökähti ja sitten lainaratsuni ähkäisi. Siirryin heti silittämään sen turpaa ja mutisemaan anteeksipyyntöjä. En ikinä satuttaisi sitä tahallani. Olin vuodessa oppinut rakastamaan sitäkin melkein niin kuin omaani.

Kun Pond oli satuloitu ja suitsittu, kapusin kuljetuskopin lokasuojan päältä sen selkään. Minä olen kuitenkin pitkä ja painava mies, ja Pondinkin kokoisen hevosen selkäranka olisi koetuksella, jos nousisin maasta. Olin tavallaan vähän kateellinen muille Ruunaan Kypärän ratsastajille, joista osa oli ollut meitä vastassa Tie Tähtiin -cupissakin. Osa ratsastajista oli niin nuoria ja ohkaisia, että he vaikuttivat painottomilta hevosiin verrattuina. En halunnut rasittaa Pondia liikaa, mutta Riitan mielestä iso hevonen kyllä jaksaa. Minun harrasteluni oli naurettavan kevyttä ratsastuskoulun oikeita töitä tekevien hevosten hommiin verrattuna, niin kuin hän asian muotoili.

Lämmittelyvuoro oli aina kaikkein hermostuttavin hetki kisoissa. Silläkin kertaa olin täysin varma, että olin unohtanut ratsastettavan radan. Pondkin käänteli korviaan siihen malliin, että varmana säikkyisi tuulta tai jotain, ja minä putoaisin, ja muut sanoisivat, että oikein sille. Vatsaan sattui niin, etten ollut varma, istuinko edes oikein päin saati sitten hyvin. Hymyilin kivuliaasti ratsastajalle, joka lämmitteli  meidän kanssamme samaan aikaan. Minulle on sanottu usein, että näytän ilkeältä, vaikka olisin vain jännittynyt, ja haluan siitä leimasta eroon. En muista, minkä tapahtuman perusteella tunnistin Robert Harringtonin, mutta kaikki pikkuruisissa arvokisoissa piipahtelevat kai tunnistivat. Pondin askeleet kuulostivat ihan tykin laukauksilta, tai ehkä ne olivat sydämenlyöntini.

Kun lopulta ravasin kilpakentälle, en kuitenkaan tuntenut enää muuta kuin rauhaa. En enää ajatellut rataa. En hermoillut Pondista. Sen ravin ajan kaikki tuntui yhtä tavalliselta ja miellyttävältä kuin suihkussa käyminen tai tyttären vieminen aamulla tarhaan. Tervehdin tuomaria, ja vaikka kuinka yritin tarkoituksella antaa itsestäni ystävällisen kuvan, en saanut hymyiltyä. Mieleeni juolahti, että mitä jos Pond ymmärsi puhetta. Se on nimittäin niin hyväsydäminen hevonen, että tekisi tämän kaiken minun vuokseni, vaikka ymmärtäisikin olevansa viidensadan euron arvoinen ja silti kieltäytyisin ostamasta sitä.

Ruunaan Kypärä: 1. osakilpailu

Ruunaan Kypärä
1. osakilpailu
© Lynn

Tuostako pitäisi tulla minun hevoseni? Tuollaisenko pitäisi korvata minun hevoseni? Olin luonut Pondiin suorastaan tuomitsevan katseen, kun sen Riitta-emäntä oli ehdottanut asiaa ensimmäisen kerran.

Pondin emännän mielestä idea oli erinomainen. Minä tarvitsin hänen mielestään hevosen, ja Pond tarvitsi kodin. Riitan mielestä sellaisilla pikkuseikoilla, kuin että en halunnut puoliveristä, enkä varsinkaan edellisen rakkaan enkelihevoseni näköistä, ei ollut kauheasti merkitystä.

"Menet nyt vaan sillä sinne Ruunamaahan", Riitta oli sanonut niin kuin pikkupojille sanotaan, että menet nyt vain sinne kouluun etkä murehdi muusta.
"Ruunaankoskelle", olin korjannut automaattisesti ja lisännyt: "häviämään."
"Niin niin niin. Häviäminen oikean hevosen kanssa tekee sulle kulta ihan hyvää. Ennenkin on tehnyt."
"Sanoo hän, jonka mielestä kaikessa on kyse voitosta."
"Voitto se sekin on kun huomaat, ettei edes häviö lannista, kun on oikea hevonen mukana."
"Mut-"
"Äh. Reita. Ojenna mulle se harjasanko, ole hyvä, ja mene ulos mun tallista niin kauaksi kun haluat kitistä."

Melkein kuulin vielä kisapaikallakin Riitan turhautuneen komennon, joka olisi ollut sopiva ennemminkin seitsemänvuotiaalle kuin minunlaiselleni kaksikymmentäseitsemänvuotiaalle. Pökkäsin etusormellani melkein kissantassunmuotoista merkkiä Pondin nenänpielessä. Se sai sen nostamaan päänsä ja katsomaan minua äärimmäisen loukkaantuneena. Se antoi kuitenkin anteeksi, kun rapsutin sitä leuan alta.

Annoin Pondille vielä pusun poskelle ennen kuin nousin sen selkään lämmitelläkseni ennen kilpailuita. Riitta oli ihan oikeassa. Pondin kanssa kilpaileminen ei edes jännittänyt enää. Tosin se saattoi johtua siitäkin, ettei toivoa sijoituksesta ollut, eikä siis mitään jännitettävää. Mukavaa meillä oli kisamatkoillamme, minulla ja lainahevosellani. Ja olihan Pondin persoona kerta kaikkiaan vitsikäs ja valloittava. Minun oli vain väillä vaikea hyväksyä, että se oli eri kuin enkelihevoseni persoona.


Reita ja Pond sijoittuivat ensimmäisiksi.

Järnbyn PKK-näyttelyt

EQP

"Isi on ny tullu sieltä naimisista", Ruska huusi katkonaisesti juostessaan keittiössä kolistelevaa äitiään kohti tullessani kotiin. Olimme olleet koko porukka ystäväpariskunnan häissä viikonloppuna. Ruska oli kysellyt, mitä varten iskällä on lakimiesten vaatteet, ja minä olin vastannut, että koska Aila ja Johannes menevät naimisiin. Ilmeisesti tieto oli yhdistynyt Ruskan päässä nyt niin, että joku menee aina naimisiin, kun iskä laittaa siistit vaatteet päälle. Nytkin. Siitä huolimatta, että minulla oli suorien housujen kanssa pelkkä musta kauluspaita.

"Ei isi oo ollu missään naimisissa", kuului Maijan ääni keittiöstä.
"Eikö?" kysyin Maijalta. Ruska roikkui hänen farkkujensa taskussa molemmilla käsillään ja minä olin kuin olinkin ollut jo vuosia hänen kanssaan naimisissa.
"Äh. Miten meni? Oliko kivaa?"

Sen enempää Maijan ei tarvinnut udella. Kaivoin jääkaapista ananasmehupurkin ja kaadooin mehua Ikean kuppeihin, joita käytettiin kahviloissa aina laten juomiseen. Sitten aloin kertoa.

Uusin valloitukseni oli olla hevosnäyttelymestariesittäjä. No okei. Olin siis ollut ensimmäisissä näyttelyissäni. Kanssani oli ollut tietenkin Riitan hevonen Pond, jonka Riitta vakuutti häviävän varmasti. Siksi minulla ei ollut ollut minkäänlaisia paineita kehässä. Oli ollut hauskaa esittää hevonen käynnissä ja ravissa ympyrällä ja kolmiolla, kun häviö oli ollut varmaa. Oli vain naurattanut, kun Pond oli ottanut vahingossa laukka-askeleen kesken kaiken ja tönäissyt minut melkein nurin lavallaan, kun olin juossut sen vieressä. Jos olisimme kilpailleet serteistä, sellainen olisi varmasti itkettänyt ennemmin kuin naurattanut.

Pondin esitettyäni olin hieronut sen kaulaa ja ryhtynyt ottamaan siltä suitsia jo pois. Olin soittanut Riitalle, että hyvin oli mennyt; olin melkein kaatunut kehässä, mutta pysynyt sittenkin jaloillani. Oli ollut hieno sää. Kahta lukuunottamatta kaikki Pondin harjasykeröt olivat pysyneet kiinni. Availinkin niitä vasemmalla kädelläni pidellessäni puhelinta korvallani oikealla.

Pondilla oli harja auki ja kulunut riimu päässään, kun minulle tultiin sanomaan, että pitäisi mennä uudelleen kehään kisaamaan siitä, minkä palkinnon mahtaisin saada. Naurahdin tietenkin viestiä tuovalle tytölle. Joo, hyvä vitsi. Vai että mikä palkinto. Riitta oli sanonut, että Pond oli saanut viimeksi Tyydyttävän ilman mitään selitystä edes: se siis vain juuri ja juuri muistutti etäisesti hevosta. Tyttö oli kuitenkin inttänyt olevansa tosissaan, ja niin minä olin vaihtanut pikavauhtia Pondille suitset ja ravannut sen kanssa letittämätön harja liehuen takaisin Järnbyn kentälle.

"No? Miten sitte kävi?"

Maija, joka ei varsinaisesti piitannut hevosista, oli unohtanut sekoittaa paistinpannulla hiljalleen kuplivaa soijarouhekastiketta. Ruska oli tullut istumaan minua vastapäätä ja joi kaakaota. Hänellä oli kaakaoviikset ja O'boy-mömmöinen lusikka puolimatkassa hieman avointa suuta kohti.

"Me saatiin KP."
"Mikä ihme se on?"
"Kunniapalkinto. Siinä luokas vähä niinku sijoitus."
"Oho!"

Maija kääntyi sekoittamaan kastiketta ja minä katsoin uudelleen Ruskaa. Ruska mietti hetken ja pyöritteli lusikkaa suussaan.

"Mä sanon huomenna kaikille et mun iskä voitti hevosnäyttelyt", hän ilmoitti hetken kuluttua ja minä kuulin miten Maija hekotteli kastikkeen yllä lähes äänettömästi.

Hopiavuoren yömaasto

"Ja sinähän menet", Riitta oli määrännyt puhelimessa luettuaan Hopiavuoren yömaastosta Facebookista. Olin tietenkin vastustellut sen verran kuin olin uskaltanut, mutta ei Riitalle niin vain
pullikoitu vastaan. Niinpä taas kerran pitelin Pondia ohjista Hopiavuoren pihassa, vaikka en halunnut enää hevosia nähdäkään omani kuoltua, mieluiten ikinä. Viimeksi olin ollut siellä kilpailuissa, ja sitä ennen avajaismaastossa. Kilpailuissa olin joutunut sietämään Kontiokorven Mikaelin naamaa, ja avajaismaastossa Buathongin pojan. Mutta viimeinkin olin yksin. Riitan pakottamana. "Pidätki sitte hauskaa tai saat selkäsaunan kun tuut kotia!" kaikui päässäni Riitan äänellä. Vain hän pystyi suhtautumaan hauskanpitoon kuin suoritettavaan projektiin.

Tunsin monta naamaa jo ennalta, edellisistä tapahtumista, vaikka minusta väki tuntui lisääntyneen sitten viimenäkemän. Nyökkäilin tervehdyksiä, ja annoin Ilveksen Hellon painella Pondin omituista päämerkkiä sormillaan ennen lähtöä. Pidin kyllä kuitenkin visusti huolen, etten jäänyt letkassa hänen lähelleen, sillä Ilveksen Hello on kova puhumaan, enkä kaivannut juuri silloin minkäänlaista ristikuulustelua. Sen sijaan ujuttauduin pienen arabin ja suurin piirtein yhtä pienen tupsujalan väliin Pondilla, koska ne vaikuttivat tammoilta ja vieläpä rauhallisilta. Letkan keskivaiheille sijoittui niin nuoren näköistä porukkaa, etten halunnut heidän lähelleen. Minulla oli kuitenkin lainahevonen ja halusin vain olla rauhassa.

Vaikka olin ollut vastahakoinen lähtemään, mikäs Pondin kanssa oli ratsastaessa. Oli ihan hyvä edetä käynnissä. Meitä oli niin iso porukka matkassa, että Pond ei pelännyt, vaikka maastoreitit olivat sille tuntemattomat ja ajankohta oli yö. Minäkään en murehtinut. Katselin juuri ja juuri erottuvia tähtiä ja haaveilin omasta hevosesta. Se saisi kyllä olla vähän helpommin ratsastettava ja ehkä hieman pienempikin kuin Pond. Yhtä kiltti. Vähän vaikka näyttävämpi mieluiten. Toki Pondissakin oli puolensa. Se esimerkiksi astui epäröimättä tieltä metsään, enkä joutunut murehtimaan, kompuroisiko se vai ei. Sen iso askel keinutteli minua lohduttavasti, kun en viitsinyt edes muiden takia esittää istuvani muka aina hevosen selässä hyvässä ryhdissä. Pidin ohjia löyhällä tuntumalla, nojasin välillä käsilläni satulan etukaareen ja katselin maisemia. Täällä minä synnyin ja kasvoin. En Otsonmäellä, mutta en kuitenkaan kovin kaukana täältä. Mielessäni pidin hiljaista monologia, jonka osoitin Pondille. Olin kertovinani sille seikkailuista, jotka lapsena koin ihan samanlaisessa metsässä, ei niin kaukana täältä. Meillä oli karhuja, eikä kukaan ollut niistä huolissaan. Rakensimme majoja, olimme intiaaneja, kesytimme villihevosia ja laukkasimme niiden selässä samanlaisilla poluilla. Vaikka emme me tähän aikaan olisi saaneet metsässä juosta.

Osa väestä halusi uimaan. He lähtivät ravaamaan hevosineen edeltä. Minä annoin Pondin kävellä Hopiavuoren Eetun kiinni, koska kerrankin kaipasin juttuseurakseni jonkun muun kuin hevosen. En minä häntä varsinaisesti tuntenut, mutta kun olimme hyvin karkeasti ottaen samaa ikäluokkaa ja samalla alueella lapsuutemme viettäneet, kyllä meillä hieman edes hevoskuulumisia olisi vaihdettavaksemme. Pond pärskähti ja nyökäytteli päällään sääsket kimpustaan, ja minä toivoin ettei kukaan kysyisi, mihin olin oman hevoseni hylännyt.

KERJ-Cup 6/19 tarinaluokka

EQP

Auburn Estaten järjestämässä KERJ-Cupin tarinaluokassa Reitan ja Pondin sijoitus oli 1/6

Tehtävänantona oli kirjoittaa tarina, jossa käydään vähintään neljän repliikin verran dialogia. Dialogissa ei saa olla johtolauseita, ja keskustelijoiden suhde täytyy tuoda ilmi.


Välillä mietin, miksi vieläkin kävin katsomassa Riitan hevosta, Pondia. Hevosessa ei ollut mitään
vikaa, mutta minussa taisi olla. Olin ollut innoissani, kun olin saanut lainata Pondia Tie Tähtiin -cuppiin, mutta koska olin sen aikana menettänyt oman hevoseni, ihanan Mayani, ei esterankingin voittoruusuke ollut tuntunut kivalta. Olin sanonut Riitalle, etten halua enää edes nähdä hevosia. Hänen mielestään se oli kuitenkin ollut paha sairastumisen merkki. Hän oli saanut lapsuusaikojeni ratsastuksenopettajan ominaisuudessa puhuttua minut kaikesta huolimatta uudelleen Pondin satulaan. Tavallaan oli ihan turvallinen olo nojailla siinä Auburnin kartanon pihassa Pondin kaulaan: niin olin tehnyt jo monet kerrat. Toisaalta taas se sai minut ajattelemaan taas omaa hevostani. Mutta kotiinhan minä olisin jäänyt itkemään illasta, viikosta ja kuukaudesta toiseen, jos Riitta ei olisi minua pakottanut osallistumaan Pondilla tähänkin kisaan. Vilkaisin tuota kahden kahvin kanssa lähestyvää eläköitynyttä ratsastuksenopettajaa, josta oli tullut Pondin kautta ystäväni. Paljosta olin Riitalle velkaa. En vain hevosen lainaamisesta ja valmentamisesta, vaan eniten huolehtimisesta ja välittämisestä. Riitta oli paitsi sen ikäinen, myös sen oloinen, että olisi voinut olla minun äitini.

"Siinä olis. Kahvi maidolla ja sokerilla. Tai siis sokeri maidolla ja kahvitipalla."
"Kiitti."
"Älä näytä tolta. Sen pitäis olla helppo rata teille."
"En mä sitä murehdikaan."
"Vaan Mayaa taas, eikö niin?"
"En. Kunhan meni roskia silmiin."
"No. Kuule. Joskus ne roskat tulee poiskin sieltä. Tiedätkö mikä sitä auttaa?"
"En."
"Kun nousee satulaan. Katopa. Tällä kertaa ajat Pondin ihan reippaasti lähemmäs noita esteitä. Sitte kun sä oot parhaas tehny, mä ostan sulle jäätelön."
"Riitta. Mä oon kakskytkuus."
"Ja mä oon seitsemäntoista neljänkymmenennenkolmannen kerran ja silti mä haluan jäätelöä. Juo nyt kahvi, sitte näytä niille miten ratsastetaan. Ja Pondi kuule, nyt pitää sunki olla sitte ihmisiksi Reitalle. Sillä on roska silmässä."
"Äiti! Eiku -- Riitta!"

Pond seurasi vakavan näköisenä, kun joku meille vieras ratsukko lämmitteli vieressämme olevalla kentällä omaa suoritustaan varten. Join kahvin loppuun ja ojensin tyhjän pahvimukin Riitalle, joka katsoi minua oikein painokkaan ja merkitsevän näköisesti silmiin. Kun minä en uskaltanut olla ratsastamatta taas, kun Riitta komensi, niin Pond ei myöskään uskaltaisi olla olematta ihmisiksi emännän komennettua sitä. Nousin sen selkään niin kuin monesti aiemminkin ja ajattelin, että kyllä tästä vielä selvittäisiin. Radasta ja elämästä. Olihan minulla Riitta ja lainahevonen, ja aioin käydä katsomassa molempia niin kauan kuin voin.


Tuomarien kommentit
"Napakka tuokiokuvaus ja toimiva vuoropuhelu kahden, pitkään toisensa tunteneen henkilön välillä. Hevonen on jouhevasti ujutettu mukaan niin alkuun, loppuun kuin itse dialogiinkin."
"Taidokkaasti rakennettu keskustelutilaisuus, jossa puhujien suhteet selviävät lukijalle helposti. Surumielinen, mutta silti toiveikas tunnelma."
"Tuotoksen dialogiin oli ujutettu sopivasti ripaus humoristisuutta, jolla kumottiin alkutarinan synkkyyttä."

Hopiavuoren ekat estekisat

Pondin emäntä, ratsastuskoulun eläköitynyt Riitta, osaa pistää tuulemaan. Hänestä Reita on ollut aivan liian maassa menetettyään Mayan, ja kuulemma sellaiseen menetykseen ei auta kuin kilpailu. Reita oli niin loppu ja väsynyt, ettei edes laittanut vastaan, kun Riitta pakotti hänet Hopiavuoreen kilpailemaan: onhan talli ihan naapurisssa. Mikael puolestaan ei ole Riitan mielestä ratsastanut tarpeeksi vakavasti sen jälkeen, kun alkoi seurustella Lolansa kanssa. Siihenkään ei kuulemma auta muu kuin kilpailu, ja niin oli herrat Reita ja Mikael, Riitan entiset ratsastuskuluoppilaat, pakotettu osallistumaan samalla hevosella vuorotellen kisoihin niin kuin pikkukakarat. Molemmat voittivat muuten heA-tasoisen luokkansa. Hopiavuoren kisojen kutsu.

Reitan ja Pondin tehtävänanto, tarina ja kommentit: 
 Kesken radan tapahtuu jotain pientä tai suurta, joka saa hahmosi muistelemaan menneitä. Kirjoita tarina, joka alkaa ja loppuu kisasuorituksen jostain vaiheesta, ja joka sisältää takauman (=muistelua). Takauman ei ole pakko liittyä hevosiin!

Neljä askelta taaksepäin
Pondin emännän, Riitan pakottamana me ravasimme Hopiavuoren kentällä. Ravin tunnisti varmasti keskiraviksi, sen verran lisättyyn me jo pystyimme, ja Pondin asento muistutti aika paljon leppoisaa peräänantoa. Pohkeenväistö oli aina tullut siltä helposti, mutta voltti ei ollut pyöreä.

Sitten piti pysähtyä.

Miten pääsisin eteenpäin ilman elämäni hevosta, Mayaa, jonka vasta tässä kuussa menetin? Kaikki tuntui pysähtyneeltä, ei vain Pond. Kun suljin silmäni, näin aina Mayan. Se kurkotti minua kohti, ja oli edelliskesä, eikä tämä kauhea kesä. Nyt minun kuului ottaa muutama askel eteenpäin, jotta voisin työntää leukani eteen, ja jotta Maya sitten rapsuttelisi sitä ylähuulellaan — niin tämän muiston kuului mennä.

Mutta kouluohjelmassa luki, että piti mennä taaksepäin. Neljä askelta. Tiesin, että olimme seisseet Pondin kanssa ihan liian kauan paikoillamme. En halunnut mennä enää taaksepäin, ja samalla tiesin, ettei neljä askelta riittäisi elämässä. Se riitti ratsastuskisoissa. Neljä askelta kauempana äskeisestä paikastamme nostimme ravin ja lähdimme taas eteenpäin, ja sydäntäni särki.

Jannican kommentti 
Hyvää yksityiskohtaista kuvailua, virheetöntä tekstiä, jossa oli hyvin käytetty tehtävänantoa osana tarinaa. Teksti oli hieman alakuloinen, tunteita oli käsitelty siinä hyvin, mutta paluu suoritukseen olisi kaivannut vielä hiomista. Osallistuminen erottui selkeästi omana yksilönään eikä jäänyt soljumaan perusvaihtoehtoihin, vaan otit rohkeasti kantaa ja uusia näkökulmia myös radasta kertoessasi, hienoa!

mauran kommentti

Vaikka takauma olisikin ehkä saanut mun mielestä olla himpun selkeämmin eroteltu, jäi tarina silti mieleen sillä, mitä tunteita se välitti ja miten se säväytti. Tässä tilanteessa mun mielestä sävy voitti toisen tarinan selkeämmän takauman.

Mikaelin ja Pondin tehtävänanto ja tarina
Kirjoita kuvaus luokasta (tai jostain radan tehtävästä) ulkopuolisen kertojan näkökulmasta. On tavallista kirjoittaa omasta hahmostaan minä-kertojan näkökulmasta. Millaisina hahmosi ja hevosesi näyttäytyvät ulkoapäin? Huom: vaikka kertoja on ulkopuolinen, hänen ei tarvitse olla objektiivinen, vaan hän saa suhtautua kertomaansa vaikka ylimielisesti/huvittuneesti/vähätellen/ylistäen.

Tuttuja?
Onko se..? Kontiokorpi..? Ei se voi olla. Kontiokorpi viettää aikansa Hallavassa. Sillä on villihevonen, koska se on liian hieno kuulkaa omistamaan tavallisia hevosia. Fiini fiini mies, ihan niin kuin koko surkea sukunsa. Ei se voi se olla. Mutta saman oloinen tuo kloppi kyllä on. Vaikka tuo hevonen ei kyllä ole mikään villihevonen. Ihan tavallinen, joku tylsänruskea. Kaulasta ja selästä näkee, ettei sitä treenattu ole. Ja ravista.

Mutta Kontiokorvelta tuo niin kovin näyttää. Kontiokorven kloppi tapaa imeskellä alahuultaan juuri tuolla tavalla, kun oikein keskittyy. Vaikka tuota ei keskittyminen näköjään voltissa auta, ei sitten pätkääkään. Sehän ratsastaa surkeasti: niin surkeasti, että sen perusteella se voisi todella olla Kontiokorpi. Samanlainen tyhjäntoimittajan ilme sillä on, kun se menee pohkeenväistöä. Ihan samanlainen slenderman se on: oikein hölskyy hevosensa huipulla, kun ei ole lihaksia, joilla istua selässä.

Voi vitsit. Kuulutuksista päätellen se on Kontiokorpi. Ja nyt se tulee tänne. Sen eriparisilmät eivät ole havainneet minua vielä, ja se näyttää hölmistyneeltä niin kuin ei olisi havainnut juuri ratsastaneensa radan. Vitsin idiootti. Ei uskoisi, että minä olin tuollaiseen ihastunut peruskoulussa!

Viimeinen (TT-finaali)

TT-finaali Hallavassa

Sijoitus esteillä 3/7, koulussa 15/15. Ranking-ykkönen kokonaiskilpailun esteluokassa -> Estetähti 2019 -titteli. 

Voi luoja, miten innoissani olin, kun Tie Tähtiin -cup alkoi. Siitä tuntuu olevan sata vuotta. Muistan miten hyppäsin Keitaron kanssa maneesilla, ja miten minusta tuntui, että se oli maailman kivoin päivä. Olin vasta tutustunut Pondiin, lainahevoseen. Minulla on kaksi omaa hevosta, joista toinen on maailman laiskin shirenhevonen ja toinen melkein kolmikymppinen. Lienee ymmärrettävää, etten ollut ratsastanut aikoihin kunnolla. Ja että nautin nuoren Pondin jättiloikista täysin siemauksin. Tunsin olevani taas seitsemäntoista, terve ja iloinen. Kaikki oli täydellistä.

Valmentautuminen oli ihanaa. Kisoissakaan ei mennyt huonosti. Voitimme heti ensimmäisistä osakilpailuista elämäni ensimmäisen ruusukkeen Pondin kanssa. Koulukisat eivät menneet ollenkaan niin hyvin, mutta se oli minulle sivuseikka. Halusin hypätä. Ostin uudet ratsastussaappaat -- ensimmäiseni kymmeneen vuoteen -- ja olin niistäkin iloinen. Aloin viettää aikaa Pondin kanssa myös muuten kuin ratsastaen ja huomasin kiintyneeni siihen.

Mutta sitten alkoi alamäki. Mayani, prinsessani, melkein kolmikymppinen hevoseni, kaikkein paras ja pitkäaikaisin ystäväni alkoi voida koko ajan huonommin. Valmennuksissa oli käytävä, olihan niistä maksettu ja olihan minulla Pond niitä varten. Oikeasti olisin kuitenkin halunnut olla Mayani vierellä. Kun olin tallilla, en ollut kiinnostunut Pondista, vaan olin Mayan kanssa. Kun olin valmentautumassa, en voinut keskittyä ja ajatuksissani olin Mayani vierellä. Pelkäsin joka reissulla, ettei se olisi enää vastaanottamassa minua, kun menisin Pondin kanssa kotiin. Samaan aikaan tein yhä parempia tuloksia sekä esteillä että koulussa Pondilla. Mitä täydellisemmin opin uudelleen, kymmenen vuoden tauon jälkeen ratsastamaan, sitä enemmän romahtelin kotimatkoilla. Pondin harjoja pidetään valkoisessa kymmenen litran sangossa. Piilotin kaikki ruusukkeet sen pohjalle harjojen alle. Mitä suuremmaksi ruusukekertymä sangossa kasvoi, sitä enemmän itketti. Podin huonoa omatuntoa paitsi Mayan jättämisestä, myös siitä, etten ollut tarpeeksi kiitollinen Pondista ja menestyksestä. Enkä kiittänyt muita tarpeeksi. Buathongin poika hoiti sekä Mayaa että Miniä kotona joka kerta, kun olin Pondin kanssa reissussa. Riitta, Pondin emäntä, pakotti minut jaksamaan, kun soitin räkäisiä ja kyyneleisiä puheluita hänelle, että haluan palauttaa hevosen ja lopettaa. Vaimo kesti kauheaa tilaani koko loppukisojen ajan, ja maailmani keskipiste, tyttäreni Ruska soitti aina, että miten meni, isi, ja voiko Phondi hyvin... Enkä minä edes vastannut puhelimeen viimeisten osakilpailujen jälkeen...

Mutta tässä sitä ollaan: viimeistä kertaa nojaamassa Pondin kaulaan ja lapaan ennen oman luokan alkua. Huonosti valmistautuneina, vielä huonommin lämmitelleinä, mutta ei enää laput silmillä ja mieli maassa. Kun tein päätöksen, etten voi enää laittaa Mayaa kärsimään menetyksen pelkoni takia, kaikki helpottui ja sain taas hengitettyä. Tiedän, mitä minulla on edessäni huomenna: viimeinen yhteinen päivä Mayan, elämäni rakkauden, maailman upeimman naisen kanssa. Mutta tänään ei ole se päivä. Tänään on ihan eri päivä. Tänään nousen viimeisen kerran nuoren hevosen selkään ja ratsastan nuo esteet niin kuin Mayalla kymmenen vuotta sitten. Sillä ei ole väliä, miten käy sijoituksen kanssa, mutta sillä on, että haluan muistaa tämän hetken. Tämä on minun elämäni viimeinen kilpailu, viimeinen kerta kun näen Pondin, ja toisiksiviimeinen päiväni hevosenomistajana. Se on surullista, mutta tänään keskityn niihin kahteenkymmeneenkuuteen vuoteen, jotka olen saanut hevosten kanssa elää.